Suomen sisällissota

Tampereen kaupunki tuhottiin sisällissodassa miltei täysin

Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta – 14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja. Sota oli osa Euroopan suurvaltojen (ja Yhdysvaltojen) välillä käytyä ensimmäistä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta tällä mantereella. Sisällisota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön sekä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallan heikkenemiseen maassa, mutta tämä ei yksin ratkaissut Suomen sisä- ja ulkopoliittista tilannetta. Suomi päätyi lopulta itsenäisenä, demokraattisena tasavaltana eurooppalaisten ja pohjoismaisten valtioiden joukkoon vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Keisarillisen Saksan tappioon.

Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi. Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (гражданская война). Samaa kansalaissota-termiä käytetään ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (inbördeskriget). Sanat ovat synonyymeja, mutta niihin on syntynyt myöhemmin vivahde-ero. Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön paremmin sopivaa termiä sisällissota. Termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapaussota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.

Sodan juuret

Torppareita maatöissä. Torpparit ja maatyöläiset olivat niitä huomattavia yhteiskuntaluokkia, joilla ei säätyjen ulkopuolisena väestönosana ollut vaikutusmahdollisuutta sääty-yhteiskunnassa.

Perustekijät

Sisällissodan juuret ovat Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen toiminnan vapautumisessa ja väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli työväestön määrän kasvu ja sen itsetietoisuuden nousu (sosialismi aatteellisena työkaluna). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei ratkaissut näitä ongelmia, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Poliittista energiaa syntyi myös venäläistämispolitiikan vastustuksesta ja kielitaistelusta. Lisäksi fennomanian omaksumisen ja ns. sortovuosien vaikutuksesta pyrkimykset Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Toisaalta sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan ja sen heijastuminen Suomeen. Tärkein tekijä tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset väistämättä ulottuivat myös Suomeen.

Eräs tärkeimpiä välittömistä sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä maaliskuussa ja marraskuussa vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolševikit (V. I. Lenin) aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien vaikutuksen todellisesta merkityksestä vuoden 1918 sodan syttymiseen ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Suomalaisten sosialistien enemmistöä bolševikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Toisaalta työväestö käytti vuoden 1917 aikana Suomessa olleita venäläisiä sotilaita paikallisesti hyväkseen etujensa ajamisessa.

Venäjän lisäksi Keisarillinen Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen takia. Suomessa lähinnä aktivistit suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti edesauttaa V.I. Leninin ja muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (10. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahdenrintaman sodasta (Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Haapala 1995, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. sivut 11-20, Jussila et al. 2004).

Jakautunut kansa

Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan (esim. säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen, omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, ylä- – alaluokkajako). Ylimmän auktoriteetin eli keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt sisäisestä kahtiajaosta johtuen kansallista yhtenäisyyttä maan itsenäistämiseksi ja ylösrakentamiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, jossa myös ulkopolitiikkaa käytettiin hyväksi (valtalaki). Pyrkimys Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, joista oltiin molemmin puolin samaa mieltä vuonna 1917, mutta sekin uhrattiin lopulta valtakiistojen alttarille. Maan sisäistä jakoa ja valtataistelua heijastelivat monet ilmiöt vuoden 1917 aikana: kiristynyt yleispoliittinen tilanne ja haluttomuus poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaikalait ja kunnallislait) ja niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa eli poliisia tai miliisiä ei Suomessa keväästä 1917 lähtien ollut, alettiin kesällä ja syksyllä 1917 maassa perustaa poliittisen kahtiajaon pohjalta työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja) ja yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) puolella päätösvaltaa siirtyikin pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatioteoria) (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004).

Sotaa edeltäneet tapahtumat

Lakkolaisia Helsingissä 1917. Työväki vaati yleislakolla elintarvikkeita ja lainsäädäntövallan siirtämistä kokonaisuudessaan Suomen eduskunnalle.

Maaliskuun vallankumous

Vapauden huuma

Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta Väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen autonomia palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi ja jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen eli eduskunnan vallan kohottamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian, työolojen kehittäminen (mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus) sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Maaliskuussa 1917 yhteiskunnallinen kehitys oli nopeaa, tuoden mukanaan positiivisia mahdollisuuksia ja näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen. Tulevaisuus näytti kasvattavan mahdollisuuksia yrittäjyyden ja taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkövinkkelistä kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset kaatuivat. Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1995).

Pelkojen ja toiveiden vuosi

Ja kuitenkin, vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät lyhytaikaisiksi sillä jo kesä–heinäkuuhun 1917 mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Kehitykseen oli monia syitä ja niitä voidaan painottaa eri näkökulmista eri tavoin. Laajemmassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi, mutta säätyjärjestelmän perinteet olivat vielä vallalla ja uusi järjestelmä etsi tietään. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan ja toisaalta työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995). Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat myös vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työväestön asema näytti aluksi edistyvän nopeasti (mm. eduskuntauudistus), mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen" (Piilonen 1997).

Tokoin senaatti

Tiedosto:Oskari tokoi drawing.gif

Oskari Tokoi

Näistä lähtökohdista syntyneen ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen; siitä muodostui varsinkin keskeisimpien ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan olleet täysipainoisesti hallituksessa mukana. Eräänä syynä tähän on katsottu olleen Venäjän keisarin vallan vuoksi käytännön politiikassa harjaantumattoman SDPn puhdasoppinen aatteellinen linja, joka vastusti ns. ministerisosialismia (Upton 1980). Puolueen parhaita voimia ei siten saatu hallitukseen. Samoin porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan vain väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisellä senaatilla. Toisaalta on myös arvioitu, että kummankaan valtaryhmän johtavat poliitikot eivät halunneet riskeerata poliittista uraansa epävarmalta näyttävässä hallituskoalitiossa (Haapala 1995).

Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko valta-asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917–1918 kriisin aikana. Venäjän mahtavan keisarin maaliskuussa 1917 menettämä valta hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille ja erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta sekä valkoisella että punaisella puolella pirstoutui moneen suuntaan (Vaasan senaatti–Mannerheimin staabi–senaatin edustajat Berliinissä–Saksa ja Kansanvaltuuskunta–punakaartit–Venäjä) (Upton 1980, Haapala 1995).

Kriisin aihiot

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema Venäjän suhteen (valtalaki) sekä järjestyskysymys (vrt. alempana). Huhti–toukokuulla 1917 alkaneesta lakkoliikehdinnästä, joka perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin, senaatti selvisi melko helpolla, koska asia jäi ja selvisi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa pääasiassa työntekijöiden eduksi. Sen sijaan Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin ensimmäisen maailmansodan kuluessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty ns. rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi 2. kesäkuuta, 1917 Suomeen säädettiin elintarvikelaki, jonka toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puutteessa laki jäi täysin puolitiehen, ja sen vaikutus oli tarkoittettua päinvastainen: elintarvikkeiden hinnat kohosivat ja osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia.

Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 15-20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä (Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa II s752-583, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Valtalaki

Irrottautumisyritys

Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta täysimääräinen toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoite maalis–huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan sekä osin laillisuustavoitteiden vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen eduskunta. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan sekä Suomen itsenäisyyttä että kasvattamaan kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi edelleen sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea venäläisiltä puolueilta Suomen itsenäisyyden laajentamiselle, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I.Lenin suunnitteli jo kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti siksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa (Upton 1980, Keränen 1992, Haapala 1995).

Tokoin senaatissa syntyikin kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa; porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive Väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin siis toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnan tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta (Upton 1980, Keränen 1992).

Valtatyhjiö

Valtalain tärkeä kulmakivi kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin, eikä suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi ja vahvisti sotajoukkoja Suomessa. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi kuitenkin jo 19. heinäkuuta sen omaan eronpyyntöön. 1.–2. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon (Upton 1980, Keränen 1992).

Valtalain epäonnistumisella oli monia kauaskantoisia seurauksia. Työväestö katkeroitui syvästi ja se alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. Työväestössä epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa omin päin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, "kansakunnan yleisen edun" ts. oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Valtapolitiikan heiluri liikahtikin voimakkaasti vasemmalta oikealle (Enckell 1956, Upton 1980, Haapala 1995).

Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta lokakuun lopulle 1917. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli heti elokuussa poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin – ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha (Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko

Venäjän lokakuun vallankumous (7. marraskuuta 1917), jossa bolsevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta 1917 ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja mittavia yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

14 tunnin vallankumous

Pietarin (Petrogradin) bolsevikit painostivat kiivaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi (toimivat sekä Helsingissa että Pietarissa) merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä Ammattijärjestön riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta 1917 klo 24 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

Särkynyt peili

Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaika -lait ja kunnallislait hyväksyttiin 16.11. (senaatissa 27. marraskuuta 1917). Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä. Lisäksi suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361, Haapala 1995).

Itsenäisyys

Joulukuun kuudes

Svinhufvudin johtama Senaatti.

Lokakuun vallankumous muutti myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli nyt heille myös valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti vihdoin sen mikä sille kuului eli korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin P. E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta, ja se antoi 4. joulukuuta eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi, jonka Suomen eduskunta hyväksyi – äänestyksen jälkeen – Suomen kansan päivien päivänä 6. joulukuuta 1917. Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen omaavien mielestä suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyys oli joutunut suomalaisten sisäisen kiistelyn yhdeksi välikappaleeksi (äänestyksessä kyse oli kuitenkin vain muotoseikoista) (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-245).

Leninin kädenpuristus

Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja senaatti niitä pyytäessään joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi Suomelle vihreää valoa. Juuri tähän jäyhä Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Ja Suomen sosialistit olivat tietenkin muiden suomalaisten tapaan pohjimmiltaan ja juuriltaan fennomaanisen idealismin lapsia ja ryhtyivät siksi raivaamaan tietä auki Suomi-neidolleen. Lisäksi työväestö oli liikkeensä perustamisesta lähtien karvaasti oppinut mitä ulkopuolisten asioihin puuttuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917; Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s194-245). Ei tiedetä ajatteliko "Ukko-Pekka" tuossa tilanteessa historiaa; noin 700 vuotta aiemmin suomalaiset olivat joutuneet Sveanmaan ristin alle miekkalähetystöllä ja 100 vuotta aiemmin siirtyneet Äiti-Venäjän holhoukseen, silloinkin väkivallan kautta. 31. joulukuuta 1917 Suomi oli vihdoin vapaa – kädenpuristuksella.

Suojeluskunnat

Nummen Suojeluskunta. Suojeluskunnista tuli valkoisten armeija Senaatin määräyksestä 25.01.1918. Punaisten johto määräsi punakaartit liikekannalle 27.01.1918.

Sisäisen järjestysvoiman puute maaliskuun vallankumouksen jälkeen johti ensin lähinnä aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhti–toukokuussa 1917 syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset järjestyskuntien idut ja toukokuussa muodostettiin vastaavia työväenosastoja muualle Suomeen. Molemmat luotiin aluksi valvomaan yleistä järjestystä, mutta jo kevään 1917 lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa alkoi korostaa niiden eturyhmäluonnetta. Kesän 1917 aikana ei-sosialistien suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata, niitä oli syys–lokakuuhun 1917 mennessä 250–300. Perustamisen syynä oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta elintarvike- ja muiden poliittisten valtakiistojen aiheuttama katkeruus ja epävarmuus, sekä aktivistien salaiset puuhat Suomen erottamiseksi Venäjästä alkoivat olla tässä vaiheessa etusijalla. Eri paikkakunnilla suojeluskuntien perustamisen motiivit saattoivat kuitenkin vaihdella paljonkin em. syiden välillä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 ja tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä (suojeluskuntien lukumäärä noin 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suurlakko ja sen aikana alkanut poliittinen terrori jyrkensi suojeluskunta-aktiivien asenteita voimakkaasti ja herätti porvarilliset ryhmät huomaamaan, että radikaali osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Näin suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka saattoi päätyä taistelemaan myös omia kansalaisia vastaan. Yhteistoiminta parani kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s292-323 ja 346-395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Työväen järjestyskaartit

Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen johto oli suhtautunut työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen muutti puolueen ja sen eri osien (mm. Nuorisoliiton) suhtautumisen kaarteihin myönteiseksi. Vaikka kaarteilla oli myös puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen (ja samalla hajottava) toimintalinja; parlamentarismin noudattaminen ja/tai vallankumouksen tielle lähtö. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917, jonka jälkeen niitä syntyi nopeasti. Tosin jo syyskuun 1917 aikana kaarteja oli perustettu mm. Helsinkiin. Silti työväenkaarteja oli 20. lokakuuta 1917 mennessä selvästi vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia. Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti edelleen kiihtyi, niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä (Upton 1980, Lappalainen 1981, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s324-343 ja s346-395).

Aseiden valta

Työläisen vaihtoehdot

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt; osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivat vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta ja siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Eräiden arvioiden mukaan sisällissota olisi syttynyt jo marraskuussa 1917 jos punakaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen tiukassa valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit mm. Helsingin, Kotkan ja Turun sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja lopulta sisällissodan syttyminen. Ilmeistä on, että SDP:n kentällä, erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa selvä enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet em. parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä SDP:n sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella eli radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta tammikuun 1918 uhkaavassa tilanteessa ajatus ei saanut laajempaa kannatusta (Upton 1980, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Eskaloituminen

Sisällissotaan johtanut ns. eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien; sekä valkoisen että punaisen puolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin enää ollut löydettävissä. Molempien sotilaalliset valmistelut kiihtyivät (aseiden hankinta) ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Senaatti sai 12. tammikuuta 1918 eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseksi mikä puolestaan vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim ja senaatti julisti ne hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet ja ne olivat vahvistumassa Pietarista luvatun aselastin myötä 26–27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta 1918 alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta punaisten vallankumousneuvoston toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle ja 27. tammikuuta 1918 klo 23 nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin käskystä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Sodan osapuolten tavoitteita

Punainen ja valkoinen Suomi

Tiedosto:JaegersInVaasa1918.jpg

Jääkärit Vaasassa. Joukko saapui Saksasta sisällissodan ollessa jo täydessä käynnissä.

Vuoden 1918 alun kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli luonnollisesti vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat kyllä toimia itsenäisessä Suomen valtiossa, mutta osapuolten näkemykset erosivat siinä millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen tulisi olla. Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi pitkällä aikavälillä voinut johtaa Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi, mutta se ei ollut Kansanvaltuuskunnan ja SDP:n maltillisten edustajien tavoite. Toisaalta mm. punakaartien jyrkimmässä siivessä (suomalaisbolsevikit) lienee ollut erilaisia käsityksiä suhtautumisesta Neuvosto-Venäjään (Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32).

Vallankumoushallituksen laatima perustuslakiehdotus(23. helmikuuta 1918) sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen. Suomen suvereniteetin takaaminen oli yksi kansanvaltuuskunnan julkilausutuista tavoitteista. Suomen valtiota nimitettiin 16. helmikuuta 1918 Venäjän valtion kanssa tehdyssä valtiosopimuksessa Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi, mutta Suomen Kansanvaltuuskunnan 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle antamassa ehdotuksessa Suomen valtiosäännöksi ei tätä nimitystä käytetty. V. I. Leninin mielestä suomalaiset sosialistit olivat valtiosopimusneuvotteluissa käytyjen hyvin tiukkojen valtakuntien välistä rajaa koskevien alueneuvotteluiden perusteella "länsimaisia, sovinistisia ja natsionalistisia sosiaalidemokraatteja". Tarkemmin punaisten Kansanvaltuuskuntaa, sen kokoonpanoa sekä sen ehdottamaa perustuslakia käsitellään artikkelissa Suomen kansanvaltuuskunta.

Vaasan senaatin ja muiden valkoisen Suomen poliittisten päättäjien tavoitteena oli Suomen punaisen kaartin ja kansanvaltuuskunnan lyöminen, venäläisen sotaväen maastakarkotus ja vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille myös Etelä-Suomessa. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta tuli turvata joko voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiasta riisutun monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Saksan osuudesta ja monarkiasta vallitsi kuitenkin vahvoja eriäviäkin mielipiteitä. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Mannerheim vastusti Saksan mahtia ja uskoi Ympärysvaltojen voittoon käynnissä olleessa suursodassa. Jääkärit taas vastustivat tätä kantaa ja halusivat aktivistien tavoin saksalaissuuntausta Suomeen. Kenraali Mannerheimin henkilökohtaiset kokonaistavoitteet olivat ilmeisesti laajemmat kuin vain Suomen vapauttaminen. Hän pyrki toimillaan voimakkaasti edesauttamaan bolsevikkien vallastasuistamista Pietarissa yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa (Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Manninen 1993).

Venäjä ja Saksa

Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen näyttävät päällisin puolin ristiriitaisilta ja sen syistä on oltu erimielisiäkin. Bolsevikit myönsivät Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta toimivat myöhemmin kelpo suurvallan tavoin vallaten menettämiään valtioita takaisin (aatteista ja -ismeistä riippumatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen). Realistisin käsitys lienee, että Lenin ja bolsevikit olisivat halunneet Suomen säilyvän Venäjän yhteydessä, lähinnä suurvalta- ja sotilaspoliittisista syistä, mutta Suomesta oli luovuttava sekä Saksan uhan että nuoren Neuvostovaltion sisäisen sekaannuksen takia ja ententen intervention vuoksi (päätavoite oli Äiti-Venäjän ydinalueiden pelastaminen). Siksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolsevikkina. Tämä ei estänyt Neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana, koska punaisten mahdollisen voiton katsottiin tukevan bolsevikkien asemaa. Venäjän sekasorron vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä (Upton 1980 ja 1981, Manninen 1993, Haapala 1995).

Saksan keisarikunnan tavoitteet Suomen suunnalla keväällä 1918 olivat pääasiassa suurvalta- ja sotilaspoliittiset. Venäjän kanssa joulukuussa 1917 alkaneet Brest-Litovskin rauhanneuvottelut katkesivat 10. helmikuuta 1918. Saksan sodanjohto päätti aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena Venäjän lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta (Hjeltin oma-aloitteinen pyyntö 9. helmikuuta). Suomi kiinnosti Saksaa kahdesta syystä; Pietarin läheisyys tarjosi mahdollisuuden Venäjän pääkaupungin uhkaamiseen ja toisaalta Saksaa huoletti Englannin laivaston toiminta Jäämerellä ja Murmanskissa Kuolan niemimaalla (Upton 1980 ja 1981, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Haapala 1995).

Sodan kulku

Valkoisten valloittama punaisten panssarijuna.

Kahakointi Karjalassa

Suomen vuoden 1918 sodan on aiemmin katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 klo 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 klo 03. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen vaan sotaa lähentelevää toimintaa oli jo aiemmin erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut sekä valkoisen että punaisen sodanjohdon heikko omien joukkojen hallinta. Toisaalta Viipuri oli sodan kannalta strategisesti ehkä keskeisin paikkakunta Suomessa ja on esitetty myös arvioita, joiden mukaan molemmat johtoportaat lopulta vaikuttivat aktiivisesti tapahtumien taustalla. Sodan jälkikuvassa, erityisesti valkoisella puolella olisi sittemmin haluttu eri syistä korostaa Pohjanmaan merkitystä sodassa.

Viipurissa kamppailu punaisten ja valkoisten välillä alkoi 19. tammikuuta 1918 punaisten etsiessä aseita paikallisen suojeluskunnan varastoista. Karjalan maalaispitäjistä lähti 21. tammikuuta 1918 noin 600 suojeluskuntamiehen ns. maalaispataljoona kohti Viipuria, jossa se miehitti 22. tammikuuta Viipurin rautatieaseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Aktiivinen pataljoona kävi vielä taisteluun 27. tammikuuta 1918 Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarin suunnasta tulleen ns. asejunan. Juna oli tuomassa Leninin lupaamia aseita Suomen punaisille. Tämän lisäksi Sortavalassa ja Joensuussa suojeluskuntalaiset riisuivat pienehköt venäläiset varuskunnat aseista jo 24-25. tammikuuta 1918.

Suojeluskuntien aktiivisuuden Viipurissa 21. tammikuuta koettiin uhkaavan em. asejunan pääsyä Suomeen, joten punakaartien johto määräsi 23. tammikuuta 1918 Pietari–Helsinki rautatien varrella olevia punakaarteja liikekannalle junaa suojaamaan. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23.–24. tammikuuta eikä ollut odotettavissa että se tammikuun lopun tilanteessa lisää aseita saatuaan olisi palannut aloilleen. Karjalan tapahtumien lisäksi Satakunnassa, Kiikassa syntyi 23.–24. tammikuuta aktiivisten paikallisten suojeluskuntien, punakaartin ja venäläisten sotilaiden välille paljon huomiota herättänyt Ruotsilan kartanon kahakka. Karjalan suunnan komentaja jääkäri W. Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta Mannerheimille viestin: "Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa". Valkoinen kenraali Mannerheim komensi joukot Pohjanmaalla liikkeelle yöllä 28. tammikuuta 1918 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s398-433, Piilonen 1997).

Sodan teille

Liminkalainen 13-vuotias lapsisotilas, joka taisteli valkoisten puolella. Myös punaisten puolella taisteli lapsia.

Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin 27. tammikuuta 1918 klo 23 vallankumouksen "virallisen" alkamisen merkiksi. Punakaarti otti pian kaupungin haltuunsa ja muutamat senaatin (nyk. valtioneuvosto) senaattorit (nyk. ministerit) pakenivat Vaasaan, missä he muodostivat Vaasan senaatin. Senaatin puheenjohtaja (nyk. pääministeri) Pehr Evind Svinhufvud yritti paeta Helsingistä Vaasaan yksityisellä lentokoneella, mutta lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud matkusti sitten jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista jäi piileskelemään punaiseen Helsinkiin "maan alle" incognito aina saksalaisten saapumiseen saakka.

Punaisen ja valkoisen Suomen välinen rintama asettui sodan alussa karkeasti ottaen linjalle Pori- Ikaalinen- Kuru- Vilppula- Länkipohja- Padasjoki- Lusi (Heinola)- Mäntyharju- Savitaipale- Lappeenranta- Antrea- Rautu. Sota oli "rautatiesotaa", koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi sodassa taisteltiin tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (mm. Haapamäki, Tampere, Kouvola ja Viipuri). Sekä punakaartien että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000–80 000 sotilasta. Punakaartilaisista noin 50 % oli työväenyhdistysten tai ammattijärjestöjen jäseniä. Valkokaarteissa rintamilla taisteli 10 000-13 000 aktiivia vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Punaisella puolella joukko-osastojen erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut punakaartin nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (n. 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli hyvin nuoret, alaikäiset "lapsisotilaat", joissa punaisella puolella oli myös tyttöjä (Upton 1980 ja 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s96-177, Ylikangas 1993a).

Punakaarti sodassa

Sota voidaan jakaa kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa, 27. tammikuuta–14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Heti taisteluiden alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: ammattiupseereiden puute (harvalukuisia venäläisiä upseereita lukuun ottamatta) ja heikosti koulutettu miehistö. Kuten aina sodissa, paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esim. Hugo Salmela), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskevia johtamisongelmia. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen strategisten painopisteiden ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin nimittää aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi. Kirjailija Väinö Linna kuvaili 1960-luvulla aseiden jakelua punaisessa Tampereessa helmikuussa 1918: "Miehet tarkastelivat innokkaina kivääreitään, sitten kajahti laukaus ja Elias kaatui maahan. Arvin kivääri oli lauennut vahingossa. Jumalauta nyt Elkku meni - Elias nousi kalpeana. Sattuko sinuun ?. Ei, mutta mä luulin ja aattelin että mä kaadun valmiiks". Osa punaisesta terroristakin on ehkä selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, mm. Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.–29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä (Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Aunesluoma & Häikiö 1995).

Venäjän armeija

Venäläisten, koulutettujen sotilaiden osuus jäi sisällissodan taisteluissa Karjalan kannasta lukuun ottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkoja oli 27. tammikuuta 1918 Suomessa 60 000–70 000 ja 3. maaliskuuta bolsevikki-Venäjän ja Saksan välisen rauhan (Brest-Litovskin rauha) tultua voimaan noin 30 000 sotilasta. Maaliskuun aikana sotilaiden määrä supistui nopeasti. Kuitenkin vain noin 10 000 venäläissotilasta (osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana tulleita) oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei rintamataisteluihin saatu suostuteltua; 1 000–2 500 sotilasta taisteli 100–500 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Venäläiset vaikuttivatkin lähinnä taustalla kouluttajina ja neuvonantajina. Näiden 10 000 aktiivisen venäläissotilaan määrä väheni nopeasti ja merkittävästi pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen, Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Ne siirrettiin tuolloin suojaamaan Pietaria ja sen jälkeen Venäjän tuki punaisille oli lähinnä aseapua. Venäläisten sodan loppuun asti jatkunut aktiivisuus Karjalan kannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminen (Keränen 1992, Manninen 1993, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32, Ylikangas 1993c).

Valkoisten lentolehtinen kehoittaa punaisia Tampereen puolustajia antautumaan.

Valkokaarti sodassa

Sodan toisessa vaiheessa, joka kesti 15. maaliskuuta 1918 alkaen sodan loppuun saakka (14. toukokuuta) aloite siirtyi ja se säilyi Suomen valkoisella armeijalla. Sen tila rivimiesten suhteen ei ollut paljoa parempi kuin punakaarteissa. Lyhyen koulutuksen saaneista vapaaehtoisista ja asevelvollisista ei kunnon armeijaa lyhyen sodan aikana ehtinyt kehittyä. Jääkäri Sulo Pekkola muisteli: "Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin". Siinä mielessä armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat ainakin ammattisotilaiden silmissä virheelliset, koska "kaarti"-nimi viittaa yleensä armeijoiden huippuyksiköihin. Valkoisen kaartin menestys ja voitto sodassa perustuikin pääasiassa ammattitaitoisempaan johtoon, joka koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, vapaaehtoisista ruotsalaisupseereista ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä. Tämä heijastui sodan tehokkaampana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä joukkojen tiukempana johtamisena (Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32).

Ratkaisu Tampereella

Tampereen taistelussa kuolleiden ruumita ennen hautaamista.

Valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 15. maaliskuuta–6. huhtikuuta 1918, jossa valkokaarti lopulta valtasi punaisten hallussa olleen kaupungin. Varsinaisesta Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sodan kiivain, koska punakaartin puolustustahto ja kyky olivat nousseet ja toisaalta valkokaartissa käytettiin parhaita yksiköitä (mm. uusia Jääkärirykmenttejä). Surullisen kuuluisassa Kalevankankaan taistelussa, ns. verisenä kiirastorstaina 28. maaliskuuta 1918 ei enää vain kävelty aukeita eikä ammuttu vahingonlaukauksia sillä mustien hautakivien seassa eräät valkokaartin yksiköt kärsivät yli 50 % tappiot, Saksassa koulutettuja jääkäreitä kaatui 30 ja Ruotsalainen prikaati menetti kaupungin pelloilla merkittävän osan miehistöstään. Punakaartin kokonaismenetykset Tampereen taisteluissa olivat 1 000–2 000 taistelijaa. Vangeiksi jäi noin 11 000 punaista. Tampereen kaupunginosista mm. Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin (Lappalainen 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995).

Merkittävää taistelussa myös oli, että Pyhä- ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty katkera kamppailu oli suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana ja Saksan armeija oli vasta saapumassa maahan (Keränen 1992).

Runoilija Viljo Kajava joutui lapsena Tampereen taistelujen keskelle ja kirjoitti 1960-luvulla: "Kyttälä paloi, Hämeenkatu leimahti tuleen. Kaupungintalossa naiskaartilaiset kuolivat kivääri sylissä, otsaluu murskana... Mustanlahden kallioilla nousi pohjalainen pirkkalaista vastaan, kirous huulen veressä... Kosken länsipuolella taistelivat viimeisine panoksineen armeijan rippeet talo talolta Tamperetta menettäen... Ja jokainen metri nosti veljen veljeä vastaan..."

Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta ja valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipurin. Karjalan pääkaupunki vallattiin 29. huhtikuuta 1918 (Aunesluoma & Häikiö 1995). Viimeisenä Suomen punainen kaarti menetti Kymenlaakson, jossa taistelut päättyivät valkoisten voittoon 5. toukokuuta 1918 (Lappalainen 1981, Upton 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445).

Saksa osallistuu sotaan

Saksalaisia sotilaita Helsingissä.

Sodan kolmas vaihe, joka täydensi valkokaartien yleishyökkäystä alkoi Saksan armeijan Itämeren divisioonan (vahvuus 9 500 sotilasta) maihinnousuilla Hangossa 3. huhtikuuta (ja 7. huhtikuuta Loviisassa). Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12.–13. huhtikuuta, Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihimäen 22. huhtikuuta ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta 1918. Loviisasta edennyt saksalaisprikaati Brandenstein (vahvuus 2 500 miestä) valtasi Lahden 19. huhtikuuta. Venäläisiä ja saksalaisia sotilaita osallistui vuoden 1918 sodan rintamataisteluihin suhteessa 1:7. Saksalaisten merkityksestä sodan lopputuloksen kannalta on esitetty toisistaan jonkin verran poikkeavia arvioita. Varmaa on, että Itämeren divisioona nopeutti merkittävästi punakaartien häviötä lyhentäen sodan kestoaikaa. Sodan pitkittyminen vain suomalaisten välisenä kamppailuna olisi ehkä lisännyt myös sodan uhrien määrää. Toisaalta Suomi joutui sodan jälkeen Saksan vaikutusvaltaan (Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Aunesluoma & Häikiö 1995).

Punaisten johto, Kansanvaltuuskunta siirtyi Helsingistä 8.4. Viipuriin ja eräitä valtuuskunnan jäseniä (Edvard Gylling) lukuun ottamatta edelleen Pietariin 25. huhtikuuta. Vuoden 1918 sota päättyi 14. toukokuuta 1918, kun venäläiset sotilaat luopuivat Inon linnoituksesta Karjalan kannaksella. Sodan voittajat juhlivat saavutustaan Helsingissä järjestetyssä paraatissa 16. toukokuuta 1918 (Upton 1981, Keränen 1992).

Lentotoiminta

Punaisilla oli sodassa jonkin verran lentotoimintaa. Heille jäi käyttöön muutamia venäläisten lentoasemien koneita. Lentäjiä ei punaisilla ollut omasta takaa. He palkkasivat joitakin Suomeen jääneitä venäläisiä lentäjiä. Punaiset perustivat lento-osastoja Helsinkiin (Hermanni), Tampereelle, Kouvolaan (Utti) ja Viipuriin. Mitään varsinaista lento-osastojen yhtenäistä esikuntaa ei ollut, vaan osastot toimivat itsenäisesti ollen todennäköisesti rintamaesikuntien alaisia. Helsinkiin perustettiin erityinen lentokoulu, joka ei kuitenkaan ehtinyt toiminnassaan saada mitään näkyvää aikaan. Lentotoiminta käsitti tiedustelua, pomminpudotusta, lentolehtisten levitystä ja tykistötulen tähystystä, mutta toiminta oli kaikilla rintamilla hajanaista ja satunnaista tiedustelutoimintaa lukuun ottamatta. Tämä johtui heikosta johdosta, koneitten heikkokuntoisuudesta, huonosta huollosta ja venäläisten lentäjien välinpitämättömyydestä.

Punaisten lentotoiminta pääsi käyntiin kun Viipurista lähetettiin 24. helmikuuta 1918 viisi lentokonetta, jotka saapuivat seuraavana päivänä Riihimäelle. Täältä lähetettiin kaksi konetta Tampereelle ja kolme Kouvolaan. Tampereelle lähetetyt koneet olivat Nieuport-merkkisiä, joista yksi oli tiedustelu- ja toinen hävittäjäkone. Tampereelle saapui myös neljä lentoupseeria ja kuusi mekaanikkoa. Tampereelta lähti lentokone sotalennolle ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta Naistenlahdelta. Näiden koneiden lisäksi punaisilla oli ilmeisesti käytössään vielä kaksi lentokonetta itäisen rintaman lento-osastolla. Osa koneista joutui valkoisten haltuun joko jo sodan aikana tai sodan päätyttyä. Osa koneista tuhoutui.

Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Valkoisella puolella oli enimmäkseen ruotsalaisia ja venäläisiä lentäjiä. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä. Jo sodan aikana jääkäreistä ainoa lentäjä alkoi hankkia kalustoa tuleville Suomen ilmavoimille Saksasta. Ks. Suomen ilmavoimat.

Terrori

Tiedosto:DoomPostCard1918.jpg

Sodan aikainen postikortti esittää kapinallisten tuiman kohtalon.

Vuoden 1918 sodalle oli luonteenomaista poliittinen terrori, joka erotellaan punaiseksi ja valkoiseksi terroriksi. Ilmeisesti sodan molempiin osapuoliin syntyneen trauman vuoksi terrori koteloitiin jälkeenpäin taistelutoiminnan ulkopuoliseksi, vain primitiivisten vihantunteiden purkaukseksi (Paavolainen 1966 ja 1967, Ylikangas 1993a, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998). Uusin historiantutkimus liittää terrorin myös yhdeksi sodankäynnin muodoksi. Siihen saatiin malli aiemmista vallankumouksista ja poliittisesta väkivallasta sekä eri puolilta ensimmäisen maailmansodan rintamia, joissa terrori oli paikoin yleistä ja laajamittaista (Venäjällä se yleistyi vasta kesällä 1918). Vaikka terrorissa toisaalta olikin paikallisen ja henkilökohtaisen koston muotoja ainakin noin kolmannes punaisesta terrorista arvioidaan olleen ylempänä punakaartin johdossa suunniteltua ja organisoitua toimintaa (esim. Kouvolan ja Kymenlaakson sekä Toijalan seudun "terrorikeskukset"). Pääosan valkoisesta terrorista katsotaan olleen sodanjohdon ylätasolla suunniteltua ja harkittua sodankäyntiä taisteluissa vallattujen alueiden "lopullisen haltuunoton" yhteydessä (O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s448-467, Tikka 2004).

Punainen terrori

Punakaartien merkittävimpiä terroritekoja olivat Suinulan verilöyly 31. tammikuuta 1918 Kangasalla, jossa surmattiin 17 valkoisiin kuulunutta henkilöä sekä 30 valkoisen vangin teloitus Viipurin lääninvankilassa 27. huhtikuuta 1918. Punaiset teloittivat hallitsemillaan alueilla noin 1 650 siviilihenkilöä. Teloituksia oli runsaasti tammikuun lopusta helmikuun loppuun 1918 ulottuvalla jaksolla, noin 700. Maaliskuussa ne vähenivät (noin 200). Terrorin uusi nousu tapahtui huhtikuussa ja toukokuun alussa 1918 punaisten tappion varmistuessa (noin 700) (Paavolainen 1966, Upton 1981, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998). Terrorin motiivi oli vastapuolen valtarakenteiden ja johtavassa asemassa olevien henkilöiden tuhoaminen sekä myös henkilökohtaisempi aggressio ja ns. luokkavihakin. Pääosa teloitetuista oli suojeluskunta-aktiiveja, kartanon isäntiä, talollisia, poliitikkoja, poliiseja, opettajia ja ylempiä virkamiehiä sekä teollisuuden johtajia ja omistajia. Punaisessa terrorissa teloitettiin myös kirkon papistoa osin aatteellisistakin syistä, mutta erityisesti maaseudulla papisto edusti yhteiskunnan perinteistä valtajärjestelmää (Paavolainen 1966, Tikka 2004).

Valkoinen terrori

Vihollisen sotilaita teloitetaan Länkipohjassa.

Valkoisessa terrorissa puolestaan tuhottiin toisaalta kapinaan nousseita ja heidän tukijoitaan kautta linjan, mutta pääpaino oli punakaartien johtajien, puolueaktiivien sekä punaiseen terroriin ja sotatoimiin osallistuneiden rankaisussa. Suhteellisesti voimakkain jälkipuhdistus kohdistui venäläisiin sotilaisiin. Valkoisessa terrorissa menehtyneiden määrä kohosi lopulta huomattavasti korkeammaksi kuin punaisessa terrorissa kuolleiden määrä; 7 000-9 000 uhriin. Terrori jakaantui ajallisesti eri tavoin kuin punainen terrori. Sodan alkuvaiheessa helmikuussa 1918 teloitettuja oli noin 350, maaliskuussa noin 500, huhtikuussa noin 1 800, toukokuussa noin 4 600 ja kesäkuussa 1918 noin 300. Valkoisen terrorin synkimpiä tapahtumia oli Varkauden valtauksen yhteydessä 21. helmikuuta 1918 toteutettu verilöyly, jossa teloitettiin kaikkiaan noin 200 punaista. Lisäksi Lahdessa teloitettiin 1. toukokuuta–31. toukokuuta 1918 välisenä aikana 100–150 punaisiin lukeutunutta naista. Terrorin huippukautena, huhtikuun lopun ja toukokuun alun 1918 välisenä kahtena viikkona teloituksia oli noin 200 päivässä ja noin 2 500 henkeä surmattiin (Paavolainen 1967, Upton 1981, Keränen 1992, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998, Tikka 2004).

Kainin arvet

Terrori oli eittämättä tehokas ja pelottava ase sisällissodan aikana. Toisaalta se antoi vastapuolelle merkittävän propagandavaltin ja mahdollisuuden perustella oma terrori toisen osapuolen teoilla. Vuoden 1918 sota oli Suomessa ensimmäinen konflikti, jossa ennen kaikkea lehdistön propagandalla oli merkittävä rooli. Punaisen ja valkoisen Suomen sanomalehdet kuvasivat vastapuolen terroritekoja yksityiskohtaisesti, suurennellen ja värittäen sekä uhrien määriä että tapahtumia (Paavolainen 1966 ja 1967, Piilonen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s486-627, Piilonen 1997). Keväällä 1918 niin punaisella kuin valkoisellakin puolella lehdistön mukaan "hurjistuneiden ja raukkamaisten villipetojen raakalaismaiset teot ja viattomien uhrien veren kostuttama maa huusivat kostoa kansansa pettureille". Eivätkä kirjoitukset jääneet sotilaiden joukossa aseellista vastausta vaille. Vastapuolen harjoittaman terrorin avulla saatiin sodalle myös entistä selkeämpi motiivi, kun voitiin osoittaa taisteltavan konkreettisesti oman viiteryhmän "hengestä ja elämästä". Terrorin eräs keskeinen ja pitkäaikainen vaikutus oli sen aiheuttama henkinen trauma niin aikalaissukupolvissa kuin jälkipolvissakin. Juuri terroritekojen vuoksi sisällissodan haavat umpeutuivat hitaasti ja sota jatkui henkisellä tasolla ainakin 1960- ja 1970-luvuille asti (ja asiaan liittyy vieläkin tabuja, joista ei mielellään puhuta). Vuoden 1918 suomalaiset eivät keveää "henkistä perintöä" jälkeentulevilleen todellakaan jättäneet (Paavolainen 1966 ja 1967, Upton 1981, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998, Tikka 2004).

Sodan jälkeiset tapahtumat

Fellmanin pelto Lahdessa. Toukokuun alussa 1918 pellolle koottiin 20 000 antautunutta punaista. Osa teloitettiin, jotkut vapautettiin, valtaosa joutui vankileirien epäinhimillisiin olosuhteisiin.

Quo vadis Finlandia ?

Sisällissota päättyi 14. toukokuuta 1918, mutta sen akuutit vaikutukset jatkuivat Suomessa ainakin vuoden 1918 loppuun asti. Sota hajotti ja vaurioitti suomalaista yhteiskuntaa vakavasti. Kyse ei ollut vain sodan osapuolien välisestä kuilusta vaan myös valtaryhmien sisäisistä ongelmista. Valkoinen Suomi jakaantui kahteen leiriin, joista toinen kannatti kavennettua demokratiaa, Saksan merkittävää vaikutusta maassa (eli kavennettua itsenäisyyttä) ja monarkian luomista Suomeen. Toinen osa ei-sosialisteista kannatti maltillisempaa linjaa, joka korosti tasavaltaista demokratiaa ja kansallisia arvoja sekä Suomen vahvaa itsenäisyyttä. Sota pirstoi myös työväenliikkeen, osin jo tammikuussa 1918 syntyneen sisäinen jaon pohjalta maltillisiin, ei-sosialistien kanssa yhteistyöhön pyrkiviin sosiaalidemokraatteihin ja jyrkemmän linjan vasemmistososialisteihin Suomessa sekä vallankumouksellisiin kommunisteihin, jotka toimivat Venäjällä bolsevikkien tukemina (Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s134-249).

Valtaa Suomessa piti porvarillinen senaatti, ns. tynkäeduskunta pääosin ilman SDP:n kansanedustajia ja Keisarillinen Saksa. Suomen senaatilla oli sodan päätyttyä useita keskeisiä huolenaiheita. Maan talous oli pohjalukemissa, sekä vienti että tuonti olivat romahtaneet vuonna 1917. Lisäksi Saksan kanssa tehty kauppasopimus rajoitti Suomen vapautta nostaa vientiään. Teollisuus kärsi raaka-aine- ja työvoimapulaa. Tilanne palautui normaaliksi vasta vuonna 1920. Eräs suurimpia ongelmia oli elintarvikepula. Vuoden 1917 kriisiin liittyviä vakiintuneita lauseita "nälkä oli punikki" olisi uudemman historiantutkimuksen mukaan syytä muuttaa muotoon "nälänhädän pelko oli punikki". Vuonna 1917 todella kärsittiin elintarvikepulasta, mutta varsinaista nälkää nähtiin lähinnä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa, jotka eivät kuitenkaan olleet poliittisten ristiriitojen repimiä alueita. Sen sijaan vuoden 1918 sota toi nälän myös Etelä-Suomeen. Tilanne parani vasta vuonna 1919, kun elintarvikkeiden tuonti ja maan oma maatalous saatiin järjestykseen, mm. 17. heinäkuuta 1918 säädetyn torpparilain avulla (Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s134-249, Haapala 1995).

Suomen senaatin edustajien Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin 7. maaliskuuta 1918 Saksan keisarikunnan edustajien kanssa allekirjoittamat sopimukset, rauhansopimus ja siihen liittyvä kauppa- ja merenkulkusopimus sekä sotilasasioihin liittyvä salainen noottien vaihto (tehtiin senaatin tietämättä) sitoivat Suomen Saksaan supistaen maan itsenäisyyttä. Toukokuussa 1918 Suomen armeijan organisointiin saksalaisten avulla liittyneet kiistat johtivat valkoisen kenraali Mannerheimin eroon 27. toukokuuta 1918. Eduskunta otti Suomen lipuksi siniristilipun punaisen leijonalipun sijaan. Vanhan lipun värin katsottiin viittaavan liiaksi sosialismiin. Tynkäeduskunta sääti lopulta lain, jolla Suomesta tehtiin Suomen kuningaskunta ja Hessenin prinssi Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi (Upton 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472).

Suomen paikka

Historiantutkijat ovat kuvanneet Suomen ulkopoliittista asemaa kesällä 1918 erilaisin, mutta samansuuntaisin ilmaisuin: Saksan alusmaa, protektoraatti ja sotilaallinen sillanpääasema. Mutta tuossa tilanteessa itseasiassa Suomelle vain näytettiin sen paikka ja toimintamahdollisuuksien rajat ensimmäisen maailmansodan kurimuksessa. Suomi jäi vähäpätöisenä pohjoiseurooppalaisena maana vaille merkittäviä mahdollisuuksia suuren Saksan ja Venäjän väliin vuonna 1914, mutta odotusten vastaisesti maailmansodan loppuvaiheessa suurvallat olivat heikentyneet pitkäksi venyneessä sodassa. Joulukuussa 1917 koittikin "Suomen hetki"; Venäjä ja Saksa neuvottelivat rauhasta, Saksa ei edennyt idässä ja Neuvosto-Venäjä oli sekasorron tilassa. Suomen irrottautuminen Venäjästä ja aidon itsenäisyyden saavuttaminen oli siten vähän aikaa kiinni vain suomalaisten omasta tahtotilasta. Ja onneksi itsenäisyys oli juuri se asia, josta valtaosa kansasta oli samaa mieltä ja tämä "itsenäisen Suomen mentävä tila" ehdittiin käyttää hyväksi (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Haapala 1995).

Historian tragiikkaa vain oli, että Suomen kansan sisäinen hajaannus johti lopulta sisäiseen taisteluun, jonka aikana Saksan ja Venäjän välinen tilanne muuttui uudelleen sodaksi (18. helmikuuta 1918). Lopputuloksena oli, että samat miehet, sekä porvarit että sosialistit, jotka olivat hankkineet Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917 "kutsuivat" keskinäisellä sodallaan maahan Saksan ja siten Suomen tuleva asema ei ollut enää riippuvainen suomalaisista vaan maailmansodan lopputuloksesta (Upton 1981, Ylikangas 1986, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Haapala 1995, Jussila et. al 2004).

Ratkaisu Saksassa

Ensimmäisen maailmansodan yleiskuvaan kuului, että sen alussa keisarit, tsaarit ja kuninkaat siirtelivät omia kansalaisiaan pelinappuloina eri puolilla Eurooppaa päättäen heidän elämästään ja varsinkin kuolemastaan. Sodan lopussa tilanne kääntyi päinvastaiseksi; kuninkaat saivat tuta millaista oli seistä yksin sodassa ilman tukea, vallan merkeistä riisuttuina tavallisina kansalaisina, kun sodan helvettiin kyllästyneet alamaiset ottivat vallan omiin käsiinsä. Näin kävi Saksassakin ja lopulta aivan tavalliset saksalaiset ihmiset ratkaisivat kumouksellaan myös pienen Suomen kohtalon; Saksan keisarikunta romahti 11. marraskuuta 1918 ja Suomen 6. joulukuuta 1917 saama itsenäisyys palautui voimaan täysimääräisenä (Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472).

Vasemmiston suhteen sisällissodan aiheuttama em. sisäinen jako säilyi pitemmälle tulevaisuuteen, mutta ei-sosialistien puolella Saksan sisäinen mullistus marraskuussa 1918 aiheutti vielä kerran vallan sisäisen uusjaon. Saksan tappio mursi suomalaisen monarkismin ja Suomen linjaksi tuli tasavaltainen demokratia laajoin kansalaisoikeuksin. Linjan symboliksi nousi kesällä 1919 itsenäisen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg. Sosialidemokraattinen puolue teki paluun Suomen eduskuntaan, suurimmaksi puolueeksi ensimmäisissä sodan jälkeisissä eduskuntavaaleissa 3. maaliskuuta 1919. Yhdysvallat ja Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden 06.–07. toukokuuta 1919 (Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Uta.fi/Suomi80).

Hävinneen kohtalo

Vankeja Suomenlinnassa. Kaikkiaan vankeja oli eri leireissä 74 000 ja 11 000-13 000 heistä kuoli nälkään, tauteihin ja teloituksissa.

Kaiken tämän tapahtumarikkaan Suomen ulko- ja sisäpoliittisen melskeen alle peittyi hiljainen, suomalaisten itse käsikirjoittama murhenäytelmä. Sodan päätyttyä valkoisten ja punaisten välillä 5. toukokuuta 1918 voittajien käsiin jäi noin 80 000 punavankia. Valkoisen terrorin huippuvaiheen mentyä ohi, toukokuussa 1918 nousi esiin kysymys vankiongelman ratkaisusta. Toukokuun lopussa ja kesäkuun 1918 alussa vapautettiin joko välittömästi tai kuulustelujen jälkeen (ns. Aminoffin tutkintajärjestelmä) muutamia tuhansia vankeja, mutta vankeja myös vielä teloitettiin kesäkuussa. Lopulta vankileireillä oli noin 74 000 punavankia. Heidän kohdaltaan päädyttiin toimintaperiaatteeseen, jonka mukaan jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen ja ennenkaikkea, että heidät pidettäisiin vangittuina tuomioon saakka. Tämä kohtalokas päätös johti, yhdessä vuoden 1918 sodan vuoksi Suomeen syntyneen vakavan elintarvikepulan kanssa onnettomuuteen, jollaista Suomen historiassa ei ollut ennen eikä ole sen jälkeen koettu. Elintarvikepula ei ilmeisestikään yksin riitä selittämään vankileireissä koettua tuhoa. Sen lisäksi kysymyksessä oli myös vankeihin kohdistunut harkittu rankaisumentaliteetti ja välinpitämättömyys, joiden merkitys korostui kesän 1918 alkupuolella (Paavolainen 1971, Upton 1981, Keränen 1992, O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s448-467, Eerola & Eerola 1998).

Kuolemanlaaksot

Suurimmat vankileirit olivat (suluissa suurin vankiluku kesän 1918 aikana): Suomenlinna (13 300 vankia), Hämeenlinna (11 500 vankia), Lahti (10 900 vankia), Viipuri (10 350 vankia), Tammisaari (8 700 vankia), Riihimäki (8 500 vankia) ja Tampere (7 700 vankia). Kesän alkaessa osa vangeista oli ollut ruokapulan vaivaamissa leireissä jo kaksi kuukautta. Eduskunta sääti 29.5.1918 lain valtiorikosoikeuksista, joiden tehtäväksi annettiin punavankien tutkinta ja tuomitseminen. Järjestelmä ei täyttänyt kaikilta osiltaan puolueettoman lainkäytön vaatimuksia, vaan oli osa sodan voittajan "repressiojärjestelmää" (Kekkonen 1991). Lisäksi 20.6.1918 säädettiin laki ehdonalaistuomion käyttömahdollisuudesta punavankien suhteen. Tutkintatyöhön valjastettiin lähes koko Suomen tuolloinen tuomarikunta. Prosessi oli jo itsessäänkin hidas ja raskas, mutta lisäksi sen alku viivästyi vielä niin, että oikeudet pääsivät aloittamaan toimintansa kunnolla vasta kesäkuun 1918 loppupuoliskolla. Siinä vaiheessa Suomen hallituksella oli vankileireissä käsissään jo täysimittainen katastrofi (Paavolainen 1971, Upton 1981, Keränen 1992, O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s448-467, Eerola & Eerola 1998, Uta.fi/Suomi80).

Tuhon aalto

Tutkintotuomareiden vielä loistaessa poissaolollaan vankileireissä liikkui tuomari, joka ei piitannut oikeustieteen filosofioista ja paradigmoista vaan valitsi tuomittavansa pääasiassa fyysisten ominaisuuksien perusteella – nälkäkuolema ja nälästä aiheutuneet tappavat sairaudet. Toukokuussa 1918 vankileireillä kuoli noin 600 vankia. Kesäkuussa kuolema korjasi jo 2 900 vankia. Varsinainen tuonen niitto riehui heinäkuussa; uhreja oli noin 4 900. Elokuussa luvut olivat alenevat, mutta edelleen korkeat, 2 150 henkeä ja syyskuussa 1918 noin 1 000 uhria. Syinä laskuun lienee ollut sekä hallituksen herääminen (tai herättäminen) katastrofiin että tutkinnan edistyminen niin, että ns. vaarattomia vankeja alettiin vapauttaa ehdonalaistuomioilla. Kaikkiaan kesän 1918 aikana vankileireissä arvioidaan menehtyneen nälkään ja tauteihin 11 000–13 000 suomalaista. Tunnettua on, että useat nälkiintyneet vangit, noin 600–700, menehtyivät vielä vankileiristä päästyäänkin "vapauden huumassa" liian varhain nautittuun vahvaan ateriaan. Korkein vankileirikuolleisuus oli Tammisaaren vankileirissä, lähes 34 % vangeista. Hämeenlinnassa ja pienemmässä Lappeenrannan vankileirissä taso oli noin 20 %. Muissa leireissä kuolleisuus oli pääosin 5-15 %. Taudeista varsinkin espanjantauti sekä erilaiset suolisto- ja kuumesairaudet aiheuttivat tuhoa leiriolojen heikentämissä vangeissa (Paavolainen 1971, Eerola & Eerola 1998, Uta.fi/Suomi80, Yle.fi/Uutiset 2004).

Tuntematon punavanki, joka joutui kesällä 1918 hautaamaan Hämeenlinnan vankileirin nuoria uhreja Ahveniston harjuun kirjoitti myöhemmin: "Sinne, männikkönummea alas maan mustaan korpeen päättyi Suomen lapsen tie. Ja ihanan enkelin käsi – vihassa nyrkkiin suljettu". Vankileirien tuskat kokeneiden ja sieltä hengissä selvinneiden sieluihin jäikin pysyvä haava. Vankileirit saivat osakseen merkittäviä kansainvälisiä protesteja – mm. Yhdysvallat ja Britannia pitivät niitä sodankäynnin sääntöjen ja Geneven sopimusten vastaisina – ja ne hidastivat Suomen itsenäisyyden tunnustamista.

Tuomiot

Valtiorikosoikeudet tuomitsivat kaikkiaan noin 68 000 suomalaista. Valtaosaa rangaistiin avunannosta valtiopetokseen. Kuolemaan tuomittiin 555 henkilöä, mutta vain puolet niistä pantiin täytäntöön. Erimittaisia vapausrangaistuksia määrättiin 60 000 kansalaiselle, joista 10 200 henkilöä armahdettiin 30. lokakuuta 1918. Valtaosa vapausrangaistuksista oli lieviä ja ne muutettiin lopulta ehdonalaistuomioiksi, joilla vapautettiin 40 000 vankia. Vuoden 1918 lopussa punavankeja oli vankiloissa noin 6 000. Lisäksi 60 000 Suomen kansalaiselta vietiin kansalaisluottamus määräajaksi (O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s448-467, Eerola & Eerola 1998, Uta.fi/Suomi80, Jussila et al. 2004).

Sodan uhrit

Sodan uhrit
Kuolintapa	Punaiset	Valkoiset	Muut	Yhteensä
Kaatunut	5 199	3 414	790	9 403
Teloitettu, ammuttu, murhattu	7 370	1 424	926	9 720
Kuollut vankileireillä	11 652	4	1 790	13 446
Kuollut vankileireiltä vapauduttuaan	607	-	6	613
Kadonnut	1 767	46	380	2 193
Muut kuolintavat	443	291	531	1 265
Kaikki yhteensä	27 038	5 179	4 423	36 640
Lähde: Kansallisarkisto – Sotasurmat

Vuoden 1918 sota oli toisen maailmansodan (vuodet 1939–1945) ja 1860-luvun suurten nälkävuosien ohella suurimpia katastrofeja Suomen historiassa. Sodan uhreina kuoli noin 37 000 ihmistä [2]. Tammikuun lopusta joulukuun loppuun 1918 laskettuna menetys oli keskimäärin noin 3 300 henkeä kuukaudessa. Merkittävää on, että vähäisempi osa, vajaa 10 000 henkeä menehtyi sodan taisteluissa. Valtaosa uhreista kuoli valkoisessa ja punaisessa terrorissa sekä korkean vankileirikuolleisuuden takia. Lisäksi sodan seurauksena noin 20 000 lasta menetti joko toisen tai molemmat huoltajansa (Uta.fi/Suomi80). Sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä kuolleita kuuluisia henkilöitä ovat muun muassa säveltäjä Toivo Kuula ja kirjailija Algoth Untola (Maiju Lassila).

Sota syvensi Suomessa jo aiemmin syntynyttä kansan kahtiajakoa aiheuttaen katkeruutta, vihaa ja kostohenkeä. Julkisessa keskustelussa painottui 1960-luvulle asti voittajien ns. valkoinen totuus, hävinneiden ns. punaisen totuuden jäädessä taka-alalle. Historiallisen kokonaiskuvan hahmottaminen sodasta kesti 40–75 vuotta (Ylikangas 1993b).

Toisaalta punaisen Suomen tappio ja valkoisen Suomen päämäärien vain osittainen toteutuminen (Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa) johti lopulta kansallisen kompromissin syntyyn (Haapala 1995). Sen avulla taattiin Suomen kansanvaltainen kehitys ja tehtiin hidas mutta varma kansallinen eheytyminen mahdolliseksi. Historianfilosofien mukaan historiasta ja sodista ei yleensä opita mitään, mutta sisällissodan 37 000 uhrin haudoilla jälkipolvet voivat ainakin hetkeksi pysähtyä miettimään olisiko toisenlainen kehitys vuosina 1917–1918 voinut olla mahdollinen ja mitä sota voisi merkitä tulevaisuuden kannalta.

Sodan nimet

Nimitys kansalaissota pitää sotaa maan sisäisenä, vain kansalaisten välisenä sotana. Kuitenkin, koska sodassa oli mukana myös pääasiassa saksalaisia ja venäläisiä joukkoja, mutta myöskin esimerkiksi lättiläisiä eli latvialaisia palkkasotilaita, on haluttu puhua myös sisällissodasta. Sisällissota-nimitystä puoltaa sekin, että silloin voidaan verrata sotaa Yhdysvaltain ja Venäjän vastaaviin tapahtumiin. Usein myös sisällissotiin osallistuu muitten valtojen joukkoja, jotka katsovat hyötyvänsä jotenkin sisällissotaan sotkeutumisesta. Näin kävi myös Suomen suhteen ja on myös käynyt maailmalla. 1960-luvulla vakiintunutta kansalaissota-nimitystä käytetään kuitenkin kansallismuseossa ja monissa muissa "virallisissa" yhteyksissä.

Sanaa vapaussota on yleensä käytetty valkoisella puolella. Tällöin on haluttu viitata sotaan itsenäisyyden varmistajana. Valkoisten puoleltahan sotaan liittyi myös venäläisten joukkojen karkottaminen maasta. Vapaussota-sanalla on myös viitattu siihen, että jos punaiset olisivat voittaneet, olisi Suomen itsenäisyys saattanut olla huterampi ja maa olisi saattanut pitkällä aikavälillä päätyä osaksi Neuvostoliittoa tai sen valtapiiriä. Usein kuitenkin unohdetaan, että Vaasan senaatin Saksan kanssa tekemä sopimus sitoi Suomen Saksaan niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sotilaallisestikin. Siten vuoden 1918 sota ei sinänsä varmistanut tai laajentanut Suomen itsenäisyyttä (esim. tammikuuhun 1918 verrattuna). Vasta Saksan keisarikunnan tappio ensimmäisessä maailmansodassa (ja Neuvosto-Venäjän heikkous) todella "vapautti" Suomen.

Leninin johtama Neuvosto-Venäjä myönsi Suomelle itsenäisyyden ensimmäisenä ulkovaltana neuvostohallituksen marraskuun alussa 1917 antaman kansojen itsemääräämisoikeuden julistuksen mukaisesti, vaikka onkin esitetty, että tämä oli vain bolsevikkien taktiikkaa ja tähtäsi Suomen palauttamiseen Venäjän yhteyteen vallankumouksen myötä. Itsenäisyyttä on myös pidetty Leninin kiitoksena Suomelle, olivathan suomalaiset pitäneet Leniniä turvassa maassaan tsaari-Venäjän poliiseilta.

Neuvosto-Venäjä lähetti punaisille aseita kuten Saksa valkoisille. Neuvosto-Venäjä tunnusti myös Suomen kansanvaltuuskunnan. Venäläiset joukot osallistuivat sotaan rajan yli mm. Laatokan Karjalassa ja Karjalan kannaksella siinä missä saksalaiset ja Saksassa koulutetut joukotkin muualla Suomessa.

Vapaussota-nimitystä voi käyttää myös punaisen puolen näkökulmasta, koska se oli omasta mielestään vapautumassa orjuuden kahleista (sääty-yhteiskunnasta demokraattiseen kansalaisyhteiskuntaan). Vapaussota-nimitys esiintyy mm. sota-arkistossa.

Veljessota korostaa sodan traagisuutta ja oli usein kirjaimellinen, vaikka yleisesti sillä halutaankin viitata suomalaisiin veljinä.

Punakapina yhdistää aatteen värin punaisen ja kapinan. Kun kapina onnistuu, siitä tulee vallankumous, mutta jos vallankumous kukistetaan, se jää vain kapinaksi. Kapinaa ja punakapinaa on käyttänyt myös työväestö. Joku voi myös tulkita sen sotaa vähätteleväksi sanaksi tai punaisia halventavaksi sanaksi.

Torpparikapinalla korostetaan yhtä sodan syytä. Torpparit olivat tyytymättömiä oikeuksiinsa ja velvollisuuksiinsa ja halusivat paremmat olot. Historiantutkimuksessa ollaan kuitenkin nykyään yleisesti sitä mieltä, että torpparikysymyksen merkitys sodan syttymiseen oli itse asiassa vähäisempi kuin on luultu.

Luokkasota-nimityksellä halutaan kertoa, että sodan osapuolet edustivat eri yhteiskuntaluokkia. Yksinkertaistettuna näin voidaankin sanoa: valkoiset taistelivat porvarien ja maanomistajien johdolla, punaisten armeijan selkärangan muodostivat teollisuus- ja maatyöläiset. Luokkasodasta puhui ennen kaikkea äärivasemmisto. Lisäksi tätä nimitystä on käyttänyt mm. anarkosyndikalistinen lehti Kapinatyöläinen.

Monien mielestä vuoden 1918 sota (Suomessa) on ainoa neutraali ja objektiivinen nimi tälle sodalle. Sitä käyttävät eniten historian ammattitutkijat. Jotkut historiantutkijat kuitenkin pitävät nimeä liiankin värittömänä ja suosivat kuvailevampaa nimitystä "sisällissota" (analogisesti sellaisten nimien kuin talvisota tai jatkosota kanssa).

Vuoden 1918 tapahtumat on myös neutraali, mutta ei määrittele tapahtumia millään lailla, eikä ole kovin yleisesti käytetty. On myös ehdotettu uusia nimiä: murrossota (oltiin tietyssä murrosvaiheessa) ja itsenäisyyssota.

Itsenäistymisen vuodet -termillä voidaan viitata sisällissotaan ja samalla muihin vuosien 1917–1918 tapahtumiin.

Professori Pertti Haapala (www.uta.fi) on laatinut sodan eri nimistä mielenkiintoisen yhdistelmän: "Suomen vuoden 1918 sota oli sisällissotaa, jossa työväestö kävi luokkasotaa porvaristoa vastaan saavuttaakseen kansalaisuuden, jonka se sai - kiitos Suomen kansallisen vapautumisen, jonka puolesta porvaristo taisteli voidakseen kukistaa työväen kapinan ja vallankumouksen".

Sisällissota fiktiossa

Tunnetuin ja keskustelua herättänein kaunokirjallinen kuvaus Suomen sisällissodasta ja siihen johtaneista syistä sisältyy Väinö Linnan romaanitrilogiaan Täällä pohjantähden alla. Linnan romaanin katsotaan antaneen merkittäviä virikkeitä 1960-luvulta lähtien yleistyneeseen tapaan tarkastella konfliktia myös punaisen puolen näkökulmasta.

Korkeajännitys-sarjassa julkaistiin vuonna 2000 kaksi eri osapuolten näkökulmista tehtyä sarjakuvapokkaria Kansalaissodan valkoinen Korkeajännitys - Vapauden tulikaste ja Kansalaissodan punainen Korkeajännitys - Taistoon työkansan puolesta! Tekijöiden (Asko Alanen, Jouko Ruokosenmäki ja Samson) perehtyneisyys aiheeseen sai kiitosta asiantuntijoilta ja toi kunniamaininnan Vuoden Valopilkku -kilvassa.

Kirjallisuutta

• Juhana Aunesluoma & Martti Häikiö toim. (1995): Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. ISBN 951-0-20174-X.
• Jari Eerola & Jouni Eerola (1998): Henkilötappiot Suomen sisällisodassa 1918. ISBN 952-91-0001-9.
• Carl Enckell (1956): Poliittiset muistelmani I. ISBN puuttuu kirjasta.
• Pertti Haapala (1995): Kun yhteiskunta hajosi, Suomi 1914-1920. ISBN 951-37-1532-9.
• Pertti Haapala (1993): Luokkasota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa [3]
• Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi (2004): Suomen poliittinen historia 1809-2003. ISBN 951-0-29104-8.
• Jukka Kekkonen (1991): Laillisuuden haaksirikko, rikosoikeudenkäyttö Suomessa vuonna 1918. ISBN 951-640-547-9.
• Jorma Keränen toim. (1992): Suomen itsenäistymisen kronikka. ISBN 951-20-3800-5.
• Jussi T. Lappalainen (1981): Punakaartin sota, osat I-II. ISBN 951-859-071-0, ISBN 951-859-072-9.
• Jussi T. Lappalainen, Juhani Piilonen, Osmo Rinta-Tassi ja Marja-Leena Salkola (1989): Yhden kortin varassa. ISBN 951-861-638-8.
• Ohto Manninen toim. (1992-1993): Itsenäistymisen vuodet 1917-1920, osat I-III. ISBN 951-37-0730-X.
• Malline:Note Ohto Manninen (1993): Vapaussota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa [4]
• Jaakko Paavolainen (1966): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 1 Punainen terrori. ISBN puuttuu kirjasta.
• Jaakko Paavolainen (1967): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 2 Valkoinen terrori. ISBN puuttuu kirjasta.
• Jaakko Paavolainen (1971): Vankileirit Suomessa 1918. ISBN 951-301-0155.
• Juhani, Piilonen (1997): Sastamalan historia 3, vuodet 1860-1920. ISBN 951-97691-02.
• Marko Tikka (2004): Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. ISBN 951-746-651-X.
• Mikko Uola (1998): Seinää vasten vain; poliittisen väkivallan motiivit Suomessa 1917-1918. ISBN 951-1-5440-0.
• Anthony F. Upton (1980-1981): Vallankumous Suomessa 1917-1918, osat I-II. ISBN 951-26-1828-1, ISBN 951-26-2022-7.
• Yle.fi/Uutiset (2004): Vuosien 1914-1922 sotasurmat kartoitettu.
• Heikki Ylikangas (1986): Käännekohdat Suomen historiassa. ISBN 951-0-13745-6.
• Heikki Ylikangas (1993a): Tie Tampereelle. ISBN 951-0-18897-2.
• Heikki Ylikangas toim. (1993b): Vaikea totuus, vuosi 1918 ja kansallinen tiede. ISBN 951-717-768-2.
• Heikki Ylikangas (1993c): Sisällissota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa [5]

Aiheesta muualla

• Suomi80 - itsenäistymisen vuodet 1917-1918 - Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen verkkojulkaisu
• Suomen sisällissota kuvina