Šiialaisuus

Wikipedia
Ohjattu sivulta Šiia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Šiialaisuus (arab. شيعة‎, šī‘ah, pers. ‏شیعه‎) on islamin toiseksi suurin suuntaus sunnalaisuuden jälkeen. Šiialaiset seuraavat profeetta Muhammadia ja hänen serkustaan ja vävystään Alista alkaneen imaamisuvun opetuksia. Šiialaiset uskovat, että Jumala määräsi Alin ja Muhammadin tyttären Fatiman suvun ainoiksi oikeutetuiksi islamin ja Muhammadin sunnan jatkajiksi, ja hylkäävät sunnalaisten kolme kalifia.

Sunnalaiset puolestaan hylkäävät šiialaisten Alin jälkeiset imaamit. Šiialaiset eli ši’iitit jakaantuvat kahteen pääryhmään: kaksitoista- ja seitsemänšiialaisiin eli ismaililaisiin. Suunnat ovat eri mieltä seitsemännestä imaamista, joka ismailiittien mukaan oli kuudennen imaamin Dza'far as-Sadiqin vanhin poika Ismail bin Jafar, kaksitoistašiiojen mielestä nuorempi poika Musa al-Kazim. Kaksitoistašiialaiset edustavat nykyisin šiialaisten selvää enemmistöä.

Šiialaisia on nykyään kaikista maailman muslimeista alle 30 prosenttia. Valtaosa šiioista asuu Azerbaidžanissa, Irakissa, Iranissa, Bahrainissa, Libanonissa ja Pakistanissa, Saudi-Arabiassa, Qatarissa ja Libyassa.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana šiia tulee arabian kielen sanasta šī`ah (شيعة), joka tarkoittaa 'seuraajaa'. Yleensä šiia ymmärretään merkityksessä Alin šiiat eli Alin seuraajat. Šiialaisten mukaan Alin šiiat -nimen antoi Muhammed. Šiia on adjektiivi, jota käytetään muslimeista, jotka seuraavat profeetta Muhammadin perheen imaameja (Ahl al-Bayt). He käyttävät šiia-sanaa, koska heidän uskonsa mukaan sekä Koraani, profeetta Muhammad että ensimmäiset muslimit ovat käyttäneet sitä. Šiiaa vastaavia henkilöstä käytettäviä substantiiveja ovat šiiamuslimi ja harvinaisempi ši'iitti.

Suomen kielessä sanan äänteenmukainen kirjoitustapa on šiia. Suomalaiset muslimit haluavat kirjoittaa sanan muodossa shiia (tai joskus shia).kenen mukaan?

Koraani mainitsee sanan shia:

  • "Aabraham kuului totisesti Nooan seuraajiin [shia]." (Koraani 37:83.)
  • "Ja hän astui kaupunkiin hetkenä, jolloin sen asukkaat eivät sitä vartioineet, ja havaitsi siellä kahden miehen tappelevan keskenänsä; toinen kuului hänen omaan heimoonsa/ryhmäänsä [šia], toinen hänen vihamiehiinsä. Silloin hänen heimolaisensa [šia] pyysi häntä avukseen toista vastaan, joka kuului hänen vihollisiinsa..." (Koraani 28:15)

Šiiausko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa artikkelisarjaa
Šiialaisuus
Basmala
Suuntaukset
12-šiialaisuusIsmailiitit
Zaidilaisuus
Talonväki
Muhammad
Ali ibn Abi Talib
Fatima Zahra
HasanHusain
Uskomukset ja tavat
Šiialaiset imaamit
TaqiyaGhulat
Ghadir Khumm
Karbalan taistelu
Katso myös
Šiialaisuuden historia
 n  k  m 

Šiiamuslimi lausuu uskontunnustuksessaan "Todistan, ettei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja todistan että Muhammed on Hänen sanansaattajansa, ja todistan että Ali on hänen seuraajansa" (arabiaksi äsh-hädu än lää-iläähä illa-allaah wa äsh-hädu ännää Muhämmadan rasul-Allaah wa äsh-hädu ännää Alian ualiju Allah.)

Päädoktriinit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskon juuret (Usūl al-Dīn)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tawhid, Jumalan ykseys
  2. Ylösnousemus: Tuomionpäivänä kaikki herätetään kuolleista tuomittavaksi oikeudenmukaisesti; helvettiin tai paratiisiin.
  3. Profetointi: Allah on lähettänyt profeettoja ihmiskunnalle. Ensimmäinen profeetta oli Aadam, viimeinen Muhammad.
    Šiiojen lisäksi myös sunnat hyväksyvät kolme ensimmäistä.
  4. Jumalan oikeudenmukaisuus (al-adl)
  5. Ihmiskunnan johtajuus: Jumala on asettanut ihmiskunnalle valitsemansa, tehtävään sopivat johtajat.

Uskon peruspilarit (Furū al-Dīn)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Salat, rukous: viisi rukoiluhetkeä päivittäin.
  2. Sawm, paasto: ramadanin aikana tulee paastota auringon noususta auringon laskuun.
  3. Hajj, pyhiinvaellus: muslimin tulee ainakin kerran elämässään matkustaa pyhiinvaellukselle Mekkaan, jos hän vain kykenee siihen.
  4. Zakat, almut: yleensä 2,5 % omaisuudesta vuosittain, jaetaan köyhille.
  5. Khums, tulovero, viidenneksen vero
  6. Jihad, taistelu tarkoituksena päästä lähemmäs Jumalaa. Jihad Al-akbar on suuri, läpi koko elämän jatkuva taistelu itseä vastaan. Pieni jihad on sota, jossa taistellaan hyökkäyksen kohteena, islamia puolustaen.
  7. Amr-Bil-Ma'rūf kehottaa hyvään.
  8. Nahi-Anil-Munkar kieltää pahasta.
  9. Tawalla, talonväen (Ahl-ul-bayt) rakastaminen.
  10. Tabarra, olla olematta tekemisissä talonväen (Ahl-ul-bayt) vihollisten kanssa.

Šiiamuslimit uskovat siihen, mitä Koraanissa lukee sekä siihen, mitä profeetta on sanonut, eli sunnaan. Šiiamuslimit uskovat, että Koraania ei ole koskaan muutettu eikä sitä voida muokata. Šiialaiset uskovat, että profeetta on määrännyt muslimit seuraamaan hänen kuolemansa jälkeen Jumalan valitsemaa johtajaa, imaamia. Šiialaiset uskovat, että Jumala ei hylkää koskaan uskovaisiaan, ja että pelkästään tästä syystä on perusteetonta sanoa, ettei Jumala olisi itse valinnut profeetta Muhammedin jälkeistä seuraajaa. He uskovat, että Aabraham oli oman aikansa imaami, Jeesus oman aikansa imaami, Muhammed oman aikansa imaami, ja että Muhammedin kuoleman jälkeen tulee ihmiskunnan tuhoutumiseen asti olemaan aina yksi Jumalan valitseman imaami. Šiialaiset uskovat, että nykyhetken Jumalan valittu imaami on Al-Mehdi, Aikojen Imaami joka on näkymättömissä siihen asti, kunnes aika on sopiva ja kirjoitukset ovat täytyneet.

Šiialaiset uskovat, että Allah on oikeudenmukainen (al-adl) kaikessa suhteessa. Šiialainen filosofia perustelee tällä sen, että Allah ei koskaan heitä hyvän tekijöitä helvettiin. Šiialaiset uskovat, että Allah tietää hyvän ja pahan, ja että hän on opettanut myös ihmisen tuntemaan ne. Šiialaiset uskovat, että kun Allah ilmoittaa jonkun olevan hyvä tai paha, hän ilmoittaa sen siksi, että tietää sen olevan hyvä tai paha; itse ilmoitus ei tee asiasta hyvää tai pahaa.

Laki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiiamuslimien näkökulmasta islamin laki jakautuu viiteen osaan jotka ovat kielletty (haram), sallittu (halal), vältettävä (makrooh), suositeltava (mustahab) ja neutraali (mubah). Šiianäkökulman mukaan kaikki asiat voidaan luokitella johonkin näistä viidestä. Tätä viiden lain joukkoa kutsutaan islamilaisessa terminologiassa nimellä ahkam khamsa.

12 Imaamia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ali ibn Abu Talib (600661), myös nimellä Ali Amir al Mo'mineen
  2. Hasan ibn Ali (625669), myös nimellä Hasan al Mujtaba
  3. Husayn ibn Ali (626680), myös nimellä Husayn al Shaheed
  4. Ali ibn Husayn (658713), myös nimellä Ali Zainul Abideen
  5. Muhammad ibn Ali (676743), myös nimellä Muhammad al Baqir
  6. Jafar ibn Muhammad (703765), myös nimellä Jafar as Sadiq
  7. Musa ibn Jafar (745799), myös nimellä Musa al Kazim
  8. Ali ibn Musa (765818), myös nimellä Ali ar Ridha
  9. Muhammad ibn Ali (810835), myös nimellä Muhammad al Jawad (Muhammad at Taqi)
  10. Ali ibn Muhamad (827868), myös nimellä Ali al-Hadi
  11. Hasan ibn Ali (846874), myös nimellä Hasan al Askari
  12. Muhammad ibn Hasan (868—), myös nimellä Muhammad al Mahdi

Historiallinen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiialaiset pitävät Alia ja tämän sukua profeetan itsensä asettamina seuraajinaan, mutta historioitsijoiden näkökulmasta Ali sai asemansa neljäntenä kalifina luultavasti pikemminkin ikänsä ja arvostuksensa kuin sukulaisuutensa perusteella. Ajatus kalifiuden perinnöllisyydestä oli tuolloin vielä vieras, eikä Alin kuoltua vielä syntynyt merkittävää liikettä, joka olisi ajanut hänen jälkeläistensä oikeutta kalifiuteen. Osin tuntemattomista syistä Alin poika al-Husain kuitenkin kokosi sotajoukon, jonka umaijadit löivät Karbalan taistelussa 680. Taistelu sai myöhemmin myyttiset mittasuhteet, mikä varsinaisesti synnytti šiialaisuuden alkumuodon 700-luvun alkupuolella umaijadien vastaisena kapinaliikkeenä.lähde?

Muhammadin setään juurensa johtaneet, perinnöllisen imaamilinjan väljästi määritelleet abbasidit nousivat valtaan šiialaisena kapinaliikkeenä 750-luvulla, mutta kääntyivät pian sunnalaisuuteen. Tämä sai protošiialaiset tiukentamaan imaamilinjan määritelmää, joka abbasidivallan laillisuuden kiistämiseksi rajattiin Alin jälkeläisiin. Tällöin myös kuudetta imaamia Dza'far as-Sadiqia (k. 765) edeltäneille "imaameille", jotka luultavasti elivät elämänsä tietämättöminä imaamiudestaan, annettiin taannehtivasti imaamin status. Kun käsitys imaamiuden suorasta periytyvyydestä oli syntynyt, joutuivat imaamit abbasidien silmälläpidon alaisiksi, vaikkakin abbasidien päähuomio oli sunnalaisen uskonnollisen oppineiston vastustamisessa. Varhaiset šiialaiset eivät mahtaneet abbasideille mitään, mikä ilmeisesti synnytti taqiya-opin; käsityksen, jonka mukaan imaami ja šiialainen saattoi tarpeen vaatiessa salata uskonsa.lähde?

Šiialaisten oppia Jumalan ennalta valitsemasta suvereenista johtajasta oli vaikea toteuttaa käytännössä, varsinkin kun abbasidit pyrkivät vaikuttamaan imaamin valintaan. Ongelmat kärjistyivät yhdennentoista imaamin kuoltua lapsettomana 873 tai 874, mikä aiheutti hajaannuksen šiialaisten keskuuteen. Ratkaisuksi kehitettiin oppi imaamin kätkeytymisestä. Kätkeytyminen (ghaiba) noudatti samaa periaatetta kuin taqiya; imaami kätkeytyy jouduttuaan uhatuksi, mikä oli alun perin luonnollinen ilmiö: kahdestoista imaami oli fyysisesti piiloutunut ja piti yhteyttä kannattajiinsa välittäjiensä kautta. Kahdennentoista imaamin henkilöllisyydestä oli kuitenkin aikalaisten keskuudessa suurta erimielisyyttä. Myöhemmin kehitettiin oppi, jonka mukaan kahdestoista imaami oli yhdennentoista imaamin salassa pidetty poika. Tämä henkilö, Muhammad al-Mahdi, on ilmeisesti täysin fiktiivinen hahmo. Imaamin kätkeytymisen odotettiin aluksi olevan 70 vuoden mittainen, mutta sen pitkittyessä luotiin oppi lopullisesta kätkeytymisestä, joka olisi tapahtunut vuonna 941; imaami palaisi vasta historian loppuessa, qiyaman alkaessa. Tällöin alkuperäinen käsitys luonnollisesta piiloutumisesta oli muuttunut eskatologiseksi opiksi. Ratkaisu ei tyydyttänyt kaikkia, ja johti osaltaan šiialaisuuden toisen päähaaran, ismaililaisuuden syntyyn. Ismailiitit olivat näihin aikoihin šiialaisuuden pääsuuntauksista vaikutusvaltaisempi, ja perustivat Pohjois-Afrikkaan mahtavan fatimidien kalifaatin, joka oli olemassa vuosina 910–1171.lähde?

12-šiialaisuus ja politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Imaamin kätkeytyminen vapautti 12-šiialaisuuden hankalasta vaatimuksesta nousta kapinaan imaamivallan puolesta. Šiialaisten oli vain taqiyaa hyväksikäyttäen sopeuduttava ympäröivään hallintoon, joka imaamin puuttuessa oli väistämättä epäoikeudenmukainen, ja odotettava imaamin paluuta. Tilanne muuttui oleellisesti vasta 1500-luvulla kun safavidit perustivat ensimmäisen 12-šiialaisen valtion Persiaan. Tällöin 12-šiialaisuus kehittyi nykymuotoonsa oppineiston järjestäydyttyä hierarkkiseksi järjestelmäksi, jonka huipulla on yksi tai useampi marza'-i taqlid ("jäljittelyn kohde") ja ylempien oppineiden titteli ajatollah ("Jumalan tunnusmerkki").

Perinteinen šiialainen valtioteoria oli sovitettavissa Persian šaahin maalliseen hallintoon: mikä tahansa hallinto, myös uskonoppineiden hallinto, oli imaamin eli johtajan puuttuessa epäoikeudenmukainen. Oppineiston tehtävänä oli pyrkiä ohjaamaan hallintoa islamilaiseen suuntaan, mutta ei ottaa valtaa itselleen. Šaahin ja uskonoppineiden tasapaino toimi jotenkuten vuoteen 1978. Länsimaalaiset vaikutteet kuitenkin alkoivat rikkoa tasapainoa 1800-luvulla, mikä näkyi esoteerisinä liikkeinä (ks. Bab) ja 1900-luvulla šaahi Reza Pahlavin ja hänen seuraajansa Muhammad Reza Pahlavin pyrkimyksenä työntää uskonoppineet kokonaan pois politiikasta. Ajatollah Khomeini kehitti uuden šiialaisen valtioteorian, jonka mukaan uskonoppineisto, erityisesti yksi uskonoppinut, voisi hallita valtiota suoraan siihen saakka kunnes imaami palaisi ja ottaisi vallan haltuunsa. Iran muuttui Khomeinin hallitsemaksi islamilaiseksi valtioksi 1979. Jotkut näkivät Khomeinissa kätkeytyneen imaamin itsensä, mitä käsitystä hän ei ruokkinut mutta ei myöskään kiistänyt. [1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. - Hämeen-Anttila, Jaakko : Islamin monimuotoisuus, Gaudeamus 1999

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • shiaislam.info - suomalaisten šiiamuslimien kokoama sivusto, jolla tietoa uskonnosta.