Kritolaos

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Κριτόλαος, Kritolaos
Länsimainen filosofia
Antiikin filosofia
Kuollut ennen 111 eaa.
Koulukunta peripateettinen koulukunta

Kritolaos (muinaiskreikaksi Κριτόλαος, k. ennen 111 eaa.) oli antiikin kreikkalainen peripateettiseen koulukuntaan kuulunut filosofi.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kritolaos oli kotoisin Faseliksesta ja eli 82-vuotiaaksi. Hän opiskeli filosofiaa Ariston Keoslaisen oppilaana, ja hänestä tuli yksi peripateettisen koulun johtajia puhujantaitojensa sekä oppineisuutensa ja moraaliopetustensa ansiosta. Tutkijat ovat kuitenkin olleet erimielisiä siitä, tuliko hänestä koulun johtaja välittömästi Aristonin jälkeen, koska todisteet ovat ristiriitaisia.

Kritolaoksen elämän yksityiskohtia ei tunneta kovin hyvin, ja hänen elämästään tunnetaan vain yksi tapahtuma. Ciceron mukaan ateenalaiset lähettivät hänet yhdessä akatemialaisen Karneadeen ja stoalaisen Diogenes Babylonialaisen kanssa Roomaan vuosina 156-155 eaa. esittämään vastalause Ateenalle määrätystä 500 talentin sakosta Oropoksen tuhoamisen vuoksi. Nämä kolme lähettilästä luennoivat filosofiasta Roomassa sellaisella menestyksellä, että Cato huolestui ja järjesti heidän häätönsä kaupungista.

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kritolaos oli yleisesti lojaali peripateettisen koulun perinteisille opetuksille,[1] mutta joissakin asioissa hän esitti edeltäjistään poikkeavia opetuksia. Hän esimerkiksi katsoi, että nautinto oli pahaa[2] ja että sielu koostuu eetteristä. Olemassaolon päättyminen oli hänelle täydellisyyden saavuttamista luonnollisessa elämässä, ja se sisälsi sekä sielun ja ruumiin hyveet että kaikki ulkoiset hyvät asiat. Cicero sanoi teoksessaan Keskusteluja Tusculumissa, että sielun hyveet olivat hänestä täysin ylivertaisia muihin hyviin asioihin verrattuna ("tantum propendere illam bonorum animi lancem").

Kritolaos puolusti peripateettista käsitystä kaikkeuden ikuisuudesta ja ihmiskunnan tuhoutumattomuudesta stoalaisia vastaan. Asioiden luontaisessa järjestyksessä ei tapahtunut hänelle havaittavia muutoksia; ihmiskunta jatkaa elämäänsä luonnolta saamiensa kykyjen mukaan, eivätkä yksittäiset paheet, vaikka ovatkin kohtalokkaita yksilöille, voi vahingoittaa kokonaisuutta. Aivan kuten on absurdia olettaa, että ihminen olisi vain maasyntyinen, samoin olisi mahdotonta ajatella hänen tuhoutuvan lopulta. Maailman, ikuisen järjestyksen ilmentymänä, täytyy itsessään olla ikuinen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Encyclopaedia Britannica 11th ed. (1911). Encyclopaedia Britannica Company, Cambridge, Englanti.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Cicero, De fin. v. 5 "C. imitari antiquos voluit"
  2. Aulus Gellius, Noctes Atticae, ix. 5. 6