Virvonta

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Virpominen)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pikkunoita on lähdössä kierrokselle virpomisoksineen ja koreineen. Kerava 1998.

Virvonta tai virpominen on lasten perinne, jossa käydään pääsiäisaikaan koskettamassa koristelluilla pajunkissavitsoilla toivottaen onnea ja terveyttä yleensä naapurustolle.[1][2] Usein lapset ovat pukeutuneina pääsiäisnoidiksi[1].

Virpominen on jo varhaiskristilliseen aikaan kuulunut tapa. Tätä osoittaa, että suomen kielen sana virpa on saatu muinaisvenäläisestä muodosta. Tätä vastaa nykyvenäjässä verba (ven. верба).[3] Sana virvonta on yhteydessä notkeaa oksaa tarkoittavaan virpi-sanaan[4]. Virvottaessa pajunkissakimppua heilutetaan virvottavan edessä ja lausutaan virvontaluku eli -loru. Virvottavalle annetaan vitsa ja virpoja saattaa saada palkkioksi makeisia. Yleisesti käytössä oleva virvontaluku on: ”Virvon varvon tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle.” Erilaisia loruja on kuitenkin useita.[5][6]

Alun perin virvonta on ortodoksiseen kristillisyyteen liittyvä siunaava palmusunnuntain perinne. Ortodoksisen väestön piirissä tapa on yhä osa kirkollista perinnettä. Pajunoksat siunataan kirkossa palmusunnuntain aattolauantain vigilia-jumalanpalveluksen yhteydessä. Vigiliassa pappi siunaa pajunoksia ja jakaa niitä seurakuntalaisille jumalanpalveluksen jälkeen. Kotona lapset koristelevat siunatut oksat aamulla. Jos mahdollista, lapsi virpoo oksilla ensin omat kumminsa, sitten muut sukulaiset ja naapurit palmusunnuntaina.[3]

Virvonta on tehty Jeesuksen palmunlehvätervehdyksen muistoksi. Se on toiminut siunauksena, terveyden tuojana ja pahan karkottajana. Pavunvitsojen voima pohjautuu kansan kristillisen käsityksen mukaan maailman voimakkaimman persoonan, Jeesuksen koskettamiseen. Vihkivedellä siunaamisen mukana oksiin siirtyy tämän näkemyksen mukaan "Jeesuksen väkeä" aina Jerusalemin palmunlehvätervehdyksen ajoilta.[3] Pajuissa on vanhastaan ajateltu olevan taikavoimaa. Suomalais-ugrilaisilla kansoilla on oksanheilutuksella ollut tapana karkottaa pahoja henkiä.[7] Pajunoksa annettiin virvotulle virpomisluvun päätteeksi ja palkka tultiin noutamaan pääsiäislauantaina[8]. Pohjanmaalla noidiksi eli trulleiksi pukeutuneet lapset käyvät virpomassa pääsiäislauantaina ja palkka saadaan virpomisen päätteeksi.[9] Perinteisesti virpovat lapset saivat virpomispalkkion vasta tulevana sunnuntaina, kun pääsiäispaasto oli päättynyt. Sittemmin palkkion, esimerkiksi pullan, saattoi Karjalassa saada heti. [3] Palkka on ortodoksisessa perinteessä tyypillisesti ollut pääsiäisenä annettu punaiseksi maalattu kananmuna, suklaamuna tai vastaavaa. Virvottaessa saadut siunatut virpovitsat on tapana säilyttää kodin ikonien päällä koko pääsiäiskausi eli helatorstaihin saakka. Tämän jälkeen ne hävitetään polttamalla.[10]

Virvontaperinne siirtyi sotien jälkeisenä aikana koulujen ja lastentarhojen välityksellä yleissuomalaiseksi tavaksi. Siihen lomittui Keski- ja Länsi-Suomen kansankulttuurin tapa pukeutua pääsiäistrulleiksi. Nämä tavat sulautuivat osaksi yhteen.[3] Ortodoksit ovat arvostelleet sitä, että pikkulapset puetaan noidiksi ja kiertävät virpomassa tuntemattomia. Tämä on heidän mukaansa länsisuomalaisen pääsiäisnoitaperinteen ja itäsuomalaisen virvontaperinteen sekoittamista.[7] Länsi-Suomessa virvontaa ei ole vanhastaan harrastettu.[11][12][13] Noita-asuisten lasten toimittama virpominen on kuitenkin läheistä sukua yleispohjoismaisille kevätperinteille, joissa esiintyy niin noidaksi pukeutumista kuin oksien koristelemista ja niillä ”piiskaamistakin”. Esimerkiksi Ruotsissa lapset ovat jakaneet pääsiäisvitsoja (påskris) ja -kortteja pääsiäisämmiksi pukeutuneina, Tanskassa ja Norjassa taas koristellaan laskiaiseksi oksia (fastelavnsris), joilla lapset ovat perinteisesti ”piiskanneet” vanhempansa hereille aamulla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Nurmi, Timo: Gummeruksen suuri suomen kielen sanakirja. 3. tarkistettu ja päivitetty painos. Helsinki: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6541-X.
  2. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  3. a b c d e Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto, s. 81–82. Palmu- eli virposunnuntai. Otava, 1994. ISBN 951-1-13320-9.
  4. Joki, Leena: Virpomalla virkeäksi (Kieli-ikkuna) Helsingin sanomat. 6.3.2008. Viitattu 12.3.2011.
  5. Virpojat ovat liikkeellä tänään 28.3.2010. Ylen uutiset. Viitattu 12.3.2011.
  6. Virpomisloruja 28.3.2010. Ylen uutiset. Viitattu 12.3.2011.
  7. a b Palmusunnuntai – virpominen Vuotuisjuhlat: Pääsiäinen. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Viitattu 12.3.2011.
  8. Sillanpää, Merja (FT): Pääsiäisperinteet muuttuvat alati Keskisuomalainen. 8.4.2009. Viitattu 12.3.2011.
  9. Muualla Suomessa virvotaan tänään – Trullit liikkuvat Pohjanmaalla vasta viikon kuluttua pohjalainen.fi. 24.3.2013. Vaasa: Pohjalainen. Viitattu 24.3.2013.
  10. Arkkimandriitta Arseni: Ortodoksinen sanasto, s. 281. hakusana virpominen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki: , 1999. ISBN 951-1-15657.
  11. Virpominen on karjalainen perinne 4.4.2009. Ylen uutiset. Viitattu 12.3.2011.
  12. Kantonen, Marianne: Virpominen on ortodokseille kulttuuriperinnön siirtämistä 21.3.2010. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 12.3.2011.
  13. ILMIÖITÄ: Virpojanoidat ärsyttävät ortodokseja 24.3.2010. Ylen uutiset. Viitattu 12.3.2011.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Virpomaloruja. Kyllikki Takalan kokoamana. Joensuu: Joensuun kalevalaiset naiset, 1984 (3. lisäpainos 1990).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]