Sadomasokismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”S&M” ohjaa tänne. S&M on myös Metallican albumi.
Kuva S&M -studiosta.

Sadomasokismi (lyhenne SM[1], S&M, S/M) tarkoittaa seksuaalista toimintaa, johon liittyy leikittelyä valtasuhteilla (esim. roolileikit tai alistaminen ja alistuminen), sitomista tai nauttimista kivusta tai muista voimakkaista tuntemuksista (esim. piiskaaminen).

Termissä sadomasokismi yhdistyvät sekä sadistiset että masokistiset seksuaaliset mieltymykset. Masokistinen henkilö (masokisti, alk. Leopold von Sacher-Masochin nimestä) saa nautintoa joutuessaan alistetuksi, nöyryytetyksi, sidotuksi, satutetuksi tai joutuessaan kärsimään jollain muulla vastaavalla tavalla. Sadistinen henkilö (sadisti, alk. markiisi de Saden nimestä) saa nautintoa vallankäytöstä, alistamisesta tai henkisen tai fyysisen kärsimyksen tuottamisesta toiselle osapuolelle. Termejä voidaan käyttää kuvaamaan myös ei-seksuaalisia luonnetyyppejä.

Sadomasokismin psykologiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demonstrointia Folsominkadun messuilla (Folsom Street Fair) vuonna 2004.

Saksalainen psykoanalyytikko Richard von Krafft-Ebing käytti termejä sadismi ja masokismi ensimmäisenä kirjassaan Psychopathia Sexualis (1886). Samoihin aikoihin Sigmund Freud havaitsi, että sekä sadismi että masokismi esiintyvät usein samassa yksilössä, ja yhdisti nämä ominaisuudet sadomasokismin käsitteeksi. Tämä havainto on laajalti hyväksytty sekä kirjallisuudessa että käytännön sadomasokismissa — monet masokistit ja sadistit määrittelevät itsensä kykeneväksi toimimaan kumpana tahansa osapuolena. Tällaisen kaksoisroolin omaksujasta voidaan käyttää nimitystä switch (engl. "kytkin" tai "vaihtaa").

Sekä Krafft-Ebing että Freud olettivat, että miesten sadismi johtui miesten seksuaalivaiston aggressiivisen osan häiriöstä. Masokismia pidettiin miehissä huomattavasti poikkeuksellisempana miesten oletetun luonnollisen aggressiivisen seksuaalisen luonteen vuoksi. Freud epäili, että masokismia löytyy miehistä ainoastaan luonnollisemman sadismin muunnoksena. Naisten sadomasokismista keskusteltiin paljon vähemmän: sekä Freud että Krafft-Ebing olettivat masokismin olevan niin luonnollinen osa naisten seksuaalisuutta, että sen erottaminen poikkeavuutena olisi vaikeaa.

Havelock Ellis puolestaan väitti, ettei sadismin ja masokismin välissä ole olennaista eroa, vaan ne voidaan nähdä toisiaan täydentävinä tunnetiloina. Hän huomautti myös että sadomasokismi keskittyy ainoastaan seksuaalista mielihyvää tuottavaan kipuun, eikä julmuuteen yleensä, kuten Freud oli olettanut.

Ranskalainen filosofi Gilles Deleuze sen sijaan hylkäsi termin sadomasokismi keinotekoisena eritellessään Leopold von Sacher-Masochin teosta. Hänen mielestään sadismin ja masokismin lähtökohta oli täysin toisistaan poikkeava, ja niiden yhdistäminen samaksi käsitteeksi keinotekoista. Masokistien mahdolliset sadistiset piirteet Deleuze tulkitsi vasteiksi masokismiin.

Nykyisin on useita selityksiä sille, miksi jotkut kokevat sadomasokismin nautinnolliseksi, ja vastaus riippuu paljolti yksilöstä. Toisille alistuvan roolin ottaminen voi merkitä terapeuttista pakoa stressistä, vastuusta tai syyllisyydestä. Toisille alistuminen voi tarkoittaa turvallisuutta. Sadisti sen sijaan saattaa nauttia vallasta tai masokistin tyydyttämisestä. On kuitenkin huonosti tiedossa, mikä pohjimmiltaan yhdistää nämä tunnetilat ja seksuaalisen nautinnon.

Sadomasokismin historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä seksuaalisuuden laji on osittain (sadismi) nimetty ranskalaisen markiisi De Saden mukaan, joka kirjoitti useita sadomasokistisia kirjoja ja novelleja. Markiisin elinaikana ne olivat julkinen salaisuus, sillä kukaan ei halunnut myöntää ostaneensa niitä, vaikka monet tiesivät niistä ja niiden kirjoittajasta. Ei ole varmoja todisteita siitä, että markiisi olisi toteuttanut fantasioimiaan sadomasokistisia orgioita: kukaan aikalainen ei tunnustanut osallistuneensa niihin eikä yksikään nainen syyttänyt markiisia kidutuksesta. Levottoman aikakauden lehdistö olisi varmasti takertunut aiheeseen, jos olisi voinut todisteiden perusteella tehdä niin: tuolloin kunnianloukkaus oli vakava asia ja siitä säädetyt rangaistukset ankaria.

1600-luvun Japani[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanissa 1600-luvun Edo-kaudella varakkaissa piireissä perinteisestä sidontataidosta, joka oli alun perin julma kidutusmenetelmä, muokattiin omanlainen sadomasokismin muoto.lähde? Japanin sisällissodissa erilaiset sotaherrat ja rosvopäälliköt toisinaan kidnappasivat kilpailijoidensa rakastajattaria, vaimoja tai tyttäriä, joita kidutettiin tai uhattiin kidutuksella uhkavaatimuksien painottamiseksi. Naisia ei kuitenkaan yleensä haluttu vahingoittaa pahoin, joten sidontataitoa kehitettiin vammojen välttämiseksi. Sidontataitoa käytettiin myös rakastajattarien ja jalkavaimojen kurittamiseen ja myöhemmin sitä harrastettiin huvin vuoksi: Japanin taiteessa ja kirjallisuudessa on runsaasti kertomuksia ja kuvauksia siitä. Japanilaisen perinteisen sidontataidon mestari on sensei (sensei viittaa japanin kielessä mihin hyvänsä ohjaajaan tai opettajaan, tietyn taidon hallitsijaan) ja hän tekee naisesta taideteoksen sitomalla tämän erilaisiin asentoihin symboloiden kasveja tai eläimiä. Nykyaikaisessa sidontaleikissä usein painotetaan kuitenkin pitkitettyä nöyryytystä ja toisinaan lievää kivunkin tuottoa. Yleensä senseit ovat miehiä ja sidottavat naisia. Välineinä on karkeita köysiä sekä bambukeppejä ja vahakynttilöitä. Tämä japanilainen sadomasokismin muoto unohtui 1800-luvun lopulla Japanin pyrkiessä länsimaalaistumaan, jolloin varsinkin brittiläistä tapakulttuuria suosittiin. Sidontataito koki uudelleentulemisen toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain miehittäessä Japanin pääsaaria. Tällöin Yhdysvaltain sotilaita varten perustettiin useita bordelleja, joissa japanilainen sidonta oli eräs suosituimmista ohjelmanumeroista.

Viktoriaaninen Britannia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maila.
Ranskalainen Martinet-piiska.

Britanniassa viktoriaanisena aikana sadomasokismi nousi kukoistukseen. Yläluokkaisten miesten ja naisten elämää leimasivat hemmotteleva palvelusväki ja tiukka tapakulttuuri. Monet miehet ja usein naisetkin hakivat (oletettavasti) henkistä tasapainoa vierailemalla kalliissa bordelleissa vapaaehtoisesti nöyryytettävinä.

1950-luvun Britanniassa perinteinen tyttöjen ja poikien sisäoppilaitoksen koulukuri sai toisinaan sadomasokistisia piirteitä opettajien käyttäessä väärin rankaisuvaltaansa oppilaitaan kohtaan. Tuolloin Britanniassa tehtiin maanalaisesti lukuisia pornografisia elokuvia, joiden aiheena oli oppilaitaan rankaiseva opettaja ja siten koulutyttöteema vakiinnutti asemansa sadomasokistien fantasioissa. Stereotyyppisiä tämän kauden kuritusvälineitä ovat ruokokeppi eli cane sekä maila eli paddle.

Toinen oppilaitosympäristöön sijoitettava sadomasokismin muoto - todellisuudessa tai fantasiassa - ovat opiskelijayhteisöjen initiaatioriitit, joihin kuvitellaan liittyvän piiskaamista esimerkiksi mailalla.

Sadomasokismi lähimenneisyydessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stereotyyppinen kuva valtiattaresta eli dominasta: saappaat, ruoska ja musta nahka ovat kuvan kliseemäisiä elementtejä.

Muita sadomasokismin nousukausia olivat viktoriaanista aikaa muistuttavat vuodet 1950–1960 Yhdysvalloissa sekä seksuaalisen vapautumisen vuosina 1960–1970 Ranskassa; joidenkin tutkijoiden mukaan viimeksi mainittu oli eräänlainen vastareaktio hippien seksuaalisille näkemyksille. Vuonna 1954 ilmestyi Pariisissa sadomasokistisen kirjallisuuden tunnetuimpiin teoksiin kuuluva O:n tarina (Histoire d'O).

Sadomasokismi viestintävälineissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sadomasokismi on ollut suosittu kuvausten aihe Markiisi De Saden ajoista alkaen. Italiassa tuotetut sadomasokistiset sarjakuvat nousivat suosioon 1970-luvulla: aluksi niitä yritettiin sensuroida, mutta näiden "likaisten" sarjakuvien tulvaa pimeistä painotaloista oli mahdotonta pysäyttää. Elokuvissa koitti jo 1910-luvulta alkaen maanalainen "eksploitaatio"-elokuvien aikakausi: ne hyödynsivät tirkistelynhaluisten ihmisten uteliaisuutta rikkomalla röyhkeästi kaikkia aikakautensa moraalikäsityksiä esittäessään häikäilemätöntä pornografiaa ja väkivaltaa varsinkin naisia kohtaan.

Eksploitaatio-elokuvia tehtiin kiihtyvällä tahdilla 1930-luvulta 1970-luvulle asti, jonka jälkeen sen suosio aleni muun pornografian tarjonnan lisääntymisen vuoksi ja valtavirran elokuvien muuttuessa yhä enemmän eksploitaatio-elokuvien kaltaisiksi. Internetissä sadomasokismiin tai sadomasokistiseen pornoon liittyvät sivut ovat tehneet ilmiötä tunnetuksi.

Sadomasokismi Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sadomasokismi luokiteltiin Suomessa kansainvälisen tautiluokituksen perusteella fetisismin ja transvestismin ohella sairaudeksi aina vuoteen 2011 saakka. Tuolloin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos päätti poistaa ne luokituksesta, koska niiden mukana ololle ei nähty enää kunnollisia lääketieteellisiä perusteluita.[2]

2000-luvulla Suomessa toimii useita sadomasokistien järjestöjä, kuten Kinky Club sekä Bizarre. Sadomasokismilla on kuitenkin huomattavan pitkät juuret Suomessa. Nahkamiesten Motorsport Club of Finland oli yksi uranuurtajista. Kuitenkin tämä järjestö ei ollut nimenomaisesti yleis-sadomasokistinen järjestö, vaan se keskittyi homoseksuaaliseen sadomasokismiin.lähde?

Taiteessa Suomessa ovat erilaisia sadomasokistisia teemoja käsitelleet muun muassa Tom of Finland, Kalervo Palsa (erityisesti Eläkeläinen Muistelee-sarjakuva), Sirpa Ala-Lääkkölä, Anja Kauranen, Kjell Westö ja Nalle Virolainen.

Filosofiselta kannalta sadomasokismia on käsitellyt muun muassa Timo Airaksinen.[3]

Vuonna 2012 ilmestyi INTO kustannukselta suomalaisten kirjailijoiden kirja Kipukynnys, joka kertoo sadomasokismista nykysuomessa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo 20.12.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 26.1.2014.
  2. Sadomasokismi ei ole enää sairaus Helsingin Sanomat. 13.5.2011. Viitattu 13.5.2011.
  3. Airaksinen, Timo: Of glamor, sex and De Sade. Wakefield, New Hampshire: Longwood Academic, 1991. ISBN 0-89341-591-X. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Airaksinen, Timo: Markiisi de Saden filosofia. (The philosophy of the Marquis de Sade, 1995.) Kääntänyt Manu J. Vuorio. Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-613-0.
  • Höykinpuro, Taru (toim.): Kivun kauneus. Helsinki: Like, 2006. ISBN 952-471-796-4.
  • Julmia naisia: Sadomasokistinaiset kertovat 1989. Julkaisija: Extaasi-ryhmä
  • Kaartinen, Auli & Kippola, Anna-Kaarina (toim.): Sadomasokismi: Teemoja vallasta, kulttuurista ja seksuaalisuudesta. Preesens-sarja. Helsinki: Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-494-4.

Sadismi ja masokismi kaunokirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alanne, Outi: Neiti N:n tarina
  • Härkönen, Anna-Leena: Akvaariorakkautta
  • Reagé, Pauline: O:n tarina
  • Sacher-Masoch, Leopold von: Venus turkiksissa. (Venus im Pelz, 1870.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Summa, 2006. ISBN 952-5418-21-9.
  • Sade, Donatien Alphonse François de: Justine eli Hyveellisen neidon kovat kokemukset
  • Sade, Donatien Alphonse François de: Sodoman 120 päivää
  • Hurmelinna, Suvi & Ström, Stan: Kipukynnys. INTO-kustannus, 2012. ISBN 978-952-264-145-8. (suomeksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]