Tämä on hyvä artikkeli.

Ero sivun ”Iron Maiden” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
→‎Aiheesta muualla: lisäarvoa tuomaton linkki pois
Rivi 338: Rivi 338:
* [http://www.maidenfans.com/imc/ The Iron Maiden Commentary], paljon asiaa Maidenin musiikista {{en}}
* [http://www.maidenfans.com/imc/ The Iron Maiden Commentary], paljon asiaa Maidenin musiikista {{en}}
* [http://maidenbootlegs.com/ Maiden Bootlegs: Iron Maiden's unofficial discography] {{en}}
* [http://maidenbootlegs.com/ Maiden Bootlegs: Iron Maiden's unofficial discography] {{en}}
* [http://www.musikpedia.net/2010/12/iron-maiden-inglaterra-heavy-metal.html Musikpedia: Iron Maiden] {{es}}


{{Iron Maiden}}
{{Iron Maiden}}

Versio 18. helmikuuta 2011 kello 00.46

Tämä artikkeli käsittelee heavy metal -yhtyettä. Muista merkityksistä, katso täsmennyssivu.
Iron Maiden
Tiedosto:Iron Maiden Wordmark.svg
Iron Maiden konsertissa vuonna 2009
Iron Maiden konsertissa vuonna 2009
Tiedot
Toiminnassa 1975–
Tyylilaji heavy metal (NWOBHM)
progressiivinen metalli
Kotipaikka Englanti Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli englanti
Jäsenet

Bruce Dickinson, laulu
Steve Harris, basso, taustalaulu, koskettimet
Adrian Smith, kitara, taustalaulu
Janick Gers, kitara
Dave Murray, kitara
Nicko McBrain, rummut

Entiset jäsenet

Kts. Luettelo Iron Maidenin jäsenistä

Levy-yhtiö

Sanctuary Records/Columbia, 1978–2006
EMI/Capitol, 1979–

Aiheesta muualla
ironmaiden.com

Iron Maiden on englantilainen heavy metal -yhtye, jonka basisti Steve Harris perusti vuonna 1975. Yhtye on julkaissut 15 studioalbumia, yhdeksän live-albumia, neljä EP:tä ja kahdeksan kokoelmaa. Basisti Steve Harrisin, laulaja Bruce Dickinsonin ja rumpali Nicko McBrainin lisäksi Iron Maidenin kuusihenkiseen kokoonpanoon kuuluu heavy metal -yhtyeelle hieman poikkeuksellisesti kolme myös rytmikitaraosuudet soittavaa soolokitaristia: Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers.

Iron Maiden edustaa alkuperäistä "brittiläisen heavy metalin uutta aaltoa" (engl. New Wave of British Heavy Metal). Sen kitaramelodioihin ja moniosaisiin kappaleisiin perustuvan musiikin innoittajina ovat olleet muun muassa Thin Lizzy, UFO, Deep Purple[1] ja Wishbone Ash.[2]

Iron Maiden on ollut 1980-luvun alusta lähtien yksi metallimusiikin menestyneimmistä ja merkittävimmistä yhtyeistä. Sen albumimyynnin on arveltu olevan maailmanlaajuisesti yli 85 miljoonaa kappaletta,[3] mukaan lukien viisi platina-albumia Yhdysvalloissa.[4] Suomessa yhtyeen albumimyynti on ylittänyt jo 750.000 albumin rajan.[5] Iron Maidenin tuorein albumi The Final Frontier julkaistiin 16. elokuuta 2010 (osassa maailmaa 13. ja 17. päivä samaa kuuta).

Yhtyeen nimi Iron Maiden (suora suom. rautaneito) tarkoittaa mahdollisesti Saksassa keskiajalla kidutukseen käytettyä piikkejä täynnä olevaa ruumisarkun muotoista laitetta, jonka sisälle kidutettava ihminen suljettiin. Iron Maidenin tunnetuin hahmo lienee maskotti Eddie the Head tai "Eddie", joka esiintyy lähes kaikkien Iron Maiden -albumien kansikuvissa ja useimmiten muodossa tai toisessa yhtyeen konserteissa, oheistuotteissa ja muissa keräilyesineissä.

Historia

Varhaiset vaiheet (1975–1978)

Steve Harris, Iron Maidenin perustaja, basisti ja lauluntekijä

Iron Maidenin perusti basisti Steve Harris 25. joulukuuta 1975. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Paul Day (laulu), Terry Rance (kitara), Dave Sullivan (kitara), Ron "Rebel" Matthews (rummut) ja Steve Harris (basso). Harris sanoi saaneensa innoituksen yhtyeen nimeen elokuvasta The Man in the Iron Mask, joka pohjautui Alexandre Dumas'n novelliin.[6] Miehistönvaihdoksia tapahtui runsaasti jo heti yhtyeen perustamisen jälkeen. Ensimmäiseen viralliseen Iron Maiden -esiintymiseen mennessä 1. toukokuuta 1976 St. Nicholas Hallissa Lontoon Poplarissa molemmat alkuperäiset kitaristit olivat jo vaihtuneet. Pienen pubin lavalle viiden punnan korvausta vastaan nousi Iron Maiden, jonka kitaroinnista vastasivat Dave Murray ja Bob Sawyer.[7]

Alkuperäinen laulaja Day ehti konsertoida Iron Maidenin riveissä 26 kertaa, mutta hänet erotettiin yhtyeestä 23. lokakuuta 1976. Iron Maidenin muiden jäsenten mielestä Day oli hyvä laulaja, mutta lavaesiintyjänä hän oli vaisu. Day perusti yhtyeen nimeltä More ja vuosina 1983–1984 hän oli Wildfiren laulajana. Kiss-fani Dennis Wilcock tuli yhden koe-esiintymisen jälkeen Dayn tilalle Iron Maidenin laulajaksi vuosiksi 1976–1977. Hän ilmestyi konsertteihin punainen tähti silmän ympärille maalattuna mukanaan muun muassa tekoverta, joka tunnetaan paremmin Kiss-basisti Gene Simmonsin rekvisiittana. Wilcock kuitenkaan ei tullut toimeen kitaristi Dave Murrayn kanssa. Syy oli hyvin typerä: hän ei pitänyt Murrayn tyttöystävästä. Jatkuviin riitoihin kyllästyneelle Steve Harrisille valinta kahden muusikon välillä oli vaikea, koska Murray oli paras hänen tuntemansa kitaristi, mutta toisaalta olisi vaikeata löytää uusi Wilcockin veroinen lavaesiintyjä ja keulakuva. Lopulta kitaristi Murray sai lähteä. Harris on myöhemmin todennut päätöksen olleen eräs hänen uransa typerimmästä.[8] Murrayn avoimeksi jättämän kitaristin paikan otti Wilcockin kaveri Terry Wapram.

Vuonna 1977 yhtyeen kokoonpano vaihtui alituiseen. Laulaja Wilcock oli osoittautunut hankalaksi persoonaksi. Wilcockin juonittelun ja lapsellisen käytöksen uhriksi joutuivat sekä kitaristi Bob Sawyer että rumpali Ron "Rebel" Matthews, jotka erotettiin yhtyeestä. Useiden yrittäjien jälkeen uudeksi rumpaliksi valikoitui Samsonin omintakeinen miekkailu- ja S&M-naamioita käyttävä Barry Purkis, lempinimeltään "Thunderstick". Jo kertaalleen molemmat kitaristinsa ja rumpalinsa menettänyt Harris päätti ensimmäisen ja ainoan kerran kokeilla yhden kitaristin (Terry Wapram) lisäksi kosketinsoittajaa Iron Maidenin riveissä. Yhteistyö Tony Mooren kanssa jäi kuitenkin yhden konsertin mittaiseksi Harrisin todettua, että kosketinsoittimet eivät sopineet Iron Maidenin musiikkityyliin.[9]

Nelimiehinen kokoonpano Harris-Wilcock-Wapram-Thunderstick hupeni äkkiä trioksi, kun lavalla arvaamaton ja virhealtis rumpali Thunderstick ei sopinut Harrisin suunnitelmiin ja sai lähteä yhden ainoan konsertin jälkeen marraskuussa 1977. Terry Wapram seurasi perässä, kun Harris tunnusteli jonkin aikaa mahdollisuutta palkata Dave Murray takaisin yhtyeeseen, jotta Harrisin visio kahdesta sekä rytmikitaraa että sooloja soittavasta kitaristista toteutuisi. Yksin kitaraosuudet hoitaneelle Wapramille kahden kitaristin käyttö ei sopinut, joten hän erosi itse kokoonpanosta.[10] Iron Maiden oli kuihtunut puolessa vuodessa viisimiehisestä, nousukiidossa olevasta heavy metal -yhtyeestä kahden miehen show'ksi, mutta jatkoa seurasi: laulaja Wilcock ilmoitti äkillisesti ja omasta tahdostaan vuonna 1977 olevansa ulkona Iron Maidenista lähinnä kiinnostuksen puutteen vuoksi.[11][12]

Loppuvuodesta 1977 yksin orkesterinsa kanssa jäänyt Harris päätti pitää muutaman kuukauden tauon ja etsiä tuona aikana yhtyeeseensä sopivia jäseniä, jotka olisivat kelvollisia sekä sosiaalisilta että soittotaidoiltaan.[1][12] Laulaja Wilcockin lähtö mahdollisti Dave Murrayn paluun Iron Maidenin kitaristiksi. Murrayn palkkaaminen osoittautui loppujen lopuksi yhtyeelle sopivaksi, sillä sittemmin hän on soittanut kaikilla Iron Maidenin albumeilla. Iron Maiden oli jälleen trio vuoden 1977 lopussa, kun Doug Sampson, Harrisin vanha tuttu Smiler-yhtyeen ajoilta pestattiin rumpaliksi. Yhtyeen kokoonpano alkoi vajaan kahden vuoden yrittämisen jälkeen vihdoin vakiintua ja jäsenet tulivat keskenään toimeen.

Paul Di'Annon tulo, Eddien synty ja levytyssopimus (1978–1979)

Vuoden 1978 alusta Iron Maiden harjoitteli Harrisin kirjoittamia kappaleita triona. Harris, Sampson ja Murray työstivät kappaleita "Prowler", "Iron Maiden", "Wrathchild", "Another Life", "Innocent Exile", "Sanctuary", "Transylvania", "Purgatory" ja "Drifter" kohti sellaista muotoa, jona ne tulisivat myöhemmin ilmestymään Iron Maidenin kahdella ensimmäisellä albumilla. Harjoitukset kestivät pitkälle yli kesän ja kohti vuoden 1978 syksyä.[1][13]

Kesällä 1978 kolmimiehinen Iron Maiden kokeili myös Eddien varhaista esiastetta konserteissaan. Dennis Wilcockin jäljelle jääneestä lavarekvisiitasta löytyy valkea kabuki-naamio, jonka suuosaan lisättiin tekoverikapselit. Rumpali Doug Sampsonin yläpuolelle nostetun naamion suuaukosta tekoveri saatiin valumaan akvaariopumpun avulla sopivalla hetkellä. Vaaleahiuksinen Sampson ei ollut kovin innoissaan ajatuksesta peittyä ilta toisensa jälkeen punaiseen, etäisesti verta muistuttavaan siirappiseen tahmaan.[14] Kabukinaamion ja veriefektin käyttöä kuitenkin jatkettiin ja pienet konserttipalkkiot Iron Maiden käytti valotekniikan parantamiseen sekä yhtyeen logolla varustettuun tauluun, johon Eddien "esi-isä" kiinnitettiin. Lavashowkokeilut jatkuivat ja seuraava versio Eddiestä ei sylkenyt Sampsonin huojennukseksi enää verta, vaan punaista savua kappaleen "Iron Maiden" aikana.[15]

Steve Harrisin hidas mutta sinnikäs laulajan etsintä tuotti vihdoin tuloksen: marraskuussa 1978 raspikurkkuinen ja lyhythiuksisen punkkarin näköinen Paul Di'Anno korvasi vuotta aiemmin yhtyeen jättäneen Dennis Wilcockin. Di'Annon laulutyyli auttoi Iron Maidenia ja etenkin Steve Harrisia työstämään aiempaa raskaampaa materiaalia, jota Di'Annon energinen lavaesiintyminen tuki. Nelimiehisenä Iron Maiden oli kuitenkin haasteen edessä: Harris oli kirjoittanut suurimman osan kappaleistaan, esimerkiksi yhtyeen nimikkokappaleen "Iron Maiden", kahdelle kitaralle. Melodiakuluissa ensimmäinen rytmikitara soittaa riffin, johon toinen kitara vastaa samankaltaisella riffillä. Yhtyeen konsertoidessa yhdellä kitaristilla Steve Harrisin piti soittaa osa kitarariffeistä bassolla, jotta kappaleiden rakenne pysyisi koossa.[16]

Iron Maiden etsi koko ajan aktiivisesti toista kitaristia, mutta yhtyeellä oli vaikeuksia pitää viidettä jäsentä riveissään pitkään. Vuonna 1979 kitaristi Paul Todd kesti yhtyeen mukana vain viikon siitä huolimatta, että hän on mukana yhtyeen eräissä promokuvissa. Tony Parsonsin jäsenyys oli jo kuukausien mittainen, mutta silti vain väliaikainen ratkaisu. Skotti Dave "Mad" Mac oli myös energinen kitaristi harjoituksissa, mutta kärsi konsertoidessaan pahasta ramppikuumeesta.[17]

Yhtyeen rahatilanne oli pitkään vähintään yhtä retuperällä kuin kitaristitilanne. Esimerkiksi heinäkuussa 1977 Steve Harrisin kirjaamat Iron Maidenin nettotulot pubi- ja klubikonserteista olivat 205 puntaa, mutta menot, kuten bensiini-, lavaefekti- ja kaluston korjauskulut nielivät soittopalkkioista reilut 191 puntaa. Siten yhtyeen kuukauden aikana tekemästä yhdeksästä konsertista jäi voittoa vain noin 14 puntaa.[18] Konsertteja kuitenkin riitti 1970-luvun lopussa, myös Iron Maidenille. Punkin nopea läpilyönti ja sitä seurannut lyhyt aallonharja oli jo pyyhkäissyt Englannin yli ja uuden aallon brittimetallimusiikille oli tilausta suur-Lontoon alueella pienissä pubeissa ja muutaman sadan hengen konserttisaleissa. Yhtyeiden voitot jäivät pieneksi, mutta niiden maine kasvoi lähinnä ahkeran konsertoinnin ansiosta. Iron Maiden ei ollut poikkeus. Yhtye helpotti konserttilogistiikkaansa hankkimalla ison vihreän pakettiauton, jonka takaosa ja kuormauslava toimivat soitin- ja vahvistinvarastona ja kontin etuosaan rakennettiin pienet kerrossängyt. Kaikki Iron Maidenin jäsenet olivat päivätyössä, mutta iltaisin sekä viikonloppuisin pakettiauto "Green Goddess" (suom. Vihreä jumalatar) kuljetti yhtyeen jäseniä konserttimatkoilla Ison-Britannian eri kolkkiin.[19]

Lokakuussa 1978 yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa kuuluisalla Marquee-klubilla Lontoossa. Paikalla ollut manageri Rod Smallwood oli niin vaikuttunut Iron Maidenin esiintymisestä, että hän päätti ryhtyä manageroimaan yhtyettä perustamansa Sanctuary Recordsin nimissä.

Ensilevytys, The Soundhouse Tapes

Katso myös: The Soundhouse Tapes

Smallwoodin ansiosta Iron Maiden esiintyi kokoonpanossa Di'Anno (laulu), Harris (basso), Murray (kitara) ja Sampson (rummut) jo 31. joulukuuta 1978 Lontoossa, jälleen eräällä kuuluisalla klubilla nimeltä Soundhouse. Soundhouse oli oikeasti Kingsburyssä Luoteis-Lontoossa sijaitseva Prince of Wales -pubi, jossa DJ:t soittivat kuutena iltana viikossa diskomusiikkia ja vain yhtenä iltana Neal Kay isännöi heavy metal -klubia. Iron Maidenin Soundhouse-esityksen neljästä kappaleesta kolme ("Prowler", "Invasion" ja "Iron Maiden") nauhoitettiin ja hieman alle vuotta myöhemmin, 9. marraskuuta 1979, ne julkaistiin nimellä The Soundhouse Tapes. Neljäs kappale, "Strange World", ilmestyi ensimmäisen kerran vasta Iron Maidenin esikoisalbumilla.

Rod Smallwood oli vuoteen 1979 mennessä kiinnittänyt Iron Maidenin lisäksi muita aloittelevia metalliyhtyeitä Sanctuary Recordsiin. Iron Maidenin ensimmäiset albumia varten studiossa tehdyt tallenteet olivat vuonna 1979 nauhoitetut kappaleet "Sanctuary" ja "Wrathchild." Ne otettiin mukaan promootiotarkoituksessa julkaistulle kahdeksantoista Sanctuary-artistin kokoelma-albumille Metal for Muthas. Kokoelma julkaistiin lopulta 15. helmikuuta 1980.

Yhteistyö rumpali Doug Sampsonin kanssa loppui vuonna 1979. Hän erosi Iron Maidenista yhteisymmärryksessä juuri levytyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Syy oli yksinkertainen; askeettiset kiertueolot verottivat Sampsonin voimia, eikä hän pystynyt huolehtimaan itsestään lyhyilläkään matkoilla. Heikko fyysinen kunto haittasi Sampsonin soittoa liikaa.[20] Tilalle otettiin Clive Burr, joka soitti Iron Maidenin kolmella ensimmäisellä albumilla ja vuoteen 1983 saakka, jonka jälkeen hän joutui jättämään yhtyeen alkoholiongelmansa takia. Metal for Muthas jäi rumpali Doug Sampsonin ainoaksi viralliseksi Iron Maiden -levytykseksi, sillä vaikka Soundhousessa esitetyt neljä kappaletta päätettiin ottaa mukaan myös yhtyeen esikoisalbumille, ne äänitettiin uudelleen studiossa tuoreen rumpalin Clive Burrin kanssa.

Albumit Iron Maiden ja Killers (1980–1981)

Katso myös: Iron Maiden ja Killers
Dave Murray (vas.) sai vuonna 1980 rinnalleen uuden kitaristin, Adrian Smithin.

Iron Maiden oli soittanut esikoisalbuminsa Iron Maidenin kappaleita vuosien varrella konserteissa, joten yhtyeen ei tarvinnut tehdä liikaa töitä studiossa.[21] Iron Maidenin 14. huhtikuuta 1980 julkaistu, yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ylsi heti Englannin albumilistan sijalle 4.[22][23] Steve Harris kirjoitti yksin viisi kappaletta, laulaja Paul Di'Anno kirjoitti kaksi kappaletta yhdessä Harrisin kanssa ja kitaristi Dave Murray yhden.[24] Kaikki kappaleet hioutuivat lopulliseen muotoonsa yhtyeen jo konsertoidessa klubeissa ja pubeissa.[25] Albumi sai myös hyvää kritiikkiä lehdiltä Record Mirror ja Sounds.[26] Iron Maiden tuli nopeasti tunnetuksi raskaista kiertueista, joilla yhtyeen kannattajakunta laajeni nopeasti. Iron Maiden esiintyi lämmittelijänä Kiss-yhtyeen Unmasked Tour -kiertueen Euroopan osuuksille ja Judas Priestille niiden Euroopan-kiertueilla. Kissin kiertueen jälkeen kitaristi Dennis Strattonille annettiin potkut Iron Maidenista vuoden 1980 lopussa ja hänen tilalleen tuli Adrian Smith.[27][28]

Iron Maiden julkaisi 2. helmikuuta 1981 toisen albuminsa, jonka nimeksi valittiin Killers. Albumin tuotti Martin Birch, joka oli aikaisemmin tuottanut yhtyeitä Deep Purple ja Whitesnake.[29] Killers muistuttaa tyyliltään Iron Maidenin esikoisalbumia Iron Maiden, mutta siitä huolimatta se menestyi brittilistalla esikoisalbumia heikommin nousten parhaimmillaan vain sijalle 12.[30][23] Albumi sai myös huonommat arvostelut kriitikoilta kuin esikoisalbumi.[31] Steve Harris kirjoitti suurimman osan Killersin kappaleista ja niistä on myöhemmin tullut suosittuja yhtyeen konserteissa.[32] Yhtye esiintyi Top of the Pops -ohjelmassa playbackina.[33] Albumilta julkaistiin singlet Women in Uniform, Twilight Zone ja Purgatory.

Iron Maiden aloitti vielä keväällä 1981 ensimmäisen maailmankiertueensa, joka ei kuitenkaan sujunut kitkatta. Kiertueen jälkeen vuoden 1981 syyskuussa huumeongelmista kärsineen Paul Di'Annon[34] korvasi laulajana NWOBHM-yhtye Samsonissa kannuksensa ansainnut Bruce Dickinson. Uusi laulaja esiteltiin yleisölle 15. marraskuuta 1981 kuuluisalla The Rainbow -klubilla Lontoossa, ja joulukuussa 1981 Iron Maiden alkoi levyttää kolmatta pitkäsoittoaan.[35]

Ei tiedostoa

"Run to the Hills (1982)"

"Run to the Hills" albumilta The Number of the Beast on yhtyeen suuri listahitti. Sen sijoitus Britanniassa oli 9.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet


Bruce Dickinsonin aikakausi alkaa: nousu raskaaseen sarjaan (1981–1983)

Katso myös: The Number of the Beast
Bruce Dickinsonin ja albumin The Number of the Beast myötä Iron Maidenin musiikki nousi uudelle tasolle.

Iron Maidenin uudeksi laulajaksi tuli Bruce Dickinson.

Iron Maiden levytti vuonna 1981 erään heavy metalin klassikoiksi luettavista albumeista. 29. maaliskuuta 1982 julkaistu The Number of the Beast nousi suoraan Ison-Britannian albumilistan ykköseksi.[35] The Number of the Beast tarjosi vuosiksi eteenpäin materiaalia Iron Maidenin konserttien soittolistoille: singlenäkin hyvin menestyneet "Run to the Hills" (brittilistan 7.),[35] "The Number of the Beast" (18.)[35] ovat olleet eeppisen, yli seitsenminuuttisen raidan "Hallowed Be Thy Name":n ohella miltei 25 vuotta Iron Maiden -konserttien vakiokappaleita.

Vuoden 1982 Beast on the Road -kiertue oli Iron Maidenin ensimmäinen suuri maailmankiertue. Yhtye kiersi maailmaa kymmenen kuukauden ajan helmikuusta 1982 vuoden loppuun saakka. Konsertteja kertyi yhteensä 180, joista 23 oli Isossa-Britanniassa, 33 Euroopassa, 104 Pohjois-Amerikassa, 10 Australiassa sekä 10 Japanissa.[35]

Beast On The Road -kiertueen jälkeen rumpali Clive Burr erotettiin yhtyeestä ja hänet korvasi tammikuussa 1983 Nicko McBrain.

Menestysalbumi Piece of Mind (1983)

Katso myös: Piece of Mind
Rumpali Clive Burrin korvasi Nicko McBrain.

Vuoden 1983 alussa Iron Maiden keskittyi uuden Piece of Mind -albumin työstämiseen. Yhtye majoittui Guernseyn saarelle tammikuussa 1983 kirjoittamaan uutta materiaalia. Talvikaudeksi turisteista tyhjentynyt Le Chalet -hotelli toimi kuukauden ajan yhtyeen tukikohtana. Vähäisen käyttöasteen ansiosta hotellin ravintolasalista järjestyi Iron Maidenille harjoitustila.[36] Tammikuussa yhtye siirtyi Bahamalle, Nassaun kaupungin Compass Point -studiolle nauhoituksiin, lähes yksinomaan verotussyistä. Iron Maiden ja sen managerit Rod Smallwood ja Andy Taylor varautuivat säästämään kaikissa mahdollisissa tuotantokustannuksissa. Ison-Britannian ulkopuolella nauhoitettu materiaali ja sen myyntituotot eivät kuuluneet 1980-luvun alussa Ison-Britannian verotuksen piiriin, joten yhtyeen valittavaksi jäi kaksi studiota: Antiguan Air Studios tai Bahaman Compass Point. Tuottaja Martin Birch vieraili molemmissa ja valitsi Bahaman. Yhtyeellä ei ollut kuitenkaan yhtään kappaletta valmiina sen saavuttua Nassaun studioon.[37]

Alun perin työnimellä Food For Thought tunnettu Piece of Mind äänitettiin tammikuussa 1983 ja se oli Iron Maidenin ensimmäinen Englannin ulkopuolella äänitetty albumi.[37] Albumin kannen ideoivat Rod Smallwood ja Steve Harris. Derek Riggs lensi Bahamasaarille maalatakseen kannen yhtyeen ollessa vielä studiossa. Runsaan kuukauden äänityssessioiden jälkeen albumin miksaus alkoi maaliskuussa New Yorkissa, legendaarisessa Electric Ladyland -studiossa Martin Birchin johdolla.[38]

Albumi Piece of Mind julkaistiin lopulta 28. toukokuuta 1983 ja se nousi brittilistan sijalle 3.[38] Albumin singlet olivat jo huhtikuussa 1983 julkaistu Flight of Icarus (brittilistan sija 11)[38] ja heinäkuussa 1983 julkaistu The Trooper (sija 12)[38], josta tuli nopeasti konserttien vakiokappale ja klassikko. Albumia tuki jälleen suuri 143 konsertin maailmankiertue, World Piece Tour, joka alkoi 2. toukokuuta 1983 Hullista Englannista ja päättyi 18. joulukuuta 1983 Dortmundissa Saksassa konserttiin, joka televisioitiin koko Eurooppaan.[38]

Vuonna 1983 Iron Maiden esiintyi ensimmäisen kerran pääesiintyjänä kiertueella Yhdysvalloissa. Kiertuetta edisti Piece of Mindin sijoittuminen Yhdysvalloissa albumilistalla sijalle 14. Albumi oli myös yhtyeen ensimmäinen yli miljoonan kappaleen myynnin eli platinarajan ylittänyt albumi Yhdysvalloissa.[39] Suomessa Piece of Mind sijoittui albumilistan toiseksi.[40] Kerrang!-lehti äänesti albumin parhaimmaksi lukijaäänestyksessä vuonna 1983.[37]

Powerslave ja livealbumi Live After Death (1984-1985)

Katso myös: Powerslave ja Live After Death

Iron Maiden äänitti seuraavan albuminsa Powerslaven edellisen tapaan Compass Point Studiosilla Bahamalla.[41] Albumin kansitaide käsittelee muinaista Egyptiä ja kansikuvassa Eddie istuu valtaistuimella.[42] Iron Maiden julkaisi Powerslaven 15. syyskuuta 1984 ja se nousi Britannian albumilistan sijalle 2.[43][41]

Albumin kappaleiden tekstit kertoivat nyt jo Iron Maidenille tyypilliseen tapaan niiden sanoittajien hyvinkin erilaisista kiinnostuksien kohteista: Harrisin "Aces High" (taistelu Britanniasta), "The Duellists" (Yrjöjen aikakauden kaksintaistelut) sekä yli kolmetoistaminuuttinen päätösraita "Rime of the Ancient Mariner" (Samuel Taylor Coleridgen runoon Vanhan merimiehen tarina perustuva kertomus epäonnisesta merenkulkijasta); Smithin ja Dickinsonin "2 Minutes to Midnight" (ydinsota), "Flash of the Blade" (fantasia-aiheet, muun muassa ritarit ja lohikäärmeet), "Back in the Village" (televisiosarja The Prisoner) sekä nimiraita "Powerslave" (muinainen Egypti).

Single 2 Minutes to Midnight julkaistiin 18. elokuuta 1984 ja se nousi Britannian singlelistalla sijalle 11. Kaksi kuukautta albumin julkaisun jälkeen, 3. marraskuuta ilmestynyt single Aces High nousi niin ikään Britannian singlelistalle, sijalle 20.[43]

Puolasta 9. elokuuta 1984 alkanut suuri World Slavery Tour -kiertue päättyi 5. heinäkuuta 1985 Kaliforniaan, Yhdysvaltoihin Iron Maidenin kierrettyä 24 maata 322 päivässä. Kiertue oli yhtyeen pisin siihenastisista ja sisälsi 190 konserttia.[43][44] Iron Maidenin suurin yleisö oli Brasiliassa Rock in Rio -festivaaleilla 11. tammikuuta 1985, jolloin kuulijoita oli arviolta 200 000.[43] Tammikuussa 1985 Iron Maiden soitti myös seitsemänä loppuunmyytynä iltana New Yorkin Radio City Music Hallissa.[45] World Slavery Tourilta nauhoitettiin neljä 14-17. maaliskuuta 1985 Kalifornian Long Beachillä esitettyä konserttia yhdeksi livealbumiksi sekä Jim Yukichin ohjaamaksi konserttivideoksi Live After Death.[46]

Musiikillinen kunnianhimo kasvaa: Somewhere in Time ja Seventh Son of a Seventh Son (1986-1989)

Katso myös: Somewhere in Time ja Seventh Son of a Seventh Son

Somewhere in Time oli Iron Maidenin kallein albumi. Yhtye äänitti basso- ja rumpuraidat jälleen Nassaun Compass Pointissa ja matkusti seuraavaksi Alankomaihin Wiseloord-studiolle äänittämään kitaraosuudet ja laulun. Tämän jälkeen tuottaja Martin Birch lähti miksaamaan kappaleet New Yorkiin Electric Ladyland -studiolle. Steve Harris, Adrian Smith ja Dave Murray kokeilivat uusia kitarasyntetisaattoreita, jotka muuttivat yhtyeen soundia.[47] Albumin kannessa Eddie esiintyy Terminator- ja Doctor Who -tyylisenä "roistomaisena" poliisina.[47] Somewhere in Timen teemana on avaruus ja yhtä lukuun ottamatta kappaleet käsittelivät aikaa: "Wasted Years", "Heaven Can Wait", "Deja-Vu", "The Loneliness of the Long Distance Runner" ja "Caught Somewhere in Time."[47] Bruce Dickinson kirjoitti kolme kappaletta albumille, mutta ne jäivät lopulliselta julkaisulta pois.

Somewhere in Time julkaistiin 11. lokakuuta 1986. Albumilta lohkaistiin kaksi singleä: 6. syyskuuta Wasted Years (brittilistan 18.) ja 22. marraskuuta Stranger in a Strange Land (brittilistan 22). Iron Maiden lähti Somewhere On Tour -kiertueelle jo ennen albumin julkaisua. Yhtye esiintyi 3. syyskuuta 1986 alkaneella lyhyellä kiertueella 12 kertaa Itä-Euroopassa ja kaksi kertaa Lontoon Hammersmith Odeonilla.[48] Tammikuussa 1987 alkoi viisi kuukautta kestänyt 73 konsertin Yhdysvaltojen kiertue, ja lopulta 148 konsertin jälkeen Somewhere On Tour päättyi Osakaan, Japaniiin 21. toukokuuta 1987.[48]

Iron Maidenin seitsemäs studioalbumi, 23. huhtikuuta 1988 julkaistu Seventh Son of a Seventh Son oli yhtyeen toinen albumi, joka ylsi heti julkaisuviikolla yhtyeen kotimaan listaykköseksi. Löyhästi konseptialbumin tapainen Seventh Son of a Seventh Son vei yhtyeen musiikkia enemmän progressiiviseen suuntaan. Albumilta julkaistut kaikki neljä singleä ylsivät Britannian singlelistalle kymmenen parhaan joukkoon: Can I Play with Madness (brittilistan 3.), The Evil That Men Do (5.), The Clairvoyant (6.), Infinite Dreams (6.)[49] Yhtye julkaisi myös konserttivideon Maiden England, joka nousi videolistan ykköseksi.[49]

Vuonna 1988 yhtye esiintyi Doningtonin Monsters of Rock -festivaalin pääesiintyjänä rikkoen festivaalin kävijäennätyksen keräämällä 108 000 katsojaa paikan päälle.[49] Festivaalin jälkitunnelmat olivat kuitenkin traagiset, sillä kaksi ihmistä oli kuollut aiemmin päivällä Guns N' Rosesin esiintymisen aikana, kun he olivat jääneet muiden tallomiksi mutavellissä.[50]

Vuoden 1989 Iron Maiden piti taukoa.

Miehistönvaihdoksia: No Prayer for the Dying ja Fear of the Dark (1990–1993)

Katso myös: No Prayer for the Dying ja Fear of the Dark
Janick Gers vieraili Bruce Dickinsonin sooloalbumilla ja -kiertueella ennen liittymistään Iron Maideniin.

Uusi vuosikymmen toi mukanaan muutoksia. Kitaristi Adrian Smith jätti yhtyeen vuonna 1990.[51] Yhtyeen ensimmäinen 1990-luvun albumi oli No Prayer for the Dying, joka oli aikaisemmin ilmestyneen Number of the Beastin jälkeen ensimmäinen kokonaan Englannissa äänitetty pitkäsoitto. Albumi äänitettiin vuonna 1990 Steve Harrisin Essex-kartanon lähellä olevassa ladossa, jonka vieressä oli The Rolling Stonesin siirreltävä studio.[52] Yhtyeen suunnitelma oli viettää kolme kuukautta Harrisin kartanossa ja kirjoittaa kappaleet kaikessa rauhassa. Parin viikon kuluttua Iron Maiden päätti tilata The Rolling Stonesin studion ja aloittaa äänitykset.[52] Kappaleet kirjoitettiin kiireellä, ja koska Harris oli jäsenistä ainoa, joka ei ollut välivuoden aikana tehnyt sooloalbumia, hänellä oli paljon kappaleita harjoiteltavaksi yhtyeelle.[52] Kitaristi Adrian Smith kirjoitti "Hooks in You"-kappaleen yhdessä Bruce Dickinsonin kanssa, mutta Smithin osuuden soitti Iron Maidenin uusi kitaristi Janick Gers.[52] Kappaleessa "Run Silent, Run Deep" on lainattu Led Zeppelin "Kashmiria."[53] Vaikka albumi ei kirvoittanut faneilta samanlaisia ylisanoja kuin 1980-luvun klassikkotuotokset, yhtyeen singlemenestys jatkui silti: albumin single Bring Your Daughter... to the Slaughter nousi heti listaykköseksi pysyen kärjessä kolmena viikkona[53] ja Holy Smoke sijoittui kolmanneksi Englannissa loppuvuodesta 1990.[54] Yhtye aloitti No Prayer on the Road -kiertueen salaisella konsertilla Milton Keynesissä 19. syyskuuta 1990.[53]

Seuraavan albumin Fear of the Darkin kaksitoista kappaletta äänitettiin Harrisin kotistudiolla Essexissä.[55] Albumilla oli myös laajempi tyylivalikoima kuin koskaan aikaisemmin: kappaleita olivat muun muassa Harrisin blues-henkinen "From Here To Eternity", Bruce Dickinsonin ja Dave Murrayn "Chains of Misery" sekä Dickinsonin ja Janick Gersin Led Zeppelin -henkinen "Fear is the Key."[55] Albumi julkaistiin 11. toukokuuta 1992 eikä se vastannut fanien odotuksia, mutta edellisen albumin tavoin Fear of the Darkin singlet menestyivät hyvin: Be Quick or Be Dead oli brittilistan sijalla toinen ja From Here to Eternity sijalla 21.[56] Fear of the Darkin nimiraita on ollut ilmestymisestään lähtien lähes poikkeuksetta Iron Maiden -konserttien vakio-ohjelmanumero. Itse albumi nousi Englannissa listan kärkeen.[55] Fear of the Dark -kiertue käynnistyi Skandinaviasta toukokuussa 1992 ja mutkitteli pitkin mannerta kesän ajan.[57] Kiertueelta taltioitiin materiaalia kahdelle livealbumille, jotka julkaistiin vuoden 1993 lopussa: A Real Live One ja A Real Dead One. Yhtye oli pääesiintyjänä Castle Doningtonissa elokuussa.[57]

Lopulta syyskuussa vuonna 1993 Dickinson ilmoitti eroavansa Iron Maidenista ja siirtyvänsä soolouralle. Yhtyeen muut jäsenet olivat masentuneita laulajan lähdöstä, varsinkin Steve Harris.[58] Yhtye piti lyhyen luovan tauon ja aloitti uuden laulajan etsinnän.

Iron Maiden ja Blaze Bayley (1993–1999)

Katso myös: The X Factor ja Virtual XI
Uuden laulajan Blaze Bayleyn myötä Iron Maidenin tyyli muuttui suuresti.

Marraskuussa 1993 uudeksi Iron Maiden -laulajaksi palkattiin Wolfsbanessa kannuksensa ansainnut Blaze Bayley, joka oli laulutekniikaltaan ja -ääneltään Bruce Dickinsoniin verrattuna varsin erilainen. Osittain juuri erilaisuutensa vuoksi mies ei koskaan saavuttanut varauksetonta suosiota Iron Maiden -fanien joukossa. Bayleyn laulutekniikasta ja äänialan suppeudesta johtuen yhtye joutui jättämään pois esimerkiksi konserttien vakionumeroihin aiemmin kuuluneen "Run to the Hills"-kappaleen. Miestä kritisoitiin myös paljon hänen "The Evil That Men Do"-kappaleen tulkinnastaan.[8]

Yhtyeen musiikkikin koki muutoksia. Steve Harrisin tammikuussa 1994 lähes kokonaan sanoittama ja säveltämä kymmenes, 2. lokakuuta 1995 julkaistu studioalbumi oli The X Factor. Albumia äänitettiin yli vuoden verran Steve Harrisin kotistudiolla, jonka nimi oli Barnyard.[59]

The X Factor oli synkkä Iron Maiden -albumiksi.[60] Harris on itse sanonut albumin kuuluvan hänen suosikkeihinsa ja sanoo sen olevan jatkoa Seventh Son of a Seventh Son -albumille.[60] Harrisin isä kuoli albumin kirjoittamisen aikoihin ja Harrisin vaimo otti basistista avioeron. Julkaisua seurannut, vuoden 1995 syyskuussa alkanut The X Factour -kiertuekin koki vastoinkäymisiä: uusi laulaja Bayley sai allergisia reaktioita esiintymislavoilla käytetyistä materiaaleista, joten kiertue jouduttiin lopettamaan kesken. Yhtye ehti kuitenkin kiertää totuttua pienemmissä konserttisaleissa vajaan vuoden ajan. The X Factour -kiertueen aikana vuonna 1996 Iron Maiden julkaisi 27 kappaletta sisältävän kokoelma-albumin The Best of the Beast, jossa oli yksi uusi ja ennen julkaisematon kappale "Virus." Harrisin, Bayleyn, Murrayn ja Gersin tekemä "Virus" äänitettiin vuoden kestäneen kiertueen päätteeksi Barnyad-studiolla syyskuussa 1996.[61]

Iron Maidenin yhdestoista studioalbumi Virtual XI julkaistiin maaliskuussa 1998. Steve Harris jatkoi musiikillisia kokeilujaan: albumin kappaleet sisälsivät huomattavan paljon Harrisin tekemiä kosketinsoitinosia. Iron Maiden oli käyttänyt aikaisemminkin kosketinsoittimia, muun muassa albumeilla Somewhere In Time ja The X Factor, mutta silloin studiomuusikkona oli Michael Kenney. Raidat The Angel and the Gambler (brittilistan sijoitus 18) ja Futureal julkaistiin singleinä. Albumia seurannut, huhtikuussa 1998 alkanut ja joulukuussa 1998 päättynyt kiertue katkesi jälleen kesken Yhdysvaltojen osuuden.

Yhtyeen studioalbumien järjestysnumeroita mukailevien The X Factor (1995) ja Virtual XI (1998) menestys ei ollut Bayleyn hyvästä yrityksestä huolimatta kuitenkaan aikaisempiin Iron Maiden -tuotoksiin verrattuna kovin merkittävä. The X Factor nousi brittilistalla sijalle 8 ja Virtual XI vain sijalle 16, mikä oli Iron Maidenin studioalbumien listasijoituksista kaikkien aikojen heikoin.[23]

Iron Maiden Ed Huntour -kiertueella.

Uuden kokoonpanon takerrellessa Iron Maiden jatkoi Steve Harrisin johdolla kataloginsa työstämistä. Kaikki yhtyeen ennen vuotta 1994 julkaistut albumit julkaistiin vuoden 1998 aikana uudelleenmasteroituina versioina. Yhtye niputti myös vuonna 1993 julkaistut livealbumit A Real Live One ja A Real Dead One yhdeksi tupla-albumiksi A Real Live Dead One. Vuonna 1999 julkaistiin myös Iron Maiden -aiheinen tietokonepeli Ed Hunter ja kokoelma-CD.

Kun Bruce Dickinson vuoden 1998 lopussa oli ilmaissut halunsa palata Iron Maideniin, kahden laimeasti vastaanotetun albumin ja epäonnistuneen kiertueen jälkeen Bayleyn ja Iron Maidenin tiet erkanivat helmikuussa 1999 vain kuuden vuoden yhteistyön jälkeen.

Klassinen kokoonpano palaa vahvistettuna: Brave New World ja Dance of Death (2000-2004)

Katso myös: Brave New World ja Dance of Death
Iron Maidenin nykyiset kielisoittajat Adrian Smith (vas.), Steve Harris, Dave Murray ja Janick Gers vuonna 2008.

Epäonnistuneen laulajakokeilun jälkeen Bruce Dickinson palasi yhtyeeseen yhdessä kitaristi Adrian Smithin kanssa alkuvuodesta 1999. Koska Smithin aiemmin korvannut Janick Gers jatkoi edelleen Iron Maidenissa, yhtyeessä oli kolme soolokitaristia.

Kolmen kitaristin tukevoittama albumi Brave New World ilmestyi toukokuussa 2000. Sen tuotti Kevin Shirley, joka oli aikaisemmin työskennellyt The Black Crowesin, Aerosmithin, Dream Theaterin ja Silverchairin kanssa.[62] Yhtyeen jäsenten mielestä albumin äänityssessiot olivat miellyttäviä.[62] Avausraita "The Wicker Man" on nimetty elokuvan Uhrijuhla (engl. The Wicker Man) mukaan.[62] Brave New Worldin myötä eräs aikakausi tuli päätökseen, kun yhtyeen pitkäaikainen yhteistyökumppani Derek Riggs taiteili albumin kanteen viimeisen kerran Eddien kuvan.

Brave New World -albumia seurasivat singlejulkaisut The Wicker Man ja Out of the Silent Planet sekä menestyksekäs yli sadan konsertin maailmankiertue, joka jatkui vuoteen 2001 ja kulminoitui yhtyeelle tuttuun Rock in Rio -festivaaliin Rio de Janeirossa, Brasiliassa, missä Iron Maiden soitti uransa suurimman konserttinsa 250 000 kuulijan edessä.[63] Konsertista julkaistiin myös livealbumi live-DVD Rock in Rio.[63] Iron Maiden ilmoitti Metal 2000 -kiertueen Englannin osuuden alkavan 16. kesäkuuta Lontoossa Earl's Court -areenalla. Konsertin liput myytiin loppuun kolmessa päivässä jo ennen yhtyeen ilmoitettua lämmittelijöiksi Slayerin ja Entombedin.[64]

Vaikka vuonna 2002 ei ilmestynyt uutta studioalbumia eikä oltu kiertueella, vuosi oli toiminnan täytteinen. 2002 ilmestyi kokoelma Edward the Great, joka sisälsi yhtyeen tunnetuimpia hittejä. Samana vuonna päivänvalon näki myös harvinaisia äänityksiä vuosien varrelta sisältänyt kokoelma, joka julkaistiin rajoitettuna kuuden CD:n painoksena metallisessa laatikossa nimellä Eddie's Archive. Bändi myös keikkaili lyhyen ajan rahoittaakseen Clive Burrin valitettavan MS-taudin hoidon joka söi paljon rahaa. Näin bändi tuki ex-rumpaliaan.

Dance of Death, Iron Maidenin kolmastoista studioalbumi ilmestyi syyskuussa 2003. Suomessa kultalevyyn oikeuttaneet 15 000 kappaletta myytiin neljässä päivässä ilmestymisestä. Albumilta lohkaistiin kaksi singleä, Wildest Dreams ja Rainmaker. Albumi sisälsi myös kaksi erikoisuutta. Täysin akustinen kappale "Journeyman" poikkesi totutusta Iron Maiden -tuotannosta ja rumpali Nicko McBrain osallistui ensimmäistä kertaa kappaleiden tekoon kirjoittamalla raidan "New Frontier" yhdessä Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin kanssa.[65]

Lokakuussa 2003 yhtye aloitti uutta levyä tukeneen maailmankiertueen Dance of Death World Tour, jonka Dortmundin konsertti taltioitiin vuonna 2005 julkaistuksi livealbumiksi ja DVD:ksi Death on the Road. Dance of Death World Tour päättyi helmikuussa 2004 Japanissa.

25-vuotisjuhlintaa, uusi albumi ja maailmankiertueita (2005-2007)

Katso myös: A Matter of Life and Death
Bruce Dickinson Somewhere Back in Time World Tour -kiertueella.

Vuonna 2005 oli kulunut 25 vuotta Iron Maidenin esikoisalbumin julkaisusta. Saavutusta juhlistaakseen Iron Maiden lähti Early Days -lisänimeä kantaneelle Eddie Rips Up The World Tour -maailmankiertueelle, jonka konserteissa yhtye esitti ainoastaan neljän ensimmäisen albuminsa kappaleita. Kiertue oli samalla vuonna 2004 julkaistun virallisen historiikki-DVD:n, The Early Daysin promootio.[66]

Iron Maidenin neljännentoista studioalbumin, A Matter of Life and Deathin, ensimmäinen single The Reincarnation of Benjamin Breeg julkaistiin 16. elokuuta 2006 ja albumi 25. elokuuta 2006. Lokakuussa julkaistiin albumin toinen single Different World, joka ylsi ensimmäiseksi Suomen virallisella singlelistalla. A Matter Of Life And Death pääsi Suomen virallisella listalla ensimmäiseksi.[67]

Joulukuussa 2006 Iron Maidenin esiintyi Abbey Roadin studiossa. Yhtyeen esiintyminen taltioitiin ja esitettiin Channel 4:lla Britanniassa maaliskuussa 2007 ja Sundance Channelilla Yhdysvalloissa heinäkuussa 2007.[68]

Vuonna 2007 Iron Maiden jatkoi festivaaliesiintymisiä eri puolilla maailmaa, muun muassa Dubaissa ja Intiassa.

Somewhere Back In Time (2008-2009)

Yhtye ilmoitti 5. syyskuuta 2007 lähtevänsä Live After Death -konsertti-DVD:n julkistamiseen liittyvälle Somewhere Back in Time World Tour -kiertueelle.[69] Kiertueen konserttien kappalelista koostettiin 1980-luvun kappaleista. Kiertueen juliste on mukailtu yhtyeen Powerslave-albumin kannesta. Kiertue käynnistyi 1. helmikuuta 2008 Mumbaista, Intiasta, jossa yleisömäärä oli noin 30 000. Kiertueen ensimmäinen etappi sisälsi 24 konserttia 21 maassa. Matkaa kertyi yli 50 000 kilometriä yhtyeen omalla "Ed Force One"-lentokoneella.[70] Yhtye soitti historiansa ensimmäiset konsertit Costa Ricassa ja Kolumbiassa sekä ensimmäisen Australian konserttinsa sitten vuoden 1992. Iron Maiden ei soittanut konsertissa uusimpia kappaleitaan (paitsi "Fear of the Darkin"), vaan ainoastaan 1980-luvun tuotantoa painottuen vuosien 1984-88 tuotantoon.[69]

Iron Maiden julkaisi 12. toukokuuta 2008 uuden Somewhere Back in Time -kokoelma-albumin. Se sisältää kappaleita vuoden 1988 Seventh Son of a Seventh Sonilta ja vuoden 1985 Live After Death -livealbumilta. Kokoelma sisältää myös valikoituja hittejä 1980-luvulta. Somewhere Back in Time-kiertue päättyi 2. huhtikuuta 2009 Floridan Fort Lauderdalessa järjestettyyn konserttiin.

20. tammikuuta 2009 yhtye ilmoitti julkaisevansa dokumenttielokuvan valikoiduissa teattereissa 21. huhtikuuta 2009. Iron Maiden: Flight 666 -nimisen dokumentin tuottamisessa oli mukana Banger Productions. Sen julkaisi Yhdysvalloissa Universal Music Group ja muualla maailmasta EMI. Dokumentin DVD-julkaisun päivämäärä oli 25. toukokuuta 2009.[71]

The Final Frontier (2009-2011)

Rumpali Nicko McBrain kertoi Revolver Magazine -lehden haastattelussa, että yhtye on aloittanut uuden materiaalin työstämisen.lähde tarkemmin? Uusi materiaali kirjoitetaan marras-joulukuussa 2009, ja albumin arviolta seitsemän viikkoa kestävät nauhoitukset alkanevat tammikuussa 2010. Albumin sanottiin ilmestyvän kesällä 2010. Tammikuun 2010 alussa kuitenkin rumpali McBrain tiedotti haastattelussa, että uusi albumi voikin ilmestyä vasta vuoden 2011 alussa. Kappaleet nauhoitetaan Bahamalla Compass Point -studiossa, jossa esimerkiksi yhtyeen klassikkoalbumit Piece of Mind (1983), Powerslave (1984), Somewhere in Time (1986) ja Seventh Son of a Seventh Son (1988) on nauhoitettu.

Uutta studioalbumia tukeva kiertue alkaa McBrainin mukaan kesällä 2010 ja loppuu saman vuoden talvella. Yhtye nähtiin myös Suomessa Porissa kaksipäiväisillä Sonisphere-festivaaleilla elokuussa 2010.

4. maaliskuuta 2010 julkaistiin tieto bändin uudesta levystä, joka kantaa nimeä "The Final Frontier." Levy on yhtyeen historian pisin, kestäen yli 76 minuuttia. Lisäksi bonuksena julkaistiin myös 22 keikkaa kattava Pohjois-Amerikan kiertue kesä-heinäkuussa. "The Final Frontier" ilmestyi 16.8.2010 (osassa maailmaa 13.8.2010). Iron Maiden julkaisi 8. kesäkuuta El Dorado-nimisen kappaleen The Final Frontier-levyltä ilmaiseksi ladattavaksi faneilleen. 13. heinäkuuta yhtye julkaisi nettisivuillaan The Final Frontier-musiikkivideon, joka pohjautuu uuden levyn avausraitaan. [72].

Palkinnot ja perintö

Iron Maidenin Steve Harris, Dave Murray, Janick Gers ja Adrian Smith Pariisissa Bercy-areenalla.

Iron Maiden sijoittui 24. sijalle VH1-kanavan listalla "100 Greatest Artists of Hard Rock."[73] Yhtye sijoittui neljänneksi MTV:n "Top 10 Greatest Heavy Metal Bands of All Time" -listalla.[74] Yhtye sijoittui myös kolmanneksi parhaaksi metalliyhtyeeksi listalla "VH1 Classic: Top 20 Metal Bands."[75] Yhtye voitti Ivor Novello -palkinnon kansainvälisestä saavutuksesta vuonna 2002.[4] Yhtye hyväksyttiin Yhdysvaltain kiertueellaan Hollywood Rockwalkiin vuonna 2005.[76] Vuonna 2004 yhtye voitti Metal Hammerin Metal Hammer Awards -gaalassa parhaan britti-yhtyeen palkinnon Dance of Deathin johtaneen maailmankiertueen ja albumin vuoksi.[77] Iron Maidenilla on myös naisista koostuva tribuuttiyhtye The Iron Maidens. Vuonna 2001 yhtye oli Grammy-ehdokkaana parhaasta metalli-esityksestä kappaleesta "The Wicker Man." Palkinnon voitti Deftones kappaleellaan "Elite."[78] Vuonna 2009 yhtye sai parhaan liveartistin ehdokkuuden BRIT Awards -gaalassa, jonka yhtye myös voitti.[79]

Iron Maiden käyttää usein tunnuslausetta "Up the Irons." Sama sanonta on painettu myös yhtyeen moniin fanituotteisiin. "The Irons" on viittaus Steve Harrisin suosikkijoukkueeseen, lontoolaiseen jalkapalloklubi West Ham Unitediin. Metallica-yhtyeen perustaja Lars Ulrich on saanut vaikutteita Iron Maidenilta.[80]

Vuonna 2008 Kerrang! julkaisi tribuuttialbumin Maiden Heaven: A Tribute to Iron Maiden. Albumi koostuu Iron Maiden -covereista, joita soittavat muun muassa Metallica, Trivium, Machine Head, Avenged Sevenfold ja monet muut yhtyeet.

Iron Maidenin musiikkia on myös monissa musiikkivideopeleissä. Guitar Hero II -pelissä on "The Trooper", Guitar Hero Encore: Rocks the 80s:ssa "Wrathchild", Guitar Hero III: Legends of Rockissa "The Number of the Beast" ja Rock Bandissa, "The Number of the Beast" ja "Run to the Hills" ladattavana kappaleena. Run to the Hills esiintyy myös Grand Theft Auto IV: The Lost and Damnedissa ja. "2 Minutes to Midnight" on videopelissä Grand Theft Auto: Vice City ja Guitar Hero 5:ssa. "The Number of the Beast" kuullaan Tony Hawk's Pro Skater 4:ssa. "Different World" -kappale on videopelissä Tony Hawk's Downhill Jam. Kappale "From Here To Eternity" on Beavis ja Butt-head -sarjan jaksossa "Take A Number."[81]

Tyyli

Bruce Dickinson esittämässä "The Trooperia". Dickinson on pukeutunut punatakiksi ja pitää Yhdistyneen kuningaskunnan lippua. Taustalla oleva Eddien kuva on "The Trooper" -singlen kannesta.
Ei tiedostoa

”Caught Somewhere in Time” (1986)

”Caught Somewhere in Time” on Somewhere in Time -albumin avausraita.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

”Sign of the Cross” (1995)

”Sign of the Cross” albumilta The X Factor on Blaze Bayleyn laulama kappale.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet


Iron Maidenin musiikkityyli edustaa brittiläisen heavy metalin uutta aaltoa. Yhtyeessä on kolme kitaristia, yksi basisti, rumpali ja laulaja.

Iron Maidenin ensimmäinen laulaja oli punk-tyylinen Paul Di'Anno, jonka "oopperatyylinen" ja "nuotilleen oikein lauletuilla kuvioilla höystetty maaninen vibrato"[82] Bruce Dickinson korvasi vuonna 1981. Yhtyeen tyyli vaihtui raskaammaksi. Vuonna 1993 Dickinson lähti soolouralle ja hänen tilalleen tuli Blaze Bayley, jolloin tyyli uudistui. Vuonna 1999 Dickinson ja kitaristi Adrian Smith palasivat takaisin yhtyeeseen. Lähes kaikissa Iron Maiden -konserteissa esiintyy myös yhteen maskotti Eddie. "The Trooperin" aikana laulaja Bruce Dickinson on pukeutunut sotilaaksi ja kantaa Yhdistyneen kuningaskunnan lippua.[83]

Yhtyettä pidettiin Yhdysvalloissa "thrash metal -aikakaudella" (1980-luvun lopusta 1990-luvun alkuun) syntetisaattoreilla "höystettynä" ja "popmaisena."[84] Iron Maidenin musiikkia on usein verrattu Judas Priestiin.[85] Yhtyettä pidetään myös yhtenä ensimmäisistä brittiläisistä metalliyhtyeistä, ja sen on sanottu vaikuttaneen tyylilajin kehitykseen 1980-luvulla Led Zeppelinin ja Black Sabbathin rinnalla.[85]

Yhtyeen ja eri jäsenten vaikutteet

Yhtyeen esikuvina on toiminut Thin Lizzy, UFO, Deep Purple, Uriah Heep ja Wishbone Ash.[1][2] Yhtyeen rumpalin Nicko McBrainin vaikuttajina on toiminut The Animals, The Shadows, The Rolling Stones ja The Beatles.[86] Paul Di'Annon vaikuttajina on toimineet yhtyeet Leslie West, Mountain ja ZZ Top.[87] Dave Murray kuunteli pienenä reggaeta ja myöhemmin Jimi Hendrixiä ja bluesia.[88]

Adrian Smith kuunteli Black Sabbathia, Deep Purplea, Santanaa, The Rolling Stonesia ja Thin Lizzyä.[89] Bruce Dickinson puolestaan kuunteli myös Deep Purplea ja hän sanoi suosikkialbuminsa olevan kyseisen yhtyeen In Rock.[90] Janick Gers kuunteli The Beatlesia, Deep Purplea, Rory Gallagheria, T Rexiä, Lindisfarnea ja Led Zeppeliniä.[91]

Yhtye on myös tehnyt cover-versioita muun muassa UFOn, Thin Lizzyn, Deep Purplen ja Focusin kappaleista.[92][93]

Eddie the Head

Pääartikkeli: Eddie the Head
Somewhere in Time-albumin henkeen sopiva Eddie lavalla vuonna 2008.

Yhtyeen tunnetuin ja tärkein hahmo lienee maskotti Eddie, Edward The Head tai Edward The Great. Eddien piirsi taidekoulun jättänyt englantilainen Derek Riggs.[94] Eddie sai nimensä kuuluisalta naamiolta. Eddien oli tarkoitus olla "hullu, myyttinen hirviö ja bändin maskotti". Eddie esiintyi jokaisen Iron Maidenin levykotelon kannessa, julisteissa, t-paidoissa, lippalakeissa ja yhtyeen oheistuotteissa. Poikkeuksena toimi yhtyeen ensimmäinen single "Running Free", johon oli piiretty kujaa pakeneva fani.[94] Myös The Essential Iron Maiden -kokoelma-albumin kannessa esiintyy Eddien sijasta yhtye.[95]

Riggs on piirtänyt ja maalannut yhtyeelle satoja eri versioita Eddiestä.[94] Eddien kuva aiheutti pienoisen skandaalin vuonna 1980 Englannissa, kun "Sanctuary"-singlen kannessa Eddie oli kuvattuna Margaret Thatcherin murhaajana.[96]

Julkaisut

Pääartikkeli: Iron Maidenin diskografia
Pääartikkeli: Luettelo Iron Maidenin kappaleista

Studioalbumit

Jäsenet

Pääartikkeli: Luettelo Iron Maidenin jäsenistä

Nykyiset

Entiset

Iron Maiden Suomessa

Iron Maidenin esiintymiset

Iron Maidenin kiertueet

Pääartikkeli: Iron Maidenin kiertueet

Ed Force One

Tiedosto:Ed force at Nice Airport 17.5.08.JPG
Ed Force One Nizzan lentokentällä 17. toukokuuta 2008.

Ed Force One on Iron Maidenin rahti- ja matkustajakoneeksi räätälöity Boeing 757 -lentokone, jolla kuljetettiin Iron Maidenin konserttikalusto ja henkilöstö vuonna 2008 tapahtuneelle maailmankiertueelle "Somewhere Back in Time World Tour." Ed Force Onen kapteenina toimii laulaja Bruce Dickinson.[99]

Iron Maiden Fanclubin jäsenille järjestettiin kilpailu koneen nimeämisestä. Voittanut ehdotus "Ed Force One" viittaa Yhdysvaltain presidentin Air Force One -koneeseen ja Ed-sana luonnollisesti Iron Maidenin maskottiin, Eddieen.[100]

Katso myös

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ a b c d The History Of Iron Maiden - Part. 1: The Early Days (DVD). EMI. (englanniksi) Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”History” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  2. ↑ a b Iron Maiden Guitar Tab Edition. Alfred Publishing Company, 1999. ISBN 978-0769260198. (englanniksi)
  3. ↑ Iron Maiden star captains Rangers 12.2.2007. BBC. Viitattu 8.2.2008. (englanniksi)
  4. ↑ a b Jeff DeDekker: Iron Maiden coming to rock Regina 17.3.2008. Leader-Post. Viitattu 6.11.2008. (englanniksi)
  5. ↑ EMI artistit: Iron Maiden EMI Finland. Viitattu 2. maaliskuuta 2007.
  6. ↑ Iron Maiden: "Somewhere Back In Time: Best Of: 1980–1989". 13.12.2008. Viihdeuutinen.net. Viitattu 7.11.2008.
  7. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). EMI. 6 m 58 s. (englanniksi)
  8. ↑ a b Stenning, Paul: Iron Maiden: 30 Years of the Beast – The Complete Unauthorised Biography. Chrome Dreams, 2006. ISBN 1842403613. (englanniksi)
  9. ↑ Wall s. 63-64
  10. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Terry Wapramin haastattelu. EMI. 17 m 33 s. (englanniksi)
  11. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 16 m 53 s. (englanniksi)
  12. ↑ a b Wall s. 56-60
  13. ↑ Wall s. 69
  14. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 21 m 1 s. (englanniksi)
  15. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 21 m 10 s. (englanniksi)
  16. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 20 m 42 s. (englanniksi)
  17. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Dave Murrayn haastattelut. EMI. 22 m 30 s. (englanniksi)
  18. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). EMI. 24 m 9 s. (englanniksi)
  19. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Doug Sampsonin haastattelut. EMI. 24 m 30 s. (englanniksi)
  20. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Doug Sampsonin haastattelut. EMI. 38 m 9 s. (englanniksi)
  21. ↑ Wall s. 213
  22. ↑ 'Iron Maiden'. Iron Maiden, EMI, 1998.
  23. ↑ a b c Discography - Iron Maiden everyHit.com. Viitattu 10.11.2008. (englanniksi)
  24. ↑ Wall s. 212
  25. ↑ Wall s. 213
  26. ↑ Wall s. 214
  27. ↑ Jon Hinchcliffe: Dennis Stratton Interview - Oct 1999 2007. Praying Mantis. Viitattu 24.11.2008. (englanniksi)
  28. ↑ Killers Rautaneito. Viitattu 8.11.2008.
  29. ↑ Wall s. 267
  30. ↑ 'Killers'. Iron Maiden, EMI, 1998.
  31. ↑ Wall s. 272
  32. ↑ Wall s. 269
  33. ↑ Wall s. 260
  34. ↑ Shan Siva: PAUL DI'ANNO Interview Battlehelm.com. Viitattu 23.7.2007. (englanniksi)
  35. ↑ a b c d e 'The Number of the Beast'. Iron Maiden, EMI, 1998.
  36. ↑ Iron Maiden: Live After Death (DVD): History of Iron Maiden Part 2 – Live After Death. 1 m 33 s. EMI. (englanniksi)
  37. ↑ a b c Wall s. 373-374
  38. ↑ a b c d e 'Piece of Mind'. Iron Maiden, EMI, 1998.
  39. ↑ Wall s. 375
  40. ↑ Timo Pennanen: Sisältää hitin, s. 166. Otava, 2006. ISBN 9789511210535.
  41. ↑ a b Wall s. 381
  42. ↑ Wall s. 384
  43. ↑ a b c d 'Powerslave'. Iron Maiden, EMI, 1998.
  44. ↑ 'Live After Death'. Iron Maiden, EMI, 1998.
  45. ↑ Iron Maiden: Live After Death (DVD): History of Iron Maiden Part 2 – Live After Death. EMI. 32 m 50 s. (englanniksi)
  46. ↑ Wall s. 385
  47. ↑ a b c Wall s. 390-391
  48. ↑ a b 'Somewhere In Time'. Iron Maiden, EMI, 1998.
  49. ↑ a b c 'Seventh Son of a Seventh Son'. Iron Maiden, EMI, 1998.
  50. ↑ Wall s. 406
  51. ↑ Wall s. 428
  52. ↑ a b c d Wall s. 425
  53. ↑ a b c Wall s. 430-431
  54. ↑ 'No Prayer for the Dying'. Iron Maiden, EMI, 1998.
  55. ↑ a b c Wall s. 434-435
  56. ↑ 'Fear of the Dark'. Iron Maiden, EMI, 1998.
  57. ↑ a b Wall s. 436
  58. ↑ Wall s. 443
  59. ↑ Wall s. 463
  60. ↑ a b Wall s. 465
  61. ↑ Wall s. 473
  62. ↑ a b c Wall s. 519-520
  63. ↑ a b Wall s. 532
  64. ↑ Wall s. 522
  65. ↑ Miika Jalonen: Iron Maiden: Dance Of Death 8.10.2003. Desibeli.net. Viitattu 19.12.2008.
  66. ↑ Iron Maiden's 'The Early Years' DVD: Complete Details Revealed (Blabbermouth.netissä julkaistu Iron Maidenin virallinen lehdistötiedote) 17.9.2004. Blabbermouth.net. Viitattu 28.1.2009. (englanniksi)
  67. ↑ IRON MAIDEN - A Matter Of Life And Death (Albumit) YLE.fi. Viitattu 24.12.2008.
  68. ↑ IRON MAIDEN: 'Abbey Road' Performance To Air On Friday, Sneak Peek Available Blabbermouth.net. Viitattu 7.11.2008. (englanniksi)
  69. ↑ a b WORLD TOUR 08 ANNOUNCEMENT - EDDIE GETS HIGH AND GOES GLOBAL 5.9.2007. ironmaiden.com. Viitattu 27.11.2007. (englanniksi)
  70. ↑ Ed Force One Maiden-World.com. Viitattu 7.11.2008. (englanniksi)
  71. ↑ Iron Maiden: Flight 666 - The Movie ironmaiden.com. 20.1.2009. Viitattu 21.1.2009. (englanniksi)
  72. ↑ The Final Frontier Music Video Iron Maiden Holdings. Viitattu 13.7.2010. (englanniksi)
  73. ↑ 100 greatest artist of hard rock (40-21) VH1. Viitattu 6.11.2008. (englanniksi)
  74. ↑ Why they rule MTV. Viitattu 6.11.2008. (englanniksi)
  75. ↑ Iron Maiden VH1. Viitattu 6.11.2008. (englanniksi)
  76. ↑ Iron Maiden Added to Hollywood Rockwalk 22.8.2005. FOXNews.com. Viitattu 9.11.2008. (englanniksi)
  77. ↑ Iron Maiden receive rock honour 8.7.2004. BBC News. Viitattu 8.11.2008. (englanniksi)
  78. ↑ Wall s. 532
  79. ↑ Maiden nominated for Brit Award ironmaiden.com. 21.1.2009. Viitattu 24.1.2009. (englanniksi)
  80. ↑ Wall s. 127-128
  81. ↑ Beavis and Butt-head: Take A Number TV.com. Viitattu 20.11.2008. (englanniksi)
  82. ↑ Wall s. 339
  83. ↑ Bruce Dickinson Gets Egged At Ozzfest; Sharon Osbourne Calls Him A "Prick" 21.8.2005. Metalunderground.com. Viitattu 9.11.2008. (englanniksi)
  84. ↑ Toni Lyytikäinen: Iron Maiden: Seventh Son of a Seventh Son, 1988 27.7.2008. Desibeli.net. Viitattu 8.11.2008.
  85. ↑ a b Iron Maiden MTV. Viitattu 8.11.2008. (englanniksi)
  86. ↑ Wall s. 358
  87. ↑ Wall s. 313
  88. ↑ Wall s. 51
  89. ↑ Wall s. 244
  90. ↑ Wall s. 302-303
  91. ↑ Wall s. 416
  92. ↑ Songs covered by Iron Maiden The Covers Project. Viitattu 17.11.2008. (englanniksi)
  93. ↑ Iron Maiden Covers Thin Lizzy, Deep Purple For Upcoming B-Sides 6.9.2006. Blabbermouth.net. Viitattu 8.11.2008. (englanniksi)
  94. ↑ a b c Wall s. 194-166
  95. ↑ IRON MAIDEN: 'The Essential Iron Maiden' Cover Artwork Posted Online - June 17, 2005 17.6.2005. Blabbermouth.net. Viitattu 25.1.2009. (englanniksi)
  96. ↑ Wall s. 218-219
  97. ↑ Sonisphere 2010 7.-8.8.2010. sonispherefestival.net. Viitattu 8.2.2010.
  98. ↑ Iron Maiden konsertoi ensi kesänä Olympiastadionilla 21.9.2010. HS.fi. Viitattu 21.9.2010.
  99. ↑ World Tour 08 Announcement - Eddie gets high and goes global 5.9.2007. ironmaiden.com. Viitattu 17.3.2009. (englanniksi)
  100. ↑ Tim Cashmere: Iron Maiden Reveal Ed Force One 15.1.2008. undercover.com.au. Viitattu 17.3.2009. (englanniksi)

Kirjallisuutta

  • Wall, Mick: Iron Maiden – Run to the Hills. Johnny Kniga, WSOY, 2004. ISBN 978-951-0-29114-6.
  • Stenning, Paul: Iron Maiden: 30 Years of the Beast – The Complete Unauthorised Biography. Chrome Dreams, 2006. ISBN 1-84240-361-3.
  • Halfin, Ross: Iron Maiden – Kuvat. Johnny Kniga, WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33090-6.
  • Kallio, Janne: Rautaneito - Ilmestykset 1980-85. Brigatti Oy, 2008. ISBN 9789529248070.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Iron Maiden.
Iron Maiden
Studioalbumit
Livealbumit
EP:t
Kokoelmat
Boksit
Singlet
Videotallenteet
Katso myös

Malline:Link GA Malline:Link FA Malline:Link GA Malline:Link GA

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Iron_Maiden&oldid=9813223”