Retoriikka (Aristoteles)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Retoriikka
Ῥητορική
Teoksen ensimmäinen sivu Immanuel Bekkerin laitoksesta vuodelta 1837.
Teoksen ensimmäinen sivu Immanuel Bekkerin laitoksesta vuodelta 1837.
Alkuperäisteos
Kirjailija Aristoteles
Kieli muinaiskreikka (klassinen)
Genre filosofia
Julkaistu 300-luku eaa.
Numerointi 1354a–1420b
Suomennos
Niteessä Teokset IX
Suomentaja Paavo Hohti, Päivi Myllykoski
Kustantaja Gaudeamus
Julkaistu 1997
ISBN 951-662-702-1
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Retoriikka (muinaiskreikaksi Ῥητορική, Rhētorikē; lat. (Ars) Rhetorica, “Retoriikan taide“) on Aristoteleen retoriikan alan pääteos.[1] Se sijoittaa julkisen puhumisen aikansa muiden älyllisten harrasteiden joukkoon. Aristoteles kirjoittaa retoriikan puolesta ja haluaa palauttaa sen maineen, koska Platon oli kirjoituksissaan voimakkaasti hyökännyt sitä vastaan.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retoriikka on ilmeisesti syntynyt pidemmän ajan kuluessa. Sen varhaisimmat osat saattavat olla peräisin Aristoteleen ensimmäiseltä Ateenan-kaudelta, jolloin tämä toimi Platonin Akatemiassa. Myöhemmät osat taas vaikuttavat syntyneet Aristoteleen ollessa poissa Ateenasta sekä tämän toisella Ateenan-kaudella, jolloin hän toimi Lykeionin peripateettisen koulun johdossa; teos viittaa eräisiin noihin aikoihin sijoittuviin tapahtumiin. Retoriikka on mahdollisesti sisältänyt Aristoteleen toistuvasti pidettyjen retoriikan luentojen rungon. Sisällöisesti Retoriikka vaikuttaa edeltävän Aristoteleen syllogistiikan teoriaa.[1]

Aristoteles kirjoitti myös muista retoriikkaa käsitelleitä teoksia. Aristoteleen dialogeihin on kuulunut teos Puhetaidosta eli Grylos (Peri rhētorikēs ē Grylos), jossa tämä vaikuttaa esittävän vielä Platonin Gorgiaan tapaan, ettei retoriikka voi olla taito. Aristoteleen nimiin on laitettu myös kaksi retoriikkaa käsittelevää käsikirjaa, Käsikirjojen yhteenveto (Tekhnōn synagōgē) ja Theodekteen käsikirjan yhteenveto (Tekhnēs tēs Theodektou synagōgē). Mikään näistä kolmesta teoksesta ei ole säilynyt nykyaikaan.[1]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retoriikan määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteleen määritelmän mukaan “retoriikka on kyky havaita kunkin asian yhteydessä vakuuttava“.[2] Tällä määritelmällä hän asettaa retorisen yrityksen keskipisteeksi vakuuttavien argumenttien keksimisen. Näin hän asettaa retoriikkansa erilliseksi Platonin pilkkaamista sofisteista, joille tärkeää oli vain lopputulos. Aristoteleelle retoriikka oli siis enemmän arkkitehtoninen (prosessiin keskittyvä) kuin tuottava (lopputulokseen keskittyvä) taito.

Aristoteleen tutkielmat retoriikasta pyrkivät systemaattisesti esittämään retoriikan tällaisena inhimillisenä taitona. Hän erotti kolme syytä, jotka saavat aikaan puheen vakuuttavuuden: itse puhe (logos), puhujan luonne (ethos), ja puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu (pathos). Logos sisältää kielenkäytön ja sananvalinnat argumenttia muodostettaessa. Ethos keskittyy siihen, missä määrin puhujan persoona kykenee saamaan yleisön vakuuttuneeksi siitä, että hän on uskottava. Pathos sisältää sen, missä määrin puhuja laittaa omia tunteitaan peliin ja yrittää vedota kuulijoiden tunteisiin saadakseen heidät puolelleen.

Aristoteles kirjoitti, että retoriikkaa tarvitaan, jotta totuus voittaisi aina. Hänen mielestään “totuus ja oikeus ovat aina luonnostaan vahvempia kuin niiden vastakohdat, joten jos päätökset eivät ole sellaisia kuin pitäisi, syy tappioon on välttämättä puhujissa itsessään, mikä on moitittavaa“. Vaikka Aristoteles suosikin puhuttaessa logosta, järkeen perustuvia loogisia argumentaatioita, hän myönsi myös sen, että kaikki ihmiset eivät jaksa aina seurata tällaisia todisteluketjuja. Tämän vuoksi tarvitaan myös retoriikan taitoja.

Aristoteles myös jakaa retoriikan kolmeen osaan: poliittiseen, oikeudelliseen ja esittävään (epideiktiseen). Poliittiset puheet käsittelevät sitä, mitkä toimenpiteet tulisi tehdä tai jättää tekemättä tulevaisuudessa. Oikeudelliset puheet pyrkivät selvittämään totuuden toimenpiteistä, jotka on tehty menneisyydessä. Esittävät puheet keskittyvät jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai syyttämiseen nykyisyydessä.

Jako tarkoitti sitä, että käytännön elämässä oli myös useita puhetilanteita, joissa ei edes tarvittu varsinaisesti filosofiseen totuuteen perustuvaa argumentaatiota. Tämä oli toinen syy, miksi Aristoteleen mukaan tarvitaan retoriikkaa: siitä oli hyötyä kuulijoihin vetoavassa puhumisessa myös muissa tilanteissa.

Kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retoriikka koostuu kolmesta kirjasta:

Kirja I käsittelee retoriikan merkitystä, perusteita ja peruskäsitteitä, sekä retoriikan suhdetta muihin tieteisiin ja taiteisiin. Puheet jaotellaan kolmeen tyyppiin: poliittisiin, oikeudellisiin ja esittäviin. Aristoteles antaa neuvoja, mitä asioita puhujan tulee tietää, kun hän puhuu eri aiheista. Esimerkiksi sodasta ja rauhasta puhuttaessa puhujan tulee tuntea kaupungin voimavarat, millaisia joukkoja on käytössä ja kuinka paljon niitä voi saada lisää. Samoin on tunnettava naapurikaupunkien joukot, kaupungin ja naapurikaupunkien sodankäynnin historia, sekä todennäköisyys sotaan eri kaupunkien kanssa.[3]

Tämän lisäksi Aristoteles käsittelee kehotus- ja varoituspuheiden (poliittinen puhe), syyte- ja puolustuspuheiden (oikeudellinen puhe), sekä hyvettä, pahetta, jaloa ja rumaa käsittelevien puheiden (esittävä puhe) luonnetta ja niissä huomioitavia seikkoja.[3]

Kirja II käsittelee lähinnä logosta, ethosta ja pathosta. Logosta käsiteltäessä Aristoteles selvittää loogisessa vakuuttamisessa tarvittavia asioita. Tällaisia ovat esimerkki (joka vastaa induktiota), periaate (yleinen väitelause), enthymema (joka on eräänlainen syllogismi) ja vastakohtien hyödyntämistä.[4]

Ethosta käsiteltäessä Aristoteles kuvaa erilaisia ihmisluonteita, suhteessa luonteenpiirteisiin (hyveet ja paheet), tunteisiin, ikään, sosiaaliseen asemaan sekä syntyessä ja eläessä koettuun onneen. Nuoret hän kuvaa innokkaiksi, vanhat usein pettyneiksi ja varovaisiksi, ja keski-ikäiset näiden välimuodoksi. Tämän jälkeen hän kuvaa lyhyesti sattuman tuottamien hyvien ja huonojen asioiden, rikkauden sekä vallan vaikutusta ihmisten luonteeseen.[4]

Pathosta käsiteltäessä Aristoteles kuvaa erilaisia tunteita ja niiden herättämistä kuulijoissa. Tunteiden hän sanoo olevan sellaisia, "joiden johdosta muuttuneina ihmiset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin". Tällöin voidaan kysyä, minkälaisen mielentilan tunne sai aikaan, ketä ihmistä kohtaan tunne tunnetaan, ja mikä asia tunteen sai aikaan. Kun hallitaan nämä kaikki, voidaan tunne saada aikaan. Tunteista Aristoteles käsittelee suuttumusta, rauhallisuutta, pitämistä, vihaamista, pelkoa, rohkeutta, häpeää, häpeämättömyyttä, suosiollisuutta, suosion puutetta, sääliä, närkästystä, kateutta, iloa, kilpailuhalua ja halveksuntaa.[4]

Kirja III käsittelee tyylioppia. Sen ensimmäiset luvut käsittelevät hyvää ilmaisua. Aristoteles toteaa hyvän puheen olevan selkeää, eli sen tulee enemmän selventää kuin hämärtää asioita, sekä sopivaa, eli ei liian vaatimatonta, mutta ei myöskään liian liioittelevaa. Selkeyttä puheeseen saa käyttämällä tavallisia substantiiveja ja verbejä, noudattamalla oikeakielisyyttä, sekä välttämällä jäykkyyttä tuovia tekijöitä, kuten pitkiä yhdyssanoja. Tekstin tulisi olla luontevaa sekä kirjoitetuksi että luetuksi. Proosaesityksessä tuli välttää runomuotoa, mutta teksti ei silti saanut olla täysin rytmitön. Samoin tekstin osien tuli olla sopivan pituisia — tuli välttää liian pitkiä osia, mutta myös liian lyhyitä osia, jotka vain tuntuvat kiirehtivän liikaa. Tärkeitä asioita ei saa käsitellä liian kevyesti, mikä vaikuttaisi hutiloimiselta, eikä mitättömiä asioita liian juhlavasti, mikä vaikuttaisi koomiselta. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä ilmaisukeinona Aristoteles painotti puheen henkevyyttä, jota saatiin muun muassa käyttämällä puheessa metaforia sekä tekemällä asia havainnolliseksi kuulijalle.[5]

Kirjan loppuosa käsittelee puheen osien järjestystä. Tärkeimpänä kaikessa puheessa tuli olla kaksi osaa, joista ensimmäisessä ilmoitetaan, mistä aiotaan puhua (esittely), ja toisessa esitetään todistelut (vakuuttaminen). Tätä voidaan verrata laskutehtävään, jossa on ensin tehtävänasettelu ja sen jälkeen todistaminen. Näitä Aristoteles piti välttämättöminä osina, vaikka useimmissa puheissa, kuten oikeuspuheissa, oli neljä osaa: johdanto, asian esittely, vakuuttaminen (mukaan lukien kilpailevien väitteiden vertailu ja vastapuolen väitteiden kumoaminen) ja loppusanat. Tämän jälkeen Aristoteles kuvaa tarkemmin johdannon, selostuksen ja todistelujen rakennetta, kysymysten oikeaa hetkeä, sekä loppusanoja.[5]

Lainauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • "Ei pidä harhauttaa tuomaria saattamalla hänet tuntemaan vihaa, kateutta tai sääliä. Tämä olisi samaa kuin väärentäisi mitan, jota aikoo käyttää."[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Rapp, Christof: Aristotle's Rhetoric The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 5.3.2014. (englanniksi)
  2. Aristoteles: Retoriikka 1355b26.
  3. a b Aristoteles: Retoriikka I.1–15.
  4. a b c Aristoteles: Retoriikka II.1–26.
  5. a b Aristoteles: Retoriikka III.1–19.
  6. Aristoteles: Retoriikka 1354a25.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aristoteles: Retoriikka. (Rhetorica) Teokset IX. Classica-sarja. Suomentaneet Paavo Hohti ja Päivi Myllykoski. Selitykset laatinut Juha Sihvola. 3. painos 2005. Helsinki: Gaudeamus, 1997. ISBN 951-662-702-1.

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cope, Edward Meredith: An Introduction to Aristotle's Rhetoric. Cambridge 1867. Hildesheim: Olms, 1970.
  • Erickson, Keith V. (toim.): Aristotle: The Classical Heritage of Rhetoric. Metuchen, N.J: -, 1974.
  • Garver, Eugene: Aristotle's Rhetoric: An Art of Character. The University of Chicago Press, 1995.
  • Kennedy, George A.: Aristotle, on Rhetoric: A Theory of Civic Discourse. NY/Oxford: Oxford University Press, 1991.
  • Rorty, Amelie O. (toim.): Essays on Aristotle's Rhetoric. Berkeley & Los Angeles & London: University of California Press, 1996.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aristotle: Rhetoric. Perseus. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
  • Aristotle: Rhetoric, käännös W. Rhys Roberts (englanniksi)

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rapp, Christof: Aristotle's Rhetoric The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)