Julkinen sektori

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Talouden sektorit

Julkinen sektori tarkoittaa kansantalouden osaa, joka on valtion tai kuntien omistuksessa. Julkiseen sektoriin lasketaan valtion ja kuntien varsinaisen toiminnan lisäksi muun muassa julkiset sosiaaliturvarahastot (esimerkiksi Kansaneläkelaitos), kuntayhtymät, liikelaitokset ja valtionyhtiöt. Käsitteen alakäsite on julkisyhteisö, joka tarkoittaa julkisessa omistuksessa olevaa toimijaa, joka ei toimi markkinoilla. Julkisyhteisöihin eivät siis kuuluu valtion tai kuntien omistamat markkinoilla toimivat yritykset.[1]

Julkinen sektori rahoitetaan suurelta osin veroilla. Lähes kaikkialla maailmassa julkinen sektori katsotaan parhaaksi tavaksi toteuttaa järjestys ja turvallisuus, kuten oikeuslaitos, poliisi ja armeija. Yleensä julkiseen sektoriin kuuluu monia muitakin toimia: osa koulutuksesta, terveydenhuollosta ja ympäristönsuojelusta, jopa teollisuutta, etenkin puolustusteollisuutta sekä tiedotus-, viihde- ja liikennetoimintaa.[1]

Julkisen sektorin koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkisen sektorin koko vaihtelee valtiosta toiseen. Julkisen sektorin ulkopuolista osaa taloudesta kutsutaan yksityiseksi sektoriksi tai se voidaan jakaa yrityksiin ja kotitalouksiin.

Yleinen tapa mitata julkisen sektorin kokoa on verrata julkisen sektorin kokonaismenoja bruttokansantuotteeseen. Suomessa julkisyhteisöjen menot ovat suuret verrattuna muihin maihin, julkisten menojen suhde BKT:hen oli vuonna 2011 kolmanneksi korkein EU-maista: Tanska 57,9 %, Ranska 55,9 %, Suomi 55,0 %, Belgia 53,3 % ja Ruotsi 51,3 %. EU-maista julkisyhteisöjen osuus oli pienin Bulgariassa 35,2 %, Liettuassa 37,5 %, Romaniassa 37,7 %, Slovakiassa 38,2 % ja Virossa 38,2 %. EU-maiden keskiarvo oli 49,1 %.[2]

Julkinen talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkiset menot eivät ole pelkästään sote- ja koulutusmenoja, vaan niihin sisältyy myös elinkeino- ja maataloustukia ja puolustusmenoja. Useimmissa maissa yksi julkisen sektorin tehtävistä on pyrkiä ratkomaan kansantaloudellisia ongelmia, esimerkiksi keynesiläisyyden mukaan suhdannevaihteluita. Toisaalta julkinen talous muodostaa huomattavan siivun koko kansantaloudesta ja voi olla osasyynä talouden moniin ongelmiin.[1]

Julkisen sektorin taloudellisia työkaluja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulonsiirrot:

  • valtiolta kunnille ja sosiaaliturvarahastoille
  • valtiolta/kunnilta/sosiaaliturvarahastoilta yksityiselle sektorille
  • tukipalkkiot: teollisuudelle, maataloudelle
  • sosiaalivakuutusetuudet: eläkkeet, sairausvakuutuskorvaukset, ansioon sidotut työttömyyskorvaukset

Julkinen valta kerää varat tulonsiirtoihin ja hallinnoi niitä, mutta tulonsiirrot eivät ole julkista kulutusta. Julkishyödykkeseen liittyy ilmaiskyytiläisen, vapaamatkustajan ongelma: hyödykkeestä voi nauttia maksamatta siitä mitään.

Julkishyödykkeet: yhden yksilön kulutus ei vähennä muiden kulutettavissa olevaa määrää (esimerkiksi maanpuolustus tai majakka)

  • rajakustannus julkishyödykkeen tarjoamisesta lisäyksilölle on nolla
  • on vaikeaa sulkea yksilöjä pois kuluttamasta julkishyödykettä

Julkishyödykkeen tuottamisen rajakustannus ei ole sama kuin julkishyödykkeestä nauttimisen (lisäyksikön) vaatima rajakustannus (”Majakoiden rakentaminen maksaa sitä enemmän, mitä useampi rakennetaan, mutta kun majakka on rakennettu, majakan ohittava laiva (yksi kpl lisää) ei maksa yhtään enempää.”)

Sääntely ja säännelty hinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rahankäytön lisäksi merkittävää on myös julkisen vallan harjoittama sääntely eli erilaiset kiellot esimerkiksi liiketoiminnalle, kuten liikkeiden aukioloaikojen rajoitukset, tuontikiintiöt, hintasääntely (josta pääosin on jo luovuttu kuten vuokrasääntelystä 90-luvulla), määräsääntely (esimerkiksi taksit ja apteekit) ym., joskin näistäkin ollaan osin tai kokonaan luopumassa Suomessakin. Vapailla markkinoilla hinta asettuu tasolle, jolla kysyntä ja tarjonta kohtaavat, kun taas säännelty hinta aiheuttaa pulaa (liian matala hinta kannustamaan tuottajia tai hillitsemään kuluttajia) tai ylitarjontaa (liian korkea hinta houkuttelee tuottamaan liikaa ja kuluttamaan liian vähän). Esimerkiksi työvoiman ylitarjonta aiheuttaa työttömyyttä (se on säännelty työehtosopimusten yleissitovuudella tasolle, joka ylittää monen työntekijän tuottavuuden).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Pertti Honkanen: Julkinen sektori, s. 24-26, 38, 43. Hanki ja jää, 1998. ISBN 951-8916-50-0.
  2. Annual government finance statistics / Government revenue, expenditure and main aggregates 28.6.2012. Eurostat. Viitattu 8.7.2012. (englanniksi)
Tämä talouteen, kaupankäyntiin tai taloustieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.