Sinfonia nro 6 (Sibelius)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Jean Sibeliuksen sinfonia nro 6 op. 104 valmistui vuonna 1923. Sen kantaesitys oli Sibeliuksen johtamana 19. helmikuuta 1923. Sinfoniassa on hyvin herkkiä ja kuulaita sävyjä, ja siinä on useasti kuultu Palestrina-vaikutteita. Teosta hallitsee doorinen sävy. Myös kuudennessa sinfoniassa esiintyy omintakeisia muotoratkaisuja: esimerkiksi scherzo-osassa ei kuulla lajiperinteelle tyypillistä triotaitetta. Scherzon laukkaavaa pääteemaa käytetään epätavallisesti sekä hallitsevana pääaiheena että säestyskuviona. Osalle on tyypillistä hienostunut ja taidokas polyfonia, muun muassa kaanontekniikka. Finaali kulminoituu sinfonian ainoaan todella dramaattiseen huipennukseen, jota Sibelius tehostaa tyylilleen uskollisena kromaattisella asteikolla. Huipennuksen jälkeen tunnelma seestyy, ja sinfonian loppu on täynnä jousien hallitsemaa pehmeää hohdetta. Tavanomaisen d-molli-päätöksen sijaan Sibelius lopettaa sinfonian viulujen korkeaan, arvoitukselliseen d-säveleen.

Sinfonia on omistettu Wilhelm Stenhammarille.


Jean Sibeliuksen sinfoniat

Nro 1 e-molli op. 39 (1899) | Nro 2 D-duuri op. 43 (1902) | Nro 3 C-duuri op. 52 (1907) | Nro 4 a-molli op. 63 (1911) | Nro 5 Es-duuri op. 82 (1915) | Nro 6 d-molli op. 104 (1923) | Nro 7 C-duuri op. 105 (1924) | Nro 8 (kadonnut)