Omavaraistalous

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjaa
Talousjärjestelmät
Suuntaukset ja teoriat

Kapitalistinen talousjärjestelmä
Kommunistinen talousjärjestelmä
Sosialistinen talousjärjestelmä
Korporativistinen talousjärjestelmä
Laissez-faire · Merkantilismi
Distributismi

Sektorit ja järjestelmät

Suljettu talous · Kaksoistalous
Lahjatalous · Epävirallinen talous
Markkinatalous · Sekatalous
Avoin talous · Osallisuustalous
Suunnitelmatalous · Omavaraistalous
Harmaa talous · Virtuaalitalous
Sosialistinen markkinatalous
Vihreä talous

 n  k  m 

Omavaraistalous tarkoittaa taloutta, jossa kaikki tai ainakin valtaosa tarvittavista tuotteista valmistetaan itse. Omavaraistalous oli esimerkiksi Suomessa yleistä maaseudulla 1800-luvun lopulle saakka. Myös luontaistalous on omavaraistaloutta. Luontaistaloutta harjoitetaan nykyisin esimerkiksi Papua-Uudessa-Guineassa ja Trobriandsaarilla.

Valtion omavaraisuuden tavoittelua kutsutaan autarkiaksi. Sitä kohti ovat pyrkineet muun muassa fasistinen Italia (etenkin 1929–1944)[1], natsi-Saksa[2], kommunistis-juchelainen Pohjois-Korea, talibanien Afganistan (1996–2001) sekä sosialistiset Burma (1962–1988) ja Intia (1950–1991)[3].

Luontaistalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luontaistalous on omavaraistalouteen perustuva toimintaympäristö, jonka taloudellisena yksikkönä on ruokakunta. Ruokakunnaksi voidaan lukea paitsi yksittäinen perhe, myös kokonainen suku tai heimo. Vaihdannan ja erikoistumisen sijasta luontaistaloudessa jokainen ruokakunta on itsenäinen kulutus- ja tuotantoyksikkö, ja kunkin ruokakunnan kulutus perustuu joko kokonaan tai melkein yksinomaan sen omaan työhön. Omavaraisuus toteutuu siten luontaistaloudessa yksittäisten ruokakuntien tasolla. Luontaistaloutta on vaikea mitata tavanomaisin taloudellisin mittarein, ja siksi sen merkitystä yleensä aliarvioidaan. Virallisissa taloustilastoissa sitä ei yleensä ole mukana, vaikka yrityksiä sen mittaamiseksi onkin tehty.[4]

Luontaistalous toimii parhaiten vakaissa tai säännöllisissä sääoloissa, sillä omavarainen ravinnon tuottaminen perustuu kykyyn ajoittaa työt sopivimpiin hetkiin. Luontaistalous oli keskeisessä asemassa vielä keskiajan feodalistisen yhteiskunnan maataloudessa, jossa työ ja työn tuotokset eivät kumpikaan olleet hyödykkeitä.[5] Feodaaliyhteiskunnassa vaihdanta ja kaupankäynti oli vähäistä. Kun kaukokauppa ja tavaranvaihto vähitellen lisääntyivät, alkoi kauppapaikoille kehittyä kaupunkeja, jolloin sekä feodaaliyhteiskunta että luontaistalous alkoivat murentua.

Pohjois-Amerikassa intiaanit elivät valkoisten valtaantuloon saakka heimokuntiin rakentuvassa ja metsästykseen ja kalastukseen perustuvassa luontaistaloudessa.

Nykyisin selväpiirteistä luontaistaloutta harjoitetaan laajemmin vain köyhimmissä kehitysmaissa ja vain paikallisesti kehittyneissä maissa. Merkittävimpiä luontaistalouden maita ovat Papua-Uusi-Guinea ja Salomonsaaret. Papuassa yli 80 % väestöstä asuu vieläkin luontaistaloudessa oman suvun ja heimon parissa. Maa onkin yksi maailman vähiten kaupungistuneista maista. Suvuista ja klaaneista muodostuva yhteiskunta on kuitenkin kiihtyvällä tahdilla murenemassa, joten luontaistalous on sielläkin väistymässä.[6] Myös Afrikassa luontaistalous on monissa maissa vielä vahvassa asemassa: esimerkiksi Namibiassa eli vuonna 2003 arviolta vielä noin puolet väestöstä maatalouteen perustuvassa luontaistaloudessa.[7]

Omavaraisuus ja alkutuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omavaraisuus Suomessa kääntyi selvästi laskuun teollistumisen myötä. 1940 lähes puolet Suomen väestöstä oli alkutuotannossa töissä (maa-, riista- ja kalatalouden alalla), vuonna 2003 enää 4,5 prosenttia, eikä tämäkään osa hanki tarvitsemaansa energiaa (ruoka, lämmitys, vaatetus) käsivoimin suoraan luonnosta. Osaltaan maatilojen määrän laskuun on vaikuttanut EU. Erityisesti kokonaiskustannuksia nostaa kallistunut öljyn hinta. Arvioidaankin, että tilojen määrä laskee entisestään, mutta niiden koot kasvavat. Tilojen hävitessä suomalaisiin syvälle juurtunut maatalouskulttuuri katoaa uusien sukupolvien myötä. Lypsyrobottien ja muiden laitteiden lisääntyessä ihminen on yhä riippuvaisempi koneista ja käytännön osaaminen heikkenee ja katoaa.

Omavaraisuus ja kaupungistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupungistumiseen vaikuttavat esimerkiksi työpaikat ja koulutusmahdollisuudet. Vielä 1950-luvulla suurin osa suomalaisista asui maaseudulla, mutta jo vuonna 1970 enemmistö oli siirtynyt kaupunkeihin tai kaupunkimaisiin ympäristöihin. Tuolloin vakiintui Suomeenkin käsitys ydinperheestä. Alkutuotannon hiipuminen ja sitä myöten maaseudun työpaikkojen vähentyminen edistää yhä kaupungistumista. Kaupungeissa asuville maaseutu ja luonnonläheinen elämä jäävät helposti vieraiksi, kuten myös käsitys omavaraisuudesta ja itsellisestä elämästä.

Omavaraisuus ja sukupolvien välinen sidos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvun tienoilla syntyi käsitys ydinperheestä. Kaupungistumisen ja maatilojen vähenemisen myötä tilat eivät enää siirry sukupolvelta toiselle, kuten ennen, eikä perheeseen useimmiten kuulu kuin vanhemmat lapsineen. Isovanhempien ja muiden sukulaisten tärkeä suullinen tieto elämästä ennen koneita ja laitteita jää usein hyödyntämättä. Sukupolvi, joka selvisi sodasta ja joutui aloittamaan monella tavalla elämän alusta, oli melko omavaraista. Sodan jälkeinen sukupolvi oli tottunut tekemään lähes kaiken itse käsin. He viljelivät, kasvattivat, työstivät ja tekivät. Ennen tämä tieto kulki luonnollisesti yhdessä tehden ja eläen sukupolvelta toiselle, mutta nyt me elämme aikaa, jolloin on yleistä, että suvun vanhimmat asuvat yksin tai laitoksissa, jolloin tietokaan ei samalla tavalla käytännössä välity seuraavalle sukupolvelle.

Omavaraisuus käytännössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omavaraisuuden perusteet
  • Talo ja tontti. Omavaraisuuden perusta on oma talo ja tontti, jolla harjoittaa omavaraista elämää. Tontilla tai kohtuullisen matkan päässä pitäisi olla myös kaivo tai lähde, josta saa talous- ja pesuveden.
  • Säilytys tulee järjestää niin, että mahdollisimman paljon ruokaa ja säilykkeitä saadaan varastoiduksi talven varalle. Iso maakellari on hyvä, sillä sen käyttöön ei tarvita sähköä.
  • Lämmitys tulee järjestää niin, että käytetään hyväksi luonnon omia energiamuotoja, kuten puulämmitystä, aurinkovoimaa tai tuulivoimaa, jolloin ei ole riippuvainen sähkönjakelusta tai öljystä. Myös keittiössä tulee huomioida, millä tavalla ruoka lämmitetään ja valmistetaan, jos sähköä ei ole.
  • Kasvit. Kaksi ihmistä tarvitsee noin 10 aaria viljelymaata saadakseen koko vuodelle ruokaa, jos lisäksi kerää paljon metsämarjoja ja sieniä.[8] Viljat ovat tärkeitä kasvatettavia, niiden monikäyttöisyyden vuoksi. Niiden lisäksi tarvitaan monipuolisesti erilaisia kasviksia. Myös eläimet tarvitsevat ruokaa, ja ne syövätkin yleensä kasvisperäisiä tuotteita. Kasvihuone on hyvä apu esimerkiksi tomaattien ja kurkkujen kasvatuksessa.
  • Luonnon antimien hyödyntäminen on osa riippumattomuutta. Sienet ja marjat kuuluvat monipuoliseen ravintoon, kasveista saa mausteita, ja niitä voidaan käyttää myös väliaikaisessa lääkinnässä.
  • Kyky valmistaa käyttöesineitä auttaa käytännön toimissa. (Esimerkiksi onget, korit, kipot, ruokailuvälineet, vaatteet.)
  • Osaaminen. Selviytyäkseen ilman ulkopuolista apua ihminen tarvitsee paljon tietoa esimerkiksi eläimistä, kasveista, ruoanlaitosta, säilönnästä, tuotteiden jalostuksesta (esimerkiksi ruokaa - ja vaatteita varten), sekä kaikkinaisesta korjaamisesta ja näitä tietoa täytyy osata soveltaa käytäntöön.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Italy, PBS, 2002
  2. Hans-Joachim Braun, "The German Economy in the Twentieth Century", Routledge, 1990, p. 86
  3. India, PBS, 2002
  4. Intiaanit sotajalalla oman elämäntapansa puolesta
  5. Feodalismin käsite 1900-luvun länsimaisessa historiankirjoituksessa
  6. Turun Sanomat
  7. Eeva-Maria Muurman: Namibia
  8. Lasse Nordlund: Elämämme perusteista Viitattu 4.11.2010.