Sokrates
Sokrates (kreik. Σωκράτης, 470 eaa.—399 eaa.) oli Antiikin Kreikassa Ateenassa asunut filosofi. Hän on yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä filosofeja, ja häntä voidaan pitää koko länsimaisen filosofian isänä.
Sokrates oli ensimmäinen, joka toi filosofiaan etiikan aikaisemman luonnonfilosofian ja fysiikan lisäksi, ja suuntasi koko filosofiansa palvelemaan nimenomaan ihmisten elämäntapojen parantamista. Hän tahtoi kyselemällä saada ihmiset muodostamaan selviä käsitteitä kaikista asioista, jotta he pääsisivät näin käsiksi oikeaan tietoon. Jos ihminen esimerkiksi tunsi hyveen käsitteen, hän teki Sokrateen mukaan automaattisesti sitä mikä on hyvää.
Sokrates ei koskaan kirjoittanut opetuksiaan, vaan opetti aina dialektiikan avulla. Hänen merkittävin oppilaansa Platon kuitenkin kirjoitti paljon Sokrateen käymiä dialogeja.
Elämä
Sokrates on henkilönä paljolti historiallinen arvoitus. Koska hän ei itse kirjoittanut mitään, eikä ainakaan mitään hänen kirjoittamaansa ole säilynyt, kaikki nykyinen tietämys Sokrateesta tulee toissijaisista lähteistä. Näitä ovat Platonin, Ksenofonin ja Aristofaneen teokset sekä joiltakin muilta aikalaisilta säilyneet katkelmat. Giannantoni on koonnut monumentaaliseen teokseensa Socratis et Socraticorum Reliquiae kaikki mahdolliset Sokratesta koskevat viitteet. Näihin kuuluvat edellä mainittujen lisäksi muun muassa Aiskhines, Antisthenes, sekä muutamia muita Sokrateen tunteneita henkilöitä.
Näihin lähteisiin liittyy erilaisia ongelmia, joista johtuen kaikkea Sokrateehen liittyvää tietoa tulisi pitää mahdollisesti mutta ei varmuudella totena. Aristofanes esimerkiksi tunnettiin satiirikkona, ja näin hänen näkemyksensä Sokrateesta ovat todennäköisesti vinoutuneita, liioiteltuja tai jopa täysin vääristeltyjä. Platon puolestaan seurasi aikansa kreikkalaista käytäntöä, ja laittoi osan omista ajatuksistaan, teorioistaan ja jopa omista luonteenpiirteistään Sokrateen nimiin.
Kuvanveistäjänä, sotilaana ja filosofina
Sokrateen isä Sofroniskos oli kuvanveistäjä ja hänen äitinsä Fainarete kätilö. Sokrates oli aluksi isänsä tavoin pelkkä kuvanveistäjä, mutta hänestä tuli pian sofisti. Hän oli saanut hyvän klassisen koulutuksen, johon kuului lukemista, kirjoittamista, voimistelua ja musiikkia.
Dialogien antaman todistuksen mukaan Sokrateella olisi ollut vain kaksi opettajaa, grammaatikko Prodikos ja Diotima, mantinealainen papitar joka opetti hänelle eroksesta eli rakkaudesta. Useista dialogeista käy ilmi, että hän oli selvästi tietoinen suunnilleen samoihin aikoihin eläneiden Parmenideen ja Anaksagoraan opetuksista. Historialliset lähteet pitävät usein kumpaakin Sokrateen opettajana. Anaksagoraan karkotuksen jälkeen opettajana toimi mahdollisesti Arkhelaos. Platonin dialogissa Parmenides Sokrates keskustelee vuonna 450 eaa., 19-vuotiaana, Parmenideen ja Zenonin kanssa heidän vieraillessaan Ateenassa Panathenaia-festivaalin aikana. Jotkut pitävät myös Damonia Sokrateen opettajana. Sokrates itse piti opettajanaan myös Apollon-jumalaa, sillä hän katsoi filosofisen tutkimuksensa olevan peräisin jumalilta.
Historioitsija Thukydides kertoo Peloponnesolaissotien historiassaan, että Sokrates osallistui myös sotiin. Hän oli suorittanut kaksivuotisen asepalveluksen jo nuorempana. Peloponnesolaissotien alkaessa hän oli jo noin 40-vuotias. Hän taisteli raskaasti aseistetussa jalkaväessä muun muassa Potidaian (432 eaa.), Delionin (424 eaa.) ja Amfipoliin taisteluissa (422 eaa.). Platonin Pitojen perusteella on arveltu, että Sokrates palkittiin urhoollisuudesta. Potidaiassa hän pysyi haavoittuneen ystävänsä Alkibiadeen rinnalla ja todennäköisesti pelasti tämän hengen. Alkibiadeen pyynnöistä huolimatta Sokrates ei halunnut tästä mitään kunniaa vaan ehdotti sen sijaan Alkibiadeen palkitsemista. Delionissa hänen kerrotaan pelastaneen puolestaan Ksenofonin. Sotaretkillä Sokrates näytti myös kovan ja askeettisen puolensa kävelemällä ilman kenkiä ja takkia talvellakin.
Kerrotaan, että Sokrateella oli paljon riitoja vaimonsa Ksanthippen kanssa, joka oli tarinoiden mukaan äkäistä tyyppiä (esimerkiksi englannin kielen sana 'xanthippe' tarkoittaa edelleenkin äkäpussia). Sokrates itse sanoi, että kun hän oli oppinut elämään Ksanthippen kanssa, hän tulisi toimeen kenen tahansa muun ihmisen kanssa, aivan niin kuin hevosmiehet suosivat kurittomia hevosia, sillä voitettuaan ne he tulevat toimeen kaikkien hevosten kanssa. Ksanthippen kanssa Sokrates sai pojan nimeltä Lamprokles. Kaksi nuorinta poikaa olivat nimiltään Sofroniskos ja Meneksenos. Joidenkin lähteiden mukaan Sokrates olisi kuitenkin saanut nämä toisen vaimonsa Myrton kanssa.
On epäselvää, mitä Sokrates tarkkaan ottaen teki elääkseen. Hän ei varsinaisesti työskennellyt, mutta hän tuskin pystyi jättämään sukunsa käsityöläistaustaa kuitenkaan kokonaan taakseen. Joidenkin lähteiden mukaan hän olisi tehnyt patsaita muun muassa Akropoliille. Ksenofonin Pidoissa Sokrates sanoo, että hän on omistautunut pelkästään filosofiasta keskustelemiseen, ja että se on hänestä kaikkein tärkein taide tai ammatti. Platonin kertoman mukaan Sokrates kieltäytyi ottamasta rahaa palkaksi opetuksesta, sillä hän tunsi tekevänsä kutsumustyötä. Ksenofonin Pidot kuitenkin esittää Sokrateen sanomassa, että hän saa palkkansa nimenomaan oppilailtaan, ja Aristofanes kuvaa Sokrateen pitämässä sofistista koulua ystävänsä Khairefonin kanssa. On myös mahdollista, että Sokrates sai nauttia varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ystäviensä, kuten Alkibiadeen, suosiosta.
Joka tapauksessa Sokrateesta tuli yksi suurimmista filosofeista, joka on koskaan elänyt. Platonin mukaan Sokrateen elämä Ateenan sosiaalisen elämän "paarmana" alkoi, kun hänen ystävänsä Khairefon kysyi Delfoin oraakkelilta, onko kukaan viisaampi kuin Sokrates. Oraakkeli vastasi kielteisesti. Sokrates tulkitsi tämän arvoitukseksi, sillä hän ei tuntenut olevansa viisas. Niinpä hän lähti matkalle etsimään häntä viisaampia. Hän alkoi kierrellä toreilla ja käsityöläisten työpajojen lähettyvillä, ja väitellä kaikkien tapaamiensa ateenalaisten kanssa. Väittelyissään hän kyseenalaisti ihmisten tietoja hyvästä, hyveestä ja kauneudesta. Hänen tavoitteenaan ei kuitenkaan ollut varsinaisesti vastapuolen käsitysten kumoaminen, vaan totuuden löytäminen. Hän kehitti itselleen väittelytekniikan tai kuulustelumenetelmän, sokraattisen metodin, jossa hän tekeytyi itse tietämättömäksi ja pyysi vastapuolelta opetusta jostakin asiasta. Sokrates käytti metodia erityisesti aikansa moraalikäsitysten tutkimiseen. Tämän vuoksi Sokratesta pidetään erityisesti etiikan ja moraalifilosofian isänä.
Sokrates vastusti erityisesti sofisteja. Hänen mielestään nämä keskittyivät ainoastaan väittelyiden voittamiseen, eivätkä välittäneet lainkaan siitä, ovatko väittelyn kohteena olevat asiat tosia. Sofistit myös esittivät usein, ettei absoluuttista totuutta ja epätotuutta ole olemassakaan, minkä Sokrates kielsi jyrkästi. Tavallisen kansan silmissä Sokrates näyttäytyi kuitenkin helposti yhtenä sofistina sofistien joukossa.
Oikeudenkäynti
- Pääartikkeli: Sokrateen oikeudenkäynti
Sokratesta kadehdittiin hänen viisautensa takia, ja myös hänen nokkela väittelytaitonsa ja röyhkeä väittelytyylinsä ärsytti monia tahoja. Ennen kaikkea hän sai helposti osoitettua itsestään suuria luuleville, että he ovatkin vain pelkkiä typeryksiä. Tämän vuoksi väittelyissä alakynteen jääneet ihmiset suhtautuivat häneen usein joko väkivaltaisesti tai pilkallisesti. Sokrates pyrki säännönmukaisesti kyseenalaistamaan kaiken ja kaikki, ja se tietysti kiusasi myös hänen aikansa vallanpitäjiä, etenkin kun Ateenan nuoriso alkoi matkia Sokrateen ärsyttävää tyyliä. Sokrateshan eli aikana, jolloin Ateena etsi keinoja toipua nöyryyttävästä tappiosta Peloponnesolaissodassa Spartaa ja sen liittolaisia vastaan. Näin Ateenaa hallinnut neuvosto oli suhteellisen helppo saada etsimään syntipukkeja "moraalin rappiolle".
Lopulta Ateenan viranomaiset vangitsivat Sokrateen Anytoksen, Meletoksen ja kansankiihottaja Lykonin yllytyksestä. He edustivat käsityöläisiä, runoilijoita ja puhujia, joita Sokrates oli loukannut. Sokratesta syytettiin muun muassa "pahantekijäksi joka turmelee nuorison", sekä jumalanpilkasta, "koska hän palvoo omia jumaliaan, eikä usko valtion jumaliin". Sokrates ei juurikaan puolustautunut syytteitä vastaan, vaan sen sijaan jatkoi ateenalaisten ärsyttämistä uskollisena tyylilleen. Niinpä hän hävisi heliaian eli vapaiden miesten muodostaman kansankokouksen äänestyksessä äänin 280/221. Diogenes Laertios kertoo kuitenkin legendan, jonka mukaan hän olisi hävinnyt vain yhdellä äänellä. Sokrates tuomittiin kuolemaan, hänen tuli juoda malja myrkkykatkoa.
Syyttäjien alkuperäisenä tarkoituksena saattoi olla ainoastaan Sokrateen pelottelu tai karkottaminen Ateenasta. Jälkeenpäin Sokrateen huono menestys oikeuden istunnossa on pantu huonon puolustuksen nimiin. Jälkikäteen tehtyjen puolustuspuheiden kirjoittaminen on ollut suosittua useiden filosofien keskuudessa satojen vuosien ajan. Tunnetuimman puolustuspuheen, nimeltään yksinkertaisesti Sokrateen puolustuspuhe, kirjoitti Platon.
Kuolema
Sokrateen kuolemantuomion täytäntöönpanoa edelsi kuitenkin vankeusaika, josta kertovat Platonin dialogit Kriton ja Faidon sekä Ksenofonin Muistelmia. Vankeusaika johtui siitä, että juuri tuolloin sattuivat olemaan Deloksen juhlat ja ateenalaisten pyhä laiva lähetystöineen oli vuotuisella matkallaan Deloksessa. Lain mukaan tänä aikana ei saanut panna kuolemantuomioita täytäntöön. Ksenofon kertoo, että Sokrateen tuli tämän vuoksi elää vielä kolmekymmentä päivää (Muistelmia 4.8.2).
Ksenofonin mukaan Sokrates ei muuttunut vankeusaikana lainkaan eikä menettänyt elämäniloaan. Päivää tai paria ennen kuolemaa, kun Deloksesta saapuvaa laivaa alettiin odottaa palaavaksi, Sokrateen lapsuudenystävä Kriton yritti taivutella Sokrateen pakenemaan. Sokrates kieltäytyi, sillä hänestä pahan tekeminen tai palauttaminen ei ollut sallittua missään olosuhteissa. Hänestä pakeneminen ja lain rikkominen olisi myös osoittanut, että oikeus olisi ollut oikeassa syyttäessään häntä nuorison turmelemisesta, sekä saattanut hänen sukunsa ja ystävänsä häpeään (Kriton 46b, 49d, 53b-c).
Viimeisinä hetkinään Sokrates tapasi perheensä ja vietti loppuajan ystäviensä ympäröimänä. Ystäviensä kanssa hän keskusteli filosofiasta sekä puolusti sielun kuolemattomuutta ja kehotti heitä lakkaamattomaan totuuden etsintään (Faidon 91b-c). Toisaalta hän varoitti heitä hillitsemään tunteensa (Faidon 117e). Lopulta niin kutsutun "Yhdentoista" eli arvalla valittujen vankilaviranomaisten palvelija toi Sokrateelle myrkyn, sekä antoi hänelle ohjeet sen nauttimisesta ja kuvasi, kuinka myrkky vaikuttaisi. Palvelija kutsui Sokratesta "jaloimmaksi, lempeimmäksi ja parhaimmaksi" kaikista vangittuna olleista. Sokrates joi myrkyn tyynesti. Hänen arvoitukselliset viimeiset sanansa olivat: "Kriton, me olemme Asklepiokselle velkaa kukon. Uhratkaa se hänelle, älkää sitä unohtako" (Faidon 116c, 118a).
Ateenalaiset katuivat tuomiota välittömästi Sokrateen kuoltua, ja sen jälkeen kansan viha suuntautui puolestaan hänen syyttäjiinsä. Meletos tuomittiin vuorostaan kuolemaan, ja muut syyttäjät karkotettiin.
Sokrates satiireissa
Näytelmäkirjailija Aristofanes pilkkasi Sokratesta komediassaan Pilvet, joka on kirjoitettu kun Sokrates oli nelissäkymmenissä. Komediassa Sokrates-niminen henkilöhahmo on pantu heilumaan kerskuen liikkuvansa ilmassa. Aristofanes pilkkasi Sokratesta myös näytelmässään Linnut tämän likaisuudesta, sekä näytelmissä Ampiaiset ja Sammakot. Aristofaneen lisäksi Sokratesta pilkkasivat satiireissaan myös Kallias, joka kirjoitti Sokrateesta ensimmäisenä noin vuonna 429 eaa., Amipsias, joka kutsui Sokratesta "paljasjalkaiseksi", sekä Eupolis, joka syytti Sokratesta hiustenhalkomisesta ja viinikauhan varastamisesta. Sokratesta kommentoivat myös Kratinos, Telekleides ja Theopompos.
Kaikki nämä kirjoittajat kritisoivat Sokratesta ja sofisteja "nykyaikaisen ajattelun ja kirjallisuuden aiheuttamista moraalisista vaaroista". Sokrates sanoi oikeudenkäynnissään Platonin kirjoittaman puolustuspuheen mukaan, että teatteriyleisön nauruun oli vaikeampi vastata kuin hänen syyttäjiensä argumentteihin.
Kysymys Sokrateen olemassaolosta
Jotkut ovat esittäneet, että Sokrates olisi ollut ainoastaan kuvitteellinen henkilö, jonka olisi keksinyt Platon, ja jonka Ksenofon ja Aristofanes olisivat lainanneet häneltä omiin kirjoituksiinsa esittämään sellaisia näkemyksiä, jotka he ovat katsoneet liian vallankumouksellisiksi, jotta olisivat voineet ottaa ne omiin nimiinsä. Tämän teorian tueksi ei kuitenkaan ole merkittävästi näyttöä, erityisesti koska Aristofanes kirjoitti Sokrateesta negatiiviseen sävyyn jo kauan ennen kuin Sokrates kuoli ja Platon alkoi kirjoittaa hänen dialogejaan ylös.
Sokraattinen metodi
- Pääartikkeli: Sokraattinen metodi
Merkittävin panos, jonka Sokrates on antanut länsimaiseen ajatteluun, on hänen käyttämänsä dialoginen kysely- ja opetusmenetelmä. Sitä kutsutaan sokraattiseksi metodiksi (elenkhos). Metodia käytetään hypoteesien eliminoimiseen siten, että vain paremmat hypoteesit jäävät jäljelle, kun huonommat hypoteesit johtavat loogisiin ristiriitaisuuksiin. Perusmuodossaan metodin käyttäjä esittää joukon kysymyksiä, jotka on muotoiltu testaamaan kohteena olevan henkilön käyttämää logiikkaa ja hänen olettamiaan faktoja. Kysymykset auttavat selvittämään, mitkä ovat kysymysten kohteena olevan henkilön uskomukset jostain asiasta, ja mitä määrittelyjä ja logiikkaa hän käyttää ajattelussaan.
Metodia kutsutaan myös kätilöintimenetelmäksi (maieutikos), koska Sokrateen ajattelun mukaan tietämys totuudesta on piilevänä kaikissa ihmisissä, ja kysymysten ja annettujen vastausten kautta kyselijä voi auttaa kysymysten kohteena olevaa "synnyttämään" ajatukset itsestään, ja tällä tavalla opettaa häntä. Sokraattista metodia käyttämällä taitava opettaja voi siis opettaa oppilaansa ajattelemaan itse. Metodi on ainoa klassinen opetusmenetelmä, jonka tiedetään tuottavan aidosti itsenäisiä ajattelijoita.
Sokrates käytti metodia erityisesti aikansa moraalikäsitysten tutkimiseen. Tämän vuoksi Sokratesta pidetään erityisesti etiikan ja moraalifilosofian isänä. Hänen havaitsemiaan hyveitä olivat muun muassa hurskaus, viisaus, kohtuullisuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus. Sokrates sanoi usein, että "elämä ilman tutkimista (dialogia) ei ole elämisen arvoista".
Filosofia
Sokrateen filosofisten uskomusten yksityiskohtainen esittäminen ei ole helppoa, koska hän ei itse kirjoittanut mitään. Näin tulkinnassa ollaan riippuvaisia Platonin ja Ksenofonin osittain ristiriitaisista selonteoista. Sokrateen todelliset näkemykset ovat olleet suuren filosofisen kiistelyn aiheena, ja erityisesti on kiistelty siitä, missä määrin ne erosivat Platonin omista näkemyksistä. Tätä kutsutaan sokraattiseksi ongelmaksi. Sokrateen ja Platonin näkemysten erottamiseksi on vain vähän konkreettisia todisteita. On mahdotonta sanoa, oliko esimerkiksi ideaoppi Platonin keksintö, vai oliko se jo Sokrateen luoma ajatus.
Jotkut katsovat, ettei Sokrateella itsellään edes ollut mitään tiettyä joukkoa näkemyksiä, vaan että hän pyrki ainoastaan tutkimaan asioita ja muiden näkemyksiä. Joissakin dialogeissa, kuten Valtiossa, annettujen pitkien selontekojen he katsovat olevan Platonin ajatuksia. Jotkut taas katsovat, että Sokrateella oli omia teorioita ja uskomuksia, mutta on suuria erimielisyyksiä siitä, mitä nämä näkemykset olisivat olleet, johtuen osittain paitsi vaikeuksista Sokrateen ja Platonin näkemysten erottamisessa, myös vaikeuksista jopa Platonin draamallisten kirjoitusten tulkitsemisessa. Tämä tulee pitää mielessä Sokrateen seuraavassa esitettyjä näkemyksiä luettaessa.
Sokrates ajatteli, että luonnon tutkiminen ei kosketa ihmisiä millään tavalla. Siksi hän keskusteli mieluummin etiikasta. Peruslähtökohtana etiikan tutkimisessa hänellä oli Delfoin oraakkelin kehoitus "tunne itsesi". Monet Sokrateen loistavista oivalluksista ovat peräisin vastaväitteistä, joita hän käytti väittelyissään muiden ateenalaisten kanssa. Vaikka hän ei koskaan ollut väittelyissään keskittynyt ainoastaan yhteen aiheeseen, suurin osa niistä keskittyi sen pohtimiseen, millainen ihminen on hyvä ja millainen hallitusmuoto on paras massojen hallitsemiseen.
Tieto
Sokrates totesi usein, että hänen viisautensa perustuu sille faktalle, että "hän tietää, ettei tiedä mitään". Sokrates käytti tätä väitettä viisaudesta perustana moraaliselle opilleen. Sokrates päätyi ajatukseensa käymiensä keskusteluiden kautta. Hän havaitsi, että hänen keskustelukumppaninsa eivät tienneet mitään, mutta luulivat kyllä tietävänsä paljonkin. Näin Sokrates päätteli olevansa viisas ainoastaan siinä, että hän tiesi, ettei tiennyt mitään. Muut ainoastaan virheellisesti luulivat, että heillä oli tietoa.
Sokrates katsoi kuitenkin omistavansa tietoa ainakin yhdestä asiasta, nimittän "rakkauden taiteesta" tai "viisauden rakastamisesta" eli filosofiasta. Sokrateen mielestä rakkaus ei puhtaimmillaan kohdistunut toiseen ihmiseen, vaan viisauteen, tietoon ja hyveeseen. Hän ei koskaan väittänyt olevansa viisas, vain ymmärtävänsä sen tien, joka vaaditaan viisaaksi tulemiseen. On kiisteltyä, uskoiko Sokrates, että ihmisistä voi koskaan tulla todella viisaita niin kuin Apollon ja muut jumalat. Toisaalta hän veti selvän rajan inhimillisen tietämättömyyden ja ideaalin tiedon välille, toisaalta Platonin Pidoissa ja Valtiossa hän esittää menetelmiä viisauteen kohoamiseksi.
Ksenofonin Pidoissa Sokrates kuvasi tietonsa ja tekemisensä "parittamisen" taiteena — opettajana hänen tehtävänsä on näyttää ihmisille kuinka ja mistä he voivat saada tietoa, vaikka hän ei itse olekaan se mitä he etsivät. Muun muassa Theaitetoksessa Sokrates kutsuu itseään kätilöksi sanoen, että hän itse on teorioista maho (hedelmätön), mutta että hän voi auttaa muita synnyttämään teorioita itsestään ja päättelemään, ovatko ne minkään arvoisia ja kykeneviä elämään. Merkityksellisesti hän kuitenkin sanoo myös, että kätilöt ovat hedelmättömiä ainoastaan iän vuoksi, ja että naiset jotka eivät ole koskaan synnyttäneet eivät voi olla kätilöitä — todella hedelmättömällä naisella ei olisi kokemusta tai tietoa synnyttämisestä, eikä hän kykenisi erottamaan hyviä lapsia niistä, jotka tulisi hylätä (antiikin aikana ei-toivottujen tai heikkojen lasten hylkääminen kuolemaan oli tavallista). Kätilöllä tulee siis olla kokemusta ja tietoa siitä, mitä hän tuomitsee.
Theaitetoksessa esitetään myös klassinen tiedon määritelmä, eli "tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus". Määrittely vaatii kolme vastausyritystä. Ensin tieto yritetään määritellä havainnoksi. Tieto sisältää kuitenkin myös käsityksen, joka on enemmän kuin pelkkä havainto. Seuraavaksi tieto määritellään siis oikeaksi käsitykseksi. Oikea käsitys voi kuitenkin olla syntynyt sattumalta tai väärin perustein. Lopulta tieto määritellään oikeaksi käsitykseksi tai uskomukseksi, joka voidaan perustella.
Hyve
Yleinen keskustelun juonne Sokrateen opettaessa oppilaitaan oli ajatus hyvästä ihmisestä, ja sen mukaan ihmisen tulisi omata tiettyjä hyveitä, jotka olivat hänen tärkeimpiä ominaisuuksiaan. Hänen mukaansa korkein hyvyys koostuu siitä, että sielu on huolestunut moraalisesta totuudesta ja ymmärryksestä, ja että paras tapa elämän hallitsemiseen on keskittyminen itsensä kehittämiseen omaisuuden keräämisen sijasta. Tärkeimpiä hyveitä olivat filosofiset ja älylliset hyveet. Hän opetti, että rikkaus ei tuo hyvyyttä, mutta hyvyys tuo rikkautta ja kaikkia muita siunauksia, sekä yksilölle että valtiolle.
Sokrateelle tieto ja hyve liittyivätkin kiinteästi yhteen. Hyve on tietoa — oikea tieto johtaa välttämättä oikeaan toimintaan. Hyveellinen ihminen on hyvä todellisuudessa, eikä ainoastaan toimi "oikean mielipiteen" mukaisesti. Näin ihmisen tulee tuntea muuttumaton hyvä itsessään ollakseen hyveellinen. Valtiossa Platon esitti jaetun viivan, jatkumon tietämättömyydestä tietoon, jonka päässä on hyvä. Ainoastaan viivan päässä tunnetaan todellinen hyvä ja todellinen tieto sellaisenaan.
Jos ihminen siis tuntee esimerkiksi oikeudenmukaisuden, hän toimii automaattisesti oikeudenmukaisesti. Tästä syystä Sokrates opetti myös, että kaikki jonkun henkilön pahat teot voidaan panna hänen tietämättömyytensä piikkiin. Jos joku tekee jotain väärin, hän vain ei tiennyt paremmasta. Samoin Sokrates opetti, että ihmisestä tulee oikeudenmukainen, jos häntä kohdellaan oikeudenmukaisesti — tällöin hän oppii tuntemaan oikeudenmukaisuuden. Siksi hän myös opetti, että on parempi olla väärinteon kohteena, kuin tehdä itse väärää.
Sokrates kehotti muita keskittymään aina enemmän ystävyyteen ja tunteeseen aidosta yhteydestä, koska se oli hänen mielestään paras tapa kasvaa yhdessä kansana. Hän eli itse tämän ohjeen mukaan. Lopulta hän hyväksyi kuolemantuomionsa, vaikka suurin osa ajatteli, että hän yksinkertaisesti jättäisi Ateenan — hän ei kuitenkaan katsonut voivansa paeta ja toimia yhteisönsä tahtoa vastaan.
Politiikka
Sokrates uskoi, että "ideaalit kuuluvat maailmaan, jonka vain viisaat voivat ymmärtää", josta seuraa, että filosofit ovat ainoat ihmiset jotka ovat soveliaita hallitsemaan muita ihmisiä. Hän vastusti kaikkia hallitusmuotoja, jotka eivät olleet filosofien johtamia tasavaltoja, eikä Platonin kertoman mukaan peitellyt omaa näkemystään tietyistä hallitusmuodoista — hän vastusti demokratiaa, eikä Ateenassa käytössä ollut demokratia ollut poikkeus. Ateenan hallitusmuoto oli kaukana mistään, mitä Sokrates oli tarkoittanut. Sokrateen myöhemmissä elämänvaiheissa hallitusmuoto vaihtui vähän väliä vallankumousten ja vastavallankumousten vuoksi. Demokratia syrjäytettiin tyrannian tieltä muun muassa niin kutsuttujen kolmenkymmenen tyrannin aikana. Tyranneja johti Platonin sukulainen Kritias, joka oli sattunut olemaan jossain vaiheessa myös Sokrateen oppilas. Tyrannia hallitsi noin vuoden, mutta demokratian palattua Sokrates haluttiin vaientaa.
Sokrateen demokratianvastaisuus on kuitenkin usein kiistetty, ja tässäkin asiassa Sokrateen todelliset näkemykset ovat olleet suuren kiistelyn aiheena. Ne, jotka katsovat, ettei Sokrates todellisuudessa uskonut ajatukseen filosofikuninkaista, pitävät vahvimpana argumenttinaan sitä, että Sokrates kieltäytyi toistuvasti astumasta politiikkaan tai osallistumasta hallintoon millään muotoa. Hän sanoi usein, ettei hän voi katsoa muiden asioiden perään tai kertoa muille, kuinka heidän tulisi elää, kun hän ei ymmärtänyt vielä itseäänkään. Filosofi on nimensä mukaisesti ainoastaan viisauden rakastaja, eikä välttämättä varsinaisesti viisas. Sen, että Sokrates hyväksyi kuolemantuomionsa, voidaan katsoa tukevan tätä seikkaa.
Voidaan kuitenkin katsoa, että suuri osa demokratian vastaisista opetuksista on peräisin Platonilta, joka ei koskaan päässyt yli siitä vastenmielisyydestä, jota hän tunsi demokratiaa kohtaan sen jälkeen, mitä järjestelmä teki hänen opettajalleen. Joka tapauksessa on selvää, että kolmenkymmenen tyrannin valta oli Sokrateelle yhtä epämieluinen ja vastustettava kuin demokratiakin. Kun hänet kutsuttiin tyrannien eteen auttamaan erään toisen ateenalaisen pidättämisessä, Sokrates kieltäytyi ja vältti kuoleman ainoastaan hiuksenhienosti ennen kuin tyrannit lopulta syöstiin vallasta. Hänen toiminnastaan voidaan näin päätellä, että hän katsoi tyrannien vallan olevan vähemmän legitiimi kuin hänet kuolemaan tuominneen oikeusistuimen vallan.
Mystiikka
Platonin teoksia lukiessa vaikuttaa siltä, että Sokrates näyttää usein puhuvan asioiden mystisestä puolesta, kuten jälleensyntymisestä ja mysteeriuskonnoista. Tämä laitetaan kuitenkin useimmiten Platonin kuin Sokrateen nimiin. Ajatusta Sokrateen taipuvaisuudesta mystiikkaan ei voida kuitenkaan täysin hylätä, sillä myös Ksenofonin teokset antavat tukea ajatukselle. Filosofisen polun kulminaatio, sellaisena kuin se kuvataan Platonin Pidoissa ja Valtiossa, on "Kauneuden meri", hyvän muodon näkeminen ja kokeminen mystisen ilmestyksen muodossa. Viisauden saavuttaminen on mahdollista ainoastaan tällä tavalla. Pidoissa Sokrates antaa kunnian filosofista polkua koskevasta puheestaan opettajalleen papitar Diotimalle, joka ei ollut edes varma siitä, olisiko Sokrates kykenevä saavuttamaan korkeimmat mysteerit. Menonissa Sokrates viittaa Eleusian mysteereihin ja sanoo Menonille, että tämä ymmärtäisi Sokrateen antamat vastaukset paremmin, jos voisi osallistua initiaatioriitteihin seuraavalla viikolla.
Ehkä mielenkiintoisin mystiikkaan liittyvä seikka on Sokrateen riippuvuus omasta daimonistaan, äänestä, joka puhui hänelle aina silloin ja vain silloin, kun hän oli tekemäisillään virheen. Sokrateen mukaan juuri tämä daimon myös esti häntä osallistumasta politiikkaan. Faidroksessa kerrotaan, että Sokrates piti tätä eräänlaisena "jumalallisen hulluuden" muotona, mielisairautena, joka on lahja jumalilta ja joka antaa meille runouden, mystiikan, rakkauden ja jopa itsensä filosofian. Daimonin voidaan vaihtoehtoisesti ajatella olevan sama kuin intuitio. Kreikan kielen sana viittaa kuitenkin nimen omaan henkeen tai johonkin, jota nykyään kutsuttaisiin suojelusenkeliksi. Myös Sokrates vaikuttaa antaneen daimonilleen sellaisia ominaisuuksia kuin persoonallisuus ja ääni. Populaareimmissa teksteissä Sokrateen daimon käännetään usein suomen sanaksi 'omatunto'.
Metafysiikka, kosmologia ja luonnontieteet
Sokrates ei kiinnittänyt juurikaan huomiota metafysiikan tai luonnontieteen kysymyksiin, eikä esittänyt laajoja maailmanselitysteorioita. Ciceron mukaan hän katsoi, että sellaiset asiat ovat joko liian vaikeita selvitettäväksi ihmisymmärryksellä, tai että niillä ei ollut mitään merkitystä ihmiselämälle (De re publica I.15). Sokrates oli kuitenkin kiinnostunut Jumalan olemassaolosta. Hänen mukaansa kaiken tarkoituksenmukaisen täytyy olla älyllisen olennon työtä. Tätä näkemystä voidaan pitää ensimmäisenä teleologisena argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Kaikkien hänen jälkeensä esitettyjen teleologisten todistusten voidaan katsoa perustuvan tavalla tai toisella samaan ajatukseen. Sokrates oli vakuuttunut sielun kuolemattomuudesta.
Dialogit
- Pääartikkeli: Platonin dialogit
Sokrateen dialogit on sarja dialogeja, jotka on kirjoittanut Platon. Niissä dialogi käydään aina Sokrateen ja jonkun samaan aikaan eläneen henkilön välillä. Platonin esittämiä ajatuksia ei ole varsinaisesti pantu kenenkään henkilön suuhun, mutta ne tulevat esille sokraattisen metodin välityksellä, Sokrateen opastuksella. Sokrates kuitenkin hallitsi useimpia dialogeja, ja toi asiansa yleensä esille jollakin kolmesta tavasta: kyselemällä, argumentoimalla tai esittämällä myyttejä.
Platonin filosofisessa järjestelmässä oppiminen on osa muistamisprosessia. Sielu, ennen ruumiillista lihaksitulemistaan, on ollut ideoiden maailmassa (tai taivaassa). Siellä se on nähnyt asiat täydellisinä, sellaisina kuin niiden tulisi olla, eli ideaaleina, eikä valjuina varjoina tai kopiona joita voidaan havaita maan päällä. Kysymysten avulla sielu saadaan muistamaan ideat puhtaimmassa muodossaan, synnyttäen näin viisautta.
Suurimmassa osassa dialogeja Sokrates esitetään käyttämässä kehittämäänsä sokraattista metodia ainakin jossain määrin, mutta täydellisimmin se tapahtuu dialogissa Euthyfron. Tässä dialogissa Sokrates ja Euthyfron käyvät läpi useita kierroksia Sokrateen kysymyksen "mitä on hurskaus?" ympärillä.
Kuva Sokrateen hahmosta on välittynyt jälkimaailmalle ennen kaikkea Platonin kirjoituksista, ja juuri nämä kirjoitukset ovat saaneet aikaan Sokrateen suuren jälkimaineen. Nykyään useimmat tutkijat ovat sitä mieltä, että vaikka Platonin antama kuva onkin osittain romantisoitu, se on kuitenkin myös luotettavin, sillä Platon kykeni selvästikin parhaiten seuraamaan Sokrateen ajatuksenjuoksua ja ymmärtämään tämän filosofiaa. Esimerkiksi Ksenofonilla ei ollut vastaavia taipumuksia filosofiaan.
Vaikutus
Sokraatikot ja muut seuraajat
Sokrateella oli lukuisia oppilaita, mutta hän ei itse perustanut mitään omaa koulukuntaa. Sen sijaan hänen oppilaidensa perustamista oppisuunnista kehittyivät myöhemmin lähes kaikki kreikkalaisen filosofian suurimmat koulukunnat, tai ainakin Sokrateen vaikutus välittyi niihin erilaisten opettaja-oppilas -ketjujen kautta.
Sokrateen tunnetuimmat seuraajat olivat Platon, Ksenofon ja Antisthenes. Näiden lisäksi Sokrateen oppilaita ja muita sokraatikkoja olivat:
- Aiskhines
- Aleksamenos Teoslainen
- Aristippos
- Eukleides
- Faidon
- Glaukon
- Kebes
- Kriton
- Menedemos
- Simon
- Stilpon
- Simmias
Tärkeimmät sokraattisista koulukunnista olivat Antistheneen perustama kyyninen koulukunta, Aristippoksen perustama kyreneläinen koulukunta ja Eukleideen perustama megaralainen koulukunta. Tämän lisäksi Faidon perusti elisläisen koulukunnan, josta ei kuitenkaan ole säilynyt kovinkaan paljon tietoja. Giannantoni luettelee noin seitsemänkymmentä sokraatikkoa.
Sokraattiset koulukunnat jatkoivat Sokrateen aloittamaa hyveen etsintää, mutta päätyivät osittain hyvin erilaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi kyynikoiden mielestä olemassaolon perimmäinen tarkoitus oli juuri hyve, ei nautinto — kyreneläisten mielestä taas nautinto oli kaikkein suurin hyvä ja nimenomaan ruumiillisessa muodossa. Sokraattiset koulukunnat olivatkin osittain toisilleen vihamielisiä.
Samoin lähes kaikki myöhemmän antiikin ajan toisilleen vihamieliset koulukunnat, kuten stoalaiset, epikurolaiset ja skeptikot, katsoivat monesti olevansa Sokrateen ainoita oikeita seuraajia. Stoalaisuus kehittyi kyynisyyden pohjalle, kyreneläinen koulukunta muodosti sillan Sokrateen ja epikurolaisuuden välille, ja megaralaisuus puolestaan vaikutti skeptisyyteen.
Merkittävin Sokrateen seuraaja oli tunnetusti Platon, josta tuli opettajaansakin kuuluisampi filosofi. Hänen Akatemiaansa ei kuitenkaan yleensä lasketa varsinaiseksi sokraattiseksi kouluksi, vaikka Sokrates olikin Platonin ihailema ja tämän dialogien päähenkilö, ja vaikka platonilaisen filosofian perusteet tulevatkin Sokrateelta. Antiikin aikana Platon laskettiin kuitenkin pitkään yhdeksi sokraatikoksi muiden joukossa, eikä häntä pidetty aina edes sokraatikoista tärkeimpänä tai edes Sokrateen perinnön varsinaisena jatkajana samassa määrin kuin muita sokraatikkoja. Silti jo varhain syntyi myös tarinoita, jotka painottivat Sokrateen ja Platonin erityissuhdetta. Yksi on Diogenes Laertioksen kertomus Sokrateen näkemästä unesta, jossa hänen sylissään oli nuori joutsen. Sille kasvoi äkkiä siivet ja se lensi pois päästettyään suloisen äänen. Seuraavana päivänä Sokrates tutustui Platoniin ja tiesi tämän olevan hänen unessa näkemänsä lintu.
Platonin kautta Sokrateen opetukset vaikuttivat myös Aristoteleeseen, joka itse syntyi vasta viisitoista vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen. Platon ja Aristoteles perivät Sokrateelta muun muassa dialektisen lähestymistavan, sekä sofistiikan ja eristiikan vastustamisen. Aristoteles antoi Sokrateelle kunnian ennen kaikkea induktiivisten argumenttien ja käsitteiden yleisen määrittelyn kehittämisestä. Hän piti näitä välttämättöminä koko tieteelliselle metodille (Metafysiikka XIII.4). Aristoteles oli kuitenkin sitä mieltä, etteivät nämä menetelmät sovi etiikan tutkimiseen.
Sokrateen arvostus suhteessa moniin hänen seuraajiinsa nousi antiikin mittaan. Cicero on määritellyt Sokrateen ja hänen seuraajiensa suhteet seuraavasti: "[Akateemikot ja peripateetikot] hylkäsivät Sokrateen tavan olla agnostikko kaikissa asioissa ja välttää dogmaattisia väitteitä. Sillä tavalla nousi, Sokrateen kantaa vastaan, filosofian tiede, jolla oli organisoitu lukujärjestys ja järjestelmällinen oppien esitys" (Academica I.4.17, suom. Himanen 1997). Sokrateen filosofiasta hän sanoi: "Sokrates oli ensimmäinen, joka saattoi filosofian alas taivaista, sijoitti sen kaupunkeihin, esitteli sen koteihin ja muutti sen tutkimaan elämää ja moraalia, hyvää ja pahaa" (Tusculanae disputationes V.4.10).
Sokrates filosofin malliesimerkkinä
Aikojen kuluessa Sokrateesta on tullut yksi filosofian suurimmista ikoneista ja eräänlainen filosofin arkkityyppi. Tämä saattaa johtua paljolti juuri siitä, että Sokrates ei pitänyt mitään muodollisia luentoja, ei perustanut koulukuntia eikä kirjoittanut mitään — sen sijaan hän eli filosofiansa itse todeksi ja on ollut sitä kautta myöhemmille filosofipolville eräänlainen filosofian ruumiillistuma. Keskustelevalla asenteellaan sekä jatkuvalla kyselemisellään ja ihmettelyllään Sokrates on antanut mallin kaikille hänen jälkeensä tulleille filosofeille. Aivan kuten Sokrates kyseenalaisti sellaisia peruskäsitteitä kuin "tieto" ja "hyve", samoin filosofin tehtävänä on yleisemminkin etsiä selityksiä ja syitä myös sellaisille asioille, jotka jokapäiväisessä elämässä oletetaan itsestäänselvyyksinä.
Pekka Himanen onkin verrannut Sokratesta Filosofin rooliin, jonka kukin myöhempi filosofi on esittänyt oman tulkintansa mukaisesti. Sokrateen filosofian hän kiteyttää sanoilla: "Sokrateen filosofia oli sokratikoi bios, sokraattinen elämäntapa. Sokrates oli elävä luolavertaus! [..] Paljasjalkaisessa filosofissa jo hänen olemuksensa oli hänen filosofiaansa" (Himanen 1997). Esa Saarinen kirjoittaa: "Filosofia käymistilana, pyrkimyksenä, intohimona kohti perusteluja. Vaatimuksena syventää ymmärrystään, haasteena etsiytyä edemmäksi: tämän ylvään ja ikuisen haasteen ylin symboli on Sokrates" (Saarinen 1999).
Sokrateen mieltäminen ihannefilosofiksi heijastuu myös tapaan käyttää häntä esimerkkihenkilönä filosofisissa argumenteissa. Tämä on peräisin Aristoteleeltä, joka tunnetusti käytti Sokratesta muun muassa logiikan havainnoillistamisessa, esimerkiksi tyyliin: "Väitteistä Sokrates sairastaa ja Sokrates ei sairasta hänen itsensä ollessa olemassa selvästi toinen on tosi tai epätosi, ja kun häntä ei ole samoin: sairastaminen on näet epätotta kun Sokratesta ei ole, ja se että hän ei sairasta on totta" (Kategoriat 10).
Myöhemmin Sokrateen nimeä on käytetty lukemattomissa yhteyksissä Euroopan Unionin koulutusohjelmasta Leonard Bernsteinin kirjoittamaan serenaadiin. Hänen hahmonsa ja kohtalonsa on inspiroinut lukemattomia romaani- ja näytelmäkirjailijoita sekä taiteilijoita, esimerkkeinä Rafaelin Ateenan koulu ja Davidin Sokrateen kuolema.
Sokrates inspiroi myös Yhdysvaltain perustajaisiä, kuten Thomas Jeffersonia ja Benjamin Franklinia. Franklin sanoi nöyryyden olevan Jeesuksen ja Sokrateen jäljittelyä. Englantilaiset romanttisen ajan runoilijat näkivät Sokrateen samalla tavalla moraalisen käyttäytymisen mallina ja korostivat vertailukohtia Jeesukseen. Percy Bysshe Shelley kutsui Sokratesta "Kreikan Jeesukseksi Kristukseksi" (Epipsykhidion). Yhtäläisyyksiä Jeesukseen on nähty sekä Sokrateen opetuksissa että hänen kuolemantuomiossaan.
Varhaiskristillisinä aikoina Sokrateen hyveitä pidettiin kuitenkin samanlaisina "loistavina paheina" kuin muidenkin hänen aikalaistensa hyveitä, ja niinpä kristilliset apologistit kielsivät joidenkin esittämän näkemyksen, että Sokrates olisi ollut kristillisten pyhimysten veroinen.
Aiheesta muualla
Diogenes Laertios, Merkittävien filosofien elämät ja opit:
- Sokrateen elämäkerta (englanniksi)
- Sokrateen elämäkerta (kreikaksi)
Ensyklopedia-artikkeleita:
- Catholic Encyclopedia: Socrates (englanniksi)
- Stanford Encyclopedia of Philosophy: Socrates (englanniksi)
Muuta:
Lähteitä / Kirjallisuutta
- Anthon, Charles: A Manual of Greek Literature
- Aristoteles: Metafysiikka, I.6 ja XIII.4
- Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka, VI.13
- Cicero: Ad Atticum, XIV, 9, I.
- Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Kustannusosakeyhtiö Summa, Helsinki 2003.
- Ksenofon: Muistelmia ja Sokrateen puolustuspuhe. Teoksessa Sokrates. Helsinki, 1960.
- Giannantoni, G.: Socratis et Socraticorum Reliquiae. 4 vols, Elenchos 18, Napoli, 1983-1990. Tärkein sokraatikkojen tekstien kokoelma.
- Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita 1-2. WS Bookwell Oy, Juva 2004.
- Himanen, Pekka: Filosofian oikeudenkäynti. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva 1997.
- Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko: Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.
- Platon: Apologia, Kriton ja Euthyfron. Teoksessa Teokset 1. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999.
- Platon: Faidon ja Theaitetos. Teoksessa Teokset 3. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999.
- Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WS Bookwell Oy, Juva 2005.
- Saarinen, Esa: Symposium. WSOY, Porvoo 1999.
Katso myös
- Sokrates
- Platon
- Aristoteles
- Augustinus
- Tuomas Akvinolainen
- Thomas Hobbes
- René Descartes
- Baruch Spinoza
- John Locke
- Gottfried Leibniz
- George Berkeley
- David Hume
- Jean-Jacques Rousseau
- Voltaire
- Immanuel Kant
- G. W. F. Hegel
- Arthur Schopenhauer
- Karl Marx
- Søren Kierkegaard
- John Stuart Mill
- Friedrich Nietzsche
- Bertrand Russell
- Ludwig Wittgenstein
- Edmund Husserl
- Martin Heidegger
- Jean-Paul Sartre