Pärekatto

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pärekattoinen museorakennus
Pärekaton valmistusta Ylämaan koulun pihalla 18.9.2013

Pärekatto on puinen vesikate, joka on tehty lomitetuista päreistä, ohuista sälemäisistä puunkappaleista. Pärekate on ollut hyvin yleinen katemateriaali esimerkiksi Suomessa. Pärekatto on palonarka ja suhteellisen lyhytikäinen, noin 15-25 vuotta, joskin käsin kiskotun pärekaton ikä voi olla jopa yli 40 vuotta. Paksummasta puutavarasta tehty paanukatto on pitkäikäisempi.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa pärekatto on verrattain uusi kattomateriaali: ensimmäiset pärekatot rakennettiin 1810-1830-luvuilla. Pärekatto yleistyi Länsi-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla 1800-luvun puolivälissä, maan itäosissa vuosisadan loppupuolella.[2] Tärkein syy päreiden käyttöön oli pula tuohesta, jota käytettiin kateaineena aiemmin yleisissä malkakatoissa. Pärekattojen yleistymistä nopeuttanut asia oli teollisesti valmistettujen rautanaulojen tulo markkinoille, sekä puun hinnan kohoaminen 1850-luvulla. Maaseudulla pärekattoja rakennettiin 1960-luvulle asti. Esimerkiksi vielä 1930-luvulla yli 83 prosenttia maaseudun asuinrakennuksista oli pärekattoisia.[3]

Kattopäre[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kattopäre on sälemäinen kappale, yleensä noin 35–40 cm pitkä, 10–15 cm leveä ja noin 4 millimetriä paksu puu. Päreitä kuluu neliömetrille noin 170 kappaletta, Katteen paino on suhteellisen kevyt, noin 40–50 kg/neliömetri.[1]

Kattopäreet valmistettiin yleensä hitaasti kasvaneesta kuusesta, joskus männystä tai haavasta.[1]

Päreiden valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhin kattopäreiden valmistusmuoto on käsin kiskominen, jolloin puu halkeaa solupintaa myöten rikkomatta solua ja puun pinta on kestävämpi. Tällöin päreeseen ei myöskään synny höyläpäreen tavoin selloloosanukkaa, jolloin päre ei syttynyt niin herkästi. Lisäksi kiskottuun päreeseen syntyi pituussuuntainen pieni uritus, joka helpotti sadeveden kulkua katolla, ja toisaalta myös lomitetun osan tuulettumista. Päreitä kiskottaessa pärepölkky asetettiin tuen varaan ja veitsellä painamalla saatiin pölkystä irtoamaan pituussuuntaisia liisteitä. Työ oli hidasta ja raskasta.[3]

Yleisemmin päreet valmistettiin lohkomalla. Pärepölkky halkaistiin kiilojen ja nuijan avulla keskeltä kahtia, ja puoliskot vielä kirveellä kahtia. Neljänneksistä poistettiin puun sydänosa, ja ne lohkottiin noin tuuman vahvuisiksi säröksiksi eli salikkeiksi. Näistä kiskottiin puukon avulla noin 3–4 mm paksuja päreitä.[3]

Höylien kehittyessä aloitettiin 1860-luvun jälkipuoliskolla päreitten höylääminen. Aluksi pärehöylä oli miesvoimin käytettävä raskas lankku, johon kiinnitetty terä veisti päreitä kun lankkua liikutettiin edestakaisin. Hitaasti kulkeva terä lohkoi lähes kiskotun tyyppisiä päreitä.[3]

Vesi- ja tuulimyllyn avulla työ helpottui. Vesimyllyhöyliä pidettiin parempina, sillä höyläysnopeutta oli helpompi säädellä ja päreistä tuli tasalaatuisempia. Kehitettiin myös muun muassa hevosvetoisia höyliä, ja 1900-luvulle tultaessa käytettiin myös höyry- ja sähkövoimaa.[3]

Pärekaton rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pärekate tehdään katon harjan suuntaisen aluslaudoituksen varaan. Laudoitus voidaan tehdä pätkitystä puutavarasta. Kattaminen aloitetaan räystäältä, johon naulataan päreitä kupera puoli alaspäin ja tyvipuoli harjalle päin: rivi muodostaa räystäälle tippanokan. Seuraavat rivit ladotaan kupera puoli alaspäin, limittäen aina päreet noin tuuman verran pituussuunnassa, ja noin neljäosa päreen leveydestä sivupuunnassa. Sivun limityssuunta vaihdetaan joka rivillä, jolloin saadaan kolminkertainen limitys.[3]

Lappeen tultua katetuksi harjalle naulataan harjalaudat ja räystäille tuulilaudat pitämään päreitä paremmin paikoillaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Outi Palttala-Heiskala: Päreet, paanut ja lautakatot Talotori. Forssan ammatti-instituutti. Viitattu 22.1.2008.
  • Korjauskortisto KK19: Pärekatto. Museovirasto, 2002. ISSN 1236-4517. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 22.1.2008).
  • U.T. Sirelius: Suomen kansanomaista kulttuuria II. Helsinki: Otava, 1921.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Palttala-Heiskala, Talotori
  2. Sirelius 1921, s. 202-203
  3. a b c d e f Museovirasto KK19, 2002

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]