Tämä on suositeltu artikkeli.

Ainola

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli kertoo Jean ja Aino Sibeliuksen kotitalosta ja museosta. Ainola on myös rautatieasema Järvenpäässä.
Ainola
Osoite Ainolankatu 1
Sijainti Järvenpää
Koordinaatit 60°27′13″N, 025°05′14″E
Rakennustyyppi asuinrakennus
Valmistumisvuosi 1904
Suunnittelija Lars Sonck
Rakennuttaja Jean Sibelius
Omistaja Senaatti-kiinteistöt
Haltija Ainolasäätiö
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Ainola on säveltäjä Jean Sibeliuksen ja hänen puolisonsa Aino Sibeliuksen asuintalo, joka on vuodesta 1974 alkaen toiminut kotimuseona. Se sijaitsee nykyisen Järvenpään Lepolan kaupunginosassa lähellä Tuusulanjärven rantatien pohjoispäätä. Arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema rakennus valmistui vuonna 1904, ja se oli osa Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä.

Ainolan tontti on kooltaan noin neljä hehtaaria, ja siihen kuuluu päärakennuksen lisäksi puuvaja, talli, saunarakennus, laaja puutarha ja luonnontilainen sekametsä sekä Aulis Blomstedtin piirtämä museotoimintaa varten tehty huoltorakennus. Pihapiirin eteläosassa on puolestaan Sibeliusten hauta, jonka pronssinen hautapaasi on myös Blomstedtin suunnittelema. Ainolan päärakennuksessa on myös huomattava taidekokoelma, johon kuuluu muun muassa Akseli Gallen-Kallelan, Oscar Parviaisen, Albert Edelfeltin ja Aino Sibeliuksen veljen Eero Järnefeltin töitä.

Ainola oli sekä Sibeliusten perheen koti että Jeanin työtila. Sibeliuksen säveltäessä Ainolassa vaadittiin täydellistä hiljaisuutta, eikä rakennukseen tästä syystä asennettu vesijohtoja Jeanin eläessä. Ainolassa asuessaan hän sävelsi mittavan määrän tunnetuimmista teoksistaan, ja rakennuksista tuli jo 1920-luvulla monien merkittävien muusikoiden vierailukohde.

Rakennushistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset taiteilijat alkoivat 1800-luvun lopulla kiinnostua muuttamisesta maaseudulle, kun Helsingin pieni kulttuuripiiri alkoi tuntua tunkkaiselta ja kahlitsevalta Euroopan suurkaupunkien rinnalla. He kokivat suomalaisen luonnon vapauttavana elementtinä. 1890-luvun puolivälissä Emil Wikström muutti Sääksmäelle ja Akseli Gallen-Kallela Ruovedelle. Tuusulaan muuttivat ensimmäisinä Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt.[1] Aho oli seuramies, jonka kanssa monet viihtyivät. Ahon ja Soldan-Brofeldtin perässä Tuusulanjärven rannalle tulivat taidemaalarit Pekka Halonen ja Eero Järnefelt.[2] Tuusulan Rantatien yhteyteen syntyi taiteilijayhteisö, johon rakennettiin useita taiteilijakoteja. Ahon ja Soldan-Brofeldtin vuokrakotia alettiin kutsua Aholaksi. Järnefeltin Suviranta valmistui 1901 ja Halosen Halosenniemi 1902.[3]

Jean ja Aino Sibelius menivät kihloihin vuonna 1890 ja naimisiin 1892.[4][5] He olivat jo kihlausaikana haaveilleet omasta mökistä, mutta rahapula esti pitkään aikeet.[6] Jean Sibelius palasi alkukesällä 1898 Berliinistä Suomeen. Ensimmäisen sinfonian luomistyö oli alkanut Berliinissä, ja Sibelius jatkoi sen säveltämistä anoppinsa Elisabeth Järnefeltin luona Lohjalla. Helsingissä työhön keskittymistä vaikeuttivat sekä toveripiirin iloiset illat että kolmannen tyttären syntymä.[2]

Jean Sibelius muutti vuodenvaihteessa 1898–1899 Keravalle Lundgrenin huvilaan, joka oli paikkana erinomainen muttei sopinut perheasunnoksi. Perheenä Sibeliukset muuttivat toukokuussa 1899 Mattilan taloon.[2] Se tuntui alkujaan varsin toimivalta kodilta, mutta Sibeliukset asuivat siellä lopulta vain kolme vuotta.[7] Heidän elonsa Mattilassa oli varsin rikkonaista. Jean tuskastui Mattilan hiljaisuuteen, ja Aino murehti myös omaa yksinäisyyttään. Helmikuussa 1900 Sibeliusten nuorin tytär kuoli lavantautiin. Jean hukutti murheensa työhön, ja Ainon elämä Mattilassa kävi entistä ankeammaksi.[2] Mattilan-aikaa onkin pidetty Sibeliusten avioliiton vaikeimpana, ja lopulta Aino eristäytyi lapsineen varsin pitkälti muusta maailmasta.[8]

Sibeliukset palasivat Helsinkiin syksyllä 1902. Aino odotti tuolloin tammikuussa 1903 syntynyttä lasta. Helsinki oli kuitenkin vain välivaihe. Ainonkin mukaan ”tämä kaupungissa olo on meille vaan välttämätön väliaste oman paikan hankkimiseksi”. Sibeliukset olivat jo ilmeisesti vuoden 1901 lopulla alkaneet pohtia oman talon rakentamista. Rakennuspaikka löytyi Tuusulaan vielä tuolloin kuuluneesta Järvenpään kylästä kevättalvella 1903 Jean Sibeliuksen ja Eero Järnefeltin hiihtoretkellä.[9][10]

Sibeliukselle tonttikauppa oli riski, sillä kesällä 1903 hänen tulonsa kattoivat vain kahdeksasosan hänen veloistaan.[6] Ainolan rakentaminen rahoitettiin suurelta osin lainoilla ja vekseleillä, vaikka rahatilannetta hieman auttoikin Jean Sibeliuksen enolta Axel Borgilta saatu perintö. Tontti tunnettiin tuolloin ”Kielorinteenä”, ja sen omisti Järvenpään kartano. Sibelius pyrki parantamaan taloutta säveltämällä ahkerasti ja johtamalla mahdollisimman montaa konserttia, koska niistä sai hyviä palkkioita.[11]

Rakentaminen ja laajentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainola vuonna 1915.
Jean ja Aino Sibelius tyttärensä Ruth Snellmanin kanssa.
Ainolan hyötypuutarhaa sota-aikana 1940-luvulla.

Ainolan arkkitehdiksi valittiin Lars Sonck. Valintaa on jonkin verran ihmetelty, sillä arkkitehti Eliel Saarinen oli Sibeliuksen hyvä ystävä ja ikätoveri.[12] Sonckin valinnasta ei ole jäänyt kirjallista todistusaineistoa, eikä hän vielä tuolloin ollut noussut suomalaisen arkkitehtuurin kärkinimiin. Hänen keskeisimmistä töistänsä Turun Mikaelinkirkko ja Johanneksen kirkko eli Tampereen tuomiokirkko olivat vasta valmistumassa tai rakenteilla.[13] Sibelius päätyi Sonckiin todennäköisesti, koska tämä oli jo aiemmin suunnitellut Järvenpäähän Gösta Enckellin hirsihuvilan Villa Enckellin ja Enckell olisi suositellut Sonckia. Arkkitehti tunnetaan ensisijaisesti jugend-tyylisistä kirkoista ja julkisista rakennuksista, mutta hänen käsialaansa ovat myös kymmenet puuhuvilat.[12]

Sonckin Ainolan-piirustuksista on säilynyt vain harvoja, mutta niiden perusteella rakennus näytti ensimmäisissä luonnoksissa nikkarityyliseltä huvilalta. Piirustusten perusteella huonejärjestys oli haasteellinen. Ensimmäisissä versioissa kolmivartinen portaikko oli sijoitettu eteisen yhteyteen, mutta se vei liikaa tilaa eikä yläkerran huonejärjestys ollut paras mahdollinen. Sonck vaihtoi lopulta portaikon keskelle taloa ja suoravartiseksi.[14]

Ainolan piirustukset valmistuivat 1903 ja rakentaminen alkoi 27. lokakuuta. Jean Sibelius oli pitkään epävarma projektin taloudesta, ja esimerkiksi maaliskuussa 1903 hän kirjoitti ystävälleen ja mesenaatilleen Axel Carpelanille: ”Huvilassa on kivijalka ja viisi hirsikertaa. Kunpa nyt saisin sen pystyyn.”[15] Aino Sibelius oli pitkälti vastuussa rakentamiseen liittyneistä asioista, koska Jean oli niin usein matkoilla. Ainon tukena oli hänen veljensä Eero Järnefelt, jolla oli kokemusta oman rakennusprojektinsa ansiosta. Rakennusmiehetkin olivat jo valmiiksi Järnefeltille tuttuja.[11]

Rakennusmestarina toimi Juhani Ahon suosittelema Rikhard Laine. Työt sujuivat nopeasti, ja alakerta valmistui asumiskuntoon vuonna 1904.[12][16] Sibeliusten tavarat saapuivat taloon syyskuun puolivälissä, ja muutto tapahtui 24. syyskuuta.[17] Nopeasta edistymisestä huolimatta rakennustyöt olivat mittavat, ja honkahirsiä tarvittiin viitisen kilometriä. Hirret tuotiin Pekka Halosen suosittelemasta paikasta Suolahdesta.[18]

Aino Sibeliuksen suunnittelema sauna valmistui lokakuussa 1905. Aino oli itse rakennuksen lisäksi suunnitellut siihen vedenottojärjestelmän. Saunan vieressä oli vinttikaivo, josta nostettiin vesi kouruun, joka vei veden suoraan pesuhuoneeseen. Huoneen nurkassa oli toinen kouru, joka puolestaan johti viereisen huoneen kylpyammeeseen. Sauna jouduttiin rakentamaan uudestaan vuonna 1925 tulipalon takia.[19]

Päärakennus oli alkuun talvisin kylmä, sillä sen hirsiseinät olivat veistetty sileiksi eikä lautaverhousta vielä ollut. Sibeliuksen työhuone päällystettiin jo 1907 pinkopahvilla ja tapetoitiin.[20] Yläkerta valmistui vuonna 1911, ja sinne tulivat muun muassa Sibeliusten makuuhuone ja Jeanin uusi työhuone. Alakerran ruokasalin ja entisen työhuoneen välille puhkaistiin samaan aikaan leveä oviaukko, jonka myötä sisätiloihin tuli lisää avaruutta. Rakennukseen tehtiin myös lautaverhous, joka oli ollut Sonckin alkuperäinen suunnitelmakin.[12]

Päärakennuksen keittiötä ja palvelijanhuonetta laajennettiin vuonna 1915, mikä helpotti huomattavasti taloustöiden tekemistä. Keittiö peruskorjattiin 1925–1926, jolloin uuni, hella ja tiskipöytä uusittiin. Keittiöön asennettiin 1940-luvulla käsikäyttöinen vesipumppu.[21]

Alakerran lastenhuone muutettiin vuonna 1935 kirjastoksi. Muutossuunnitelman oli tehnyt Sibeliuksen vävy, arkkitehti Aulis Blomstedt.[12] 1930-luvulla myös pärekatto korvattiin tiilikatolla, ja talo alkoi olla jo hyvin pitkälti samassa asussa kuin museokäytössäkin.[22]

Sibeliusten tontti oli alkujaan suhteellisen pieni, eikä viljelyskelpoista maata ollut juurikaan. Sibeliukset halusivat kuitenkin puutarhan, jota alettiin istuttaa heti keväällä 1905. Aino Sibelius vastasi puutarhan suunnittelusta. Kasvimaa laajeni vuosien varrella, ja laajimmillaan sitä oli 1930–1940-luvuilla puoli hehtaaria.[10] Ainolan tontti suureni neljään otteeseen, viimeisimpänä alueen itäinen osa ostettiin 1936 E. N. Setälän kuolinpesän konkurssihallinnolta.[23][24] Jean Sibelius oli jo aiemmin yrittänyt ostaa aluetta Setälältä, koska hän oli huolestunut Setälän puukaupoista ja niiden vaikutuksesta maisemaan.[25]

Asuintalosta museoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jean Sibelius kuoli syyskuussa 1957. Aino Sibelius asui Ainolassa 12 vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Viimeiset elinkuukaudet hän joutui kuitenkin sairauden takia viettämään Mehiläisen sairaalassa.[26] Sibeliukset on haudattu kotinsa puutarhaan.[27]

Aino Sibeliuksen kuoleman jälkeen Ainolan kohtalosta oltiin huolestuneita, ja ilmeisesti Sibelius-Seurassa alkoi ensimmäisenä keskustelu rakennuksen säilyttämisestä museona. Sibeliusten suvun edustaja Martti J. A. Paloheimo luonnosteli vuonna 1971 museon tarkoitusta, ja syksyllä Sibelius-Seura alkoi viedä asiaa eteenpäin puheenjohtajansa Roger Lindbergin johdolla. Kauppaneuvoksena hänellä oli hyvät suhteet valtiovaltaan ja rahoittajiin. Lisäksi Suomen Kulttuurirahaston yliasiamies L. A. Puntila oli vaikuttamassa taustalla.[28]

Ainolasäätiö perustettiin 22. helmikuuta 1972 hoitamaan rakennuksia ja ylläpitämään perustettavaa kotimuseota. Perustajina olivat opetusministeriö, Sibelius-Seura ja Sibeliusten omaiset.[28] Perustamisen jälkeen Sibeliusten tyttäret, Eva, Ruth, Katarina, Margareta ja Heidi myivät maaliskuussa 1972 Ainolan Suomen valtiolle.[29][30] Kauppaan kuului koko tontti rakennuksineen ja irtaimistoineen eli myös nuottijulkaisuineen, kirjoineen ja taideteoksineen.[31]

Ainolaa hallinnoimaan perustettiin kolmeksi vuodeksi valittava hallitus, johon opetusministeriö asettaisi neljä, Järvenpään kaupunki yhden ja Sibelius-seura kaksi henkilöä. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kauppaneuvos Roger Lindberg.[31] Ainola avattiin museona kesällä 1974, ja siellä vieraili ensimmäisenä kesänä 16 000 henkilöä.[32] Vuotuiset kävijämäärät asettuivat noin 30 000 – 40 000 väliin.[33]

Ainolan rakennuksia kunnostettiin Museoviraston valvonnassa 1980-luvun puolivälissä. Kunnostusten pääsuunnittelija oli Sibeliusten tyttärenpoika, arkkitehti Severi Blomstedt.[30] Ainola olikin suljettuna vuoden 1988.[33] Tuolloin pihan salaojat kunnostettiin ja aita ja portit uusittiin. Museo siirtyi vuonna 1999 Museovirastolle. Rakennuksia on sen jälkeen kunnostettu 2000- ja 2010-luvuilla.[30] Senaatti-kiinteistöille museo siirtyi vuonna 2014.[34]

Arkkitehtuuri ja tontti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päärakennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainola pihan puolelta.
Ainolan pihapiiriä
Näköala Ainolan yläkerrasta. Taustalla näkyy Tuusulanjärvi, johon Jean Sibelius halusi työhuoneestaan näkymän.

Ainolan arkkitehti Lars Sonck suunnitteli urallaan kymmeniä puurakennuksia, ja Ainola kuuluu sarjaan vuosina 1902–1904 valmistuneita asuinrakennuksia. Niissä Sonckin koristeellinen ja monimuotoinen tyyli esiintyi yksinkertaistetussa mutta tiiviissä muodossa.[35]

Ainolan päärakennus on rakennettu rinteeseen, ja siihen kuuluu kallioon louhittu kellari. Hirsirunko on kaksikerroksinen, ja se on salvottu tasanurkille. Hirsien pinta on piiluttu. Verantaan ja parvekkeeseen on käytetty pyöreitä hirsiä.[30] Ainolan päärakennus poikkeaa jonkin verran Sonckin aiemmista hirsihuviloista, joihin otettiin mallia kansanrakentamisesta. Ainolassa perinteisiin rakennustyyleihin on viittauksia vain länsipuolen ja eteläpäädyn salvotuissa parvekkeissa ja niiden luhtimaisissa aukotuksissa. Selkeitä jugend-vaikutteita näkyy erikokoisissa, ruudutetuissa ikkunoissa, niiden tummanvihreissä vuorilaudoissa ja monimuotoisessa katossa.[12]

Päärakennuksen julkisivu on vuodesta 1915 ollut pystylaudoitettu ja valkoiseksi maalattu. Listat ovat vihreitä. Vesikaton pärekate korvattiin 1932 punaisella savitiilikatteella. Vesikattoon kuuluu myös puiset, tervatut vesikourut.[30]

Ainolaan astutaan sisään suuren avokuistin kautta. Siitä päädytään porstuaan ja edelleen tilavaan eteiseen, josta aukeaa pariovi avaraan saliin, joka oli vuoteen 1911 asti sekä Sibeliuksen työhuone että vierashuone.[25] Huonetta hallitsee musta flyygeli, jonka Sibelius sai 50-vuotislahjaksi.[36]

Rakennus on epäsymmetrinen, ja pääkerroksen suurin huone on keskellä sijaitseva ruokasali. Se toimi myös olohuoneena, ja sieltä on portaat toiseen kerrokseen.[30] Ruokasaliin pääsee sekä eteisestä että salista. Salin ja ruokasalin välillä oli alkujaan kiinteä seinä, mutta se avattiin, kun Sibeliukselle tehtiin työhuone yläkertaan. Ruokasalissa on vihreä takkauuni, jonka Sonck suunnitteli Jean Sibeliuksen toiveiden mukaisesti. Sibelius oli synesteetikko, ja vihreä oli yksi hänen lempiväreistään. Hän näki sen F-duurissa. Ruokasali oli perheelle merkittävä, sillä yhteiset ateriat olivat tärkeitä ja niiden aikana säveltäjäkin omistautui perheelleen.[36]

Ruokasalista on suora yhteys kirjastoon, joka oli aiemmin myös lastenhuoneena. Tämäkin yhteys avattiin erikseen, ja lastenhuoneeseen kuljettiin alkujaan keittiöön johtavasta väliköstä, josta päästään myös vuonna 1942 Sibeliuksen työhuoneeksi sisustettuun työ- ja makuuhuoneeseen.[36] Lastenhuone muutettiin 1930-luvulla kirjastohuoneeksi ja toinen huone Sibeliuksen työhuoneeksi, kun tämä ei iäkkäänä enää mielellään kulkenut yläkerran portaita.[30] Ensimmäisessä kerroksessa olivat lisäksi palvelusväen huone ja keittiö.[37]

Jean Sibelius huomasi jo varhain, että perheen ja työn yhdistäminen samassa kerroksessa oli mahdotonta. Vinttitiloista tehtiinkin 1910-luvulla asuttavaa tilaa, jonne tuli myös Sibeliuksen uusi työhuone, jonka ikkunaa myös avarrettiin.[38] Säveltäjällä oli ollut kaksi vaatimusta Ainolan arkkitehtuurista ja sisustuksesta. Vihreän takan lisäksi työhuoneesta tulisi olla näkymä Tuusulanjärvelle.[39] Toisessa kerroksessa oli työhuoneen lisäksi, Sibeliusten makuuhuone ja vierashuone. Osa yläkerrasta jäi avovintiksi tavaroiden säilytystä varten.[38]

Muut rakennukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainolan saunarakennus
Puuvaja ja talli

Ainolan tontilla on päärakennuksen lisäksi sauna, puuvaja, talli ja huoltorakennus. Sauna sijaitsee palstan lounaiskulmassa. Se on hirsirunkoinen ja tervattu. Sokkeli on betoninen ja vesikatto katettu tiilillä.[30] Saunarakennuksessa on löylyhuoneen lisäksi pieni saunakamari ja pesutupa. Saunassa on kekseliäs vedenottojärjestelmä. Vesi nostettiin rakennuksen vieressä olevasta vinttikaivosta kouruun, jota kautta vesi meni suoraan pesutupaan. Toinen kouru puolestaan kulki padan yläpuolelta saunakamarin kylpyammeeseen.[40]

Talli- ja liiterirakennukset ovat vierekkäin huvilan etuoven läheisyydessä. Ne rakennettiin heti vuonna 1904 ja todennäköisesti ilman piirustuksia. Ne ovat molemmat osin hirsirunkoisia, ja niissä on pärekatot ja punamullattu ulkolaudoitus.[30] Liiteri on sangen suuri, sillä Ainolassa tarvittiin varsin merkittävästi halkoja talvisaikaan. Päärakennuksessa oli leivinuuni, hella ja kymmenen muuta uunia, ja saunassa kiuas, pesutuvan pata ja saunakamarin uuni.[25]

Huoltorakennus valmistui vuonna 1974, ja sen suunnitteli Aulis Blomstedt. Ainolasäätiö rakennutti sen museon asiakaspalveluja ja talonmiehen asuntoa varten. Se edustaa modernia arkkitehtuuria, eikä sitä ollut tarkoituskaan liittää vanhojen rakennusten muotokieleen.[30] Blomstedt halusi, ettei uudisrakennus kilpailisi Ainolan alkuperäisten rakennusten kanssa. Huoltorakennuksen tilat on jaettu kahteen erilliseen rakennukseen, joita yhdistää kuparipäällysteinen 60 senttimetriä paksu kattolaatta. Kattoa reunustaa kaikkialta säännöllisesti sijoitetut teräspilarit. Rakennelman periaatteet ovat samat kuin kreikkalaisessa peripteraali-temppeleissä.[41] Huoltorakennuksen asuinkäyttö päättyi vuonna 2006, ja asuinhuoneet muutettiin 2010-luvun alussa museokäyttöön.[30]

Puutarha ja metsikkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sibeliusten hauta

Ainolan tontti on noin neljän hehtaarin laajuinen, ja sen lounaisosassa on laaja puutarha, kun taas itäosa on luonnontilaista sekametsää.[23] Aino Sibeliuksen perustama ja hoitama puutarha on sovitettu päärakennuksen vierestä laskevaan aurinkoiseen etelärinteeseen. Puutarha sovitettiin luonnonmukaiseen maastoon, ja sinne tuotiin taimilavoja ja istutettiin hedelmäpuita, marjapensaita, juuresmaita ja kukkamaita.[30] Puutarhan etelänurkassa oli myös kasvihuone tomaatteja varten.[12] Aino Sibeliuksen istuttamista omenapuista ja marjapensaista on jäljellä vielä osa, mutta kukkatarha ja sen käytävät ovat Ainon suunnittelemassa muodossa.[42]

Pihapiirin eteläosassa on myös Jean ja Aino Sibeliuksen hauta, jonka paaden suunnitteli Aulis Blomstedt.[12] Pronssisen hautapaaden jokainen sivu on 225 senttimetriä pitkä, ja sen korkeus on 22,5 senttimetriä. Paaden keskellä lukee JEAN SIBELIUS ja sen oikeassa alanurkassa Ainon toiveesta pienemmällä ja kursiivilla Aino Sibelius. Molempien syntymä- ja kuolinpäivät on kaiverrettu paaden kylkeen.[43]

»Mestarin viimeiseksi leposijaksi oli määrätty pieni aurinkoinen tasanne Ainolan etelärinteeltä, mistä avautuu laaja näkökulma peltojen yli Tuusulanjärvelle. Haudan paikkaa oli harkittu kauan jo Sibeliuksen eläessä. Oli ajateltu myös Tuusulan hautausmaata. Mutta sitten mestari itse ratkaisi asian: ’Pystyttävät minulle komeamman hautapatsaan kuin Aleksis Kivelle, ja sitä minä en halua.’»
(Jean Sibeliuksen yksityissihteeri ja uskottu Santeri Levas[43])

Ainolaan kuuluu myös Sibeliukselle tärkeä metsäalue, jonne hän meni päivittäin kävelylle.[30] Metsä on tyypiltään tuoretta kangasta, mutta paikoin on myös kuivaa kangasta. Tuoreen kankaan valtapuu on kuusi, kun kuivan kankaan on mänty. Avoimilla paikoilla on jonkin verran koivuja ja pensaskerroksessa katajaa. Maasto on loivasti kumpuilevaa, ja paikoin on kalliopaljastumia. Metsän painanteissa on kosteita, vettä kerääviä kohtia. Maaperä on moreenia.[42]

Vuonna 2017 tehdyn luontoselvityksen mukaan Ainolan metsä on kehittynyt rauhassa eteläsuomalaisittain jopa varsin poikkeukselliseksi. Siellä on huomattavasti enemmän lahopuita kuin talousmetsissä. Merkittävä osa metsästä rajattiin arvokkaana luontotyppikohteena. Sieltä löydettiin selvityksessä paikallisesti arvokkaita kellotalvikin ja valkolehdokin esiintymiä. Ainola on myös kokonaisuudessa merkittävä lepakoiden ruokailualue, ja siellä on varsin runsas ja monipuolinen linnusto.[44]

Elämä Ainolassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe-elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sibeliuksen perhe ruokasalissa 1915. Ruokasalin pöytä ja sen tuolit on Aino Sibeliuksen suunnittelemia[45].

Sibeliukset muuttivat Ainolaan syksyllä 1904, jolloin perheessä oli kolme kouluikäistä tytärtä. Vanhin tytär, Eva, alkoi jo vuoden 1906 alussa käydä koulua Helsingissä ja Ruth kaksi vuotta myöhemmin. Sibeliuksille syntyi Ainolassa vielä kaksi tytärtä, alkusyksystä 1906 Margareta ja kesällä 1911 Heidi.[46]

Perhe-elämä Ainolassa kietoutui Jean Sibeliuksen sävellystyön ympärille. Jeanin säveltäessä talossa tuli olla mahdollisimman hiljaista, eivätkä työtä saaneet häiritä tyttärien leikkien äänet tai edes vesiputkien suhina. Vesijohdotkin asennettiin taloon lopulta vasta säveltäjän kuoltua. Monien säätyläistyttöjen tavoin myös Sibeliukset harrastivat musiikkia, mutta silti esimerkiksi pianonsoitto ei saanut häiritä Jeanin työtä. Monesti tytöt harjoittelivatkin kylmässä kellarissa.[47]

Tiukoista säännöistä huolimatta Jean Sibelius oli läheinen lastensa kanssa, todennäköisesti jopa läheisempi kuin aikansa sivistyneistön isät. Jean oli esimerkiksi Katarinan mukaan ”aina hyvin rauhallinen meitä lapsia kohtaan”. Ruthin mukaan isälle pystyi aina kertomaan ongelmistaan ja tältä sai aina ymmärrystä.[48]

Sibeliusten rahatilanne oli 1930-luvulla niin hyvä, että he pystyivät vuokraamaan 1939 asunnon Helsingistä. Tuusulan taiteilijayhteisö oli tuossa vaiheessa jo hajonnut, kun Eero Järnefelt ja Pekka Halonen olivat kuolleet ja Sibeliusten tyttäret jo muuttaneet pois Ainolasta. Ainolle kaupunkielämä oli mieluisaa, ja Sibeliukset olisivat voineet olla lähempänä tyttäriään ja lapsenlapsiaan. Sibeliukset muuttivat Helsinkiin syyskuussa 1939 ja ajattelivat jättää Ainolan kesäasunnoksi. Talvisodan kynnyksellä naiset ja lapset evakuoitiin Helsingistä vain kaksi viikkoa myöhemmin. Ainolaan muuttivat Sibeliusten lisäksi myös tyttärien perheet ja palvelijat, mikä teki asunnosta varsin ahtaan. Sibeliukset palasivat välirauhan aikana Helsinkiin, mutta irtisanoivat vuokra-asuntonsa joulukuussa 1942 jatkosodan aikana.[49]

Jeanin sävellystyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jean Sibelius soittamassa Ainolan Steinway-pianoa.

Ainolaan muuton on sanottu sijoittuneen Sibeliuksen voimakkaan luomiskauden alkuvaiheille. Kausi jatkui aina vuoteen 1926 saakka, vaikka ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeinen taloudellisesti hankala kausi rajoitti häntä.[50] Säveltäminen luonnistui silti usein helpommin muualla kuin Ainolassa, missä rauhoittuminen oli hankalampaa.[51] Sibelius oli jo ennen Ainolaan muuttoa ollut kansainvälisesti tunnettu, mutta vasta Ainolan-aikana hän nousi todelliseen maailmanmaineeseen.[52]

Ensimmäinen lähinnä Ainolassa syntynyt suurempi teos oli vuoden 1906 Pohjolan tytär. Kolmas sinfonia valmistui 1907, Öinen ratsastus ja auringonnousu 1908, Voces intimae 1909 ja neljäs sinfonia 1911. Sibeliuksen vuoden 1913 tuotoksia olivat sävelruno Bardi ja sävelrunoelma Luonnotar. Vuoden 1914 alkupuolella valmistui ensimmäisen osa Yhdysvaltoihin tilatusta sinfonisesta runosta. Osaa kutsutaan nimellä Aallottaret. Sibeliuksen niin sanottu puusarja valmistui myös vuonna 1914.[53]

Ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan jälkeen Sibelius muokkasi lähes vuoden ajan viidettä sinfoniaansa, joka oli julkaistu jo aiemmin. Muuten sävellystuotanto oli lähes tyrehtynyt, ja Sibelius haaveili rahapulassaan Valse tristen kaltaisesta menestyksestä. Sibeliuksen uusi työvaihe alkoi syksyllä 1922, ja kuudes sinfonia valmistui 1923. Seitsemännen sinfoniansa Sibelius sävelsi lähes kokonaisuudessaan Ainolan yläkerran vierashuoneessa. Tämän jälkeen Sibelius teki muun muassa musiikkia William Shakespearen näytelmään Myrsky ja urkuteoksen Intrada. Sibeliuksen viimeinen suurempi työ oli vuonna 1926 valmistunut Tapiola.[54]

Ainon puutarha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aino Sibelius 1940-luvulla kasvihuoneen tomaattitarhassa.

Aino Sibelius innostui puutarhanhoidosta jo ennen muuttamista Ainolaan. Taustalla oli hänen äitinsä ja veljensä kiinnostuminen tolstoilaisuudesta, jossa vaatimattomuutta ja omavaraisuutta pidettiin arvossaan. Aino oli kasvattanut jo Mattilan talossa muun muassa perunaa, porkkanoita, mustia retikoita ja kukkakaalia.[55]

Aino Sibeliukselle puutarhan perustaminen Ainolaan oli siinäkin mielessä itsestäänselvyys, että perheen talouden kannalta se oli jo välttämättömyys. Jeanin tulot olivat vielä muuton aikaan varsin epävakaat, eikä perhe pystynyt luottamaan niihin. Puutarhasta kasvoi kuitenkin niin suuri, että sadosta pystyi jakamaan myös muille. Esimerkiksi vuonna 1925 Aino lähetti äidilleen karviaisia, herneitä ja kurkkuja, ja sotavuosina sadosta sai ravintoa myös Sibeliusten tyttärien perheet.[56]

Puutarhan viljelyala kasvoi vuosien aikana niin, että se käsitti tontin koko lounaisreunan saunarakennuksesta nykyisen huoltorakennuksen paikalla olleeseen tenniskenttään.[57] Siihen kuului hedelmä-, marja- ja vihannestarhat, kaksi kasvihuonetta, lavaviljelmiä ja koristepuutarha. Ainolassa kasvatettiin muun muassa perunoita, porkkanaa, punajuuria, retiisiä, kaaleja, herneitä, papuja ja sipuleita. Tomaateista Aino oli erityisen ylpeä, ja niitä kasvatettiin sekä kasvihuoneissa että lavoissa.[55] Hedelmätarhasta saatiin omenoiden lisäksi ainakin luumuja, kirsikoita ja päärynöitä. Aino Sibelius voitti omenoillaan jopa kahdesti maatalousnäyttelyn ensimmäisen palkinnon.[58]

Puutarhan käyttö väheni Aino Sibeliuksen ikääntyessä, ja nurmikenttä on sittemmin korvannut peruna- ja kasvimaat. Ainolasäätiö entisöi kukkatarhan 1990-luvun lopulla, ja Ainolan omenapuut ovat edelleen pystyssä.[57]

Palvelusväki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainolan keittäjätär Helmi Vainikainen ja sisäkkö Aino Kari 1940-luvulla

Aino Sibelius vastasi Ainolan taloudenhoidosta, mutta hänen apunaan oli palvelusväkeä. Ainolan hoitaminen oli varsin iso urakka, sillä talon pitäminen lämpimänä oli jo haaste. Ainolassa oli 11 uunia. Lisäksi Sibeliuksilla oli hevonen, kanoja, kukko ja talousporsas. Vesijohto ja viemärit asennettiin 1960-luvulla. Siihen asti käyttövesi piti kantaa kaivosta sisälle ja laskiämpäreissä ulos.[59]

Alkujaan Sibeliuksen apuna oli vain lyhytaikaisia palvelustyttöjä, mutta jo muutaman vuoden päästä sinne asettui vuosikymmeniksi kaksi palvelijaa. Helmi Vainikainen saapui 1907 lastenhoitajaksi ja Aino Kari apulaiseksi 1911. Vainikaisen ura Ainolassa päättyi keittäjättärenä 1960-luvulla, ja Kari työskenteli talossa vuoteen 1968.[59] Ainolan ensimmäinen apumies oli Heikki Sormunen, joka asui pitkään kivijalan pienessä asunnossa.[60]

Vieraat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainolassa alkoi jo 1920-luvulla käydä vieraita, ja heidän määräänsä piti usein rajoittaa. Yhdysvaltalaiset matkailijat pitivät jo 1930-luvulla Sibeliusta eräänlaisena Suomi-nähtävyytenä. 1950-luvulle tultaessa Sibeliukset alkoivat olla jo huomattavasti varautuneempia vierailijoita kohtaan, eikä Jean suostunut museoesineen asemaan.[61]

Ainolassa vieraili monia tunnettuja henkilöitä, ja ulkomaalaiset huippumuusikot halusivat käydä keskustelemassa Sibeliuksen kanssa ja myös esittää tälle musiikkia. Saksalainen Wilhelm Kempff piti Sibeliukselle kotikonsertteja 1923, Marian Anderson lauloi tälle 1933 ja Emil Gilels soitti 1952 Dmitri Šostakovitšin preludeja. Isaac Sternin vuoden 1951 vierailun aikana Stern soitti Sibeliuksen viulukonserton ja Sibelius soitti itse orkesteriosuudet flyygelillä.[61]

Irtaimisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albert Edelfelt, Jean Sibelius, lyijykynä, hiili, akvarelli ja guassi, 1904.

Ainolassa on merkittävä taidekokoelma, jota Sibeliukset eivät kuitenkaan keränneet järjestelmällisesti. Siihen kuuluu lähes 70 taideteosta, joista suurimman osan Sibeliukset saivat Jeanin 50-vuotisjuhlien yhteydessä. Niitä vietettiin 8. joulukuuta 1915, ja esimerkiksi Hufvudstadsbladetin mukaan säveltäjä oli saanut kokonaisen taidekokoelman saatesanoin ”Jean Sibeliukselle hänen maalaavilta, piirtäviltä ja veistäviltä tovereiltaan.” Kokoelmaan osallistuivat Uno Alanco, Alvar Cawén, Eric O. W. Ehrström, Magnus Enckell, Gabriel Engberg, Axel Haartman, Pekka Halonen, Werner von Hausen, Väinö Hämäläinen, Mikko Oinonen, Oscar Parviainen, Juho Rissanen, Santeri Salokivi, Wilho Sjöström, Eero Snellman, Verner Thomé, Ragnar Ungern, Victor Westerholm ja Emil Wikström. Näiden lisäksi Eero Järnefelt lahjoitti maalauksen Sisäkuva (Punainen tuoli) ja Suomen Kuvanveistäjäliitto Ville Vallgrenin pienoisveistoksen Kaksi toisiaan syleilevää tyttöä.[62] Sibelius sai taidetta myös myöhemmin lahjaksi: Wäinö Aaltosen reliefit Tytön pää vuonna 1935 ja Sibeliuksen muotokuva 1945 sekä Horace Vernet’n Rantamaiseman 1935.[63]

Taide ei ollut Ainolassa vain sisustuksellinen tai tunnelmallisuutta tuova elementti, vaan Sibeliustenkin taidevalintoihin vaikutti Tuusulanjärven yhteisön syntymiseen vaikuttaneen ruotsalaisen Ellen Keyn ajattelu. Tämän mukaan koti taideteoksineen oli asukkaidensa ”tarpeiden ja maun, muistojen ja tunteiden, heidän elämäkertansa ilmausta”.[64]

Ainolan taiteesta Aino Sibeliuksen perhehistoriaan liittyy joitakin teoksia. Hänen äitinsä Elisabeth Järnefeltin sukua edustavat Mihail Clodt von Jürgensburgin teokset Sisäkuva ja Maisema Laatokalta.[64] Nämä Aino oli tuonut todennäköisesti mukanaan lapsuudenkodistaan.[65] Ainon veljeltä Kasper Järnefeltiltä on puolestaan kaksi pientä öljyvärityötä, Pihasauna (Punainen saunarakennus) ja Rantamaisema, jotka kumpikin liittyvät Ainon ja tämän sisarusten kasvuympäristöön.[64]

Axel Gallénin eli Akseli Gallen-Kallelan töillä on Ainolassa erityinen merkitys. Jean Sibeliuksen uran alkuvaiheisiin liittyy Gallénin Satu (1894), joka tunnetaan myös nimellä Sibelius Sadun säveltäjänä. Teokseen kuuluu kolme kuvakenttää, joista yhdessä on Sibeliuksen muotokuva ”Symposion-ajalta”, toisessa symbolistinen maisema ja kolmannessa tyhjä kenttä, johon Gallén olisi toivonut Sibeliuksen kirjoittavan teeman Sadusta. Sibeliuksen lempiteoksiin kuului puolestaan Gallénin sikarilaatikon kanteen maalaama pienikokoinen erämaajärvimaisema.[64][66]

Ainolassa on myös monia muotokuvia. Niistä tunnetuimpia ovat John Munsterhjelmin veistämä pronssinen rintakuva ja Albert Edelfeltin sekatekniikalla toteuttama profiilikuva Jean Sibeliuksesta. Siinä Sibelius on varsin tyyni taiteen ylimys. Ainokin piti teoksesta ja kirjoitti siitä 1905 ”Sinä olet kerrassaan lumoava siinä yliopiston maalauksessa, olen korvia myöten rakastunut siihen ja uudella vauhdilla sinuun.”[67]

Eero Järnefelt oli erityisen läheinen Sibeliuksille, ja Ainolassa on kolme hänen tekemäänsä muotokuvaa Ainosta sekä yksi Jeanista. Niistä tunnetuin on Ainon muotokuva vuodelta 1908. Se ei ilmeisesti ollut lahja, vaan Jean oli ostanut sen Pariisista Wentzel Hagelstamilta. Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön kuulunut Pekka Halonen oli Sibeliuksen ja Järnefeltin tavoin kiintynyt suomalaiseen luontoon, ja Ainolassa Halosen luontokuvaa edustaa Talvimaisema (1915). Sibelius ja Oscar Parviainen puolestaan ymmärsivät toisiaan taiteilijapersoonina, ja Sibelius sai Parviaiselta kaikkiaan viisi maalausta. Ainolaan vuonna 1908 lahjoitettu Hautajaissaatto sai ilmeisesti inspiraation Sibeliuksen improvisoimasta surumarssista.[68]

Huonekalut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainolan huonekaluissa on monta historiallista kerrosta, ja vanhimmat ovat Sibeliusten lapsuudenkodeista. Osa huonekaluista on hankittu vastavalmistunutta rakennusta varten ja osa saatu tai hankittu myöhemmin. Jean Sibeliuksen sukuperintönä on salin empiretyylinen peili ja uusrokokoota edustavat kattokruunut. Ainon kotoa tulivat salin koivupuinen kirjakaappi ja ruokasalin barokkityyppinen nurkkakaappi sekä Jeanin työhuoneen kirjoituspöytä ja työtuoli, jotka on valmistettu Pietarissa.[72]

Sibeliusten itse hankkimista huonekaluista näyttävin kokonaisuus on Turun linnan esikuvien mukaan suunniteltu salin empirekokonaisuus. Ainolaan tuotiin vuonna 1942 uutta kalustoa, kun Sibeliukset luopuivat Helsingin-asunnostaan. Sieltä tuotiin erityisesti funktionalismia edustavia kalusteita. Näihin kuului Werner Westin suunnittelemat ruokasalin pöytä tuoleineen, pöytäkaappi, Jeanin ja Ainon sängyt ja kirjaston lukunurkkauksen tuoli.[72]

Osa Ainolan huonekaluista on Aino Sibeliuksen suunnittelemia. Ruokasalissakin oli alkujaan Ainon piirtämä ja Sandvikensin puusepäntehtaalla valmistettu pitkä ruokapöytä tuoleineen. Ainon suunnittelemia ovat myös ruokasalissa puutarhaan avautuvan ikkunan edustan kiinteä penkki ja kaksi pientä pöytää sekä portaiden alla sijaitseva astiakaappi. Portaiden kaide on myös Ainon piirtämä.[73]

Museotoiminta ja Ainolasäätiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainola toimii kotimuseona. Museokokonaisuuteen kuuluu päärakennus, talousrakennukset, sauna sekä sen puutarha ja metsä. Museotoiminnasta vastaa Ainolasäätiö, jonka perustajia olivat opetusministeriö, Sibelius-seura sekä Aino ja Jean Sibeliuksen omaiset. Säätiö pyrkii säilyttämään kodin mahdollisimman muuttumattomana ja sellaisena kuin se Sibeliusten eläessä oli. Säätiö vaalii myös Sibeliusten muistoa ja heidän hautaansa. Ainolaa ja sen asioita hoitaa säädekirjan mukaan kahdeksanhenkinen hallitus. Ainolasäätiö kutsuu hallitukseen 3–4 jäsentä, Museovirasto ja Sibelius-seura kaksi jäsentä kumpikin sekä Järvenpään kaupunki yhden.[74]

Ainola on auki vain kesäisin.[75] Huoltorakennuksessa on lipunmyynnin lisäksi, kahvila ja museokauppa sekä ulkonäyttelyitä lasivitriineissä. Ainolassa käy vuosittain noin 25 000 kävijää.[74]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anttila, Elina: ”Taidekoti”. Teoksessa: Ainola – Jean ja Aino Sibeliuksen koti, s. 171–182. Liisa Suvikumpu (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-602-1.
  • Blomstedt, Severi: ”Ainolan alue ja rakennukset”. Teoksessa: Ainola – Sibeliusten koti Järvenpäässä, s. 129–142. Esko Häkli & Severi Blomstedt (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-597-9.
  • Donner, Julia: ”Ainon puutarha”. Teoksessa: Ainola – Jean ja Aino Sibeliuksen koti, s. 171–182. Liisa Suvikumpu (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-602-1.
  • Donner, Julia: ”Ainon Ainola”. Teoksessa: Ainola – Sibeliusten koti Järvenpäässä, s. 129–142. Esko Häkli & Severi Blomstedt (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-597-9.
  • Freese, Simo: Ainolan saunan rakennushistoriaselvitys. Helsinki: Senaatti-kiinteistöt, 2015. ISBN 978-952-7062-43-2. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 17.8.2021).
  • Häkli, Esko: ”Elämää Sibeliusten Ainolassa”. Teoksessa: Ainola – Sibeliusten koti Järvenpäässä, s. 69–112. Esko Häkli & Severi Blomstedt (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-597-9.
  • Kolehmainen, Juhani: ”Tuusulanjärven taiteilijayhteisö ja Ainolan synty”. Teoksessa: Ainola – Jean ja Aino Sibeliuksen koti, s. 7–26. Liisa Suvikumpu (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-602-1.
  • Konttinen, Riitta: ”Ainola ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisö”. Teoksessa: Ainola – Sibeliusten koti Järvenpäässä, s. 9–34. Esko Häkli & Severi Blomstedt (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-597-9.
  • Konttinen, Riitta: ”Ainola ja taide”. Teoksessa: Ainola – Sibeliusten koti Järvenpäässä, s. 129–142. Esko Häkli & Severi Blomstedt (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-597-9.
  • Korvenmaa, Pekka: ”Takaisin luontoon – mutta sivistyneesti”. Teoksessa: Ainola – Jean ja Aino Sibeliuksen koti, s. 27–45. Liisa Suvikumpu (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-602-1.
  • Leppänen, Taru: ”Viiden tytön lapsuus ja nuoruus Ainolassa”. Teoksessa: Ainola – Jean ja Aino Sibeliuksen koti, s. 121–136. Liisa Suvikumpu (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-602-1.
  • Niemi, Irmeli: ”Ainola museona”. Teoksessa: Ainola – Jean ja Aino Sibeliuksen koti, s. 171–182. Liisa Suvikumpu (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-602-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kolehmainen 2004, s. 7.
  2. a b c d Kolehmainen 2004, s. 8–9.
  3. Tuusulan Rantatie ja taiteilijayhteisö Tuusula. Viitattu 30.1.2024.
  4. Marika Sampio-Utriainen: Aino Sibelius – rakkaudesta mieheen Naisten ääni. Suomalainen Naisliitto ry. Viitattu 17.8.2021.
  5. Aino Sibelius (1871-1969) Ainola. Arkistoitu 10.12.2022. Viitattu 17.8.2021.
  6. a b Freese 2015, s. 7, 9.
  7. Konttinen 2015, s. 12.
  8. Konttinen 2015, s. 13.
  9. Konttinen 2015, s. 15.
  10. a b Freese 2015, s. 15–16.
  11. a b Konttinen 2015, s. 16.
  12. a b c d e f g h Ainolan arkkitehtuuri Ainola. Arkistoitu 10.7.2022. Viitattu 17.8.2021.
  13. Korvenmaa 2004, s. 34.
  14. Blomstedt 2015, s. 57–58.
  15. Blomstedt 2015, s. 60.
  16. Freese 2015, s. 11.
  17. Konttinen 2015, s. 17.
  18. Blomstedt 2015, s. 61.
  19. Freese 2015, s. 21.
  20. Blomstedt 2015, s. 63.
  21. Blomstedt 2015, s. 66.
  22. Blomstedt 2015, s. 65.
  23. a b Ainolan alue ja metsä Ainola. Arkistoitu 17.8.2021. Viitattu 17.8.2021.
  24. Ainolan maa-alueet Sibelius.fi. Viitattu 9.8.2021.
  25. a b c Blomstedt 2015, s. 37.
  26. Aino Sibelius (1871-1969) Sibelius.fi. Viitattu 9.8.2021.
  27. Ainolan pihapiiri Sibelius.fi. Helsingin Suomalainen Klubi. Viitattu 25.7.2014.
  28. a b Niemi 2004, s. 171.
  29. Bonsdorff, Lena von: Roger Lindberg: Mentori, mesenaatti, musiikkikauppias, s. 332–333. (Mentor, mecenat, musikhandlare: Invandrarättlingen Roger Lindberg blir Mr Music of Finland, 2012.) Käsikirjoituksesta suomentanut Sirpa Hietanen. Helsinki: Schildts & Söderströms, 2012. ISBN 978-951-52-2974-8.
  30. a b c d e f g h i j k l m Rakennusperintökohde: Ainola Kulttuuriympäristön palveluikkuna. Museovirasto. Viitattu 17.8.2021.
  31. a b Niemi 2004, s. 172.
  32. Niemi 2004, s. 173.
  33. a b Niemi 2004, s. 175.
  34. Freese 2015, s. 5.
  35. Korvenmaa 2004, s. 28.
  36. a b c Blomstedt 2015, s. 42.
  37. Ainola 1904 Sibelius.fi. Viitattu 17.8.2021.
  38. a b Asuinrakennuksen kunnostus ja lisärakentaminen 1911-1935 Sibelius.fi. Viitattu 17.8.2021.
  39. Ainolan kotina Ainola. Arkistoitu 17.8.2021. Viitattu 17.8.2021.
  40. Blomstedt 2015, s. 49.
  41. Blomstedt 2015, s. 53.
  42. a b Hoidetut kulttuuriympäristökohteet: Ainola Kulttuurimypäristön palveluikkuna. Museovirasto. Viitattu 17.8.2021.
  43. a b Blomstedt 2015, s. 55.
  44. Manninen, E., Heinonen, M., Vasko, V., Nupponen, K. & Nieminen, M: Järvenpään Ainolan luontoselvitykset vuonna 2017 (PDF) 2017. Faunatica. Viitattu 17.8.2021.
  45. Donner 2015, s. 149
  46. Häkli 2015, s. 69.
  47. Leppänen 2004, s. 122–123.
  48. Leppänen 2004, s. 126.
  49. Häkli 2015, s. 95.
  50. Häkli 2015, s. 86.
  51. Häkli 2015, s. 87.
  52. Häkli 2015, s. 89.
  53. Häkli 2015, s. 88.
  54. Häkli 2015, s. 92–93.
  55. a b Anne-Maria Niskala: Aino Sibeliuksen rakkaudella hoitamaa puutarhaa kasteltiin myös kyynelin Yle Uutiset. 6.10.2015. Yleisradio. Viitattu 31.12.2023.
  56. Donner 2004, s. 104.
  57. a b Ainolan puutarha- ja piha-alueet Sibelius.info. Viitattu 31.12.2023.
  58. Donner 2004, s. 113.
  59. a b Donner 2015, s. 152, 154.
  60. Donner 2015, s. 155.
  61. a b Häkli 2015, s. 105–107.
  62. Konttinen 2015, s. 129–130.
  63. Anttila 2004, s. 168.
  64. a b c d Konttinen 2015, s. 132.
  65. Anttila 2004, s. 156.
  66. Anttila 2004, s. 161.
  67. Konttinen 2015, s. 135.
  68. Konttinen 2015, s. 139.
  69. Konttinen 2015, s. 136.
  70. Konttinen 2015, s. 133.
  71. Konttinen 2015, s. 140.
  72. a b Blomstedt 2015, s. 46–47.
  73. Donner 2015, s. 146.
  74. a b Ainola museona Ainola. Arkistoitu 9.8.2021. Viitattu 17.8.2021.
  75. Museokäynti Ainola. Arkistoitu 17.8.2021. Viitattu 17.8.2021.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Levas, Santeri: Jean Sibelius ja hänen Ainolansa – Jean Sibelius och hans hem – Jean Sibelius and His Home – Jean Sibelius und sein Heim. Toinen laitos. Helsinki: Otava, 1955.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ainola.