Oulun hautausmaa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Oulun hautausmaa
Sankarihauta-aluetta.
Sankarihauta-aluetta.
Sijainti Intiö, Oulu
Koordinaatit 65°0′46″N, 025°29′29″E
Seurakunta Oulun seurakuntayhtymä
Avattu 27. elokuuta 1781
Pinta-ala 26,5 ha
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
Hauta-aluetta.

Oulun hautausmaa on Oulun evankelisluterilaisten seurakuntien hautausmaa. Oulun hautausmaa sijaitsee Intiön kaupunginosassa noin kilometrin päässä tuomiokirkosta. 26,5 hehtaarin suuruisen hautausmaan pinta-ala on noin kolmannes kaupunginosan alueesta. Hautausmaa kuuluu Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon.[1]

Oulun seurakuntien muodostamalla seurakuntayhtymällä on lisäksi useita muita hautausmaita, mm. Oulujoen hautausmaa, Kiimingin sekä Jäälin hautausmaat, Oulunsalon hautausmaa, Haukiputaan hautausmaa, Ylikiimingissä sijaitsevat Ylikiimingin kirkkotarhat I ja II, Kiviharjun hautausmaa ja Ylivuoton hautausmaa.[2] Vainajia on lisäksi haudattu Oulun tuomiokirkon kirkkotarhaan.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvernöörin muistomerkki.

Keskiajalta 1700-luvun lopulle Oulussa, kuten muuallakin Ruotsin valtakunnassa kuolleet haudattiin pääasiassa kirkkotarhaan, merkkihenkilöitä myös kirkon lattian alle. Valtakunnassa esitettiin kirkkoon hautaamisen kieltämistä vuonna 1779. Oulussa kirkkoon hautaamisesta luovuttiin jo seuraavalla vuosikymmenellä.

Oulun hautausmaan vihki käyttöön kirkkoherra Carl Henrik Ståhle 27. elokuuta 1781. Kirkkoherran mukaan uutta hautausmaata alettiin kutsua Ståhleborgiksi. Hautausmaa oli Oulun kaupunki- ja maaseurakuntien yhteinen, kunnes Oulujoen kunta sai oman hautausmaan vuonna 1908.

Nykyisen tuomiokirkon ympärillä olleelle vanhalle jo 1600-luvun alussa muodostuneelle hautausmaalle, kirkkotarhalle, ei haudattu uusia vainajia enää vuoden 1792 jälkeen.

Hautausmaan alue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanha kappeli

Alue jakautuu luonnonmukaisesti rakentuneeseen vanhaan osaan ja 1930-luvun jälkeen käyttöön otettuun suunnitelmalliseen osaan. Lounaisosassa lähimpänä kaupunkia oleva kaikkein vanhin osa, vanha Ståhleborg, jonka aluetta hallitsee Oulun läänin maaherran Robert Wilhelm Lagerborgin kookas muistomerkki, niin sanottu Kuvernöörin muistomerkki, joka on sijoitettu alueen korkeimmalle paikalle.

Vanhan osan sisääntuloportin vieressä on arkkitehti Harald Andersinin piirtämä entinen vahtitupa ja haudankaivajan asunto vuodelta 1915. Vanhan alueen läpi kulkeva kävelytie vie Vanhalle kappelille, jonka suunnitteli lääninarkkitehti Otto F. Holm vuonna 1922. Kappeli valmistui marraskuussa 1923, ja Oulun hiippakunnan piispa Juho Koskimies vihki sen käyttöön 16. joulukuuta 1923.[3]

Sotien 1939–1945 sankarihauta-alue sijaitsee hautausmaan vanhimman osan kupeessa Kajaanintien varressa. Alueelle on haudattu 456 kaatunutta. Sankaripatsaan Taistelu on päättynyt on veistänyt kuvanveistäjä Oskari Jauhiainen. Patsas paljastettiin 1952. Sankarihauta-alueen suunnittelivat Tarja Salmio-Toiviainen ja Esko Toiviainen.[4]

Hautausmaan uusi alue sijaitsee vanhan osan itäpuolella. Alue on maisemaltaan ja hautakivien osalta yhdenmukaista. Alueen keskellä on professori, arkkitehti Seppo Valjuksen suunnittelema 1970-luvulla rakennettu Intiön kappeli, jonka yhteydessä on myös krematorio.

Oulun hautausmaalle haudattuja tunnettuja henkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Schali, Kirsi (toim.): Oulun hautausmaat. Oulun ev.-lut. seurakuntayhtymä, 1996. ISBN 952-90-7881-1.
  • Oulun hautausmaa. Oulun ev.-lut. seurakuntayhtymä, 1982. ISBN 951-99391-2-1.
  • Karvosenoja, Heikki – Niskala, Kaarina: Varjoista valoon: Oulun siunauskappelit. Oulu: Oulun tuomiokirkkoseurakunta, 2003. ISBN 952-99248-0-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Intiön hautausmaa Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
  2. Hautausmaat Oulun ev.-lut. seurakunnat. Viitattu 5.8.2007.
  3. Karvosenoja–Niskala (2003), s. 23–24.
  4. Saivo, Pirkko (toim.): Sankarivainajiemme muisto, s. 229. Otava, 1955.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]