Vesikate
Vesikatteella tarkoitetaan rakennuksen vesikaton vettä pitävää osaa. Vesikatteen tehtävänä on vastaanottaa ja johtaa pois sadevesi ja lumi.
Vesikatteen tärkeimpiä ominaisuuksia ovat veden eristys ja pitkäkestoisuus. Katteeseen kohdistuu erilaisia rasituksia, joista auringon säteilyn aiheuttamat kemialliset muutokset ja lämpöliikkeet ovat suurin. Myös ilman epäpuhtaudet syövyttävät kattoa. Loiville kattopinnoille voi kertyä arktisissa olosuhteissa hyvinkin paljon lunta ja jäätä, joka katteen on kestettävä. Lisäksi katteen on kestettävä huollon toimenpiteet, muun muassa mahdollinen kävely katolla ja lumenpoisto.
Vesikatemateriaaleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perinteisiä vesikatetyyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vesikatemateriaaleja on aikojen kuluessa kehitetty paikallisista ja teknisistä olosuhteista riippuen hyvin erilaisia:
Turvekatto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Turpeesta ja tuohesta valmistettu katto on ehkä vanhimpia vesikatetyyppejä Suomessa. Turpeesta ja moninkertaisesta tuohikerroksesta saatiin vettä pitävä ja lämmin kate yksinkertaisilla työkaluilla.
Pärekatto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Pärekatto
Pärekatto alkoi Suomessa yleistyä, kun pärehöylä saatiin käyttöön päreiden valmistusta varten. Päreitten kiinnittämiseksi tarvitaan nauloja ja alustaksi lautarakenne, joten pärekaton yleistyminen edellyttää jo koneita. Pärekatto oli hyvin yleinen Suomessa maaseudulla vielä 1950-luvulla. Kuiva pärekatto oli äärimmäisen arka tulipaloille, joka saattoi syttyä savupiipusta tulevasta kipinästä.
Paanukatto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paanuista valmistettu katto on pärekattoa kestävämpi, koska paanut yleensä tervataan. Tyypillisesti paanukattoja käytettiin esimerkiksi kirkoissa.
Olki- ja ruokokatto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oljesta ja ruo'osta korsikerroksia suomukseen latomalla saatiin kevyitä ja halpoja katteita. Paikoin kateaines sidottiin myös suoraan lyhteinä ruoteisiin. Materiaalia käytettiin erityisesti Keski-Euroopassa Alankomaista Volgalle ulottuvalla alueella. Suomessa on perinteisesti tehty lähinnä vain olkikattoja, joita on ollut kahdentyppisiä: sidottuja ja painettuja. Olkikatto ei päässyt Suomessa yleistymään yhtä tavalliseksi kuin etelämmässä, koska pärehöylä keksittiin samaan aikaan kun Suomessa väestönkasvun myötä tuohen ja muun kuoriaineksen riittävyys kateaineeksi romahti.
Huopakatto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pärekaton jälkeen yleistyi Suomessa 1950-1960-luvuilla huopakatto. Perinteisessä huopakatteessa oli huopamattoon imeytetty pikeä ja käsitelty pinta sirotteella, joka suojasi katetta auringonvalolta. Kattohuopa on noin 60 senttimetriä leveänä nauhana ja kiinnitettiin kolmiorimojen ja rimanauhojen avulla naulaamalla huopakattonauloilla.
Tiilikatto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erilaiset tiilikatot ovat yleisempiä Keski- ja Etelä-Euroopassa, mutta myös Suomessa varakkaammissa maalaistaloissa ja kaupunkitaloissa oli jo varhaisessa vaiheessa tiilikattoja. Poltetusta savitiilestä saadaan kaunis ja kestävä katto. Raskaana materiaalina tiilikatto tarvitsee suhteellisen tukevat alusrakenteet.
Nykyisin käytössä olevia vesikatemateriaaleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Peltikate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuumasinkitystä teräspellistä valmistettu katto on yleisin Suomessa käytetty vesikatemateriaalityyppi. Materiaalina on kuumasinkitty teräslevy, joko eri tavoin muovipinnoitettuna tai maalattuna, harvemmin käsittelemättömänä. Kalliimpia mutta kestävämpiä materiaaleja ovat homogeenisestä metallilevystä paikan päällä saumaamalla tehdyt peltikatot: materiaalina voi olla kupari, sinkki tai ruostumaton teräs. Homogeenisesta levystä tehtyjen kattojen etuna on pitkä käyttöikä; katto saattaa kestää jopa yli sata vuotta. Kupari- ja sinkkikatoilla pitkäikäisyys perustuu metallin pintaan syntyvän oksidikerroksen suojavaikutukseen.
Perinteisesti peltikatot olivat suorasta levystä (rainasta) paikan päällä käsityökaluilla saumaamalla tehtyjä. Nykyisin levyt voidaan tehdä perinteisillä käsityökaluilla, konesaumata tai voidaan käyttää erityyppisiä valmiiksi profiloituja levyjä. Konesaumauksessa levyjen reunat taivutetaan lappeella yhteen kuljettamalla rullaava saumaustyökalu pitkin saumaa. Levyt voivat ulottua harjalta räystäälle tai olla lyhyempiä, jolloin alempi levy lomitetaan lähempänä harjaa olevan alle. Peltikaton etuna on pitkä käyttöikä, helppo asennettavuus ja suhteellisen edullinen hankintahinta.
Tiilikate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tiilikatteita käytetään tyypillisesti pientaloissa. Nykyisin valtaosa tiilikatoista on tehty betonikattotiilistä, mutta markkinoilla on myös poltettuja savitiiliä. Betonikattotiilien värivalikoima on laaja, ja poltettujakin tiiliä saa eri sävyissä punaisesta mustanruskeaan. Luonnon savesta tehty kattotiili on luonnostaan polton jälkeen punainen. Tiilen väri tehdään värikäsittelyllä ja uudella poltolla. Savitiilen pinta voidaan pinnoittaa lasittamalla.
Kermikate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nykyisin huopakatot tehdään erilaisista kumibitumikermeistä. Materiaali poikkeaa suuresti aikaisemmista 1960- ja 1970-luvuilla käytetyistä juuttipohjaisista katteista. Useimmiten käytetään monikerroksisia, kaksi- tai kolmikerroksisia kermikatteita, jotka saumataan yhteen kuuma- tai kylmäsaumauksella. Myös perinteistä kolmiorimoitusta voidaan käyttää. Tyypillisesti kermikatteita käytetään suurilla kattopinnoilla, erityisesti tasakatoilla.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Peltikaton huoltokirjanen, (Arkistoitu – Internet Archive) Kattoliitto
- Tiilikaton huoltokirjanen (Arkistoitu – Internet Archive), Kattoliitto