Tämä on lupaava artikkeli.

K. J. Ståhlbergin kyyditys

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 24. marraskuuta 2012 kello 23.36 käyttäjän Todberg (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kansalaisjoukko vastaanottamassa kotiin palaavia K. J. Ståhlbergia ja Ester Ståhlbergia Helsingin rautatieasemalla kyydityksen jälkeen 16. lokakuuta 1930.

K. J. Ståhlbergin kyyditys oli Lapuan liikettä lähellä olleiden oikeistoaktivistien ja sotilashenkilöiden 14. lokakuuta 1930 järjestämä sieppaus eli muilutus, joka kohdistui entiseen tasavallan presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergiin. Ståhlberg vaimoineen kuljetettiin vastoin tahtoaan Helsingistä Joensuuhun, missä sieppaajat päästivät heidät vapaiksi. Tapaus merkitsi Lapuan liikkeelle poliittista ja moraalista tappiota, mutta jo sitä ennen liike oli menettänyt suosiotaan.[1] Muilutuksista oli tullut liikkeen tavaramerkki.[2] Tapaus myös tuhosi siihen ilmeisesti vahingossa sekaantuneen kenraali Martti Walleniuksen sotilasuran.

Tausta

Talonpoikaismarssi Senaatintorilla, Lapuan liikeen voimannäyttö heinäkuussa 1930

Presidentti Ståhlbergin kyydityksen laajempi poliittinen konteksti oli Suomessa 1930-luvun alussa vallinnut oikeistoradikalismi. Maassa vaikutti lukuisia oikeistolaisia järjestöjä, mm. Suomen Lukko, Vientirauha, Itsenäisyyden liitto, Vapaussodan Rintamamiesten Liitto ja suurimpana Lapuan liike, johon viitattiin myös yleisesti kansanliikkeenä. Liikkeitä yhdisti vaihtelevissa määrin nationalismi, kommunisminvastaisuus, venäläisvastaisuus ja halu vahvan hallitusvallan luomiseen.[3] Erityisesti antikommunistisia tavoitteitaan, kommunististen liikkeiden kieltämistä sekä kommunistien julkisista viroista poistamista ajaessaan Lapuan liike turvautui ulkoparlamentaarisiin ja laittomiin keinoihin keväästä 1930 alkaen. Kommunistisen Työn Ääni -lehden paino tuhottiin maaliskuussa ja tapauksen tutkimuksen sekä oikeudenkäynnin yhteydessä esiintyi mielenilmauksia, uhkailua ja väkivallantekoja. Liikkeen varsinaiseksi tavaramerkiksi muodostuivat kuitenkin vapusta 1930 lähtien muilutukset: kommunisteiksi tai heidän myötäilijöikseen miellettyjä henkilöitä kaapattiin automatkoille, joiden aikana heitä pahoinpideltiin ja nöyryytettiin. Matkan päätteeksi uhrit jätettiin milloin minnekin, äärimmäisissä tapauksissa Neuvostoliiton rajalle.[4]

Kesäkuussa 1930 ulkoparlamentaarinen painostus oli kasvanut niin voimakkaaksi, että hallituksen oli taivuttava ja annettava painolakia, valtiopäiväjärjestystä, vaali- ja rikoslakia koskeva lakiuudistuspaketti eduskunnalle. Hitaat parlamentaariset toimet eivät Lapuan liikettä tyydyttäneet ja vakavat levottomuudet välttääkseen presidentti Relanderin oli taivuteltava pääministeri Kyösti Kallio antamaan Vaasan, Oulun, Kuopion ja Uudenmaan läänien maaherroille vailla laillista perustetta oikeudet estää kommunististen sanomalehtien julkaiseminen. Eduskunta kutsuttiin kesätauoltaan koolle 1. heinäkuuta päättämään lakipaketista. Jyrkän keskustelun jälkeen hallitus sai porvaripuolueiden tuen lakipaketin eteenpäin viemiselle mutta prosessi ole tehnyt selväksi, ettei vähemmistöhallituksella ollut edelletyksiä jatkaa. Pääministeri Kallio jätti hallituksen eronpyynnön eduskunnan luottamuksen saatuaan ja uuden hallituksen muodostajaksi nimettiin P. E. Svinhufvud.[5] Lapuan liike koki pettymyksen, kun sen edustajia ei otettu mukaan uuteen hallitukseen. Svinhufvudin hallitusta painostaakseen 12 600 liikkeen jäsentä järjesti 7. heinäkuuta taloinpoikaismarssin Helsingissä. Kun lakipaketti muutamaa päivää myöhemmin tuli eduskunnan käsittelyyn, sosiaalidemokraatit käyttivät määrävähemmistöään ja estivät kansalaisoikeuksiin puuttuneen suojelulain uudistuksen julistamisen kiireelliseksi. Näin ollen laki vaati voimaan tullakseen kahden peräkkäisen eduskunnan hyväksynnän. Tämän seurauksena presidentti hajotti eduskunnan ja uudet vaalit määrättiin lokakuun alkuun.[6]

Ståhlberg ja oikeistoaktivismi

Presidentti Ståhlberg, laillisuusmies.

Ståhlberg oli jo pitkään ollut oikeistoaktivistien poliittinen vihollinen. Hän oli koko poliittisen uransa ajan järkähtämätön laillisuusmies ja oli ennen Suomen itsenäistymistä siksi paheksunut, joskaan ei aktiivisesti vastustanut, jääkäriliikettä. Heti itsenäistymisen jälkeen Ståhlberg oli kannattanut tasavaltalaista valtiomuotoa oikeiston suosiman monarkian sijaan, ja maan ensimmäisissä presidentinvaaleissa hän voitti Mannerheimin, oikeiston ehdokkaan.[7]

Presidenttikaudella Ståhlbergin pyrkimykset poliittiseen liennytykseen ärsyttivät oikeistopiirejä, ja erityisesti pahaa verta herätti sisällissodassa punaisten puolella taistelleiden yleinen armahdus 1921. Myös Ståhlbergin presidenttikauden idänpolitiikka oli ristiriidassa oikeistoaktivistien tavoitteiden kanssa. Repolan ja Porajärven luovuttaminen Venäjälle Tarton rauhassa laskettiin oikeistopiireissä yleisesti Ståhlbergin lepsuuden syyksi ja katkeruutta herätti myös valtiovallan kieltäytyminen itäkarjalaisten kansannousun tukemisesta.[7]

Presidenttikautensa jälkeen politiikasta vetäytynyt Ståhlberg teki paluun julkisuuteen 1930. Motivaationa oli jälleen hänen vakaumuksensa laillisen poliittisen toiminnan ensisijaisuudesta, jota hän ryhtyi puolustamaan Lapuan liikkeen ulkoparlamentaarisia ja laittomia toimintatapoja vastaan. Erityisesti julkisuutta saanut esimerkki hänen toiminnastaan oli kesäkuussa 1930 Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli Laittomuus vai laillinen järjestys?. Sinänsä Ståhlberg ei vastustanut esimerkiksi Lapuan liikkeen vaatimia kommunistien toiminnan kieltäviä lakeja, mutta painotti, ettei laiton aktivismi saanut vaikuttaa lainsäädäntöprosessiin. Kesän aikana hän ryhtyi myös kokoamaan Lapuan liikkeen vastaista poliittista rintamaa.[8][9]

Kyyditystoiminnan kiihtyminen ja muuttuminen röyhkeämmäksi motivoi Ståhlbergin asettumaan myös itse Edistyspuolueen eduskuntavaaliehdokkaaksi.[8] Kesän loppua kohti kyydityksistä alkoi tulla Lapuan liikkeelle poliittinen ongelma. Murros tapahtui, kun hajotetun eduskunnan sosiaalidemokraattinen varapuhemies Väinö Hakkila kyydittiin heinäkuussa Pohjanmaalle Lapuan liikettä kannattaneiden Vapaussodan Rintamamiesten Liiton jäsenten toimesta. Hakkila oli vastustanut kommunistilakeja ja Lapuan liikettä. Teko nähtiinkin yleisesti merkkinä siitä, että kansanliike oli valmis käyttämään väkivaltaa ei vain kommunisteja vaan kaikkia vastustajiaan vastaan. Tästä eteenpäin muilutukset aiheuttivat yhä enemmän ristivetoa toisaalta liikkeen radikaalin siiven, toisaalta maltillisten jäsenten ja muiden porvarillisten toimijoiden välillä. Erityisesti Lapuan liikkeen johto oli huolissaan siitä, että muilutukset karkottaisivat liikkeen potentiaalisten poliittisten liittolaisten äänestäjiä tulevissa vaaleissa. Näistä syistä Lapuan liikkeen johtajat Vihtori Kosola, Iivari Koivisto ja Martti Rantanen antoivat 15. syyskuuta julistuksen, jossa vetosivat "yksityisluontoisten väkivallan tekojen" lopettamiseksi.[10][11] Vetoomus myös tehosi; Ståhlberg oli ensimmäinen sen jälkeen kyydityksen uhriksi joutunut.[12]

Lokakuun eduskuntavaalien tulos oli lopulta täpärin mahdollinen, vaikka kommunistien poliittinen toiminta olikin käytännösssä estetty ja heidän ehdokkailtaan evätty pääsy vaalilistoille[13]. Porvaripuolueet saivat uudessa eduskunnassa 134 paikkaa, täsmälleen kommunistilakien läpivientiin tarvitun 2/3 enemmistön. Tässä tilanteessa radikaalin oikeiston keskuudessa nousi huoli, että joku keskustavasemmiston edustaja tai muu Lapuan liikkeen vastustaja saattaisi käyttää vaa'ankieliasemaansa hyväkseen ja estää lakien läpiviennin. Tässä suhteessa epäilykset kohdistuivat erityisesti eduskuntaan valittuun Ståhlbergiin, jota vastaan oli oikeiston piirissä propagoitu voimakkaasti koko kesän. Kyydityksen puuhamiehenä toiminut Eero Kuussaari tunnusti myöhemmin, että tarkoituksena oli varoittaa Ståhlbergiä äänestämään oikeiston kannan mukaisesti.[14]

Kyydityskäsky

Käskyn tausta ja antaminen

Tiistaina 14. lokakuuta 1930 tapahtuneeseen kyyditykseen suoranaisesti johtanut tapahtumaketju sai alkunsa edellisenä lauantaina, 11. lokakuuta, Sortavalan Seurahuoneella. Hotellille oli kokoontunut joukko upseereita ja suojeluskuntajohtajia, jotka olivat tarkastusmatkalla Itä-Suomessa. Joukkoa johti yleisesikunnan päällikkö ja tuolla hetkellä virkaa tekevä sotaväen päällikkö, kenraali Martti Wallenius. Toinen kyydityksen kannalta tärkeä seurueen jäsen oli everstiluutnantti Eero Kuussaari.[15][16] Vaikka Suomessa oli tuolloin voimassa kieltolaki (1919–1932), ainakin Kuussaari oli käyttänyt runsaasti alkoholia. Lauantaiaamuna hän ei krapulaltaan pystynyt lähtemään suorittamaan tarkastusta vaan jäi Seurahuoneelle kahden muun upseerin kanssa nauttimaan lisää alkoholia. Päivän aikana hän oli muun muassa pitänyt poliittisia palopuheita ja ahdistellut hotellin naispuolista henkilökuntaa. Illalla, edelleen päihtyneenä ja maan poliittisesta tilanteesta tuohtuneena, Kuussaari oli kysynyt Walleniukselta "Soitanko Helsinkiin?", viitaten Ståhlbergin muilutukseen. Wallenius oli vastannut "Soita vaan." [17]

Wallenius oli keväällä 1930 kehottanut Kuussaarta muodostamaan yhteyksiä Lapuan liikkeeseen sen suunnitelmien selvittämiseksi. Tässä toimessa Kuussaari oli tehnyt Suomen Lukon sihteeristä Mikko Jaskarista yleisesikunnan ja Lapuan liikkeen yhdysmiehen.[18] Ymmärrettyään saaneensa Walleniukselta Ståhlbergin kyyditystä koskevan käskyn, Kuussaari soitti Jaskarille. Ei tiedetä tarkasti, mitä Kuussaari ja Jaskari puhelun aikana keskustelivat. Yhden version mukaan Kuussaari käski, että Jaskarin oli ”kenraalin nimissä” kyydittävä Ståhlberg Joensuuhun. Toisen käsityksen mukaan yhteydenotossa Kuussaari oli vain maininnut kyyditsemisestäkin olleen puhetta. Jaskari pyysikin tarkempia ohjeita, mutta ei jäänyt odottamaan niitä. Sen sijaan hän välitti maanantaina kyyditysmääräyksen edelleen Valvojain kerhona tunnetun oikeistolaisen yhdistyksen puheenjohtajalle, Jukka Jannélle. Tämän selvitellessä kyydittävänsä henkilöllisyyttä ja osoitetta aika kului seuraavaan aamuun.[19][20]

Käskyn peruminen ja salailu

Jaskari lähetti maanantaina illalla, vain kuusi tuntia ennen kyydityksen suunniteltua alkamisaikaa, yleisesikunnan päivystäjän kautta salakielisen sähkeen Kuussaarelle, pyytäen kyydityskäskyn peruutusta. Päivystäjä vaihtoi vastaanottajaksi Walleniuksen, koska miehet olivat samaa seuruetta ja sotaväen vt. päällikö oli helpompi jäljittää. Sähke tavoitti Walleniuksen lopulta seuraavana päivänä lounaalta Joensuusta. Silminnäkijöiden mukaan Wallenius oli selvästi järkyttynyt, kun Kuussaari selvitti hänelle, mitä vaikeaselkoisesti muotoiltu sähke tarkoitti. Kuussaari sai välittömästi määräyksen soittaa Helsinkiin ja perua kyydityskäsky. Tässä vaiheessa oli kuitenkin jo liian myöhäistä.[21] Salatakseen raskauttavan sähkeen Jaskari ja Wallenius kävivät tahoillaan puolustusvoimain lennätinlaitoksissa ja antoivat tuhota sähkeestä todistavat lennätinnauhat.[22]

Kyyditys

Metsätie, jolta Ståhlbergit siepattiin.

Kyyditys käynnistyi 14. lokakuuta 1930, aamulla kello 9:n jälkeen Ståhlbergin lähdettyä vaimonsa Ester Ståhlbergin kanssa aamukävelylle Kulosaaressa sijainneesta kodistaan. Uudella Chevrolet-umpiautolla liikkuneet kyydittäjät tavoittivat Ståhlbergit pieneltä metsätieltä lähellä Eteläistä rantatietä (Södra Strandvägen).[23][20][24] Varmistettuaan heidän henkilöllisyytensä kyydittäjät pakottivat entisen presidentin autoon. Ester Ståhlberg seurasi miehensä mukana vapaaehtoisesti ja tämän estelyistä huolimatta.[25][26]

Kyydittäjät viittasivat puheissaan kokemuksiinsa valkoisen puolen rintamamiehinä sisällissodassa ja aikaisempiin kyydityksiin. Ståhlbergia solvattiin matkan aikana siitä, että hän oli presidenttinä päästänyt kansalaissodan jälkeen pakkotyöhön tuomittuja kommunisteja ennen aikojaan vapauteen. Miehet eivät myöskään salailleet käsitystään liberalismista yleensä.[27][20]

Asentaja Jukka Jannén kuljettama auto suuntasi Malmille ja edelleen Tuusulaan.[26] Sieltä matka jatkui Järvenpään, Mäntsälän, Lahden ja Heinolan kautta Mikkeliin, josta edelleen Varkauden kautta "etapin päähän" Joensuuhun.[20] Joensuussa kyydittäjillä piti olla järjestettynä jatkokuljetus.[28]

Jatkoyhteyttä ei Joensuussa kuulunut ja aika kului epätietoisuudessa. Hermostunut Janné ajoi pääkatua tunnin ajan edestakaisin ja yritti antaa vastaantulijoille merkkejä auton valoilla.[29] Lopulta hän ilmoitti Ståhlbergeille, että he saisivat valita Joensuuhun jäämisen ja kyyditysautossa Helsinkiin paluun välillä. Erään version mukaan Ståhlbergit jätettiin Joensuun kaupungintalon eteen yön pimeyteen[30].

Toisen käsityksen mukaan Janné lähetti omat miehensä pois ja lähti itse hakemaan bensiiniä jättäen kaapatut kahdestaan autoon.[31] Ståhlbergit lähtivät pyrkimään presidentin hyvän ystävän, kunnallisneuvos Johannes Laineen asunnolle.[20] Sattumalta Ståhlbergit tavannut suojeluskunnan aluepäällikkö, kapteeni Alarik Lang tunnisti presidenttiparin ja opasti heidät kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, rehtori Johannes Laineen talolle,[31] jossa asukkaat luulivat kuitenkin, että kyse oli pilanteosta tai häirintäyrityksestä eivätkä avanneet ovea. Lang johdatti Ståhlbergit seuraavaksi suojeluskunnan tukikohtaan Pielisjoen linnaan, missä Lang tunnettiin ja Ståhlbergeille järjestyi yösija ruokasalista.[30][32] Ståhlberg soitti kotiväelleen aamuyöllä kertoen heidän olevan turvassa Joensuussa.[20][33] Kyydittäjien kerrotaan majailleen saman talon alemmassa kerroksessa, mutta Veli-Pekka Lehtolan mukaan tälle ei löydy tukea dokumenteista[34].

Paluu

Ståhlbergit kuuntelevat kunnallisneuvos Laineen puhetta Joensuun asemalla.

Entisen pääministerin Juho Vennolan tarjoaman erikoisjunan sijasta Ståhlberg ilmoitti palaavansa Helsinkiin mieluummin tavallisella aamujunalla. [20] Tieto kyydityksestä ja sen onnellisesta lopusta levisi radion välityksellä.

Kun Ståhlbergien paluumatka alkoi, heitä olivat Joensuun asemalla saattamassa kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, rehtori Johannes Laine ja mieskuoro.[30] Myös kaksi kyydittäjää nousi samaan junaan palatakseen Helsinkiin. Ståhlbergit tunnistivat miehet ja heidät vangittiin välittömästi.[34]

Matkan varrella rautatieasemilla olivat kuntien, suojeluskuntien ja järjestöjen edustajien lisäksi lukuisat kansalaiset kukkatervehdyksineen.[30] Helsingin rautatieasemalle, jonne Ståhlbergit saapuivat 16. lokakuuta 1930, oli kokoontunut jopa 10 000 henkeä.[20]

Oikeuskäsittely

Kyydityksessä käytetty Chevrolet Joensuun poliisilaitoksen pihalla. Auto oli jätetty peitettynä kauppias Eskelisen talon nurkalle.[20]

Ståhlbergin kyyditystä selviteltiin vielä pitkään jälkeenpäin. Kyydittäjät, Jukka Janné, Kaarlo Eino Olin, Erkki Varoma ja Sven Fjalar Semenius saatiin nopeasti kiinni. Autoa ajanut Janné myönsi kuulusteluissa, että kyydityskäsky oli tullut Lapuan liikkeen johdon ja armeijan yleisesikunnan yhdysmiehenä toimineelta Mikko Jaskarilta.[20] Jaskari tunnusti muutaman päivän kuulustelun jälkeen everstiluutnantti Kuussaareen osuuden asiaan ja tämän välittömänä esimiehenä myös kenraali Wallenius tuli epäilyksenalaiseksi. Kuulusteluissa selvisi hyvin nopeasti, että Kuussaari todellakin mielsi toimineensa Walleniuksen käskystä.[35]

Sekä rikosoikeudellisesti että historiantutkimuksen valossa ydinkysymykseksi on noussut se, minkä vuoksi Wallenius vastasi myöntävästi Kuussaaren kysymykseen "Soitanko Helsinkiin?". Välittömästi tapauksen jälkeen liikkui runsaasti huhuja ja arveluja siitä, että tapahtumien taustalla vaikutti laajempi salaliitto. Epäiltiin, että kyseessä oli alku sotilasjohdon ja/tai Lapuan liikkeen suunnittelemalle vallankaappaukselle, jonka tavoitteena oli jonkinlaisen diktatuurin tai sotilasjuntan pystyttäminen. Tähän mahdollisuuteen uskoivat myös vahvasti Ståhlbergit itse.[36] He kokivat hyvin epäilyttäväksi sen, että Wallenius oli vasta vähän ennen tapausta nostettu sotaväen päälliköksi siirtämällä kenraalit Sihvo ja Öhquist virkavapaalle. Lisäksi he eivät uskoneet kyyditysauton huonosti organisoidun etsinnän olleen sattumaa. Presidentti Ståhlberg epäili presidentti Relanderin ja ulkoministeri Procopén osuutta asiaan siinä määrin, ettei tiettävästi edes halunnut tapauksen jälkeen kätellä Procopéta. Sen enempää oikeuslaitos kuin historiantutkimuskaan eivät kuitenkaan ole löytäneet todisteita, jotka puoltaisivat teoriaa vallankaappaussuunnitelmasta sen enempää Lapuan liikkeen kuin armeijan johdonkaan osalta. Näihin viittaavia syytteitä ei myöskään nostettu missään oikeusasteessa.[37][38]

Kihlakunnanoikeus

Kyydityksen ensimmäinen oikeuskäsittely alkoi Helsingin kihlakunnanoikeudessa joulukuussa 1930. Syyttäjä toi oikeuteen teorian, jonka mukaan upseerit olivat maan poliittista tilannetta yhdessä punnittuaan yhteistuumin ja vakaasti harkiten päättäneet toteuttaa Ståhlbergin kyydityksen. Syyttäjän tärkeimpänä todisteena käytettiin ns. motiivikertomusta.[39] Tämä dokumentti oli syntynyt, kun Wallenius oli kuulusteluissa todennut ottavansa täyden vastuun, mikäli hän oli tarkoittamattaan aiheuttanut kyydityksen. Kuulustelijat ottivat tämän tunnustuksena, mutta koska uskoivat, että tapauksella täytyi olla poliittinen motiivi, painostivat Walleniuksen myös kirjoittamaan oman arvionsa siitä, mikä tämä motiivi voisi olla. Kun Wallenius oli tämän, omien sanojensa mukaan hypoteettisen dokumentin tuottanut, sitä käytettiin häntä vastaan oikeudessa. Lisäksi syyttäjä viittasi mm. yrityksiin hävittää todisteet tuhoamalla lennätinnauhat Jaskarin ja Walleniuksen välisestä viestinnästä sekä Walleniuksen muistamattomuuteen kuulusteluissa.[40] Kihlakunnanoikeus oli päätöksessään pääpiirteissään yhtä mieltä syyttäjän kanssa. Sekä Kuussaari että Wallenius tuomittiin syyllisiksi yllytykseen, ja koska teon tarkoitukseksi katsottiin valtion laillisen järjestyksen kumoaminen, teon todettiin tapahtuneen "raskauttavien asianhaarojen vallitessa" ja langetetut tuomiot olivat kovia: Sekä Wallenius että Kuussaari saivat 3 vuotta ehdotonta vankeutta ja heidät tuomittiin erotettaviksi viroistaan.[41]

Hovioikeus ja sotaylioikeus

Tuomiosta valitettiin ja tapaus siirtyi Turun hovioikeuteen. Täällä Walleniuksen asianajaja, Heikki Borenius, keskittyi torjumaan väitteitä teon tahallisuudesta. Hänen mukaansa ei ollut kohtuullista olettaa, että Wallenius olisi pitänyt Kuussaaren kysymystä vakavana. Lisäksi puolustus vetosi myös siihen, ettei mistään muista maan poliittisen tilanteen muuttamiseen tähtäävistä toimista tai suunnitelmista ollut mitään merkkiä. Walleniuksen ei liioin menestyvänä ja vasta perheenlisäystä saaneena miehenä ollut järkevää sekaantua tarkoituksellisesti moiseen toimintaan. Hovioikeus hyväksyikin tämän argumentin. Walleniuksen sai kuitenkin tuomion avunannosta vapaudenriistoon, koska ei ollut pyrkinyt estämään kyyditystä myöhemmin vaan oli sen jälkeen tuhonnut todisteita. Walleniuksen ja Jaskarin tuomiot alennettiin kahteen vuoteen vankeutta. [42]

Sekä miehensä kera kyyditetty Ester Ståhlberg[43] että tapauksesta kirjoittanut professori V.-P. Lehtola[44] ovat tulkinneet hovioikeuden näkemyksen upseerien käymän keskustelun leikillisyydestä sisältävän myös julkilausumattoman viittauksen paikalla olleiden humalatilaan. Joulukuussa 1930 myös sotaylioikeus kiinnostui asiasta, sillä julkijuopottelu oli paitsi upseerien arvolle sopimatonta, myös rikos kieltolakia vastaan. Kuussaari sai syytteen kahdesta juopumuksesta ja jatketusta upseerille sopimattomasta käytöksestä. Walleniusta vastaan näyttö riitti kuitenkin vain juopumussyytteeseen perjantai-illan osalta, ja kun Kuussaari todettiin syylliseksi kaikkiin syytekohtiin, Wallenius sai sotaylioikeudelta vapauttavan tuomion.[45] Tästä huolimatta historiankirjoitukseen on jäänyt elämään väite, että myös Wallenius olisi ollut kyseisenä lauantaina humalassa.[46]

Korkein oikeus

Sotaylioikeuden tuomio annettiin keväällä 1931, joten se ei ehtinyt vaikuttaa hovioikeuden tuomioon, mutta Walleniuksen puolustus nosti asian esille, kun tapaus siirtyi alkukesästä korkeimpaan oikeuteen. Puolustus esitti motiivikertomuksen kuulustelijoiden painostuksen tuotteeksi ja painotti, että silminnäkijöiden mukaan Wallenius ei ollut puhunut Kuussaaren kanssa politiikkaa. Korkein oikeus antoi tuomionsa heinäkuussa 1931 ja asettui puolustuksen kannalle. Oikeuden tulkinnan mukaan Kuussaaren väite, että seurue olisi yhdessä "lukenut lehtiä" ja puhunut politiikkaa ei pitänyt paikkansa. Sen sijaan humalainen Kuussaari oli tullut esittämään kysymyksensä Walleniukselle asiaansa selittämättä, ja myös kolmas paikalla ollut mies oli pitänyt kysymystä leikillisenä ja vastannut myöntävästi vielä silloinkin, kun Kuussaari palasi kertomaan soittaneensa puhelun. Näistä lähtökohdista korkein oikeus vapautti kenraali Walleniuksen kaikista syytteistä. Se, että samasta tapauksesta voitiin antaa näinkin erilaisia tuomioita eri oikeusasteissa, aiheutti runsaasti julkista keskustelua. Wallenius vapautui vankilasta, mutta oli silti erotettu kenraalin virasta ja monet epäilivät häntä edelleen.[47][20]

Kyydityksestä annetut tuomiot eri oikeusasteissa [48]
Syytetty Rooli kyydityksessä Kihlakunnanoikeus Hovioikeus Korkein oikeus
Jukka Janné kyyditysryhmän johtaja 1 v 6 kk 1 v 4 kk 1 v
Erkki Varoma kyydittäjä 1 v (ehdollista) 10 kk poistettu
Kaarlo Eino Olin kyydittäjä 1 v (ehdollista) 1 v 1v
Sven Fjalar Semenius kyydittäjä 9 kk (ehdollista) 8 kk 8 kk
Mikko Jaskari kyydityskäskyn välittäjä 2 v 1 v 6 kk 1 v 6 kk
Eero Kuussaari kyydityskäskyn antaja 3 v ja ero virasta 2 v 1 v
K. M. Wallenius Kuussaaren esimies 3 v ja ero virasta 1 v 10 kk vapautettu

Poliittiset seuraukset

Lapuan liikettä pidettiin vastuullisena Ståhlbergin kyyditykseen ja kyyditystä osoituksena kannattajakunnan radikalisoitumisesta. Koko jäsenistö ei ollut hankkeen puolella, vaan osalle sitä Ståhlberg oli laillisuusmies, perustuslaillisen kansanvallan symboli. Muutenkin hajanaista Suomen lukkoa repivät kyydityksen tahraaman sihteeri Jaskarin ja toiminnanjohtaja Pihkalan ristiriidat. Järjestön jäsenet ja organisaatio sulautuivat Lapuan liikkeeseen. [49] Keväästä syksyyn jatkuneiden laajojen kyyditysten huipentuman jälkeen muiluttajia ryhdyttiin Svinhufvudin hallituksen päätöksellä etsimään, mutta liike vastasi joukkoilmoittautumisin, eikä esimerkiksi Vaasan maaherra K. V. Martonen suostunut jatkamaan tutkimuksia.[50] Vain 656 syytettä nostettiin, ja niistäkin 240 johti vapauttavaan tuomioon eli suurin osa kyydittäjistä ei saanut rangaistusta.[51] Tästä näkökulmasta voidaankin katsoa kyyditysten onnistuneen ulkoparlamentaarisena poliittisena toimintana, joskin viimeistään Ståhlbergin kyyditys käänsi yleisen mielipiteen toimintaa vastaan.[52]

Edistyspuolueen toimintakertomukseen kirjattiin lausunto:

»Heti välittömästi vaalien [ylimääräiset eduskuntavaalit 1.–2.10.1930] jälkeen tapahtui sarja uusia väkivallantekoja, näiden joukossa niinkin pöyristyttävä rikos, kuin edellä mainittu tasavaltamme ensimmäisen, yleistä kunnioitusta nauttivan presidentin, professori K. J. Ståhlbergin ja hänen puolisonsa kyyditys Kulosaaresta Joensuuhun, jossa se onnellisen sattuman kautta kuitenkin keskeytyi. Tämä väkivallanteko oli sitä törkeämpi ja maamme mainetta häpäisevä, kun sen toimeenpanijoiksi paljastui m. m. yleisesikunnan päällikkö [kenraali K. M. Wallenius]. Moinen mieliä kuohuttava teko, jolla ei saattanut olla mitään tekemistä kommunismin vastustamisen kanssa, alensi maamme arvoa oikeusvaltiona ulkomaiden silmissä ja heikensi ennestäänkin horjunutta luottoamme.[53]»

Kyydityksen aiheuttamasta imagohaitasta huolimatta Lapuan liike saavutti tärkeimmän tavoitteensa, kun eduskunta hyväksyi kommunistilait 11. marraskuuta 1930, äänin 132–65. Ainoastaan sosiaalidemokraatit äänestivät lakiehdotuksia vastaan; Ståhlberg ja muut oikeiston epäilemät maltilliset porvarit äänestivät lakien puolesta.[54] Siitä huolimatta, Ståhlbergin asetuttua Edistyspuolueen ehdokkaaksi vuoden 1931 presidentinvaaleihin, Lapuan liikkeen lehti Aktivisti yllytti helmikuussa 1931 murhaamaan Ståhlbergin.[55] Kun valitsijamiehet äänestivät presidentistä eduskunnassa, Vihtori Kosola istui yleisölehterillä valmiina soittamaan liikeen päämajaan Lapualle. Mikäli Ståhlberg olisi voittanut vaalit, Lapuan liike olisi ollut valmis julistamaan oman kapinahallituksensa. Ståhlberg kuitenkin hävisi täpärästi Svinhufvudille äänin 149–151. Ulkoparlamentaarisen toiminnan onnistuminen kyyditysten muodossa oli vakuuttanut kansanliikkeen johtajat toiminnan tehokkuudesta ja toiminta jatkui talvella 1930–1931 esimerkiksi työväentalojen ovien umpeen naulaamisena.[56]

Kyydityksen ja presidentinvaalien jälkeen Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue etääntyivät Lapuan liikkeestä.[57] Hallitus oli helmikuun alussa 1931 antanut eduskunnalle esityksen hallitusmuodon ja valtiopäiväjärjestyksen täydentämisestä tavalla, joka olisi vahvistanut hallituksen riippumattomuutta eduskunnasta sekä heikentänyt parlamentarismia muun muassa hankaloittamalla epäluottamuslauseiden antamista. Tämä Lapuan liikkeen tukema esitys hylättiin eduskunnassa keskustan ja vasemmiston äänin. Svinhufvudin hallituksen erottua presidentinvaalien jälkeen kansanliikkeen yritykset osallistua uuden hallituksen muodostamiseen torjuttiin jyrkästi.[58]

Kevättalvella 1931 poliittinen vasemmisto ja keskusta muodostivat Lapuan liikkeen vastaisen laillisuusrintaman ja vuoden edetessä liikkeen vastustajien ja kannattajien välinen rajalinja siirtyi yhä enemmän oikealle. Hallitus ryhtyi yhä ponnekkaammin vastustamaan Lapuan liikkeen omavaltaista toimintaa ja liikkeen viimeisen voimanponnistuksen, Mäntsälän kapinan jälkeen se hajotettiin. Ståhlbergin kyyditys oli Lapuan liikkeen kehityksen käännekohta, joka käänsi julkisen mielipiteen kansanliikettä vastaan lähes samaan aikaan kun kommunistilakien hyväksyminen vei siltä sen laajinta suosiota nauttineen syyn olla olemassa.[58]

Henkilökohtaiset seuraukset

Wallenius

Kenraalimajuri K. M. Wallenius.

Martti Wallenius istui tutkintavankeudessa kahdeksan kuukautta. Vankeusaikanaan Wallenius myös veti omat johtopäätöksensä kyydityksen taustoista; toiminta oli ollut niin tökeröä, että tapauksen täytyi hänen mielestään olla tarkoituksellinen provokaatio joko häntä itseään, Lapuan liikettä tai armeijan johtoa kohtaan. Provokaation järjestämisestä Wallenius epäili kommunisteja tai Ståhlbergia itseään. Wallenius ja muut oikeistopiirit myös epäilivät, että Lapuan liikkeen toiminnasta huolestunut Etsivä Keskuspoliisi olisi käyttänyt tapausta omiin tarkoituksiinsa vetämällä mukaan tarkoitusperilleen haitallisia henkilöitä. Armeijan johdossa tapahtuikin hyvin pian kyydityksen jälkeen uudelleenjärjestelyjä, joissa lapualaismielisiksi tiedettyjä upseereja siirrettiin syrjään. Vapauduttuaan Wallenius kehitteli teoriaansa vieläkin pidemmälle ja näki kyydityksen taustalla osin epäonnistuneen kommunistien ja vapaamuurarien juonen, jonka kohteina olivat olleet muun muassa kenraalit Ignatius ja Mannerheim.[59] Walleniuksen vaimo Anni julkaisi näitä teorioita käsittelevän kirjan vuonna 1972.[60][61]

Vaikka Wallenius lopulta todettiinkin syyttömäksi, presidentti Svinhufvud ilmoitti hänelle suoraan että paluu Puolustusvoimain palvelukseen ei sen hetkisessä poliittisessa tilanteessa tullut kysymykseen. Sen sijaan Lapuan liike palkkasi ihailuaan nauttineen entisen kenraalin pääsihteerikseen. Walleniuksen organisatoristen taitojen toivottiin auttavan hajanaisen ja löyhästi johdetun liikkeen kehittämisessä. Wallenius saikin toimessaan paljon aikaan ja heräsi myös pelkoja, että hän puuhasi ”taas” jonkinlaista salajuonta hallitusta vastaan. Mäntsälän kapinan seurauksena Wallenius päätyi jälleen tutkintavankeuteen ja sai lopulta vapauttavan tuomion. Myöhemmin hän kiersi puhumassa oikeiston tapahtumissa ja työskenteli sotakirjeenvaihtajana. Walleniuksen ura puolustusvoimissa jatkui vasta talvisodassa, kun hänen vanha ystävänsä Aksel Airo taivutteli Mannerheimin antamaan taitavaksi tunnetulle kenraalille vastuun Lapin rintamasta. Kun komennusta jatkosotaan ei järjestynyt, Wallenius jätti armeijan taakseen haukkumalla Mannerheimin juopoksi ja omistautui kirjalliselle työlle, kieltäytyen lähes kokonaan kommentoimasta kyyditystapausta.[50][62] Urho Kekkonen kirjoitti Walleniuksesta vuonna 1972: ”Mikä hänen osuutensa todella oli K. J. Ståhlbergin kyyditykseen, jäänee ikuiseksi salaisuudeksi. Vakavat historiankirjoittajat pitävät hänen syyllisyyttään selviönä, Korkein oikeus on hänet vapauttanut syytteestä. Mutta tämä tapahtuma lopetti loistavasti alkaneen ja kehittyneen sotilaallisen uran.”[63]

Kuussaari

Eero Kuussaari.

Eero Kuussaari palasi armeijan palvelukseen syyskuussa 1932. Hän sai viran yleisesikunnan sotahistoriallisessa toimistossa, missä hän keskittyi tutkimaan heimosotia. Heimoaate vaikutti häneen vahvasti ja hän toimikin 1930-luvulla muun muassa Akateemisessa Karjala-Seurassa. Jatkosodan syttyessä hän johti Vienasta ja Aunuksesta kootuista vapaaehtoisjoukoista muodostettua Osasto Kuussaarta, joka osallistui Rukajärven valtaukseen. Myöhemmin hän palveli Itä-Karjalan sotilashallinnossa ja sotien jälkeen palasi historioitsijantoimeensa.[64]

Jaskari

Mikko Jaskari ei Ståhlbergin kyydityksen jälkeen esiintynyt julkisuudessa. Kun häntä 1950-luvulla yritettiin haastatella kyyditykseen johtaneista tapahtumista, hän väitti että tuskin muisti koko Suomen Lukkoa. Vuonna 1954 hän kuitenkin jätti Valtionarkistoon selvityksen, joka tuli julkiseksi vuonna 1990. Selvityksessä hän kertoi kuuluneensa salaiseen ”Suomen Aktivistien Taistelujärjestöön”, johon hänet oli rekrytoinut Kuussaari ja jonka jäseniä olivat muun muassa Arvi Hällfors, Rafael Haarla ja eräät yleisesikunnan upseerit. V.-P. Lehtola katsoo, että juuri tämä salaseuramainen toiminta on syy sille, miksi Jaskari lähti toteuttamaan huonosti ymmärtämäänsä, selvästi humalaisen Kuussaaren antamaa käskyä.[65]

Katso myös

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Niinistö, Jussi: Lapuan liike: kuvahistoria kansannoususta 1929–1932, s. 99–100. Helsinki: Nimox, 2003. ISBN 952-5485-01-3.
  2. ↑ Koskipalo 2008, s. 4.
  3. ↑ Siltala 1985, s. 31–50.
  4. ↑ Vares, Uola & Majander 2006, s. 196–200.
  5. ↑ Vares, Uola & Majander 2006, s. 200–205.
  6. ↑ Vares, Uola & Majander 2006, s. 210–211.
  7. ↑ a b Lehtola 2010, s. 40–42.
  8. ↑ a b Lehtola 2010, s. 42–47.
  9. ↑ Vares, Uola & Majander 2006, s. 215–216.
  10. ↑ Vares, Uola & Majander 2006, s. 211–215.
  11. ↑ Lehtola 2010, s. 44–47.
  12. ↑ Siltala 1985, s. 170.
  13. ↑ Vares, Uola & Majander 2006, s. 211.
  14. ↑ Lehtola 2010, s. 46–49.
  15. ↑ Lehtola 2010, s. 16.
  16. ↑ Lehtola 2010, s. 84–85.
  17. ↑ Lehtola 2010, s. 87–91.
  18. ↑ Lehtola 2010, s. 65–66.
  19. ↑ Lehtola 2010, s. 20, 135–136.
  20. ↑ a b c d e f g h i j k Pietiäinen, Jukka-Pekka; Lappalainen, Tuomo: ”Presidentti panttivankina”, Tasavallan presidentit. Tasavalta perustetaan 1919–1931: Ståhlberg, Relander, s. 94–95. luvun kirjoittanut Tuomo Lappalainen. Weilin + Göös, 1992. ISBN 951-35-5425-2. (suomeksi)
  21. ↑ Lehtola 2010, s. 24, 93–95.
  22. ↑ Lehtola 2010, s. 77.
  23. ↑ Lehtola 2010, s. 9–10.
  24. ↑ Iltanen, Jussi: Helsinki 1930: Helsingin karttakirja = Helsingfors 1930: Kartbok över Helsingfors, s. 52–53. Genimap, 2005. ISBN 951-593-966-6. (suomeksi)(ruotsiksi)
  25. ↑ Ståhlberg 1986, s. 144.
  26. ↑ a b Lehtola 2010, s. 21.
  27. ↑ Ståhlberg 1986, s. 146, 148.
  28. ↑ Lehtola 2010, s. 25–27.
  29. ↑ Lehtola 2010, s. 26.
  30. ↑ a b c d Veijo Saloheimo, Veroaitasta tutkimuksen tyyssijaksi – Pielisjoen linnan 140-vuotisia vaiheita, Historian siipien havinaa
  31. ↑ a b Lehtola 2010, s. 27.
  32. ↑ Entisessä ruokasalissa on nykyisin Karjalan tutkimuslaitoksen toimitiloja.
  33. ↑ Lehtola 2010, s. 12.
  34. ↑ a b Lehtola 2010, s. 28.
  35. ↑ Lehtola 2010, s. 37.
  36. ↑ Ståhlberg 1986, s. 144.
  37. ↑ Lehtola 2010, s. 143–146.
  38. ↑ Vares, Uola & Majander 2006, s. 216–217.
  39. ↑ Lehtola 2010, s. 121–126.
  40. ↑ Lehtola 2010, s. 78–83.
  41. ↑ Lehtola 2010, s. 126–127.
  42. ↑ Lehtola 2010, s. 127–131.
  43. ↑ Ståhlberg 1986, s. 216.
  44. ↑ Lehtola 2010, s. 132–133.
  45. ↑ Lehtola 2010, s. 133–134.
  46. ↑ Vares, Uola & Majander 2006, s. 216–217.
  47. ↑ Lehtola 2010, s. 134–139.
  48. ↑ Mukaillen Anni Walleniuksen taulukosta, teoksesta Lehtola 2010, s. 137.
  49. ↑ Siltala 1985, 340–341
  50. ↑ a b Niinistö, Jussi: Suomalaisia vapaustaistelijoita, s. 81. Helsinki: Nimox ky, 2003.
  51. ↑ Siltala 1985, 424
  52. ↑ Vares, Uola & Majander 2006, s. 217.
  53. ↑ Ståhlbergien kyyditys, Vapaamielistenklubi.fi
  54. ↑ Vares, Uola & Majander 2006, s. 219–220.
  55. ↑ Risto Laine: Lapuanliike ja IKL 1929–1944 Vapaamielisten klubi. 28.11.2005. Viitattu 30.8.2009.
  56. ↑ Vares, Uola & Majander 2006, s. 222–233.
  57. ↑ Haapaniemi, P.: Historian havinaa: Lapuan liike ja Mäntsälän kapina P. Haapaniemi. Viitattu 5.2.2012.
  58. ↑ a b Vares, Uola & Majander 2006, s. 227–241.
  59. ↑ Lehtola 2010, s. 149–159.
  60. ↑ Anni Wallenius: Kyyditys. Akateeminen kustannusliike, 1972. ISBN 9519023038.
  61. ↑ Lehtola 2010, s. 177–178.
  62. ↑ Lehtola 2010, s. 161–175.
  63. ↑ Kekkonen, Urho: ”Miksi kirjoitin ’Demokratian itsepuolustuksen’?”, Puheita ja kirjoituksia IV: Demokratia ja ihmisoikeudet, s. 18. Toim. Tuomas Vilkuna. Helsinki: Weilin+Göös, 1972. ISBN 951-35-0862-5. Artikkeli Dorian tietokannassa (tunniste: UKK895216) (viitattu 30.8.2009).
  64. ↑ Lehtola 2010, s. 172–173.
  65. ↑ Lehtola 2010, s. 178–180.

Kirjallisuutta

  • Kari Selén, Sarkatakkien maa - Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918-1944 ISBN 951-0-25684-6, WSOY 2001. Sivut 342-347: Suojeluskuntalaiset ja kyyditykset
  • Erkki Kinnunen, Lapuan lakia. Ståhlbergin kyyditys Joensuuhun, Elämää entisajan Joensuussa, Joensuun kaupunki 1848–1998, Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 6, toim. Pasi Tuunainen, Jyväskylä 1998, ISSN 1236-0430, ISBN 951-96664-5-1
  • Martti Turtola, Presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditys ja suomalais-ruotsalainen sotilaallinen yhteistyö 1930 s. 5, Sotahistoriallinen Aikakauskirja 1, 1980
  • Anni Wallenius, Kyyditys, Akateeminen Kustannusliike, 1972
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=K._J._Ståhlbergin_kyyditys&oldid=12374637”