Vanheneminen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee ihmisen vanhenemista. Materiaalin vanhenemisesta ja oikeustieteen käsitteestä vanhentuminen on omat artikkelinsa.
78-vuotissyntymäpäiväänsä juhliva ikääntynyt nainen.

Vanheneminen tai ikääntyminen tarkoittaa iän myötä eteneviä, lopulta kuolemaan johtavia muutoksia elimistössä. Vanhenemista tutkiva tieteenhaara on nimeltään gerontologia.

Vanhenemismuutoksia alkaa esiintyä ihmisellä noin 30. vuoden iässä, erityisesti sellaisten solujen toiminnassa, jotka vähenevät iän myötä.

Elimistön vanheneminen rappeutuneeseen tilaan on ainutlaatuinen ilmiö ihmisillä, sillä luonnonvaraisissa eläinpopulaatioissa elinkelpoisuudeltaan heikentyneet yksilöt karsiutuvat luonnonvalinnan myötä pois, kun taas erityisesti kehittyneiden maiden asukkaiden elämään tällaiset seikat eivät vaikuta lähes ollenkaan.

Syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhenemiselle on esitetty noin 300 teoriaa. Ne voidaan jakaa A. Z. Mendejevin mukaan karkeasti neljään ryhmään.[1]

Ohjelmoituneen vanhenemisen teoriat olettavat, että vanhentuminen on geneettisesti ohjelmoitunutta. Tämän teorian mukaan vanheneminen on lajille hyödyllistä, sillä sen myötä vanhat ja rappeutuneet yksilöt antavat tilaa uusille, nuorille yksilöille. Tämä nykyisin aiempaa vähemmän suosittu teoria perustuu ajatukseen ryhmävalinnasta, ei yksilön edusta.[1]

Stokastiset vanhenemisteoriat olettavat, että vanheneminen on kulumisilmiö. Soluihin iän myötä kertyvät DNA:n virheet ja muut biologisten makromolekyylien virheet aiheuttavat muissa makromolekyyleissä virheitä, jotka puolestaan aiheuttavat uusia virheitä DNA:ssa. Tästä seuraa lopulta noidankehä, virhekatastrofi, vanheneminen ja kuolema.[1]

Evoluutiobiologiset teoriat perustuvat kertakäyttöisen ruumiin teoriaan, vähenevän luonnonvalinnan teoriaan ja sekä antagonistisen pleiotropian teoriaan, jotka vaikuttavat yhdessä ja täydentävät toisiaan. Kertakäyttöisen ruumiin teorian mukaan on evolutiivisesti kannattavaa, että eliöt vanhenevat ja kuolevat lisäännyttyään ensin riittävästi, sillä lisääntymisen kustannukset ovat pienemmät kuin jatkuvat somaattisen korjautumisen kustannukset. Vähenevän luonnonvalinnan teorian mukaan luonnonvalinta heikkenee iän mukana, sillä myöhään ilmenevät haitalliset mutaatiot eivät valikoidu pois populaatiosta, sillä ne vaikuttavat vasta yksilön lisääntymisen jälkeen. Näin lajiin voi kertyä myöhään vaikuttavia haitallisia mutaatioita, jotka aiheuttavat lopulta vanhenemisen ja kuoleman. Antagonistisen pleiotropian toerian mukaan nuoruudessa hyödyllisillä geeneillä oletetaan olevan haitallisia vaikutuksia vasta vanhuudessa, lisääntymisen jo lakattua.[1]

Vanhenemisen ekologisissa teorioissa vanheneminen pyritään kytkemään lajin yleiseen elinkiertoon ja sen ekologiseen rooliin ekosysteemissä. Tämä teoria selittää esimerkiksi sitä, miksi petojen saaliiksi usein joutuvat pienet jyrsijät vanhenevat nopeasti, mutta samankokoiset lepakot ovat pitkäikäisempiä.[1]

Tunnusmerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2010-luvulta alkaen ikääntymistutkijat eivät ole enää katsoneet vanhenemisen takana olevan mitään yksittäistä perussyytä, vaan useita. Vanhenemisen katsotaan johtuvan vanhenemisen tunnusmerkeistä, joita voidaan tunnistaa yhdeksän:[2]

  • genomi muuttuu epävakaiseksi, kun DNA vaurioituu
  • kromosomien päitä suojaavat telomeerit kuluvat
  • epigeneettiset muutokset aiheuttavat geenien aktivoitumista ja hiljenemistä
  • proteiinien ylläpitoon eli proteostaasiin tulee häiriöitä
  • ravintoaineisiin reagoivissa järjestelmissä syntyy häiriöitä aineenvaihdunnan muutosten seurauksena
  • mitokondrioiden toiminnassa ilmenee häiriöitä
  • vanhentuneita ja jakautumiseen kykenemättömiä soluja kertyy, mikä aiheuttaa tulehdusta terveisiin soluihin
  • kantasolut loppuvat
  • solujen väliseen viestintään ilmaantuu häiriöitä, ja muodostuu tulehdusmolekyylejä

Ulottuvuudet ja tekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Normaali vanheneminen ja sairauksien aiheuttamat muutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikääntyvässä ihmisessä tapahtuvat muutokset voivat johtua normaalista eli ”terveestä” vanhenemisesta, tai ne voivat aiheutua sairauksista.[3]

Normaali vanheneminen aiheuttaa elimistöön ajan mukana eri tavoin kasautuvia vaurioita ja kulumista. Eräiltä osin normaalia vanhenemista kontrolloivat geneettisesti määräytyvät prosessit, vaikkakaan vanhenemista sääteleviä geenejä ei ihmiseltä ole vielä löydetty.[3]

Pitkäaikaussairauksien esiintyvyys kasvaa ihmisen ikääntyessä. Pitkäaikaissairauksista kokonaan vapaita on 30 vuoden ikäisistä vielä 70 prosenttia, mutta yli 85-vuotiaista enää noin 10 prosenttia. Useimmilla vanhuksilla on useita pitkäaikaissairauksia, joihin liittyy erilaisia oireita ja monenlaista lääkehoitoa.[3]

Primaari ja sekundaarinen vanheneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Primaari vanheneminen on biologisten perustekijöiden määrittämää luonnonvoimaista vanhenemista. Se aiheuttaa kaikissa ihmisissä solutasolla etenevää rakenteen ja toimintojen heikkenemistä. Tällaisia muutoksia ovat esimerkiksi maksimaalisen hapenottokyvyn, sydämen ja verenkierron toiminnan, lihasmassan ja lihasvoiman, muistin, reaktioajan, ihon ja keuhkojen elastisuuden sekä näön ja kuulon aleneminen.[3]

Sekundaarinen vanheneminen on erilaisten ulkoisten tekijöiden muuntamaa vanhenemista. Sekundaarista vanhenemista aiheuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi sairaudet, elintavat ja elinolot, kuten tupakointi, fyysinen inaktiivisuus ja ultraviolettisäteily.[3]

Elintapojen vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elintavoilla voidaan hidastaa vanhenemista ja siihen liittyviä terveysongelmia. Yleisimmin esille nostetaan liikunnan, ravinnon ja nautintoaineiden (alkoholin ja tupakan) käyttö. Myös unen määrällä ja harrastuksilla voi olla yhteyksiä ikääntymiseen ja sen aiheuttamiin muutoksiin.[3]

Ajallinen kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kehon pituus ja paino[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisen kehon pituus alkaa progressiivisesti vähetä noin 40 vuoden iästä alkaen, naisilla nopeammin kuin miehillä. Yli 60-vuotiailla lyhenemistä tapahtuu jo kaksi senttimetriä kymmenessä vuodessa. Pituuden menetyksen syitä ovat asennon ja ryhdin muutokset, kyfoosin lisääntyminen, nikamavälilevyjen kokoonpuristuminen, nikamien luukato sekä nikamia tukevien nivelsiteiden höllentyminen. Naisilla pituutta vie myös luun menetys ja osteoporoosi. Vaikutuksensa kehon pituuden muutokseen on myös genettisillä sekä ravinto- ja elintapatekijöillä.[4]

Ihmisen paino lisääntyy noin 50–60 vuoteen asti, naisilla vähän miehiä myöhempään ikään asti. Painon kasvu johtuu tavallisimmin rasvan määrän lisääntymisestä kehossa. Sen jälkeen lihaskudoksen ja muiden rasvattomien komponenttien määrä alkaa vähentyä, ja 70. ikävuoden jälkeen ihmisen paino laskee yleensä keskimäärin 2–3 kilogrammaa kymmenessä vuodessa.[4]

Kehon koostumus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lihaskudoksen, muiden proteiinien ja luiden mineraalien määrä vähenee progressiivisesti aikuisiästä lähtien. Ikääntyvän ihmisen kehon rasvan määrä alkaa lisääntyä ja rasvaton massa vähentyä, ja kehon sisäinen rasva lisääntyä suhteessa ihonalaiseen rasvaan. Ihonalaista rasvaa kertyy enemmän keskivartaloon kuin raajoihin. Rasvapitoisuuden muutos tasaantuu 70.–80. ikävuoden tienoilla.[4]

Luusto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luun määrä saattaa alkaa vähentyä ja luiden rakenne heikentyä 35–40 vuoden iässä, erityisen selvästi 50. ikävuoden jälkeen. Naisilla muutoksia kiihdyttää estrogeenin tuotannon väheneminen ja luun resoption lisääntyminen.[5]

Lihasvoima, kestävyys, nopeus ja tasapaino[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisen lihasvoima saavuttaa huippunsa 20–30 vuoden iässä ja alkaa noin 50 vuoden iässä heikentyä yhden prosentin vuosivauhdilla. Kuudenkymmenenviiden ikävuoden jälkeen lihasvoima heikkenee jo 1,5–2 prosenttia vuodessa. Naisten lihasvoima heikkenee miehiä nopeammin.[6]

Maksimaalinen hapenottokyky alkaa laskea noin 30 vuoden iässä.[7]

Räjähtävä voimantuottokyky alkaa heiketä miehillä 20 vuoden ja naisilla jo 10 vuoden iässä. Maksimaalinen juoksunopeus heikkenee 25. ja 80. ikävuoden välillä 0,6–0,7 prosenttia vuodessa, sen jälkeen jo kaksi prosenttia vuodessa.[8]

Ihmisen tasapainon heikkeneminen alkaa varhaisessa aikuisiässä ja kiihtyy noin 60. ikävuodesta alkaen, kun alaraajojen lihasvoima vähenee ja kyky aktivoida lihaksia ennakoivasti heikkenee. Reaktiokyky alkaa hidastua 25 vuoden iässä vähitellen, ja hidastumisen nopeus kiihtyy 50. ikävuodesta alkaen. Yhdessä muun muassa etukumaraksi muuttuneen ryhdin ja aistien heikkenemisen kanssa tämä kaikki lisää kaatumisen vaaraa.[9]

Haurautta ja liikkumisvaikeuksia aiheuttavaa, iän myötä lisääntyvää hauraus-raihnausoireyhtymää esiintyy erään eurooppalaisen tutkimuksen mukaan yli 65-vuotiaista miehistä jo noin 12 prosentilla ja naisista 21 prosentilla. Yli 80-vuotiaista sitä saattaa esiintyä jopa 40 prosentilla ihmisistä.[10]

Iho ja hiukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihon kimmoisuus alkaa vähentyä 28–34-vuotiaana. Tämän johdosta silmien ympärysten alun perinkin ohuelle iholle alkaa ilmaantua ilmejuonteita. 30-vuotiaan iho ei uusiudu enää yhtä voimakkaasti kuin 10 vuotta nuoremmalla, minkä takia esimerkiksi vanhemmiten aknesta jää pysyvämpiä jälkiä ihoon. Kolmenkymmenenviiden ikävuoden jälkeen juonteita ja ryppyjä alkaa ilmaantua myös silmien alle ohuelle iholle, ja iho alkaa vähitellen kaikkialla kasvoissa muuttua väsyneemmän näköiseksi. Eräs selkeimmistä vanhenemisen ulkoisista merkeistä 40 vuoden jälkeen ihmisellä ovat ihoon tulevat rypyt, mikä seuraa sidekudosten perusaineena toimivan kollageeni-valkuaisaineen menettäessä kimmoisuuttaan. Iho myös muuttuu ohuemmaksi ihosolujen vähentymisen myötä. Ihmisen kaulan iho löystyy 45. ikävuoden jälkeen, mikä aiheuttaa leukalinjan epäselventymistä.

Hiukset muuttuvat ihmisen ikääntyessä harmaiksi ja harvenevat, ja monet miehet kaljuuntuvat.

Aistit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisen näköjärjestelmä vanhenee yleensä hitaasti ja tasapanoisesti. Lähelle tarkentamisen vaikeutuminen (”ikänäkö”) aiheuttaa keskimäärin noin 45 vuoden iässä tarpeen ottaa käyttöön lukulasit. Keski-iän jälkeen ihminen voi tarvita aiempaa enemmän valoa nähdäkseen entiseen tapaan. Yli 70 vuoden iässä pienten tekstien ja haaleiden kuvioiden näkeminen vaikeutuu. Ikääntyneen näköä heikentäviä sairauksia on useita, ja yksilöllinen vaihtelu erittäin suurta.[11]

Kuuloaisti heikkenee iän myötä monesta syystä, myös ilman minkään erityisen sairauden vaikutusta. Noin joka kuudennella 55-vuotiaalla suomalaisella on vähintäänkin lievä kuulovika, ja 75-vuotiaista jo lähes kahdella kolmesta.[12]

Kognitiiviset toiminnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terveessä ikääntymisessä ei tapahdu niin voimakasta ajattelutoimintojen heikentymistä, että se haittaisi päivittäisiä toimintoja tai itsenäistä selviytymistä. Joustava älykkyys, työmuisti ja tiedonkäsittelyn ohjaus heikkenevät, mutta muutos vaihtelee paljon yksilöittäin. Aivoissa, etenkin otsalohkossa, tapahtuu ikääntyessä neuroanatomisia muutoksia, hermosolukatoa ja hermosolujen tilavuuden pienenemistä. Ikääntyvän ihmisen kognitiivisen suorituskyvyn säilyminen riippuu paljon siitä, kuinka aktiivisesti hän elää.[13]

Vakavampi kognitiivisten toimintojen heikentyminen liittyy iän mukana yleistyviin aivosairauksiin eli muistisairauksiin.[13] Eritasoiset muistihäiriöt lisääntyvät iän myötä huomattavasti. Kaikista 65 vuotta täyttäneistä ihmisistä arviolta 5–9 prosenttia kärsii erilaisten sairauksien aiheuttamasta keskivaikeasta tai vaikeasta dementiasta.[14]

Uni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unen rakenteessa tapahtuu havaittavia muutoksia noin 60. ikävuodesta alkaen. Nukahtamiseen kuluva aika pitenee, unen yhtäjaksoisuus heikkenee, yöllä tapahtuu lyhytaikaista heräilemistä, ja uni muuttuu pinnallisemmaksi. Syvän NREM-unen kokonaiskesto lyhenee ja osuus yöunesta pienenee, mutta kevyt NREM-uni lisääntyy. Päivätorkahtelu yleistyy.[15]

Hedelmällisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehen seksuaalinen aktiivisuus laskee iän myötä monesta syystä, mutta siemenneste säilyy toimivana, ja isäksi mies voi tulla hyvinkin korkeassa iässä. Seerumin keskimääräinen testosteronipitoisuus alkaa laskea 30–40 vuoden iässä, osittain normaalin vanhenemisen seurauksena. Keski-ikäisen ja vanhemman miehen kivesten androgeenituotanto laskee tasaisesti vajaan yhden prosentin vuosivauhdilla.[16]

Naisen hedelmällisyys alkaa heikentyä voimakkaasti noin 37 vuoden iässä. Vaihdevuodet alkavat keskimäärin 51–52 vuoden iässä, pienellä osalla naisista jo 40-vuotiaana. Vaihdevuosien aikana tapahtuu hormonaalisia muutoksia, ja kuukautiset loppuvat. [17]

Vanhenemismuutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhenemismuutoksella tarkoitetaan tavallisesti mahdollisimman terveillä esiintyviä ikään liittyviä muutoksia tai mahdollisimman terveiden vanhojen ja nuorten ihmisten välisiä eroja. Näiden ns. primaaristen vanhenemismuutosten erottaminen ympäristötekijöiden, sairauksien ja toiminnanvajauksien vaikutuksista on kuitenkin usein epätäsmällistä. Vanhenemismuutokset ovat tyypillisesti esiintyvyydeltään universaaleja, kulultaan hitaasti eteneviä ja palautumattomia, syiltään sisäsyntyisiä ja vaikutuksiltaan haavoittuvuutta ja toiminnanvajautta lisääviä.[18]

Solut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisiin solujen vanhenemismuutoksiin kuuluu muun muassa telomeerien lyheneminen, solunjakautumisen pysähtyminen, ohjelmoituneen solukuoleman lisääntyminen, kalsiumpitoisuuden kasvu, solukalvojen läpäisevyyden, lipidiprofiilin ja proteiinitoiminnan muutos, väriaineiden kerääntyminen (esim. lipofuskiini), geeniluennan vaimeneminen, kroonisen tulehduksen geeniteiden aktivoituminen, insuliinisignaalitien vaimeneminen, tuman ja mitokondrion DNA:n vaurioituminen, energiantuotannon (ATP) heikentyminen ja muut aineenvaihdunnan muutokset.[18]

Kudokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisiin kudosten vanhenemismuutoksiin kuuluvat muun muassa kuivuminen, solunsisäisen vesiosuuden pieneneminen, jäykistyminen, rasvoittuminen, hyytyminen, solukato, solujen kasvu ja koon vaihtelu, sidekudosproteiinien ristisidosten lisääntyminen, amyloidin kertyminen, struktuurittoman hyaliinin lisääntyminen, elektrolyyttien määrän väheneminen ja ärsykevasteiden vaimentuminen.[18][19]

Lisäksi kudosspesifisempiä vanhenemismuutoksia ovat esimerkiksi seuraavat:

Elinjärjestelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solujen ja kudosten vanhenemismuutokset aiheuttavat muun muassa seuraavia elinjärjestelmäkohtaisia vanhenemismuutoksia:

Toiminnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustannukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hoitomenojen kasvu selittyy osittain ikärakenteen vanhentumisella. Muilla kuin kaikkein vanhimmilla potilailla kuolemaa edeltävät kustannukset (yleensä viimeinen vuosi) ovat moninkertaisia muihin kustannuksiin verrattuna.[29]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Reijo Tilvis, Kaisu Pitkälä, Timo Strandberg, Raimo Sulkava ja Matti Viitanen (toim.): Geriatria. Kustannus Oy Duodecim, 2016. ISBN 978-951-656-603-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 25.8.2020). Suomi
  • Heikkinen, Eino & Jyrkämä, Jyrki & Rantanen, Taina (toim.): Gerontologia. Duodecim, 2013. ISBN 978-951-656-460-2.
  • Sinclair, David & LaPlante, Matthew: Elinkaari: Mistä vanheneminen johtuu ja mitä sille voi tehdä?. Suomentanut Hartikainen, Teija. Aula & Co, 2021 (alkuteos: Lifespan: Why We Age – and Why We Don't Have to, 2019). ISBN 978-952-364-063-4.
  • Tast, Tyrväinen, Nyberg, Leinonen: ”Kasvu ja vanheneminen”, Lukio 3 Koulun biologia: Ihminen, s. 40-44. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2003. ISBN 951-1-15669-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Portin, Petter (Gerontologia 2013, ”Vanhenenminen biologisena ilmiönä”), s. 113–117.
  2. Sinclair & LaPlante 2021, s. 39–40.
  3. a b c d e f Heikkinen, Eino (Gerontologia 2013, ”Vanhenemisen ulottuvuudet ja vanhenemiseen vaikuttavat tekijät”), s. 393–405.
  4. a b c Suominen, Harri (Gerontologia 2013, ”Kehon rakenne ja koostumus”), s. 129–134.
  5. Suominen, Harri (Gerontologia 2013, ”Luuston kunto”), s. 136–137.
  6. Sipilä, Sarianna & Rantanen, Taina & Tiainen, Kristina (Gerontologia 2013, ”Lihasvoima”), s. 146–147.
  7. Kallinen, Mauri & Kujala, Urho (Gerontologia 2013, ”Kestävyys”), s. 156.
  8. Korhonen, Marko (Gerontologia 2013, ”Nopeus”), s. 163–165.
  9. Pajala, Satu & Sihvonen, Sanna & Era, Pertti (Gerontologia 2013, ”Asennon hallinta ja havaintomotorinen kyvykkyys”), s. 169–176.
  10. Strandberg, Timo (Gerontologia 2013, ”Hauraus-raihnausoireyhtymä (HRO) iäkkäässä väestössä”), s. 332–334.
  11. Hyvärinen, Lea (Gerontologia 2013, ”Näkö”), s. 198–200.
  12. Sorri, Martti & Huttunen, Kerttu (Gerontologia 2013, ”Kuulo”), s. 186–188.
  13. a b Hänninen, Tuomo (Gerontologia 2013, ”Kognitiiviset toiminnot”), s. 210–215.
  14. Suutama, Timo (Gerontologia 2013, ”Muisti ja oppiminen”), s. 220.
  15. Kivelä, Sirkka-Liisa (Gerontologia 2013, ”Uni”), s. 367–368.
  16. Huhtaniemi, Ilpo (Gerontologia 2013, ”Miehen vanhenemisen erityispiirteet”), s. 256–262.
  17. Vuento, Maarit & Salmi, Tuula (Gerontologia 2013, ”Naisen reproduktiivisen systeemin vanheneminen”), s. 267–271.
  18. a b c d e Reijo Tilvis ym. (toim.) (2016): "Vanhenemisen tunnusmerkeistä".
  19. a b Reijo Tilvis ym. (toim.) (2016): "Ikääntymisen vaikutus umpieritykseen".
  20. a b c d e Reijo Tilvis ym. (toim.) (2016): "Tuki- ja liikuntaelinten vanhenemismuutokset".
  21. Reijo Tilvis ym. (toim.) (2016): "Ikääntymisen vaikutus verisolujen tuotantoon".
  22. a b Reijo Tilvis ym. (toim.) (2016): "Ikääntymisen vaikutus immuniteettiin".
  23. a b c d e f g Reijo Tilvis ym. (toim.) (2016): "Hermoston ja aivojen vanheneminen"
  24. a b c Reijo Tilvis ym. (toim.) (2016): "Sydämen ja verisuonten vanheneminen".
  25. a b c Reijo Tilvis ym. (toim.) (2016): "Munuaisten ja virtsateiden vanhenemismuutokset".
  26. a b c Reijo Tilvis ym. (toim.) (2016): "Ikääntymisen vaikutus energiankulutukseen ja ravitsemukseen".
  27. Reijo Tilvis ym. (toim.) (2016): "Hengityselinten vanhenemismuutokset".
  28. Reijo Tilvis ym. (toim.) (2016): "Ruoansulatuskanavan vanhenemismuutokset".
  29. Terveysmenojen kasvu, Marja Tuovinen, Valtiovarainministeriö, toukokuu 2013, sivut 18–19.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]