Veiksel-jääkausi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

 

Ajanjakso Alijakso Epookki Milloin oli, tuhatta vuotta sitten
Neogeeni Holoseeni 0–11,5
Pleistoseeni Veiksel-jääkausi 11,5–116
Eem-interglasiaali 116–131
Keski- ja varhaispleistoseeni 131–2558
Mannerjäätikön laajuus suurimmillaan Euroopassa. Meren pinta oli nykyistä alempana.

Veiksel-jääkausi oli viimeisin Pohjois-Euroopan jääkausi. Silloin mannerjäätikkö laajeni Skandinavian tuntureilta jopa Keski-Eurooppaan asti. Muun muassa Suomi peittyi eräässä vaiheessa kokonaan jäähän.[1][2]

Veiksel on viimeinen osa pleistoseenikauden jääkausiaikaa, joka alkoi 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Veiksel-jääkausi oli noin 116 000–11 500 vuotta sitten, ja se päätti pleistoseeniajan Euroopassa. Suomessa viime jääkausi oli noin 115 000 – 10 000 vuotta sitten.

Ilmasto viileni alussa jääkaudeksi verraten hitaasti, 10 astetta 5 000 vuodessa, ja lämpötila laski 0–40 °C alueesta riippuen. Pohjois-Euroopan mannerjäätikkö syntyi ensin Skandien vuoristoon mutta levisi sieltä vähitellen laajalle alueelle itään ja etelään.[3] Ensimmäisen jäätiköitymisen alussa koettiin muutama sata vuotta kestävä kuiva, kylmä ja tuulinen kausi.[4] Klingen seuduilla yhtenäinen metsä korvautui avoimella mäntymetsällä, ja varsinkin talvilämpötila laski huomattavasti.[5]

Jäätiköitä ilmestyi myös Englantiin,[6] Novaja Zemljalle ja Uralille sekä moniin muihin paikkoihin. Eri alueiden jäätiköt olivat laajimmillaan hieman eri aikoina, ja jäätikön koko vaihteli huomattavasti sulaen välillä lähes kokonaan ja laajentuen uudestaan. Niinpä Suomestakin on löydetty jääkautisten mammuttien luita. Kun jäätikkö oli laajana, ilmasto kuivui ja monilla jäättömillä alueilla oli laajoja aroja. Kun jäätikkö oli pieni, oli metsiä.[7][8] Viimeisellä jääkaudella kivikauden metsästäjien myöhäispaleoliittinen kulttuuri kehittyi huippuunsa.[9] Viimeisin jäätiköityminen tuhosi lähes kaikki merkit sitä edeltäneen lämpimän kauden kasvillisuudesta, eläimistöstä ja mahdollisesta ihmisen oleskelusta Suomessa. Jäljelle jäi ainoastaan joitakin luolia ja painumia.

Muilla alueilla vastaavaa jääkautta sanotaan muun muassa Würm-, Wisconsin ja Valdai-kaudeksi. Veiksel-jääkauden päättyessä hävisivät monet jääkauden ajan suuret eläimet suuressa pleistoseenin lopun joukkotuhossa[10][11][12], joka lienee kestänyt tuhansia vuosia.[13]

Tämän jääkauden päättyessä maatalous syntyi Lähi-idässä.

Vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sarja Vaihe Alivaihe Kronozooni Aika
vuotta sitten
Holoseeni Preboreaali 10 640–11 560
Pleistoseeni Veiksel-jääkausi Jääkauden loppuvaihe Nuorempi Dryas 11 560–12 700
Allerød 12 700–13 350
Vanhempi Dryas 13 350–13 480
Bølling 13 480–13 730
Vanhin Dryas 13 780–13 860
Meiendorf 13 860–14 500
Keski-Veiksel-kausi
LGM 18 000–28 000
Denekamp 28 000–32 000
Hengelo 36 900–38 700
Moershoofd
Glinde 48 000–51 000
Ebersdorf
Oerel 55 400–57 700
Schalkholz
Varhaisjääkausi Odderade ±74 000
Rederstall
Brørup
Herning -116 000
Eem 116 000–128 000
Sinertävä: kylmää, punertava: lämmintä
Viime jääkauden lämpötilaa kuvaava happi-isotooppipitoisuuskäyrä Grönlannissa: punainen ja Antarktiksella kahdesta kohtaa: musta ja sininen.

Varhaisvaihe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin 122 000 vuotta sitten alkoi pohjoiselle pallonpuoliskolle kesällä tuleva Auringon säteily heiketä.[14][15][16] Tämä johti jääkauden alkuun noin 118 000–116 000 vuotta sitten. Edeltänyt Eem-interglasiaali oli kestänyt noin 11 000 vuotta.[17][18][19][20] ja joidenkin arvioiden mukaan pahin kuivuminen ja viileneminen tapahtui 500–1 000 vuodessa Euroopassa.[21] Kesälämpötila laski 120 000−115 000 vuotta sitten pohjoisessa ja keskisessä Euroopassa noin kolme astetta ja talvilämpötila 6–10 astetta.[22] Merenpinta laski voimakkaasti noin 124 000–120 000 vuotta sitten.[14] Noin 115 000 vuotta sitten lämpötila laski Vostok-jääkairausnäytteen kairauspaikalla Etelämantereella, ja Keski-Eurooppaan ilmestyi melko nopeasti avointa kasvillisuutta metsän sijaan päätellen monista siitepölysarjoista.[17][23] Jäätiköitymisen alun tienoilla koettiin Euroopassa noin 460 vuotta kestänyt kuivuuspulssi, jonka aikana ilmasto jäähtyi.[24] Viime jääkaudella Skandinavian jäätikön koko vaihteli huomattavasti.[25] Varhaisella Veiksel-jääkaudella ei ollut niin kylmää kuin myöhäisellä.[26]

Varhais-Veiksel-kauden jäätiköitymisten välissä oli muutama hyvin lämmin interstadiaali eli lämmin välikausi.[27] Varhais-Veikselin jäätiköitymisten aikana mannerjäätikkö eteni vain Lappiin[28] tai korkeintaan Pohjanmaalle, ja Etelä-ja Keski-Suomi olivat jäättömiä.[29][30] Brörup-interstadiaalin kautena Keski-Suomessa kasvoi mäntyä, ja hieman viileämmällä Odderade-kaudella koivua. Molemmilla kausilla suuria jäätiköitä oli vain Norjan ja Ruotsin vuoristoissa.

Keski-Veiksel-kausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Keski-Veiksel-kausi

Noin 74 000 vuotta sitten alkoi hyvin kylmä kausi, jolloin jäätikkö peitti koko Suomen.[29][28] Myös noin 74 000 vuotta sitten purkautui Toba-tulivuori Indonesiassa viilentäen Maan ilmastoa ainakin jonkin verran joksikin ajaksi.

Merenpinta laski noin 70 metriä nykyistä alemmas[31]. Jää ulottui lopulta noin 64 000 vuotta sitten Pohjois-Saksaan ja Viroon asti[28][30]. Iso-Britannia lienee ollut suurelta osin jäätön.[28]

Ehkä noin 59 000 kalenterivuotta sitten tuli lämmin kausi, Keski-Veiksel-kauden niin sanottu happi-isotooppivaihe 3. Venäjällä lämpeneminen näkyy epäsuorasti Mustanmeren pinnan nousuna ja Kaspianmeren pinnan laskuna noin 47 000−45 000 radiohiilivuotta sitten niin sanotun pre-Surož-kauden jälkeen.[32]

Keski-Veiksel-kaudelle eli MIS3:lla oli ajoittain hyvin kylmää, välillä erittäin lauhaa.[33] Tämän uskotaan johtuvan Golf-virran värähtelystä. Esimerkiksi 41 500–40 000 vuotta sitten oli normaalia kylmempi Hasselo-stadiaali,[34] ja noin 39 000−37 000 vuotta sitten lauha Hengelo-interstadiaali.[35][36] Ilmasto heilahteli rajusti Pohjois-Atlantilla ja sen ympäristössä. Jää vetäytyi kauden loppuun mennessä Amerikassa Suuren Orja­järven tasalle. Etelä-Suomi lienee tänä aikana ollut ainakin osittain jäätön,[37] ja jos löydettyjen mammutinluiden ajoitukset ovat oikeita, Suomi oli noin 30 000 vuotta sitten kokonaan jäätön.

Denekamp-interstadiaalin aikana noin 32 000–28 000 vuotta sitten oli Luoteis-Saksassa heinäkuun keskilämpötila 10 °C ja alue tämän mukaan tundran rajalla.[38]

Venäjän tasangolla 30. itäisellä pituusasteella jatkuva ikirouta ulottui etelässä melkein 55. leveys­asteelle noin 45 000 radiohiilivuotta sitten Keski-Veikselin stadiaalin aikoihinkin.[39] Epäjatkuva iki­routa ulottui melkein 53. leveys­asteelle. Idempänä Länsi-Siperiassa 75. itäisellä pituusasteella jatkuva ikirouta ulottui 55. ja epä­jatkuva 52 leveys­asteelle[39]. Vielä idempänä ikiroudan raja oli 50 leveysastetta etelämpänä. Lämpimänä Brjansk-kaudella noin 30 000 radiohiilivuotta sitten jatkuva ikirouta oli noin 58.–60. ja epä­jatkuva 56.–57. leveysasteella.[39] Länsi-Siperiassa jatkuva iki­routa ulottui 62. ja epäjatkuva 60. leveys­asteelle, jäännösikirouta 56. leveys­asteelle.[39] Itä-Siperiassa 125. pituusasteella iki­roudan raja oli 30 000 vuotta sitten noin 56. leveys­asteella eli melkein samassa kuin holoseeni­kaudella.[39] 40 000–35 000 vuotta sitten jään reuna oli eteläisessä Ruotsissa Vänernin eteläosan ja Gotlannin pohjoiskärjen tasalla.[40][41]

Veiksel-jääkauden huippukohta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Viime jääkauden huippukohta
Jäätikön laajin ulottuvuus kartalla, jossa Pohjoisnapa on keskellä.

Massiivinen jäätiköityminen alkoi uudestaan noin 35 000–30 000 vuotta sitten, ja noin 30 000 vuotta sitten alkoi merenpinta nopeasti laskea jäätikköjen laajetessa nopeasti. Jää laajeni yleensä 25–50 metriä vuodessa, alussa paikallisesti jopa 500 metriä vuodessa.[42]

Jää eteni noin 27 000–23 000 kalenterivuotta sitten syvälle Pohjois-Saksaan ja Puolaan, jonne syntyi Brandenburgin päätemoreeni[40]. Jää peitti koko Suomen noin 25 000 kalenterivuotta sitten.[29] Tätä aikaa kutsutaan nimellä viime jääkauden huippukohta, LGM. Eri seuduilla jäätiköt olivat laajimmillaan eri aikoina, koska jäätikön eri kielekkeet syntyivät ja kutistuivat eri tahtiin. Jää virtasi itäiseen ja pohjoiseen Tanskaan koillisesta Itämeren suunnasta, kun se oli aiemmin virrannut Norjasta ja Ruotsista.

Tätä aikaa kutsutaan tieteellisissä julkaisuissa nimellä LGM (engl. Last Glacial Maximum). LGM:ään liitetään monesti Brandenburg-vaihe, jolloin jäätikkö lienee ollut kaikkein laajimmillaan. Jää ulottui silloin Euroopassa hieman Berliinin eteläpuolelle.[43] Tällöin ikiroudallinen tundravyöhyke ulottui Keski-Ranskaan, ja Etelä-Ranskassa oli puistotundraa.[44] Etelä-Englannin keskilämpötila oli 8 °C, ja sielläkin, missä ei ollut jäätikköä, maa oli jäätynyttä ja autiota polaariaavikkoa. Merenpinnan laskun takia Pohjanmeri ja Englannin kanaali olivat kuivaa maata. Merenpinta oli noin 116 metriä nykyistä alempana.[45] Jää laajeni voimakkaasti idässä noin 22 000 kalenterivuotta sitten.

Keski-Aasiassa oli laajoja jäätikön patoamia järviä, ja myös Kaspianmeri ja Araljärvi olivat nykyistä suurempia.[46][47] Noin 19 000 vuotta sitten ilmasto lauhtui merkittävästi, ja merenpinta nousi noin 10–15 metriä muutamassa sadassa vuodessa. Alkoi lämmin Lascaux-interstadiaali, jonka aikana jää vetäytyi hitaasti Pohjois-Saksassa. Pohjois-Saksaan ja Puolaan syntyi kylminä kausina muutamia mannerjäätikön edustalaaksoja, joita kutsutaan saksaksi nimellä Urstromtal. Ne syntyivät, kun mannerjäätikkö painoi maankuoren alemmaksi. Niissä virtasi kiemurteleva joki. Vaikka jää oli alkanut lännessä vetäytyä, se eteni vielä Venäjällä, ja se saavutti maksimilaajuutensa Laatokan itäpuolella 18 000 kalenterivuotta sitten, ja Dvina-joen altaassa 17 000 vuotta sitten.[29]

Veiksel-kauden päättyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Viime jääkauden loppuvaihe

Pian tuli taas kylmä vaihe, jota sanotaan Pommeri-stadiaaliksi. Jää vetäytyi pois Pohjois-Saksasta ehkä 17 000–16 000 kalenterivuotta sitten, jossa se oli viimeisen kerran noin 16 500–15 800 kalenterivuotta sitten Rügenin niemen kärjessä.[40][29] Näihin aikoihin jää oli alkanut vetäytyä vauhdilla Baltian maiden seuduilla.

Noin 16 000 vuotta sitten asutusta oli Pohjois-Ranskassa, Ukrainassa ja Romaniassa. Noin 13 000 "radiohiilivuotta" sitten, joka on kalibroituna noin 14 000–15 000 vuotta sitten, Etelä-Ruotsissa oli jäätikköä ja tundraa, ja heinäkuun keskilämpötila 8 °C[48] Jääkauden loppuvaiheessa lämpötila aaltoili rajusti. Noin 14 700 vuotta sitten Bölling-interstadiaalikaudella ilmasto lämpeni rajusti ja alkoi lämmin kausi, ja jää vetäytyi viimeistään tällöin Saksan ja Puolan pohjoisrannikolta. Mammutti kuoli sukupuuttoon laajalta Euroopan ja Asian alueelta mm Ranskasta, Ukrainasta ja Englannista Bölling-kauden lopussa noin 14 000 kalenterivuotta sitten (12 000 radiohiilivuotta sitten)[49] [50][51] [52][53].

Jää suli rajua vauhtia, mutta ilmaston lämpötila vaihteli kovasti. Etelä-Ruotsissa oli lämpimimmillään noin 11 500 radiohiilivuotta sitten heinäkuun keskilämpö 14 astetta ja laajalti tundraa ja koivu- ja mäntymetsiä.[54] Pohjois-Saksassa syntyi peuranmetsästäjien kulttuuri. Noin 13 000 vuotta sitten jään reuna oli Etelä-Suomessa. Ilmasto kylmeni äkkiä nuoremmalla dryas­kaudella 12 900–11 560 vuotta sitten, jolloin syntyivät muun muassa Salpausselät ja Keski-Ruotsin ja Norjan reunamuodostumat. Arotundra valtasi laajalla alueella arolta ja metsältä alaa. Suomenkin jäättömillä kuivilla alueilla kasvoi arotundraa, jossa kasvoi ruohoa ja marunapensaita. Etelä-Ruotsissa arokasvillisuus yleistyi, vaikka koivua ja mäntyä olikin, ja heinäkuun keskilämpötila oli 9 °C.[55] Noin 11 560 vuotta sitten ilmasto lämpeni taas äkkiä, ja muutaman sadan vuoden kuluttua vaivaiskoivu levittäytyi Suomeen alussa viileällä preboreaalikaudella. Kauden alussa lämpötila värähteli rajusti. Osittain tähän on saattanut olla syynä Baltian jääjärven tyhjenemisen aiheuttamat muutokset merivirroissa.

Samoihin aikoihin jääkauden aikaiset suuret kasvinsyöjät hävisivät laajalta alueelta ehkä ilmaston muutoksen ja ihmisen harjoittaman metsästyksen takia. Preboreaalikauden alussa oli Puolan ja Valko-Venäjän tienoilla Swidryn kulttuuri, jonka ihmisiä on arveltu suomalaisten esi-isiksi. Jää vetäytyi Suomesta viimeiseksi Kolarin seudulta 10 200 vuotta sitten.[56] Pian sen jälkeen jäätikkö katkesi kahtia Ruotsin tuntureilla noin 9 800 vuotta sitten.[29]. Mannerjäätiköstä oli pieni jäänne vielä 9 500 kalenterivuotta sitten, ja kokonaan se suli viimeistään 8 350 kalenterivuotta sitten.[57] Amerikassa Kanadan pohjoisosan yllä ollut Laurentiden jääkilpi säilyi vielä tuhansia vuosia.

Olosuhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heinäkuun keskilämpötila jääkauden kylmimpänä aikana CCSM-ilmastomallilla tehtyjen laskelmien mukaan.
Vuoden keskisademäärä jääkauden kylmimpänä aikana UKMO-ilmastomallin mukaan.
Pariisin ilmastodiagrammi jääkauden kylmimmältä vaiheelta, CCSM4-mallin mukaan.

Pohjois-Euroopan jäätikön lisäksi syntyi siitä erillisiä laajoja vuoristojäätiköitä muun muassa Alpeille[58]. Myös Britteinsaarille syntyi jäätikkö, joka myöhemmin kasvoi yhteen Skandinavian jäätikön kanssa Pohjanmerellä[58] Tämän jälkeen lämpimänkosteat ja kylmänkuivat kaudet vuorottelivat, mikä näkyi Keski-Euroopassa metsien ja kylmien arojen vaihteluna vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa. Jäätikön koko vaihteli, ja eräässä vaiheessa noin 60 000 vuotta sitten jää peitti Suomen, mutta vetäytyi pian pois.

Paksun mannerjään lähettiläinä toimivat nopeammat, matalammat jääkielekkeet, joissa jää virtasi viuhkamaisesti. Jään liikettä ei pystynyt silmin havaitsemaan. Mannerjään reuna näytti monesti harmaalta, moreenikerrostumaiselta jyrkältä tai loivalta rinteeltä. Jäätikön pinnalla olosuhteet olivat samanlaisia kuin Grönlannin sisäosissa tai Antarktiksella nyt. Jäätikön päällä oli lumista lakeutta, jossa oli tuulen kasaamia dyynejä, eli lumiharjanteita. Jään yllä sää vaihteli melko arvaamattomasti. Horisonttia oli vaikea erottaa valkean usvan takia kauniinakin päivänä. Jos kivikauden ihmiset yleensä liikkuivat jäätiköllä, heitä uhkasi putoaminen lumen peittämiin jäärailoihin.

Kesällä jäätikön pinnalla saattoi olla järviä, jotka talvella jäätyivät. Yksittäisiä vuoren huippuja saattoi pistää esiin jäätikön keskeltä. Joskus jään keskellä saattoi olla jäättömiäkin alueita, jollaisia on löydetty Etelämantereelta Victorianmaalta. Levitessään jäätikkö höyläsi alla olevaa kalliota ja kuljetti moreenia ja siirtolohkareita satoja kilometrejä. Varsinkin sulavan jäätikön pinta oli tummien lohkareiden täplittämä tai peittämä. Jäätiköltä puhalsi usein kylmä myrskytuuli, joka johtui jään päällä olevasta korkeapaineesta.

Esimerkiksi Pohjois-Saksassa oli viime jääkauden jäätikön edessä sandureita, laajoja suistoalueita. Jään alla tapahtui soran kasautumista suunnilleen jään virtaussuunnan suuntaisesti. Tämä johtui jäänalaisista sulamisvesivirroista.[59] Amerikassa, missä oli jäätikön lähellä lämpimämpää, metsiä kasvoi hyvin lähellä jäätikön reunaa, mutta Euroopassa metsät harvenivat mannerjäätikölle mennessä tundraksi.

Jäätikön reunan lähellä Euroopassa ja Aasiassa oli yleensä hyvin kylmää ja sen takia lähes kasvitonta. Maisema oli laajalti kallioista, kivistä, soraista, hiekkaista ja pölyistä polaariaavikkoa. Jäätikön reunaa lähestyessä lisääntyivät ikiroudan ja lämpötilavaihtelujen aiheuttamat muutokset maassa ja kivissä. Kiviä kohosi pintaan ikiroudan nostamina, ja maan alla oli jäätyneitä ikiroutalohkareita, jotka muovasivat maan pinnat kumpuiseksi. Jään reunan lähistö oli monesti vaikeasti tai mahdoton asuttava muun muassa maan routimisen ja kasvillisuuden niukkuuden takia. Kun ei ollut eläimien ravintokasveja, ei ollut ihmistäkään, joka niihin aikoihin eli lähinnä metsästyksellä. Matalia kasveja kasvoi siellä täällä, esimerkiksi lapinvuokkoa, jääleinikkiä, marunaa ja jäkäliä. Jääkauden kylmimpinä aikoina nykyään suppeat kylmät polaariaavikot ja kylmyyspuoliaavikot sekä kylmät arot olivat hyvin suuria. Pohjanmeren seutu oli kuivaa, ja siellä oli polaariaavikko.

Polaariaavikkojen eteläpuolella levittäytyi Euroopassa ja Aasiassa kylmä, kuiva, tuulinen, lössipitoinen ja suolainen mammuttiaro eli arotundra, jonka pohjoisosassa oli ikirouta. Siellä kasvoi lähinnä heinää, ruohoa, saraa ja vaivaispensaita sekä joskus puita esimerkiksi kosteissa jokilaaksoissa galleriametsinä. Arotundra muistutti laajalti nykyajan kuivaa tundraa ja kuivaa aroa tai puoliaavikkoa. Arotundra oli nykyistä lauhkeaa aroa kylmempi ja tundraa kuivempi. Monet eläimet, muun muassa biisonit, peurat, hevoset ja mammutit laidunsivat arotundralla suurina laumoina kesällä ja pakenivat talvella eteläisemmän havumetsän suojaan. Arotundra oli kasvillisuustyypiltään vaihtelevaa niin kuin nykyinen tundrakin. Arotundralla oli monia kasvillisuusvyöhykkeitä. Pohjoisessa arotundra muistutti joillain alueilla hieman enemmän nykyistä tundraa, etelässä aroa. Lössipitoisilla alueilla kasvoi heiniä ja oli kasvien ainakin osittain sitomia hiekkadyynejä. Keväällä ja kesällä arotundra kukki kauniisti ja hyönteiset viihtyivät siellä. Matala ruohomainen kasvillisuus kasvoi ikiroudan päällä. Arotundralla metsää kasvoi vain vaivaiskoivuina tai satunnaisina saarekkeina.

Lössi on tuulen kuljettamaa pölyä, jota pahimpina jäätiköitymisjaksoina voimakkaat tuulet kuljettivat kylmässä kuivuneessa ilmassa suuria määriä.[60] Lössi syntyi muun muassa kiviä mukanaan kuljettavan jään hienontamasta kivipölystä, jota virtasi ensin jäätikön eteen kun jää suli. Sitten tuulet nostivat pölyn tomupilviksi ilmaan ja kuljettivat sen kerrostumisalueille. Lössin kasautumisalueella arotundralla satoi vain 60–120 mm. Esimerkiksi Pohjois-Ranskassa eli aavikon eläimiä. Jääkauden kylmimmät vaiheet näkyvät selvästi esimerkiksi Grönlannin jääkairausnäytteissä normaalia huomattavasti suurempana pölyn määrän kasvuna.

Ikiroudan raja ulottui Keski-Ranskaan[61] ja tundramainen kasvillisuus jopa Etelä-Ranskaan. Ilmasto kuivui laajalti puoliaavikon oloihin jääkauden maksimin aikoihin Välimeren seudullakin tundran eteläpuolella. Metsiä oli hajanaisesti Etelä-Euroopassa useimmiten vuoristojen länsirinteillä kuivan aron keskellä. Jääkauden aikana ilmasto siellä vaihteli huomattavasti kylmänkuivan ja lauhkeankostean välillä.

Jääkaudella oli lämpimiä ja kosteita interstadiaalivaiheita. Lämpiminä interstadiaaleina viime jääkauden alussa metsä valtasi polaariaavikolta ja arotundralta alaa Englannissa, Pohjois-Saksassa ja Alankomaissa. Mutta kylmempinä interstadiaaleina metsä levisi vain Ranskan leveyksillä ja metsänraja saattoi kulkea silloin Belgian seuduilla.[62][63]

Jääkausi vesialueilla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merten lauttajää ulottui nykyistä etelämmäksi ja yksittäiset jäävuoret ajelehtivat lähemmäksi päiväntasaajaa. Jääkaudella Golfvirran tuoman lämpimän veden yläraja ns. mereinen polaaririntama oli Espanjan tienoilla Biskajanlahdella, nyt se on Grönlannin rannikolla[64]. Sama koskee myös ilmastollista polaaririntamaa, jossa matalapaineet kulkivat; se saattoi olla Välimeren seudulla. Tropiikin merialueella jääkauden aiheuttamat muutokset lienevät olleet vähäisempiä. On luultavaa, että meren yllä oleva jääkenttä oli korkeapaineen aluetta ja siirsi matalapaineiden reittiä etelään. Jääkauden lämpiminä interstadiaaleina kuitenkin Golfvirta ulottui pohjoisemmaksi ja matalapaineita saapui pohjoiseen, mikä lämmitti ja kostutti ilmastoa varsinkin Länsi-Euroopassa.

Eri alueiden jäätiköt kasvoivat, laajenivat ja supistuivat Arktiksen alueella hieman eri tahtiin. Merten lähellä jäätiköt laajenivat maksimiinsa ensimmäisenä, mutta mantereiden keskiosissa maksimiraja saavutettiin sitä myöhemmin, mitä kauempana alue oli merestä. Jäätikkö patosi suuria jääjärviä, kuten Baltian jääjärven. Jääjärvet saattoivat tyhjentyä katastrofaalisen voimakkaasti.

Maailman mannerjäätiköt Veiksel-jääkaudella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkerrokset peittivät jääkaudella noin kolmasosan maapallon pinnasta, nyt vain kymmenesosan.[65][66] Laajimmillaan jäätiköt peittivät noin 44,4 miljoonaa neliökilometriä ,[67] nyt vain 14,9 miljoonaa neliökilometriä.[68] Viime jääkauden huippuvaiheessa oli 43 miljoonaa km³[69] lunta ja jäätä, joka laski merenpintaa noin 116 metriä nykyiseen verrattuna. Pohjois-Amerikan jäätiköt omasivat 80 % jään tilavuudesta verrattuna Euraasian jäätiköihin.[70][71].

Jää virtaa mannerjäätikön keskustasta hitaasti ulospäin, metrien vuosivauhtia. Suuret mannerjäätiköt koostuivat useista jäävirroista, joiden jäljet näkyvät Suomenkin maaperässä viuhkamaisina drumliinikenttinä.[72] Suuressa jäävirrassa noin 150 km:n läpimittaiselta alueelta leviää jäätä noin 300 kilometrin leveydelle 100 kilometrin matkalla muodostaen jään reunaan suuren kaaren. Jäävirtojen kohtausvyöhykkeellä saattoi joskus olla jäättömiäkin kohtia tai kaoottisia alueita, joissa jää ei virrannut. Suomessa eräs jäävirtojen kohtauspaikka oli Lahden seutuvilla (Salpausselkä) noin 12 500 vuotta sitten. Jäävirtojen kohtauspaikalla oli usein jäänalainen joki. Jäällä oli taipumus virrata siirappimaisesti pitkin alavia maita, jokilaaksoja, järviä ja meriä ja kovertaa niitä alavimmiksi. Näin jää saapui Pohjois-Saksaan Itämeren kautta ja koversi muun muassa Viron Peipsi­järveä ja Saarenmaan eteläpuolista lahtea sekä Amerikan suuria järviä, esimerkiksi Michiganjärveä. Jääkenttien edessäkin maa painui jään painosta Maan vaippaan laaksoksi ja siellä oli jääjärviä. Aivan jäätiköiden lähistöillä oli jääjärviä, jäätikköjokia, lössiaroa ja tundraa.

Veiksel-kaudella Skandinavian jääkalotin ala oli 4,8[73]–6,6 miljoonaa neliökilometriä,[74] jos siihen lasketaan Britteinsaarten jäätiköt. Tämä jäätikkö laajeni Pohjois-Skandinavian tuntureilta Suomenkin yli pohjoiseen Keski-Eurooppaan asti. Jäätikkö ulottui Veiksel-jääkaudella Berliinin ja Varsovan pohjoispuolelle. Se ulottui Venäjällä Vologdan lähelle Valdain ylängöllä 200 kilometriä Moskovasta luoteeseen. Tämä jääkenttä ulottui myös laajalle Pohjanmereen.[75][76]

Mannerjäätikön on väitetty olleen kooltaan jopa 7 miljoonaa neliökilometriä, sillä se on saattanut peittää matalaa merta.

Alpit peittänyt jäätikkö[77][78] oli kylmimmällä Saale-jääkaudella suurimmillaan ehkä 6,5 miljoonaa neliökilometriä, hieman kookkaampi kuin mitä se oli viime jääkaudella, jolloin se valui pohjoiseen Genevejärven yli patoutuen Jura-vuoriin. Viime jääkaudella oli melko suuri jäätikkö Pyreneillä, ja muutamia pienempiä Ranskan keskiylängöllä ja Vogeeseilla. Islanti peittyi jäähän kokonaan[73] samoin kuin Huippuvuoret ja Frans Josefin maa[73]. Venäjällä jäätiköitä oli Barentsinmerellä, Novaja Zemljalla, Karanmerellä, Uralilla, Putoranan vuorilla[73]

Pienempiä vuoristojäätiköitä oli eri puolilla Eurooppaa, muun muassa Karpaateilla ja Tatra-vuorilla, Saksan Schwartzwaldissa, Harzvuorilla, Böhmerwaldissa ja Riesengebirgessä. Niitä oli niinkin etelässä kuin 40. leveyspiirillä, muun muassa Etelä-Espanjassa ja Cantabrian vuorilla, Kreikassa ja Turkissa sekä Kaukasuksella. Espanjan Sierra de Gredosilla ja Sierre de Guadarramalla eli Kastilian rajavuorilla. Jäätiköitä myös Botte Donaton vuorella ja lähistön kahdella korkealla huipulla Etelä-Italiassa Calabrian niemimaalla Cosenzan kaupungista itään. Jäätä oli myös Kreikan Peloponnesoksen niemimaan korkeilla huipuilla, mm. Panachaïkó- ja Kyllíni-vuorilla.[79]

Kasvillisuusrajat siirtyivät viime jääkaudella etelään. Tundra, jossa maa oli ikiroudassa, ulottui Etelä-Ranskaan saakka,[80] ja Euroopassa kasvoi metsää vain Välimeren läheisyydessä. Lähellä jäätikön reunaa tundra oli lähes kasvitonta, mutta tundran keskiosissa kasvoi yleensä lyhytkasvuista aroheinää, Itä-Euroopassa laajalti myös varvikkoa[76]. Välimeren rannikolle ei ikirouta ulottunut, mutta sielläkin ilmasto oli huomattavasti nykyistä kylmempi, ja esimerkiksi Espanjassa ja Italiassa kasvoi laajoilla alueilla samankaltaista mäntymetsää kuin nykyisin Pohjois-Euroopassa[76]. Etelä-Euroopassa Välimeren molemmin puolin oli puoliaavikkoa ja ruohoista metsäaroa, puita kasvoi harvassa. Metsiä oli esimerkiksi Kreikassa eristyneinä taskuina.

Ilmasto ja kasvillisuusvyöhykkeet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jääkauden kasvillisuusvyöhykkeet (engl.)

Ilmasto ja kasvillisuus huippuvaiheen aikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkauden ilmasto ja kasvillisuusvyöhykkeet tunnetaan vain suurin piirtein, ja niistä on esitetty erilaisia näkemyksiä[81][82]. Esimerkiksi jääkauden huippuvaiheen aikaisia siitepölyjä ja kasvijätteitä on tutkittu vain muutamasta kymmenestä kohdin. Nykyään jääkauden ilmastoa ja kasvillisuutta on jäljitelty tietokoneilla. Kaikkien tietojen mukaan ilmasto viileni huomattavasti korkeilla leveyksillä ja laajat alueet kuivuivat. Metsät hävisivät monilta seuduilta, tilalle tuli tundraa, kuivaa aroa ja puoliaavikkoa ja muita metsää kuivempia kasvillisuustyyppejä.

Mannerjäätikön eteläpuolisessa Euroopassa oli laaja arotundra[83][84][85], jossa oli vaihtelevasti eri alueilla muun muassa aromaista kasvillisuutta, savannityyppistä metsätundraa ja aavikoitakin.

Maapallon ilmavirtausten muuttuminen ja ilmaston kylmeneminen aiheuttivat kuivuutta laajoille alueille. Välimeren seuduilla oli laajoja aroja ja puoliaavikoita. Ikirouta ulottui Pyreneiden niemimaalta pohjoiseen. Puita kasvoi vain Etelä-Euroopassa[85] ja itäisessä Keski-Euroopassa lähinnä monien alueiden kuivumisen takia. Metsää kasvoi Euroopassa jääkauden kylmimpänä kautena vain joillain alueille, pohjoisimpina Korsikassa, Etelä- ja Keski-Italiassa, Länsi-Kreikassa, Pohjois-Turkissa, Krimin niemimaan eteläkärjessä ja hieman Kaukasuksen pohjoispuolella[86]. Harvan metsätundran pohjoisraja kulki aivan Pyreneiden pohjoispuolella, Alppien eteläpuolella ja Bulgarian Karpaateilla[86].

Matalapaineet kulkivat Pohjois-Ranskan ja Britteinsaarten leveyksillä[87]. Jääkauden ruohoja ja marunaa kasvavalla arotundralla oli ankara ilmasto, jota luonnehti talvella Siperiassa oleva korkeapaine, joka aiheutti siellä talvimonsuunin. Ilmaston kylmyys johtui Maan radan ja akselikallistuman muuttumisen lisäksi muun muassa hiilidioksidimäärän pienentymisestä alle 200 ppm:n. Ilmakehän pöly alensi kylmimpinä kausina Maan keskilämpötilaa entisestään 0,6 °C.

Kasvillisuustyyppien vaihtelut jäätikön vetäytyessä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäätikön vetäytyessä seurasivat toisiaan maastotyypit: jää, vesi, tundra, pensastundra, aro, metsä.[88] Jäätikön vierellä oli monesti jään patoamia järviä. Metsänraja siirtyi sen verran hitaasti, että laajoja aroalueita ehti olla ennen metsien saapumista.

Veiksel-jääkauden eläimistö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veiksel-jääkauden eläimistöön Euroopassa kuuluivat muun muassa mammutti, villasarvikuono ja sapelihammaskissa. Monet jääkauden suuret eläimet alkoivat harvinaistua jääkauden edetessä, ja hävisivät lopullisesti jääkauden päättyessä noin 13 000 vuotta sitten. Syyksi on oletettu ihmisen harjoittamaa metsästystä ja jääkauden lopussa myös ilmastonmuutosta, joka muutti ilmaston ja kasvillisuuden esimerkiksi mammuteille epäsuotuisiksi. Viime jääkauden lopun ilmaston lämpeneminen kostutti arotundran alueen, mikä hapatti maaperän ja lienee harvinaistanut suurille kasvinsyöjille sopivia kasvilajeja. Toisaalta myös metsittyminen hävitti heinäkasveja. Ilmaston lämpeneminen edisti ihmisen elämistä ja levittäytymistä, jolloin suureläimet joutuivat aiempaa useampien metsästäjien saaliiksi.

Jääkauden eläimistö vaihteli ilmaston ja kasvillisuuden mukaan. Esimerkiksi saksanhirvi Cervus elaphus oli peuraa yleisempi Etelä-Ranskan Combe Grenalissa 55 000–30 000 vuotta sitten.[89] Esimerkiksi Volyno-Podolijassa ja Dneprin, Donin ja Okajoen latvoilla mammutti oli jääkauden kuivassa, kylmässä huippuvaiheessa harvinainen, mutta peura yleisempi. Silti mammuttia ja villasarvikuonoa esiintyi, samoin kuin jääkaudelle tyypillisiä arktisia ja aron eläimiä.[90] Kylmässä Luoteis-Siperian pohjoisosassa löytyy Ayonin saarelta, Ouagosskiystä ja Khptashinskiy Yarista hevosen, peuran, biisonin, myskihärän ja mammutin luita rannikoilta vuoroveden tuomina.[91] Harvinaisempia ovat arktisilla alueilla sen sijaan suden, ruskeakarhun, luolaleijonan ja hyvin harvinaisia villasarvikuonon, hirven ja saiga-antiloopin luut.[91]

Alla luettelo Veiksel-jääkauden kerrostumista tavatuista eläimistä: [92][93]

+: hävinnyt Euroopasta nykyaikaan mennessä.

Kasvisto ja eläimistö kehittyivät jääkausiaikana. Jääkauden eläinten piti kyetä sopeutumaan jääkausien kylmään ilmanalaan. Ajan kuluessa eri jää- ja lämpökausien kasvistot ja eläimistöt muuttuivat. Villamammutti oli viime jääkaudella Euraasiassa laajalle levinnyt ja levittäytyi Beringian maasillan kautta Pohjois-Amerikkaankin.[95] Muita tuolloin yleisiä suuria eläimiä olivat villasarvikuono ja myskihärkä. Ilmaston ja kasvillisuuden rajut vaihtelut viime jääkaudella vaikuttivat eläimistöön, samoin ihmisten harrastama metsästys. Peura, villasarvikuono, mammutti ja myskihärkä olivat lämpiminä jääkauden kausina tundraeläimiä. Ne hävisivät kylmiltä alueilta ja niiden pakjiston painopiste siirtyi lämpimämmille alueille, missä eli villihevosia, arovisenttejä ja hirviä. Hevonen näyttää sietäneen jääkauden vähälumisuutta paremmin kuin mammutti, joka tarvitsee suuren määrän lumen säilömää ravintoa. Mammutti hävisi monilta alueilta Euroopassa jääkauden kylmimpänä aikana. Jääkauden lopussa hävisi runsaasti eläimistöä luultavasti rajujen ilmastonmuutosten ja ihmisen harjoittaman metsästyksen takia.

Peura vaelteli Euroopassa vuodenajoista riippuen eri alueilla[96]. Viime jääkauden eläimistöä:

Suuria kasvinsyöjiä (megafauna, sukupuuttoon kuolleita)

Muita kasvinsyöjiä:

Petoja:

Lintuja:

  • Riekko (metsäkana)
  • Tuulihaukka[98]

Vesissä:

Eri eläimet elivät eri vyöhykkeillä. Villamamuttikaan ei sietänyt kovin suurta kylmyyttä. Villihevonen kesti hieman enemmän kylmää kuin mammutti. Myskihärkä viihtyi hyvin kylmällä polaariaavikolla aivan mannerjään vieressä, alueella missä myös sudet pärjäsivät. Nykyään uhanalainen myskihärkä elää muun muassa Grönlannin pohjois- ja koillisosissa jäättömillä alueella. Peura viihtyi suhteellisen lämpimällä ala-arktisella alueella, joka vastaa nykyajan Grönlannin länsirannikkoa. Jääkarhu on ilmeisesti kehittynyt vasta viimeisimmän jäätiköitymisvaiheen aikana.[99]

Viime jääkaudella ei enää elänyt luolakarhuja, luolahyeenoja ja luolaleijonia.

Ihminen viimeisellä jääkaudella Euroopassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Norja muistutti jääkaudella ehkä nykyajan Grönlantia. Jäätä virtasi vuonoihin.
Pääartikkelit: Ihminen jääkaudella, Myöhäispaleoliittinen kausi ja Paleoliittinen kivikausi

Jääkauden varhaisvaiheen ihminen oli Neandertalin ihminen, nykyihminen levittäytyi Eurooppaan noin 43 000–30 000 vuotta sitten. Nykyihmisen kulttuuri oli edistynyt Neandertalin ihmiseen verrattuna, ja epäillään nykyihmisten tappaneen Neandertalin ihmiset sukupuuttoon, vaikka joillain alueilla nykyihminen ja Neandertalin ihminen elivät rinnan. Jääkauden kylmimpänä kautena oli ihmisasutusta Keski- ja Etelä-Ranskassa ja Etelä-Venäjällä sekä myös ehkä Moraviassa Tšekin alueella. Jääkauden kylmimpinä aikoina ilmaston kuivuminen heikensi mm. mammuttien ravintoa suojaavaa lumikerrosta, mikä ajoi ihmisten riistaeläimiä etelään.

Viime jääkauden ihmislajien elannon hankkiminen perustui metsästykseen, kalastukseen ja kasvinosien keräilyyn. Nykyihminen kehittyi Afrikassa viime jääkauden alkuun mennessä edeltävästä pre-Sapiens-lajista. Sitä ennen oli laajalle alueelle Eurooppaan ja Aasiaan levittäytynyt Neandertalin ihminen, joka loi Moustierin kulttuurin. Ensimmäiset neandertalilaiset elivät Euroopassa fossiililöytöjen mukaan ehkä jo 130 000 vuotta sitten.[100] Neandertalin ihminen saapui 70 000–60 000 vuotta sitten Etelä-Englantiin oltuaan maasta 100 000 vuotta poissa. Ei tiedetä miksi Neandertalin ihminen ei vaeltanut pitkään aikaan Englantiin, jonne se pääsi kylminä kausina merenpinnan laskettua ja Englannin kanaalin kuivettua.

Nykyihminen levittäytyi Eurooppaan noin 45 000–35 000 vuotta sitten myöhäispaleoliittisella kaudella. Se toi mukanaan aikaisempaa kehittyneemmän kulttuurin ja työkaluvalikoiman, joka perustui säletekniikkaan, jossa työkaluja tehtiin kiviytimestä isketystä säleistä. Alussa nykyihmisen asutus lienee ollut melko harvaa. Neandertalin ihminen eli pitkään nykyihmisen kanssa.[101]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Eronen, Matti: Jääkausien jäljillä, Ursa 1991 ISBN 951-9269-59-2
  • Fagan, Brian: Pitkä kesä. Suomentanut Osmo Saarinen. Ajatus, 2008. ISBN 9789512075959
  • Hallanaro, Eeva-Liisa & Pylvänäinen, Marja & From, Stella: Pohjois-Euroopan luonto – löytöretki monimuotoisuuteen. Kööpenhamina: Pohjoismaiden ministerineuvosto, 2002. ISBN 92-893-0636-X
  • Koivisto, Marjatta (päätoim.): Jääkaudet. WSOY, 2004. ISBN 951-0291013
  • Kurtén, Björn: Jääkausi, WSOY 1972 ISBN 951-0-00149-X
  • Ruddiman, William J.: Earth's Climate, Past and Future, Second edition. W.H. Freeman and Company, 2008. ISBN 978-0-7167-8490-6
  • "Rutter&Velichko 1997" Quaternary of northern eurasia: Late pleistocene and holocene landscapes, stratigraphy and environments, Nat W. Rutter, editor-in-chief, Guest editors A. A. Velichko et al, Vols 41/42 July/August 1997, ISSN 1040-6182
  • Rutter & Velichko 1997 Quaternary of Northern Eurasia: Late pleistocene and holocene landscapes, stratigraphy and environments, Nat W. Rutter, editor-in-chief, Guest editors A. A. Velichko et al, Vols 41/42 July/August 1997, ISSN 1040-6182
  • Atlas of Paleoclimates and Paleoenvironmants of the Northern Hemisphere - Late Pleistocene-Holocene, Editors-in-chief Burkhard Frenzel, Marton Pecsi, Andrej Alekseevich Velichko, Geographical Researh Institute, Hungarian Academy of Sciences, Gustav Fischer Verlag Stuttgart, Budapest-Stuttgart 1992, ISBN 953-7395-24-5 Budapest, ISBN 3-437-30685-X Stuttgart
  • Velichko, A: 'Late Quaternary environments of Soviet Union, A. A. Velichko, engl edition Wright&Narnosky,, University of Minnesota Publ, Longman, London 1984, ISBN 0-582-30125-4
  • Wiik, Kalevi, Eurooppalaisten juuret, Atena 2002, ISBN 951-796-250-9
  • Wiik, Kalevi: Mistä suomalaiset ovat tulleet?. Tampere: Pilot-kustannus, 2007. ISBN 978-952-464-579-9
  • Kultti, Seija: Suomen kymmenes mammuttilöytö Helsingin Vuosaaresta. Geologi, 2006, 2006. vsk, nro 4, s. 116. Helsinki: Suomen Geologinen Seura. ISSN 0046-5720 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 5.1.2013.
  • Nenonen, Keijo: Jääkausikäsityksen muutos – Kutistuvatko jäälliset jaksot luultua lyhyemmiksi?. Geologi, 2007, nro 1, s. 9–14. Helsinki: Suomen Geologinen Seura. ISSN 0046-5720 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 5.1.2013.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Adams, Jonathan: Europe during the last 150,000 years Oak Ridge National Laboratory. (englanniksi)
  2. ↑ Last Glacial Maximum (GIF) Columbian yliopisto. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  3. ↑ Kurtén, s. 65–66
  4. ↑ F. Sirocko, K. Seelos, K. Schaber, B. Rein, F. Dreher, M. Diehl, R. Lehne, K. Jäger, M. Krbetschek and D. Degering: A late Eemian aridity pulse in central Europe during the last glacial inception (PDF) Nature. 2005. Viitattu 1.4.2011. (englanniksi)
  5. ↑ Boettger, T., Junge F.W., Knetsch S., Novenko E.Y., Velichko A.A.: Climate change at the very end of the Eemian, derived from limnic sediments from Central and Eastern Europe (PDF) uni-mainz.de. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  6. ↑ How Britain Became An Island: The report network.nature.com. Arkistoitu 7.2.2008. Viitattu 26.12.2007.
  7. ↑ Ruddiman 2008, s. 197, 199, 257.
  8. ↑ The Cambridge encyclopedia of archaeology, Exec. editor Candida hunt, ISBN 0 521 22989 8, s. 54, myös 55 ja 104
  9. ↑ Collins, Michael B. & Hester, Thomas R.: Interpreting the Clovis Artifacts from the Gault Site utexas.edu.
  10. ↑ The Late Pleistocene Extinctions Illinois State Museum.
  11. ↑ Ian Barnes, Beth Shapiro, Adrian Lister, Tatiana Kuznetsova, Andrei Sher, Dale Guthrie & Mark G. Thomas: Genetic Structure and Extinction of the Woolly Mammoth, Mammuthus primigenius (PDF) ucl.ac.uk.
  12. ↑ Megafauna extinction and phenotypic lag/The Ghosts of Evolution: Nonsensical Fruit, Missing Partners, and other Ecological Anachronisms cogweb.ucla.edu. 2000.
  13. ↑ Lyobov A. Orlova: Spatial-temporal features of the Pleistocene megafauna extinction in Northern Asia: an overview llnl.confex.com.
  14. ↑ a b Jääkaudet. Sivu 39.
  15. ↑ Jan Hollan: No soon Ice Age, says astronomy amper.ped.muni.cz. (englanniksi)
  16. ↑ North Greenland Ice Core Project members*: High-resolution record of Northern Hemisphere climate extending into the last interglacial period gfy.ku.dk. Arkistoitu 21.2.2008. (englanniksi)
  17. ↑ a b Jääkaudet. Sivu 49.
  18. ↑ F. Sirocko1, K. Seelos, K. Schaber, B. Rein, F. Dreher, M. Diehl, R. Lehne, K. Jäger, M. Krbetschek & D. Degering: A late Eemian aridity pulse in central Europe during the last glacial inception nature.com.
  19. ↑ Boettger, T., Junge F.W., Knetsch S. , Novenko E.Y., Velichko A. A.: Climate change at the very end of the Eemian, derived from limnic sediments from Central and Eastern Europe uni-mainz.de.[vanhentunut linkki]
  20. ↑ Nicholas J. Shackletona, Maria Fernanda Sa´nchez-Gon˜ ib, Delphine Paillerc, Yves Lancelotd: Marine Isotope Substage 5e and the Eemian Interglacial (PDF) quaternary.stratigraphy.org.uk. (englanniksi)
  21. ↑ Sultry Last Interglacial Gets a Sudden Chill (s. 12−14) Earth in Space. Vol. 9, No. 7, March 1997,. Arkistoitu 30.11.2007. (englanniksi)
  22. ↑ G. Lohmann: Orbital and freshwater forcing during the last interglacial: analysis of climate and vegetation response patterns clim-past-discuss.net. Alfred Wegener Institute for Polar and Marine Research, Bremerhaven, Germany. (englanniksi)
  23. ↑ F. Kaspar, T. Spangehl, and U. Cubasch: Simulated northern hemispheric storm tracks of the Eemian interglacial and the last glacial inception 7 December 2006. Freie Universitat Berlin, Institut fur Meteorologie, Berlin, Germany. (englanniksi)
  24. ↑ A quick background to the last ice age Global land environments since the last interglacial. 1997. Jonathan Adams, Biological Sciences, Seoul National University, Gwanak-Do, Seoul, South Korea.
  25. ↑ The Scandinavian Ice Sheet through the last interglacial/glacial cycle (Reprint from: B. Frenzel (ed.) 1991: Klimageschichtliche Probleme der letzten 130 000 jahre) uib.no. 1991. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  26. ↑ Deliverable D2: Consolidation of Needs of the European Waste Management Agencies and the Regulator of the Consortium (EC-Contract: FIKW-CT-2000-00024) andra.fr. 2 0 0 2. (englanniksi)
  27. ↑ The Bear http://donsmaps.com. (englanniksi)
  28. ↑ a b c d Lunkka 2008: 239.
  29. ↑ a b c d e f Hanna Lokrantz, Gustav Sohlenius: Ice marginal fluctuations during the Weichselian glaciation in Fennoscandia, a literature review (pdf) December 2006. Geological Survey of Sweden (SGU). (englanniksi)
  30. ↑ a b Kurt Lambeck. Tony Purcell, Jason Zhao, Andrea Dutton: Glacial rebound and sea-level change: solutions for ocean-volume fluctuations, ice sheets and mantle rheology Research School of Earth Sciences, ANU− Australian National University. (englanniksi)
  31. ↑ Late Quaternary aeolian activity in the Southern Africa Sheffield University. Arkistoitu 15.2.2010. Viitattu 25.12.2007.
  32. ↑ A.A. Velichko, Longman 1984, Late Quaternary environment of the soviet union, ISBN 0-582-30125-4, s. 161, alkup Ruchagov 1977, Ostrovsky Izmaylov Shcheglov et al 1977
  33. ↑ Prof. Tjeerd van Andel: The Stage Three Project Home Page 16.12.2003. Oxygen Isotope Stage Three Project. Arkistoitu 26.12.2007. (englanniksi)
  34. ↑ H. Renssena, J. Vandenberg: Investigation of the relationship between permafrost distribution in NW Europe andextensive winter sea-ice cover in the North Atlantic Ocean during the cold phases of the Last Glaciation (PDF) Quaternary Science Reviews 22 (2003) 209–223. 9.10.2002. (englanniksi)
  35. ↑ Archaeology Wordsmith/Results for interstadial Viitattu = reference-wordsmith.com. Arkistoitu 22.10.2006. Viitattu 26.12.2007. (englanniksi)
  36. ↑ Gerd Albrecht, Joachim Hahn, Wolfgang G. Torke: An analysis of characteristics of projectile points from the middle of the Later Pleistocene in Central and Eastern Europe, Tabla of Contents (julkaisun ISSN 1611-3594 sisällysluettelo) vml.de. 4.11.2003. (englanniksi)
  37. ↑ Lena Morén, Svensk Kärnbränslehantering AB Tore Påsse, Sveriges Geologiska Undersökning: Climate and shoreline in Sweden during Weichsel and the next 150,000 years (PDF) (sivu 56) TR-01-19. elokuu 2001. (englanniksi)
  38. ↑ Caspers, G and Freund, H: Vegetation and climate in Early- and Pleni-Weichselian in northern central Europe. Journal of Quaternary Science, 2001, 16. vsk, nro 1, s. 45. Abstrakti. (pdf) (englanniksi)
  39. ↑ a b c d e A.A. Velichko, Longman 1984, Late Quaternary environment of the Soviet Union, isbn 0-582-30125-4, s. 90.
  40. ↑ a b c Michael Houmark-Nielsen & Kurt Henrik Kjær: Southwest Scandinavia, 40-15 kyr BP: palaeogeography and environmental change (PDF) .interscience.wiley.com. 20.9.2003. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  41. ↑ Geoviden 2005, nr. 2 Institut for Geografi og Geologi KU. Arkistoitu 10.5.2008. (englanniksi)
  42. ↑ Seppo Vuokko, Tom Björklund: Mammutin aika, 2009, s. 13.
  43. ↑ Tage Nilsson, The Pleistocene, sivu 247
  44. ↑ Teocr.tul.cz (Arkistoitu – Internet Archive)
  45. ↑ Edlic Sathiamurthy and Harold K. Voris: Maps of Holocene Sea Level Transgression and Submerged Lakes on the Sunda Shelf (PDF) The Natural History Journal of Chulalongkorn University. 2006. Chulalongkorn University. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  46. ↑ Kalevi Wiik, Suomalaisten alkuperä, kartta, s. 52.
  47. ↑ Kalevi Wiik, Suomalaisten juuret, kartta 47 s. 78.
  48. ↑ Pohjois-Euroopan luonto.lähde tarkemmin?
  49. ↑ The extinction of woolly mammoth (Mammuthus primigenius) and straight-tusked elephant (Palaeoloxodon antiquus) in Europe, Anthony J. Stuart, ScienceDirect, 10 November 2004
  50. ↑ The latest woolly mammoths (Mammuthus primigenius Blumenbach) in Europe and Asia: a review of the current evidence Quaternary Science Reviews, Volume 21, Issues 14–15, August 2002, s. 1559–1569,1 February 2002
  51. ↑ ate Quaternary megafaunal extinctions in Europe and Northern Asia: new radiocarbon evidence Anthony J. Stuart Stuart 2004
  52. ↑ Pleistocene to Holocene extinction dynamics in giant deer and woolly mammoth A. J. Stuart, P. A. Kosintsev, T. F. G. Higham & A. M. Lister, Nature 431, 684–689 (7 October 2004) | doi:10.1038/nature02890;
  53. ↑ The CalPal Online Radiocarbon Calibration
  54. ↑ Pohjois-Euroopan luonto, s. 53.
  55. ↑ Pohjois-Euroopan luonto, s. 52.
  56. ↑ Ennen, muinoin − miten menneisyyttämme tutkitaan, Riho Grünthal, Christian Carpelan, Kaisa Häkkinen, Reijo Norio, Seppo Suhonen, Hakapaino Oy Helsinki 2002,Tietolipas 180, Suomalaisen kirjallisuuden seuran SKS:n julkaisuja, ISSN 0562-6129, ISBN 951-746-332-4, http://www.finlit.fi s. 50
  57. ↑ embers.cox.net, Paleoclimatic Reconstructions And Scandinavian and Scottish Ice Sheets, ajat kalenterivuoksiksi muutettuja, alkup. luvut 8500 ja 7500, lisäksi Calpal kalibraatio, Version 4.0 Dec 14, 2001, Copyright 1996−2001 Paul V. Heinrich, orig. lähde Lundqvist 1986; Peltier 1994, ensimmäinen alkup lähde luultavasti Lundqvist, Jan, 1986a, Late Weichselian glaciation and deglaciation in Scandinavia, DOI: 10.1016/0277-3791(86)90192-7, Quaternary Science Reviews, vol. 5, s. 269−292
  58. ↑ a b Kurtén, s. 66
  59. ↑ Tage Nilsson: the Pleistocene, s. 244, 245.
  60. ↑ Koivisto, Jääkaudet, s. 106.
  61. ↑ Extension du pergélisol en France au dernier maximum glaciaire (20 000 ans BP) D’après Van Vliet Lanoë & Hallégouët, 1998 1999. ANDRA-CNF-INQUA. Arkistoitu 20.8.2010.
  62. ↑ Adams, Jonathan: Europe During the Last 150,000 Years Oak Ridge National Laboratory. Viitattu 17.7.2019. (englanniksi)
  63. ↑ Kuva: 39,000-36,000 y.a. during the period between 57,000 & 24,000 years ago (Oxygen Isotope Stage 3)... Oak Ridge National Laboratory. Viitattu 17.7.2019. (englanniksi)
  64. ↑ Wilson Chapman Drury 2000, s. 21, s. 23.
  65. ↑ Glaciers and Ice Sheets solcomhouse.com. Arkistoitu 2.12.2012.
  66. ↑ Where the Glaciers Are members.aol.com.
  67. ↑ MSN Encarta, Glaciation uk.encarta.msn.com. Arkistoitu 14.3.2009.
  68. ↑ Tha Canadian Encyclopedia/Glaciation 2007. Microsoft. Arkistoitu 5.11.2011. (englanniksi)
  69. ↑ Introductory Earth Sciences Lecture Notes io.uwinnipeg.ca. Arkistoitu 17.5.2006.
  70. ↑ Biology 413 (Zoogeography) 9.0 The Physical Setting III: Glaciation zoology.ubc.ca.
  71. ↑ Pleistocene Epoch britannica.com.
  72. ↑ Koivisto, Jääkausi lähde tarkemmin?
  73. ↑ a b c d Rutter & Velichko 1997, s. 50.
  74. ↑ MSN Encarta/Glaciation uk.encarta.msn.com. 2007. Arkistoitu 14.3.2009. (englanniksi)
  75. ↑ Maximum ice extent at the Last Glacial Maximum qpg.geog.cam.ac.uk.
  76. ↑ a b c Kurtén, s. 68–70.
  77. ↑ Glace et neige/Glaciation du Würm et 1973 (html) Atlas de la Suisse. Arkistoitu 24.4.2008.
  78. ↑ Würm glaciation atlasderschweiz.ch. Arkistoitu 21.8.2010.
  79. ↑ Juhani Kakkuri: Planeetta Maa, s. 42. (kartta) Ursa, 1991. ISBN 951-9269-56-8, ISSN 0357-7937
  80. ↑ Kurtén, s. 11.
  81. ↑ Paleovegetation maps (V1.0) stommel.tamu.edu.
  82. ↑ D. M. Roche1, T. M. Dokken, H. Goosse, H. Renssen, and S. L. Weber: Climate of the last glacial maximum: sensitivity studies and model-data comparison with the LOVECLIM coupled model D. M. Roche1 clim-past-discuss.net.
  83. ↑ Nicolas Ray and Jonathan M. Adams: GIS-based Vegetation Map of the World at the Last Glacial Maximum (25,000–15,000 BP) anthro.unige.ch. Arkistoitu 4.1.2013. (englanniksi)
  84. ↑ Matti Eronen, Jääkausien jäljillä, kartta s. 199
  85. ↑ a b Wiik, kartta s. 68.
  86. ↑ a b Kurtén, s. 66–67
  87. ↑ Encyclopedia Britannica, Macropedia, Climatology
  88. ↑ Wiik 2002, s. 67.
  89. ↑ Champion 1984, s. 63.
  90. ↑ A. A. Velichko, eldl ed Wright&Barnowsky, Longman Group limited 1994, Quaternary Environments of the Soviet Union, ISBN 0-582-30125-4, s. 215.
  91. ↑ a b Velichko 1994, s. 221
  92. ↑ M. Bunzel-Drüke, J. Drüke, H. Vierhaus: Überlegungen zu Wald, Mensch und Megafauna/Quaternary Park (pdf) wisente-rothaargebirge.de. (saksaksi)
  93. ↑ Julkaisu Quaternary Park verkossa lähde tarkemmin?
  94. ↑ a b Champion 1984, s. 64
  95. ↑ Kurtén, s. 72–75
  96. ↑ Champion 1984, s. 67, 66.
  97. ↑ Burenhult 1993, s. 86.
  98. ↑ a b c Burenhult 1993, s. 86–87.
  99. ↑ Kurtén, s. 79
  100. ↑ Dennis O'Neil: Neandertals anthro.palomar.edu. (englanniksi)
  101. ↑ Teeth and jaw are from 'earliest Europeans' 2011. bbc. Viitattu 8.11.2012.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Burroughs, William James: Climate change in prehistory, The end of the Reign of Chaos. Cambridge University Press, 2005.
  • Quaternary Glaciations, Extent and Chronology, Elsevier

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Veiksel-jääkausi.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Veiksel-jääkausi&oldid=22689526”