Mannerheimin puisto

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo puistoalueesta Oulussa. Turussa sijaitsee Mannerheiminpuisto.
Vapaudenpatsas 1920–luvulla.
Mannerheimin puisto talvella 2007. Kuvan vasemmanpuoleisin talo on vuonna 1903 rakennettu ja 1930-luvulla julkisivuremontoitu Weckmanin talo ja oikealla puolella pitkä puurakennus 1700-luvulla rakennettu ja 1800-luvun loppupuoliskolla laajennettu Snellmanin talo.

Mannerheimin puisto on Oulun keskustan ruutukaava-alueella sijaitseva puisto.

Sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puistoa rajaavat Kirkkokatu, Albertinkatu, Isokatu ja Sepänkatu. Kirkkokadun varrella entistä Snellmannin kauppahuonetta vastapäätä on Into Saxelinin Eteläpohjalaisten patsas (tai Vapauden patsas). Puiston keskellä on myös 1990-luvun alkupuolen kunnostuksien yhteydessä rakennettu suihkulähde. Albertinkadun varrella on grillikioski ja lasten leikkikenttä.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin paikalla ollut puutalokortteli paloi 19. heinäkuuta 1916. Tulipalo teki noin 200 oululaista asunnottomiksi.[1] Palaneiden talojen tilalle oli tarkoitus rakentaa valistustalo ja pystyttää patsas Oulun valtauksessa Suomen sisällissodassa kuolleiden eteläpohjalaisten muistolle. Patsas pystytettiin vuonna 1919, mutta valistustaloa ei koskaan rakennettu, vaan kortteli kunnostettiin puistoksi vuonna 1927.[2] Nykyisen nimensä puisto sai marsalkka Mannerheimin 75-vuotispäivänä 4. kesäkuuta 1942.[3]

Kesällä 1926 Mannerheimin puistoon pystytettiin yksi kolmesta Oulun ensimmäisestä puhelinkioskista.[4]

Puiston grillikioskista, Kino Grillistä, varastettiin veitsi, jolla mauritiuslainen Jawaheer Dookun surmasi vaimonsa helmikuun alkupuolella 1975. Dookun tuomittiin kuuden vuoden vankeuteen täyttä ymmärrystä vailla tehdystä taposta. Tapahtuman jälkeen puiston grillikioskia onkin kutsuttu Dookunin grilliksi.[5]

Istutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puistoon istutettiin lehtipuurivit Albertinkadun ja Sepänkadun varsille jo 1927. Kaupunginpuutarhuri Kalle Äijälän laati silti vasta kymmenen vuotta myöhemmin varsinaisen puistosuunnitelman. Nurmikko puistoon uusittiin 1956, samalla kun sinne hankittiin istutuksia. Puisto pysyi pitkään varsin samanlaisena, maisema-arkkitehti Pirjo Neumann laati vasta vuonna 1990 uuden suunnitelman, jonka myötä perenna- ja pensasistutuksia lisättiin. Puiston istutuksiin kuuluvat orapihlajat, tuhkapensaat, syreenit, ruusut, kuusamat, idänvirpiangervo ja koristearonia, samoin kuin omenapuut ja tuomipihlajat. Orapihlaja-aita ympäröi koko puistoaluetta, mutta sinne on istutettu myös puumaista mustamarjaorapihlajaa. Puistossa on myös rivi kynä- ja vuorijalavia.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kustaa Hautala: Oulun kaupungin historia IV (Kirjapaino Oy Kaleva, 1976, Oulu) ISBN 951-9327-00-2 s. 324-325
  2. Jorma ja Katri Huusko et al.: Oulun kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet (Kirjapaino Oy Kaleva, 1986, Oulu) ISBN 951-9234-06-3 s.24
  3. Kyösti Julku et al.: Valkean kaupungin vaiheet, s. 173. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, 1987. ISBN 951-749-014-3.
  4. Manninen, Turo: Oulun puhelinlaitos 1882-1982, s. 59-60. Oulu: Oulun Puhelin Osakeyhtiö, 1982. ISBN 951-99418-8-6.
  5. Ahola, Henrik: Oululaisuuden syvin olemus. (Pokkitörmän Tähystäjä) Kaleva, 2.3.2009, s. 6. Oulu: Kaleva Kustannus Oy.
  6. Niskala, Kaarina; Okkonen, Ilpo ja Kalleinen, Lasse: Puistojen Oulu, s. 76-79. Oulu: Studio Ilpo Okkonen Oy, 2008. ISBN 978-952-510924-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]