Aristoteles

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 15. elokuuta 2005 kello 16.11 käyttäjän Tomisti (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu suositelluksi artikkeliksi.
Suositeltu artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että artikkeli yhteisön mielestä on erityisen hyvin kirjoitettu ja kattava. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Aristoteles

Aristoteles (s. 384 eaa, k. 322 eaa) oli antiikin kreikkalainen filosofi. Häntä pidetään opettajansa Platonin ohella yhtenä länsimaiseen ajatteluun eniten vaikuttaneista filosofeista.

Aristotelesta voidaan pitää myös koko länsimaisen tieteen isänä ja monien yksittäisten tieteenalojen perustajana. Hänet tunnetaan yhtenä harvoista henkilöistä historiassa, jotka ovat tutkineet lähes kaikkia asioita, joiden tutkiminen on hänen aikanaan yleensä ollut mahdollista. Luonnontieteissä hän tutki muun muassa anatomiaa, tähtitiedettä, embryologiaa, maantiedettä, geologiaa, meteorologiaa, fysiikkaa ja eläintiedettä. Filosofiassa hän kirjoitti muun muassa estetiikasta, taloudesta, etiikasta, metafysiikasta, hallinnosta, politiikasta, psykologiasta, retoriikasta ja teologiasta. Hänen kirjoituksensa koskettivat myös koulutusta, kirjallisuutta, runoutta ja muiden maiden tapoja. Kokoelma hänen töistään muodostaa käytännössä täydellisen tietosanakirjan kaikesta tiedosta, jota hänen aikansa Kreikassa oli.

Elämäkerta

Aristoteles Rafaelin maalauksessa Ateenan koulu

Varhainen elämä ja opinnot Akatemiassa

Aristoteles syntyi Stageirassa, Makedoniassa vuonna 384 eaa. Hänen isänsä, Nikomakhos, oli Makedonian kuninkaan Amyntas III lääkäri ja ystävä. On uskottu, että tehtävä oli ollut Aristoteleen esi-isien hoidossa useiden Makedonian kuninkaiden aikana. Aristoteles sai todennäköisesti vaikutteita isältään, ja kun hän muutti n. 17-vuotiaana Ateenaan opiskelemaan Platonin Akatemiassa, hän oli näin ollen jo tottunut luonnonilmiöiden tarkasteluun.

Aristoteles oli Platonin oppilaana n. 20 vuotta, 37-vuotiaaksi, ja kunnostautui tämän taitavimpana oppilaana. Platonin ja Aristoteleen väleistä on kuitenkin erilaisia tarinoita, eivätkä ne aina imartele Aristotelestä. On selvää, että heidän välillään oli ainakin suuria erimielisyyksiä monista asioista. Platon halusi pitää kiinni ideaopistaan, kun taas Aristoteles oli kiinnostuneempi luonnon faktojen ja lakien tutkimisesta. Platon halusi mieluummin pidätellä Aristotelestä kuin rohkaista häntä lisää. Heidän välinsä eivät kuitenkaan olleet avoimesti rikkoutuneet, vaan he osoittivat silti toisilleen sydämellisyyttä ja pitkämielisyyttä. Tämän osoittaa myös Aristoteleen käytös Platonin kuoleman jälkeen, sillä hän jatkoi yhteistyötä Ksenokrateen ja muiden platonilaisten kanssa, sekä hänen kirjoituksissaan olevat viittaukset Platonin oppeihin. Aristotelestä mustamaalaavat legendat ovat myös peräisin epikurolaisilta, jotka tunnettiin panettelijoina.

Platonin kuoleman (347 eaa) jälkeen Akatemian peri Speusippos, Platonin veljenpoika, ja tämän jälkeen Ksenokrates. On ajateltu, että Platonin mielestä Aristoteles ei ollut tarpeeksi dialektinen Akatemian johtoon, vaan enemmän luennoitsijatyyppiä. Aristoteles siirtyi Vähä-Aasiassa sijaitsevan Atarneuksen tyrannin Hermiaan hoviin, ja nai Pythiaan, joka oli tämän sisarentytär ja adoptoitu tytär. Vuonna 344 eaa Hermias murhattiin, ja Aristoteles lähti hänen perheensä kanssa Mytileneen.

Vaimonsa Pythiaan kanssa Aristoteles sai tyttären, jonka nimi oli myös Pythias. Vaimonsa varhaisen kuoleman jälkeen hän eli taloudenhoitajansa Herpylliksen kanssa. Tämän kanssa Aristoteles sai pojan, Nikomakhoksen, jolle hän siis antoi isänsä nimen.

Aristoteles ja Aleksanteri Suuri

Vuonna 342 eaa Aristoteles matkusti Makedonian kuninkaan Filippos II:n hoviin Stageiraan, opettamaan hänen pyynnöstään hänen poikaansa Aleksanteria, josta myöhemmin tuli Aleksanteri Suuri. Aleksanteri oli tuolloin n. 14-vuotias. Plutarkhos sanoo, että Aristoteles opetti Aleksanterille paitsi etiikkaa ja politiikkaa, myös syvällisempiä filosofisia salaisuuksia. On mahdollista, että Aristoteles osallistui myös Aleksanterin lapsuudenystävien koulutukseen. Heihin saattoivat lukeutua muun muassa Hefaistion ja Harpalos. Hefaistioksen kanssa Aristoteles oli pitkään kirjeenvaihdossa. Kirjeenvaihto oli myöhemmin koottuna kirjaan, joka on sittemmin kuitenkin kadonnut.

Kun Aleksanteri sai 16-vuotiaana Makedonian kruunun itselleen, Aristoteles toimi käytännössä hänen epävirallisena neuvonantajanaan. On todisteita siitä, että Aleksanteri hyötyi suuresti yhteyksistään suureen filosofiin. Vastaavasti Aristoteles käytti varovasti hyödykseen vaikutusvaltaansa nuoreen hallitsijaan. Hän sai laajat mahdollisuudet kirjallisuuden hankkimiseen ja tieteellisten tutkimusten tekemiseen. Plutarkhos ja Diogenes Laertios kertovat myös, että Aristoteleen kotikaupunki Stageira paloi 340-luvulla, ja Aristoteles sai Aleksanterin rakennuttamaan kaupungin uudelleen.

Muun muassa Bertrand Russell on kuitenkin kiistänyt sen, että Aristoteleellä ja tämän opetuksilla olisi ollut suurtakaan vaikutusta Aleksanteriin — tämä käyttäytyi röyhkeästi ja julmasti, kaukana Aristoteleen opettamasta kultaisesta keskitiestä. Samoin Aleksanterin valloitusretkillä ei näytä olleen vaikutusta ainakaan Aristoteleen politiikkaan, sillä tämä ei ota lainkaan huomioon kaupunkivaltioiden ajan päättymistä ja imperiumien syntyä.

Lykeionin perustaja ja mestari

Kun Aleksanteri aloitti omat sotaretkensä Aasiassa n. vuonna 335 eaa, Aristoteles palasi Ateenaan. Hän oli todennäköisesti toivonut ja odottanut pääsevänsä Akatemian johtoon Speusippoksen jälkeen. Ksenokrateen valinta oli hänelle takaisku, jonka jälkeen hän seurasi Platonin esimerkkiä ja perusti oman filosofikoulunsa. Aulus Gellius sanoo, että hän olisi opettanut retoriikkaa jo aiemmin asuessaan Ateenassa. Nyt hän alkoi opettaa filosofiaa voimistelusalissa, joka oli omistettu Apollon Lykeiokselle. Tästä koulu sai nimen Lykeion. Koulua kutsuttiin myös nimellä peripateettinen koulu. Nimitys tulee siitä, että Aristoteles mielellään käveli (kreikaksi peripateo) ja filosofoi oppilaidensa kanssa koulun pylväskäytävillä.

Aristoteles kirjoitti suurimman osan teoksistaan niiden kolmentoista vuoden aikana (335—322 eaa), jolloin hän opetti Lykeionissa. Hänen teoksensa näyttävät, kuinka hyvin hän käytti Aleksanterin hänelle antamia resursseja ja kuinka laajalti hän harjoitti tutkimuksia luonnonilmiöiden maailmassa. Hän oli hyvin tietoinen kaikkien edeltäjiensä opetuksista, ja hän kykeni saattamaan yhteen heidän ajattelunsa. Strabon kertoo, että hän oli ensimmäinen joka kokosi suuren kirjaston. Plinius vanhempi kertoo, että Aleksanteri asetti Aristoteleen käyttöön kaikki kuningaskunnan metsästäjät, kalastajat ja linnustajat, sekä kaikki kuninkaallisten metsien, järvien ja karjatilojen valvojat. Aristoteleen saavutukset eläinopissa tekevät tämän kertomuksen uskottavaksi.

Maanpako ja kuolema

Aristoteleen elämän loppupuolella hänen ja Aleksanterin välit kiristyivät. Aristoteles oli esitellyt kuninkaalle sukulaisensa Kallistheneen, joka kuitenkin joutui pian epäsuosioon — lopulta Kallistheneen epäiltiin syyllistyneen salaliittoon kuningasta vastaan, ja hänet syötettiin leijonille.

Joka tapauksessa Aristoteles yhdistettiin ateenalaisten mielissä Aleksanteriin ja häntä pidettiin Makedonian edustajana. Kun Aleksanteri kuoli, puhkesi levottomuuksia, ja Aristoteles joutui muiden makedonialaisten kanssa epäsuosioon. Lopulta Aristotelestä alettiin syyttää Anaksagoraan ja Sokrateen tavoin jumalattomuudesta, ja perusteet olivat vieläkin vähäisemmät. Syytteen mukaan hän oli kirjoittanyt tietyntyyppisen hymnin, paiaanin, appiukolleen Hermiaalle. Paiaaneja sai kuitenkin kirjoittaa vain Apollonille.

Tämän seurauksena Aristoteles joutui lähtemään maanpakoon. Useiden antiikin lähteiden mukaan hän olisi sanonut edeltäjiensä kohtaloihin viitaten, että hän ei anna ateenalaisille kolmatta mahdollisuutta rikkoa filosofiaa vastaan. Aristoteles muutti maaseutuasunnolleen Khalkikseen, Euboiaan. Hän kuoli siellä vuotta myöhemmin noin 63 vuoden ikäisenä pitkän sairauden murtamana. Joidenkin legendojen mukaan hän olisi tehnyt itsemurhan, mutta ne legendat eivät todennäköisesti pidä paikkaansa.

Filosofia

Pääartikkeli: Aristotelismi

Aristoteles opetti, että ihminen on järjellinen, tiedonhaluinen, utelias ja oppivainen eläin, joka lähestyy omaa ihanteellista olemustaan hankkiessaan teoreettista tieteellistä tietoa maailmasta ja käytännöllistä moraalista tietoa oikeasta ja väärästä. Hänen filosofiansa voidaan jakaa klassisen jaon mukaan kahteen osaan, teoreettiseen ja käytännölliseen. Teoreettiseen filosofiaan kuuluvat fysiikka ja metafysiikka sekä niiden työkaluna toimiva logiikka, ja käytännölliseen filosofiaan kuuluvat etiikka ja politiikka.

Tieteellisen totuuden kriteerinä Aristoteles piti fysiikassa ja luonnontieteissä aistihavaintoa, ja etiikan ja politiikan kysymyksissä järkeä. Päinvastoin kuin edeltäjiään, varsinkin Platonia, häntä voidaan pitää jos ei modernina niin ainakin oman aikansa empiristinä. Hän asetti perustan sille, mistä vuosisatoja myöhemmin kehittyi ns. tieteellinen metodi.

Logiikka

Aristotelesta sanotaan koko logiikan isäksi, ja hänen teoksensa muodostavat länsimaisen logiikan ja tieteenteorian perustuksen. Hänen logiikan pääteoksestaan käytetään nimitystä Organon (Väline), koska sen osa-alueiden hallitsemisen katsotaan antavan filosofille tarvittavat ajattelun välineet kaikkien muiden asioiden käsittelyyn, sekä tieteessä että yleensäkin kaikessa järkevässä ajattelussa ja väittelyissä.

Aristoteleen kehittämää logiikkaa sanotaan syllogistiikaksi. Syllogistiikan avulla voidaan luokitella asioita yksinkertaisten, yksipaikkaisten (subjekti-predikaatti-objekti) väitelauseiden avulla. Klassinen esimerkki tällaisesta logiikasta on:

Premissi 1: Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia.
Premissi 2: Sokrates on ihminen.
Johtopäätös: Sokrates on kuolevainen.

Suoranaisesti logiikan alan kirjoitusten lisäksi Organon sisältää analytiikkaan ja dialektiikkaan liittyviä kirjoituksia. Niiden avulla on mahdollista väittelyssä toisaalta keksiä uskottavia argumentteja, ja toisaalta arvioida vastustajan väittämiä, ja tunnistaa hänen tekemänsä virhepäätelmät.

Aristoteles kehitti logiikkansa todennäköisesti Akatemiassa saamiensa kokemusten perusteella. Platon oli jo kehittänyt Sokrateen menetelmää dialektiseksi filosofiaksi, jossa totuus pyritään samaan selville kysymysten ja vastausten avulla. Aristoteles jatkoi tätä työtä, ja periaatteena hänellä oli se, että tällaisen logiikan avulla väittelijä (alun perin: sokraattiseen dialogiin osallistuva) voi puolustaa ja kritisoida erilaisia väittämiä pelkästään niiden loogisen totuusarvon perusteella, välittämättä siitä, mitä mieltä itse on kyseisistä väittämistä.

Metafysiikka

Metafysiikka oli Aristoteleen mielestä "ensimmäinen filosofia" (prote filosofia) eli kaikkein korkein tiede, koska se pyrki lähestymään jumalallista tietämystä maailman toiminnan syistä ja perusteista, eli niistä asioista, jotka tulevat fysiikan eli luonnontieteiden (fysika) jälkeen (meta). Tällaista tietoa ei hänen mielestään etsitty jonkun muun hyödyn vuoksi, vaan pelkästään sen itsensä takia, ainoana vapaana tiedon lajina, joka ei ole riippuvainen mistään muusta tiedosta.

Aristoteleelle viisaus oli tietämystä asioiden prinsiipeistä ja syistä. Selittäessään maailman perusprinsiippien ja syiden kautta metafysiikka oli myös lähimpänä kaikkein suurinta viisautta. Aristoteles yhdisi metafysiikan monilta osin myös teologiaan, "jumaltietoon", tosin hän käytti sanaa jossain määrin eri merkityksessä kuin nykyään. Hänelle teologia oli se metafysiikan osa, jossa tutkitaan aistihavaintojen ulkopuolella olevaa "ensimmäistä liikuttajaa". Näin metafysiikka erosi fysiikasta nimenomaan siinä, että kun luonnontieteet tutkivat ei-liikkumattomia ja ei-erillisiä kohteita, metafysiikka puolestaan tutki niiden lisäksi myös liikkumattomia ja erillisiä kohteita.

Aristoteleen metafyysinen pääteos on Metafysiikka.

Etiikka

Aristoteleen mukaan inhimilllinen onnellisuus koostuu kolmenlaisesta hyvästä, jotka kaikki edesauttavat täydellistä elämää:

  • Sielua koskevat hyvät asiat: Älylliset ja moraaliset hyveet
  • Ruumista koskevat hyvät asiat: Terveys, kauneus, voima
  • Ulkoiset hyvät asiat: Rikkaus, hyvä maine, hyvä syntyperä

Aristoteles totesi, että kaiken inhimillisen pyrkimyksen lopullisena päämääränä on eudaimonia, onnellisuus, kukoistus tai ehkä tarkemmin hyvä elämä. Tässä yhteydessä ei siis ole kyse pelkästä onnellisuuden kokemuksesta. Aristoteleen etiikan erityismerkitys on onnellisuuden määritelmässä. Hänen perustanaan on periaate, jonka mukaan jokaisen toimivan olennon korkein hyvä on hänen mahdollisuuksiensa täysi kehittyminen, teleologinen päämäärähakuisuus. Ihmiseen sovellettuna onnellisuus syntyy mielen korkeimmanasteisesta toiminnasta, kyvystä ajatella.

Aristoteles teki eron älyllisten ja moraalisten hyveiden välille. Älylliset hyveet ovat moraalisten yläpuolella. Viisas ihminen valitsee korkeimman mahdollisen hyveen, joka muodostuu kaikkein korkeimmanasteisesta toiminnasta, älyllisestä mietiskelystä.

Mietiskelevä elämä on näin ollen se tapa elää, joka tuo ihmiselle suurimman onnen. Moraalisilla hyveillä on merkitystä toiminnan oikeellisuuden kannalta. Jokainen hyve on kahden äärimmäisyyden keskivälillä. Rohkeus on keskitie uhkarohkeuden (liikaa) ja pelkuruuden (liian vähän) välillä. Oikea toiminta edellyttää valintaa, jossa kaikki tilanteeseen vaikuttavat tekijät otetaan huomioon. Tällaisia tekijöitä ovat henkilö, aika, paikka ja olosuhteet.

Aristoteleen etiikan pääteos on Nikomakhoksen etiikka, jonka hän on omistanut pojalleen, tai jota hänen poikansa on mahdollisesti myöhemmin muokannut. Sen kymmenessä kirjassa Aristoteles käsittelee hyveitä ja hyveellistä elämää, yksittäisten hyvien tekojen tekemisen sijaan. Sen lisäksi etiikkaa Aristoteleen tuotannossa käsittelevät myös Eudemoksen etiikka ja Suuri moraalioppi.

Politiikka

Aristoteleen käsityksen mukaan politiikkaa ja etiikkaa ei voi varsinaisesti erottaa toisistaan. Ihminen on luonnostaan yhteisöllinen olento, joka pyrkii elämään yhteisössä. Ihminen voi kehittyä ihmisenä ainoastaan yhteisön jäsenenä. Yhteisöllä Aristoteles tarkoitti pientä kaupunkivaltiota (kreikaksi polis).

Koska ihminen voi saavuttaa korkeimman päämääränsä elämässä vain poliittisen yhteisön jäsenenä, valtiolla on suuri vaikutus ihmisen moraaliseen elämään. Valtio ei ole ainoastaan yhteenliittymä, vaan luonnollinen kokonaisuus, sillä se saa alkunsa yksilöiden luonnollisesta tarpeesta elää yhdessä. Yksilön omat päämäärät elämässä eivät ole valtiolle alistettuja. Valtio on olemassa, jotta yksilö voisi täysin kehittää persoonallisuuttaan.

Näin politiikka on siis etiikkaan läheisesti liittyvä käytännöllinen tiede, joka käsittelee hyvää elämää edellä mainitun kaltaisessa kaupunkivaltiossa. Valtion asioiden lisäksi Aristoteles laski politiikkaan kuuluvaksi myös kotitalouden asiat, koska perhekunta orjineen on ikään kuin valtio pienoiskoossa.

Aristoteles sanoi toisaalta metafysiikasta, että se on kaikkein korkein tiede, "ensimmäinen filosofia", mutta toisaalta Nikomakhoksen etiikassa, että politiikan tiede on kaikkein tärkein ja määrää muita tieteitä. Tämä kuvaa Aristoteleen filosofian kaksijakoisuutta, jossa toisaalta eettisen elämän korkein muoto on metafyysisten, jumalallisten, asioiden teoreettinen mietiskely, mutta toisaalta käytännön elämässä etiikka kuitenkin toteutuu parhaiten hyvässä politiikassa — että "yksittäisen ihmisen onnistuminen hyvässä elämässä on arvokasta, mutta kokonaisen kansan tai valtion onnistuminen siinä on parempaa ja jumalallisempaa".

Aristoteleen politiikan pääteos on yksinkertaisesti nimeltään Politiikka. Sen lisäksi hänen koulunsa keräsi laajan aineiston kaikista mahdollisista kreikkalaisten kaupunkivaltioiden perustuslaeista, 158 kaupungin kansanvaltaiset, harvainvaltaiset, parhaidenvaltaiset ja tyranninvaltaiset valtiomuodot lajeittain. Näistä ainoa säilynyt teos on Ateenan valtiomuodosta.

Retoriikka

Politiikkaan liittyy läheisesti myös retoriikka, sillä kaupunkivaltiossa ei voinut toimia menestyksekkäästi ilman vakuuttamisen taitoa. Teoksessaan Retoriikka Aristoteles pyrkii antamaan aiheesta edeltäjiään laajemman ja oman näkemyksensä mukaisen selvityksen. Hän erotti kolme syytä, jotka saavat aikaan puheen vakuuttavuuden: itse puhe (logos), puhujan luonne (ethos), ja puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu (pathos). Logos sisältää kielenkäytön ja sananvalinnat argumenttia muodostettaessa. Ethos keskittyy siihen, missä määrin puhujan persoona kykenee saamaan yleisön vakuuttuneeksi siitä, että hän on uskottava. Pathos sisältää sen, missä määrin puhuja laittaa omia tunteitaan peliin ja yrittää vedota kuulijoiden tunteisiin saadakseen heidät puolelleen.

Aristoteles myös jakaa retoriikan kolmeen osaan: poliittiseen, oikeudelliseen ja esittävään (epideiktiseen). Poliittiset puheet käsittelevät sitä, mitkä toimenpiteet tulisi tehdä tai jättää tekemättä tulevaisuudessa. Oikeudelliset puheet pyrkivät selvittämään totuuden toimenpiteistä, jotka on tehty menneisyydessä. Esittävät puheet keskittyvät jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai syyttämiseen nykyisyydessä.

Poetiikka

Poetiikka eli runousoppi liittyy puolestaan läheisesti retoriikkaan, sillä siinä käsitellään puheen tyyliä ja hyvää jäsennystä. Aristoteles selvittää myös tragedian ja epiikan tyylisuuntia sekä metaforan käsitettä. Aristoteleen pääteos aiheesta on nimeltään Runousoppi.

Luonnontieteet

Fysiikka

Fysiikka on määritelmällisesti tiedettä luonnosta (fysika). Tällaisen tieteen mukaan kaikella — kuten asioiden syntymisellä, häviämisellä, muuttumisella ja liikkumisella — tulee olla luonnollinen syy. Aristoteles ymmärsi fysiikan laajemmin kuin se nykyään ymmärretään, se sisälsi kaiken mikä kuuluu luonnonfilosofian tutkimuspiiriin. Hän kommentoi laajalti edeltäjiensä, joonialaisten (pääasiassa Anaksagoraan) ja pythagoralaisten luonnonfilosofien, teorioita maailman synnystä ja toiminnasta. Sen lisäksi hän esitti omat teoriansa. Hän ajatteli olevansa ensimmäinen, joka on tehnyt täydellisen selonteon kaikesta asioihin liittyvästä.

Aristoteles selvitti maailmankaikkeuden toimintaan, koostumukseen, kokoon ja muotoon liittyviä asioita. Hän opetti, että taivas koostuu sisäkkäin olevista kehistä, sfääreistä, jotka ovat jatkuvassa pyörivässä liikkeessä. Niiden alapuolella sijaitsee kuun alapuolella oleva maailma, joka taas koostuu neljästä peruselementistä, maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Näillä on neljä ominaisuutta: kuuma, kylmä, kuiva ja kostea. Näiden ominaisuuksien muuttuessa jossakin elementissä se voi muuttua miksi tahansa toiseksi elementiksi.

Hän selvitti myös maailmankaikkeuden alkuperää ja ikää. Hänen mielestään maailmankaikkeus on ollut aina olemassa, ja se on myös ikuinen — jos maailmankaikkeus olisi syntynyt, sen tulisi myös hävitä. Syntymisen ja häviämisen sijasta maailmankaikkeus oli toisaalta mainitussa ikuisessa sfäärien pyörimisliikkeessä, ja toisaalta sen elementit ikuisessa muuttumisliikkeessä.

Aristoteleen fysiikan pääteos on Fysiikka. Teos selvittää luonnon koostumusta, prinsiippejä eli sen perimmäisiä rakennusosia, ja liikkeiden ja muutosten syitä. Muita fysiikan alan teoksia ovat muun muassa Taivaasta, joka käsittelee taivaanmekaniikkaa, Syntymisestä ja häviämisestä, joka käsittelee elementtien muuttumista toisekseen, sekä Meteorologia, joka käsittelee erilaisia ilmakehän ilmiöitä.

Psykologia

Psykologia eli sielutiede tulee kreikan kielen sanasta psykhe, "sielu", ja logos, "tieto". Aristoteles kirjoitti sielun toiminnasta psykologisessa pääteoksessaan Sielusta. Hänen tavoitetteensa oli selvittää, millä tavalla sielu toimii ja mistä osista se koostuu. Hänen päätelmänsä oli, että juuri sielu on se, mikä tekee ruumiista elävän olennon. Hän vastusti jossain määrin Platonin näkemystä siitä, että sielu olisi kuolematon ja ruumiista täysin erillinen.

Sen lisäksi Aristoteles kirjoitti aistien toiminnasta, muistamisesta ja unista sekä tämän kaiken kytkeytymisestä sieluun muun muassa teoksissa Aisteista ja aistimisesta, Muistista ja muistamisesta, Unesta ja valveesta ja Unista ennustamisesta.

Biologia

Biologiassa Aristoteles kirjoitti laajasti eläinten lajeista ja rakenteesta, muun muassa teoksessa Eläinoppi. Hän esitti myös joitakin kasveja koskevia yleisluonteisia oppilauseita. Häntä voidaan pitää eläinopin ja botaniikan perustajana. Aristoteleen näille tieteille luoma pohja säilyi lähes sellaisenaan lähes 2000 vuotta, kunnes vasta renessanssin aikana asioita alettiin tutkia uudelta pohjalta.

Teokset

Aristoteleen koottujen teosten nimilehti vuodelta 1837

Aristoteles kirjoitti suurimman osan teoksistaan opettaessaan Lykeionissa. Tällöin hän oli n. 50-60 vuotias. Joissain kirjoituksissaan hän jäljitteli Platonia ja kirjoitti dialogeja, joissa hänen opetuksensa kuvattiin helposti ymmärrettävällä kielellä. Näistä dialogeista on säilynyt ainoastaan katkelmia. Lykeionissa Aristoteles kirjoitti myös lukuisat tutkielmansa filosofian ja luonnontieteiden aloilta. Tutkielmat koostuvat todennäköisesti hänen opiskelijoidensa muistiinpanoista, sekä heidän käyttämistään teksteistä. Niitä on todennäköisesti muokattu toistuvasti vuosien aikana. Siksi niiden sisältö on välillä melko kirjavaa, esitys tiiviimpää ja didaktisempaa, ja kieli paljon teknisempää ja vaikeampilukuisempaa kuin dialogeissa.

Alla on luettelo Aristoteleen merkittävimmistä tutkielmista. Niistä kaikki keskeisimmät on suomennettu (Katso alla: Kirjallisuutta suomeksi). Aristoteles kirjoitti myös paljon muita teoksia, osa niistä on kadonnut. Säilyneet teokset on jaettu viiteen ryhmään sen mukaan, miten ne on jaoteltu alkuperäisessä Corpus Aristotelicumissa. Teoksista käytetään yleensä latinankielisiä nimiä, koska erilaiset kirjoitukset koottiin nykyisiksi teoksiksi vasta myöhemmän antiikin aikana.

Kaikkia teoksia ei pidetä Aristoteleen itsensä kirjoittamina, vaan ne saattavat olla joko hänen koulunsa tuotteita, jotka on kirjoitettu hänen valvonnassaan tai ohjeistuksestaan, kuten Ateenan valtiomuodosta, tai hänen oppilaidensa, kuten Theofrastoksen ja Stratonin, myöhempiä kirjoituksia, kuten Väreistä. Jotkut teokset ovat päätyneet Aristoteleen nimiin siksi, että niissä käytetyt menetelmät tai niiden sisältö muistuttavat Aristoteleen teoksia. Epäaitoihin teoksiin kuuluu myös joukko keskiajalta peräisin olevia ennustusoppaita, astrologisia ja maagisia tekstejä, joiden yhteydet Aristoteleeseen ovat pelkästään tekaistuja. Epäaidot tai sellaisiksi epäillyt teokset on merkitty luettelossa tähdellä (*).

Kirjoitukset logiikasta

Kirjoitukset fysiikasta ja luonnontieteistä

Kirjoitukset metafysiikasta

Kirjoitukset etiikasta

Kirjoitukset estetiikasta

Corpus Aristotelicumista puuttuvat kirjoitukset

  • Ateenan valtiomuodosta (tai Ateenan perustuslaki, Athenaion Politeia)
  • Melissoksesta, Ksenofaneesta ja Gorgiaasta *

Vaikutus

Aristoteles roomalaisessa seinämaalauksessa

Aristoteleen teosten historia hänen kuolemansa ja ensimmäisen vuosisadan välillä on epäselvä. Hän jätti laajan kirjastonsa ja käsikirjoituksensa Theofrastokselle, josta tuli hänen seuraajansa Lykeionin johdossa, ja myöhemmin ne piilotettiin takavarikoinnin tai tuhoamisen pelossa. Teokset löydettiin uudestaan 70-luvulla eaa. Andronikos Rhodoslainen toimitti ja julkaisi kootut laitokset teoksista vuosina 40-20 eaa. Väliaikana Aristoteleen töitä ja opetuksia on tuskin kuitenkaan unohdettu, koska Lykeion oli ollut toiminnassa koko ajan.

Suurin osa Aristoteleen teoksista on kadonnut, lähinnä antiikin ajan jälkeen. Cicero ylistää hänen kirjoittamiensa dialogien kaunopuheisuutta kutsuen niitä "kultaiseksi joeksi", antiikin Kreikan filosofian ytimeksi, antaen näin välähdyksen osaan muuten kokonaan kadonneista dialogeista. Samoin Diogenes Laertioksen Aristoteleen elämäkerrassa antama kirjaluettelo — 155 teosta, 445 270 riviä tekstiä — näyttää, että tunnemme hänen tuotannostaan vain pienen osan. Jäljellejääneitä teoksia on arvostettu selkeän ja kaunistelemattoman (joskaan ei helpon) tyylinsä vuoksi.

On arveltu, että joitakin Aristoteleen kadonneita teoksia, varsinkin juuri dialogeja, saattaisi olla säilynyt Villa Papyrissä, Herculaneumissa, jossa on suoritettu viime vuosina kaivauksia. Kaupunki hukkui tuhkaan ja laavaan Vesuviuksen purkauksen seurauksena vuonna 79, mutta papyrukset olisivat saattaneet säilyä hiiltyneinä ja ilmatiiviissä "kotelossa", ja olla luettavissa nykytekniikalla.

Myöhemmän antiikin aikana Aristoteles joutui syrjemmälle filosofiassa. Varhaiset kristityt kirjoittajat kuten Tertullianus hylkäsivät filosofian kokonaisuudessaan pakanallisena ja evankeliumeiden syrjäyttämänä. 400-luvulla kirkkoisä Augustinus käytti teologiansa pohjana platonilaista ja uusplatonilaista filosofiaa, mutta ei löytänyt käyttöä Aristoteleelle, vaikka kehuukin tätä yhtenä Platonin lahjakkaimmista oppilaista. Vuosisadan lopulla Boëthius otti työkseen hänen teostensa kääntämisen kreikasta latinaksi, sillä kreikkaa ei enää opetettu lännessä tuolloin. Boëthiuksen käännökset ja kommentaariot säilyivät lähes ainoina, mitä kreikkalaisesta filosofiasta tiedettiin lännessä useisiin vuosisatoihin. Enempää ei osattu kaivatakaan, sillä varhaiskeskiajalla kristittyjen vihamielinen asenne pakanallista filosofiaa kohtaan jatkui.

Aristoteleen töitä luettiin kuitenkin islamilaisessa maailmassa Umayyadin ja Abbasidien kalifaateissa, ja filosofi Averroës kommentoi hänen töitään laajalti, ja pyrki yhdistämään ne islamilaisen teologian kanssa. Juutalainen rabbi Maimonides puolestaan pyrki samaan juutalaisuuden suhteen.

1100-luvulla kiinnostus Aristoteleen filosofiaa kohtaan heräsi uudelleen henkiin kristityssä Euroopassa, ja arkkipiispa, orientalisti William Moerbekeläinen käänsi teokset latinaksi sekä kreikan että arabian kielistä. Tuomas Akvinolainen kommentoi hänen teoksiaan laajalti mm. teoksessaan Summa theologiae ja pyrki yhdistämään aristotelismin kristilliseen teologiaan. Tällaisesta lähestymistavasta, tomismista, tuli sydän- ja myöhäiskeskiajan skolastiikan tavallisin filosofinen lähestymistapa ja suorastaan katolisen kirkon dogma. Aristotelestä pidettiin niin arvossa, että Tuomas ja muut kutsuivat häntä yksinkertaisesti nimellä "Filosofi", ikään kuin koko filosofian henkilöitymänä. Dante puolestaan kutsuu Aristotelestä "mestaritietäjäksi" ja sijoittaa hänet Jumalaisessa näytelmässä Limboon, Helvetin uloimpaan kerrokseen, joka on varattu "hyveellisille pakanoille". Samasta paikasta löytyvät myös Sokrates ja Platon.

Bertrand Russell on kirjoittanut teoksessaan Länsimaisen filosofian historia, että filosofeja tulee arvioida toisaalta heidän edeltäjiään vastaan ja toisaalta heidän seuraajiaan vastaan. Aristoteleestä hän sanoo, että vaikka tämän ansiot edeltäjiinsä verrattuna ovatkin valtavat, yhtä lailla hänestä hänen seuraajilleen koituneet haitat ovat olleet yhtä valtavat. Hänen auktoriteettinsa kasvoi niin korkeaksi, että siitä tuli jopa edistyksen este. Aristoteleen kuolemasta kesti lähes kaksituhatta vuotta, ennen kuin esiin tuli hänen vertaisiaan filosofeja.

Russell jatkaa, että lähes jokainen edistysaskel renessanssista saakka on edellyttänyt jonkin Aristoteleeltä peräisin olevan opin vastustamista. Renessanssin aikana myöhemmät tiedemiehet ja filosofit, kuten Galileo Galilei ja Descartes, hylkäsivätkin skolastisen filosofian dogmat. Aristoteleen teoriat draamasta, erityisesti sen eri osista, vaikuttivat kuitenkin myöhempään näytelmäkirjallisuuteen erityisesti Ranskassa. Aristoteles itse oli sanonut kuvaavansa lähinnä kreikkalaista teatteria, mutta hänen töihinsä suhtauduttiin kuin näytelmien kirjoittamisen reseptiin.

Nykyaikana kiinnostus Aristoteleen filosofiaa kohtaan on herännyt uudelleen. Erityisesti hänen eettiset näkemyksensä ovat olleet tutkimuksen kohteina. Kaikkein suurin, edelleen kestävä vaikutus Aristoteleellä on ollut nimenomaan logiikan kehittäjänä. Aristoteelinen logiikka eli perinteinen termilogiikka pysyi muuttumattomana 1800-luvulle saakka, kunnes kehitettiin predikaattilogiikka.

Kirjallisuutta suomeksi

  • Aristoteles: Kategoriat. Tulkinnasta. Ensimmäinen analytiikka. Toinen analytiikka. Teokset 1. Helsinki: Gaudeamus, 1994.
  • Aristoteles: Topiikka. Sofistiset kumoamiset. Teokset 2. Helsinki: Gaudeamus, 2002.
  • Aristoteles: Fysiikka. Teokset 3. Helsinki: Gaudeamus, 1992.
  • Aristoteles: Taivaasta. Syntymisestä ja häviämisestä. Teokset 4. Helsinki: Gaudeamus, 2003.
  • Aristoteles: Sielusta. Pieniä tutkielmia. Teokset 5. Helsinki: Gaudeamus, tulossa syksyllä 2005.
  • Aristoteles: Metafysiikka. Teokset 6. Helsinki: Gaudeamus, 1990.
  • Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka. Teokset 7. Helsinki: Gaudeamus, 1989.
  • Aristoteles: Politiikka. Teokset 8. Helsinki: Gaudeamus, 1991.
  • Aristoteles: Retoriikka. Runousoppi. Teokset 9. Helsinki: Gaudeamus, 1997.

Aiheesta muualla

Katso myös

Wikisitaateissa on kokoelma [[q:{{{1}}}|{{{2}}}]]-sitaatteja.
Vaikutusvaltaisimpia läntisiä filosofeja
Antiikin filosofia – Peripateettinen koulukunta
Kreikkalainen aika

Aristoteles · Theofrastos · Lampros · Aristoksenos · Khamaileon · Fanias Eresoslainen · Praksifanes · Herakleides Pontoslainen · Dikaiarkhos · Nikomakhos · Demetrios Faleronlainen · Straton · Eudemos Rhodoslainen · Hieronymos Rhodoslainen · Klearkhos Soloilainen · Lykon · Ariston Keoslainen · Satyros · Hermippos Smyrnalainen · Kritolaos

Roomalainen aika

Diodoros Tyroslainen · Erymneos · Ariston Aleksandrialainen · Boethos Sidonlainen · Kratippos Pergamonlainen · Ksenarkhos Seleukeialainen · Ammonios Ateenalainen · Andronikos Rhodoslainen · Aspasios · Adrastos Afrodisiaslainen · Aristokles Messeneläinen · Aleksanteri Afrodisiaslainen · Aetios Antiokialainen · Olympiodoros

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aristoteles&oldid=373633”