Sylvi Salonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sylvi Salonen
Sylvi Salonen vuonna 1959
Sylvi Salonen vuonna 1959
Henkilötiedot
Koko nimi Sylvi Inkeri Salonen
Syntynyt1. maaliskuuta 1920
Ulvila
Kuollut23. joulukuuta 2003 (83 vuotta)
Tampere
Ammatti näyttelijä
Näyttelijä
Merkittävät roolit
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Sylvi Inkeri Salonen (1. maaliskuuta 1920 Ulvila[2] – 23. joulukuuta 2003 Tampere) oli suomalainen näyttelijä, jonka nimeen on yhdistetty sellaisia määritteitä kuin diiva ja grande dame.

Salonen aloitti 14-vuotiaana Porin Teatterissa, missä hän työskenteli varsinaisena näyttelijänä vuodesta 1937 alkaen. Hän siirtyi vuonna 1943 Tampereen Teatteriin. Valtaosan urastaan, vuosina 1949–1985, hän kuului Tampereen Työväen Teatterin näyttelijöihin. Hän teki runsaasti opintomatkoja Eurooppaan, erityisesti Ranskaan, ja toimi useita jaksoja näyttelijänä Ruotsissa.[2] Uran edetessä Salosen taiteellinen rekisteri laajeni kuningatarrooleista ja operettidiivoista reheviin kansannaisiin. Hänen omia suosikkejaan olivat elegantit ranskalaiskomediat ja Mika Waltarin näytelmät.[3]

Teatteriuran lisäksi Salonen muistetaan televisiorooleistaan, kuten Tankki täyteen -sarjan Emilia ”Emmi” Viléninä ja Tuliportaiden Sylvi Kaitalana sekä Heikki ja Kaija -sarjan Lahtiskana.

Sylvi Salonen sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 1969.[4] Hänelle myönnettiin teatterineuvoksen arvonimi vuonna 1983. Salonen kuoli vaikeaan sairauteen Hatanpään kantasairaalassa jouluaaton aattona 2003. Hänet on haudattu Poriin Käppärän hautausmaalle.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sylvi Salonen syntyi Toejoen kaupunginosassa, joka 1920-luvulla oli osa Ulvilaa. Toejoki oli köyhälistön asuinaluetta, mutta yritteliäs Salosen perhe oli sikäläisen ja silloisen mittapuun mukaan hyvin toimeentuleva. Sylvin vanhemmat olivat räätälimestari Lauri Mikael Salonen ja Ida Alina Rein. Vastaitsenäistynyt Suomi oli hiljalleen toipumassa raa'asta sisällissodasta, talous elpyi ja ihmiset halusivat jälleen nauttia elämästä.[5][6][7]

Sylvi oli perheensä ainoa lapsi seitsemän vuotta, minkä jälkeen perheeseen syntyi toinen tytär. Sylvin vanhemmat olivat teatterin ystäviä, ja koska Sylville ei ollut lastenhoitajaa, hänet otettiin mukaan teatteriin, jolloin hän tottui teatterissa käyntiin. Sylvi oli päässyt mukaan teatterin maailmaan myös ystävättärensä isän kautta. Hän järjesti toisinaan näytöskappaleita muiden lasten kanssa: niitä esitettiin liiterissä. Vartuttuaan Sylvi Salonen kävi kolme vuotta oppikoulua, minkä jälkeen hän kokeili siipiään ammattikoulun talouslinjalla. Salonen suoritti talouskoulun loppuun, ja sen ohella hän toimi avustajana Porin Teatterin näytelmien joukkokohtauksissa: laulua ja tanssia.[6][7]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porin Teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salonen aloitti Porin Teatterissa harjoittelijana vuonna 1936. Tuolloin elettiin jälleen nousukautta ja ihmisillä oli rahaa myös huvituksiin. Operetit olivat suosittuja, ja Salonen oli mukana useassa. Vuonna 1950 julkaistussa näyttelijämatrikkelissa hän ilmoittaa näyttämötehtävikseen muun muassa Maria Stuartin nimiosan, Othellon Desdemonan ja "useita operettien diivaosia" niitä tarkemmin erittelemättä. Salonen kiinnitettiin vakituiseksi harjoittelijaksi Porin Teatteriin keväällä 1937, ja hänen debyyttinsä oli Miss Mabelin rooli kappaleessa Sirkusprinsessa.[8] Salosen ensimmäinen merkittävä puherooli oli Serpin komediassa Neljä naista syksyllä 1939.[5][9]

Talvisodan aikana Porin Teatterin toiminta oli katkolla. Kansakunnan resurssit oli valjastettu sodasta selviämiseen. Sylvi Salosesta kehkeytyi taidokas sideharsojen laskostaja. Pori oli kaukana sotarintamasta, ja sinne kuljetettiin haavoittuneita hoitoon. Välirauhan aikana Salonen palasi taiteiden pariin ja oli mukana laulukiertueella, joka ulottui lähes koko Suomeen. Salonen asui lyhyehkön aikaa Helsingissä, ja hänellä oli avustajatason tehtäviä parissa elokuvatuotannossa.[10]

Glory Leppänen aloitti Porin Teatterin johtajana syyskaudella 1940. Hän tuuppasi Sylvi Salosta eteenpäin, jotta tämä olisi kehittynyt taiteilijana. Leppänen muun muassa kustansi Saloselle laulutunteja. Keväällä 1941 Salonen sai jo taiteellisen voiton mustalaistyttö Manjana näytelmässä Kreivitär Mariza. Jatkosodan alussa Porin Teatterin toiminta lakkasi jälleen, mutta alkoi pian uudelleen. Salonen näytteli useissa ensi-illoissa ja oli mukana kiertueella, jonka teatterin näyttelijättäret antoivat rintamasotilaille. Heinäkuussa 1943 Salonen passitettiin lääkintälotaksi Karjalankannakselle; sotamiehet tunsivat hänet jo entuudestaan, ja halusivat hänen esiintyvän. Salonen lauloi ja tanssi, nautti sotamiesten suosiota - ja sai siirron kotirintamalle.[11]

Tampereen Teatteri 1943–1949[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sylvi Salonen aloitti Tampereen Teatterissa syyskaudella 1943. Hän oli siirtynyt sinne Leppäsen mukana, joka oli saanut johtajan pestin samasta teatterista. Hänen kollegoitaan Tampereen Teatterissa olivat muun muassa Toivo Mäkelä ja Emmi Jurkka. Salosen debyytti Tampereella oli Isomäen talon ottotytär laulunäytelmässä Talkootanssit. Hänen lauluääntään luonnehdittiin "kirkkaaksi ja kauniiksi". Salonen sai operettirooleistaan kaikkiaan varsin varautuneen kriitikkovastaanoton. Hänen roolinsa kasvoivat, ja keväällä 1946 hänellä oli nimiosa Friedrich Schillerin näytelmässä Maria Stuart. Kriitikot antoivat hyvät arviot Salosen suorituksesta. Salosen taiteellisiin voittoihin Tampereen Teatterissa kuului Kersti Hannuntyttären rooli August Strindbergin draamassa Kruunumorsian kevätkaudella 1949.[12]

Tampereen Työväen Teatteri 1949–1973[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salmelaisen johtajakaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leppänen siirtyi teatterinjohtajaksi Helsinkiin syyskaudella 1949. Hän vei Tampereelta mukanaan muun muassa Marjatta Kallion, mutta ei Sylvi Salosta. Salonen tapasi Tampereen Työväen Teatterin johtajan Eino Salmelaisen, joka kiinnitti hänet teatteriinsa. Samaan aikaan Salosen kanssa Työväen Teatterissa aloitti muun muassa Liisa Nevalainen. Rauni Luoma puolestaan siirtyi Helsinkiin. Tampereen Työväen Teatteri eli TTT kukoisti 1900-luvun puolivälissä, ja sitä pidettiin jopa Suomen parhaana teatterina. TTT:n ja Tampereen Teatterin välit olivat asialliset, mutta Suomen Kansallisteatterin suuntaan oli hankausta. Salmelainen oli poikkeuksellisen vahva persoonallisuus ja jykevä johtaja - ja sellaista Salonen arvosti.[13]

Salosen nousu teatterin tähtitaivaalle alkoi varsinaisesti Työväen Teatterista. Hänen debyyttinsä oli pieni rooli Mika Waltarin komediassa Huhtikuu tulee. Kriitikot suitsuttivat Salosen muuntautumiskykyä ja tämän naisellisuudesta otettiin vastedes kaikki irti. Syvällisempien rooli aika oli vielä edessäpäin. 1950-luvun alussa Salosen kollegoita Työväen Teatterissa olivat muun muassa Elna Hellman, Hannes Häyrinen, Eero Roine ja Veikko Sinisalo. Myös nuori Eila Roine oli astumassa kuvioihin.[14]

Salosen ensimmäinen merkittävä rooli Työväen Teatterissa oli Hamletin kuningatar, mutta kritiikin osalta se meni puihin. 1950-luvun edetessä Salonen sai yhä suurempia rooleja, kuten herrojen Eeva Aleksis Kiven näytelmässä Kihlaus ja Yvette-niminen prostituoitu Bertolt Brechtin näytelmässä Barbara Peloton. Salosen arvioitiin omaksuneen brechtiläisyyden ytimen kenties kirkkaammin kuin näytelmän muut esiintyjät. Kriitikot alkoivat lämmetä Saloselle. Aamulehden Verneri Veistäjä kirjoitti syksyllä 1955 Salosen kyvystä "löytää ja tavoittaa erilaisten roolien sisäinen olemus". 1960-lukua kohti mentäessä Salosen näyttelijäntyöhön alettiin liittää alati ylistävämpiä adjektiiveja: hykerryttävä, riemullinen, räiskyvä, säteilevä. Salosesta oli kuoriutunut 1950-luvulla Tampereen Työväen Teatterin komedienne ja ensimmäinen nainen. Hän oli primadonna.[15]

1960-luku alkoi Salosen osalta taiteellisella triumfilla. Hän loisti Eugen Terttulan ohjaamassa Brecht-näytelmässä Sezuanin hyvä ihminen. Salosella oli kaksoisrooli Shen Te - Shui Ta, jonka ytimessä on hyvyyden ja pahuuden keskinäinen suhde. Kriitikkovastaanotto oli erinomainen, ja näytelmä esitettiin muun muassa Rostockissa.[16] Maaliskuussa 1961 sai ensi-iltansa Michel Andrén Suloiset hupsut. Salonen näytteli jälleen kerran Olavi Ahosta ja Veijo Pasasta vastaan; tällä kertaa kriitikot eivät lämmenneet Salosen osasuoritukselle. Hän ei osannut olla riittävän pariisilainen.[17]

Syksyllä 1961 Salonen teki yhden merkittävistä rooleistaan Elinan surman Kirstinä. Elinana oli Eila Roine ja Klausina Veikko Sinisalo. Kappaleen ohjasi Salmelainen ja se esitettiin Tampereen Työväen Teatterin vastavalmistuneessa lisärakennuksessa. Helsingin Sanomien Sole Uexküll ylisti Salosen Kirstiä "uljaasti hallitsevaksi hahmoksi".[18]Salonen oli kasvanut suureksi taiteilijaksi nelikymppisenä, ja hänet laskettiin näyttelijöiden eturiviin. Hän sai yhä uusia, vaativia roolitehtäviä, kuten katkeroitunut Claire Zachassian Friedrich Dürrenmattin näytelmässä Vanhan naisen vierailu.[19]

Terttulan johtajakaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1964 Salmelaisen kausi Työväen Teatterin johtajana päättyi ja tilalle tuli Eugen Terttula, jonka aktiivisuuden johdosta teatteri sai pienen näyttämön. Syntyi Kellariteatteri. Sen avajaisnäytelmä oli Eeva-Liisa Mannerin Uudenvuoden yö, jossa Salonen näytteli näyttelijätärtä.[20] Salonen piti Kellariteatterista ja sen ohjelmistopolitiikasta. Kellariteatteri mahdollisti kokeilevan teatterin, joka isolla näyttämöllä olisi ollut liian suuri taloudellinen riski.[21]

Uudenvuoden yöstä tehtiin myös televisiosovitus, joka esitettiin uudenvuoden aattona 1966.

Syksyllä 1965 Salonen näytteli Edgar Lee Mastersin teoksessa Spoon River antologia. Siinä hänellä oli useita rooleja, kuten pyykkäri ja kahdeksan lapsen äiti. Sittemmin Salonen käytti kyseisiä hahmoja myös yksityisessä ohjelmistossaan.[22] Seuraavana keväänä Salonen häikäisi Federico Garcia Lorcan näytelmässä Bernarda Alban talo. Kriitikot suitsuttivat Vili Auvisen lujalla otteella ohjaamaa kappaletta.[23] Salonen kulki 1960-luvulla voitosta voittoon. Työstä ei ollut pulaa, ja ihailijoita riitti myös Tampereen seudun ulkopuolelta.[24]

1970-luvun taitteessa Tampereen Työväen Teatterissa elettiin huvinäytelmien kulta-aikaa. Teatteri vieraili Helsingin kaupunginteatterissa, kappaleena oli kroatialainen musiikkihupailu Ukko Marojen dukaatit, jonka ohjasi Auvinen. Mukana oli valtakunnallisesti tunnettuja Työväen Teatterin tähtiä, kuten Veijo Pasanen ja Veikko Sinisalo. Ja itseoikeutetusti Sylvi Salonen. Esityksen jälkeen pidettiin vastaanotto, johon osallistui Jugoslavian suurlähettiläs. Salonen teki vaikutuksen suurlähettilääseen huolitellulla olemuksellaan ja ranskantaidollaan.[25]

Aikakausi oli erittäin politisoitunutta. Ilmari Saarelainen oli yksi Työväen Teatterin uusista näyttelijöistä ja hän kutsui sitä "kamalaksi sirppi ja vasara -kaudeksi". Teatteri jakautui "punasolupuoleen" ja "ss-puoleen". Epäpoliittisena tunnettu Salonen toimi ukkosenjohdattimena leirien välillä.[26]

Salonen vietti 35-vuotistaiteilijajuhliaan maaliskuussa 1972. Ohjelmanumerona oli Leena Härmän kansankomedia Viekää tuhkatkin pesästä.[1] Salonen teki muistettavan roolin työmiehen vaimona Janhuskana. Ohjauksesta vastasi Auvinen. Janhuskallaan Salonen lunasti paikkansa Tampereen taitavimpana komediennena. Jopa kriittisenä tunnettu Olavi Veistäjä suli Salosen luonnetutkielmalle: "Sylvi Salosesta on monien vaiheiden jälkeen kehittynyt luonnekoomikko", Veistäjä kirjoitti. Salonen rakensi Janhuskansa todelliseksi kansannaiseksi sen sijaan että olisi tehnyt tästä joutavanaikaisen farssityypin. Janhuskan yleisönsuosio oli valtaisa. Kaikesta koomisuudestaan huolimatta näytelmän ja hahmon takana oli aitoa huolta keinottelusta asuntomarkkinoilla. Asia oli ajankohtainen, sillä keinottelu vaikeutti eritoten vähävaraisten vuokralaisten asemaa.[27]

Viekää tuhkatkin pesästä sai Tampereella 170 esityskertaa ja yli 85 000 katsojaa.[28]

Näytelmäkirjallisuuden suuria, klassisia rooleja tulkinneelle Saloselle Janhuskan saappaisiin astuminen ei ollut itsestään selvyys. Hän empi. Hänhän saattoi juuttua muijarooleihin loppuiäkseen. Janhuskana hän kuitenkin huomasi kykenevänsä tarjoamaan yleisölleen jotain olennaista: Janhuska oli sellaista mitä yleisö halusi ja arvosti.[29] Salonen alkoi tehdä kiertueita, jotka pohjautuivat Härmän Janhuska-teksteihin, muttei muistanut kysyä Härmältä lupaa. Syntyi tekijänoikeuskonflikti. Salosen ja Härmän ystävyys viileni lopullisesti.[30]

Apurahavuodet 1973–1976[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sylvi Salonen jäi tauolle Tampereen Työväen Teatterista 1973. Suomen valtio oli myöntänyt hänelle kolmivuotisen apurahan.[31] Salonen vieraili muun muassa Kouvolan, Lahden ja Porin lavoilla. Apurahavuosien viimeinen vierailu oli Seinäjoen kaupunginteatterissa, missä Salonen näytteli pääroolin jännityskomediassa Lily Piper yllättää. Hän sai erittäin hyvän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta.[32] Näytelmää esitettiin sata kertaa ja se sai yli 27 000 katsojaa.[33] Salosen apurahavuosista jäi uupumaan yhteistyö Turun kaupunginteatterin kanssa, joka Seitsemine veljeksineen eli tuolloin kultaista kauttaan.[34]

Tampereen Työväen Teatteri 1976–1985[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salonen palasi Tampereen Työväen Teatteriin syyskaudella 1976. Teatteria oli tullut johtamaan Lasse Pöysti Helsingistä, ja tämä halusi karistaa Salmelaisen perinnön. Tamperelainen lähestymistapa teatteriin muistutti commedia dell'artea, jossa yleisö ilmaisi suhtautumisensa esitykseen keskeyttämällä sen kovaäänisesti väliaplodein. Pöysti piti teatteria taiteena, ei suinkaan kansanhuvina, ja hän koki väliaplodit tarpeettomiksi. Salonen ja Pöysti olivat suuren luokan taiteilijoita, ja heidän näkemyksensä menivät ristiin. Pöysti piti Salosen näyttelijäntyötä liiaksi yleisöä kosiskelevana.[35]

Salosen 45-vuotistaiteilijajuhlat olivat keväällä 1983. Ohjelmanumerona oli Colin Higginsin Valkeat linnut. Kappaleen ohjasi Vili Auvinen. Salosen rooli oli kreivitär Maude, joka vähät välitti aristokratian vaatimuksista. Vastanäyttelijänä oli Työväen Teatterin tulokas Matti Pussinen, jonka rooli oli nuori Harold. Valkeiden lintujen ytimenä on kahden samanmielisen ihmisen ystävystyminen sukupolvirajoista huolimatta. Valkeat linnut oli menestys sekä taiteellisesti että kaupallisesti: yli 70 000 katsojaa. Panu Rajalan mielestä Salosen osasuoritus oli "ikinuori ja säteilevä", Turun Sanomien Seppo Lehtinen käytti termejä "vapautunut ja elävä".[36][37]

Vuonna 1982 Salonen näytteli Ilmajoen Musiikkijuhlilla teoksessa Jokiooppera. Sen oli säveltänyt Jorma Panula ja libretosta vastasi Tapio Parkkinen. Saloselle Parkkinen kirjoitti Kukku-Miinan roolin. Jokiooppera oli suurisuuntainen spektaakkeli, johon kuului muun muassa 150 mieskuorolaista ja 80 naiskuorolaista. Ulkoilmanäytelmää esitettiin neljänä kesänä, ja Salonen voitti ilmajokisten suosion.[38]

Uran myöhäisvaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sylvi Salonen jäi eläkkeelle Tampereen Työväen Teatterista vuonna 1985.[39] Loppukesästä 1987 hän vieraili Työväen Teatterissa Sarah Bernhardtin roolissa John Murellin näytelmässä Suuri diiva. Ohjauksesta vastasi Jack Witikka. Salosen vastanäyttelijänä oli Veijo Pasanen. Näytelmä esitettiin Työväen Teatterin 1985 valmistuneessa uudisrakennuksessa, joka Panu Rajalan näkemyksen mukaan ei ollut oikea paikka intiimille näytelmälle. Sarahin rooli oli jälleen yksi voitto Salosen pitkällä uralla, mutta myös yksi hänen viimeisistä suurista teatterirooleistaan. Salonen ja Pasanen veivät Suuren diivan kiertueelle, ja saivat myönteisiä arvioita. Rajala luonnehti Salosta "Suomen Sarah Bernhardtiksi", jolle rooli oli kirjoitettu mittatilauksena.[40] Suuri diiva sai 34 esityskertaa ja lähes 20 000 katsojaa.[41]

Eläkevuosinaan Salonen piipahti myös Helsingin kaupunginteatterissa, jossa hän näytteli itselleen tutussa Bernarda Alban talossa. Tällä kertaa hänen roolinsa oli palvelijatar Poncia ja pääroolin näytteli Elina Pohjanpää. Ankarana kriitikkona tunnettu Jukka Kajava ylisti näyttelijöiden suorituksia kautta linjan. Salosesta hän kirjoitti erikseen tämän olleen kenties "jotenkin omana itsenään", ja siten myös taidokkaana katseenvangitsijana ja elinvoimaisena tilanteiden hallitsijana.[42][7]

Lokakuussa 1990 Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä televisioitiin Salosen potpuri-ilta ja hänen puolivuosisataisen uransa läpileikkaus Sylvi à la carte. Siinä Salonen esitti suosittuja laulujaan Janne Viitaniemen ja Boss-orkesterin säestämänä. Potpurin ohjasi Juhani Niemelä. Laulujen ohella esitykseen kuului otteita Salosen tunnetuimmista rooleista, kuten Emmi Vilénistä ja Sarah Bernhardtista. Sylvi à la carte sai kolme esityskertaa ja pari tuhatta katsojaa. Viitaniemi tuotti seuraavana vuonna Sylvi à la carten pohjalta musiikkialbumin, joka menestyi erinomaisesti.[43][44]tarvitaan parempi lähde

Salonen kuihtui vuosisadan loppua kohden. Useat lääketieteelliset operaatiot olivat jättäneet jälkensä eikä muistikaan enää pelannut kunnolla. Hän nousi kuitenkin vielä 27. maaliskuuta 2000 Työväen Teatterin Kellariteatterin lavalle Tapio Parkkisen ohjaamassa ja tuottamassa näytöskappaleessa Tänä iltana Sylvi Salonen. Katsomo oli loppuunmyyty. Salonen ei pysynyt täysin käsikirjoituksessa, vaan äityi piikittelemään katsomossa ollutta pitkäaikaista kollegaansa.[45]

Elokuvatyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salosesta ei tullut koskaan filmitähteä. Hänen karismansa välittyi huonosti kameran kautta. Salosen vastakohtana on mainittu Ansa Ikonen, jonka karismaa elokuvakamera puolestaan vahvisti. Salonen sitä vastoin loisti teatterissa elävän yleisön kohdatessaan. Salosella oli ollut kaksi avustajatasoista filmitehtävää 1940-luvun taitteessa. Hänen ensimmäinen varsinainen puheroolinsa oli vanhainkodin johtajatar Laine Edvin Laineen komediaelokuvassa Opri vuonna 1954. Salosen ainoa päärooli valkokankailla oli ravintolan omistaja Svea Jonssonin osa Hannu Lemisen komediassa Muuan sulhasmies vuonna 1956. Salonen näytteli Joel Rinnettä ja Hannes Häyristä vastaan. Samana vuonna Salosella oli pieni rooli Matti Kassilan palkitussa teoksessa Elokuu.[46][47]

Suomalaisen elokuvatuotannon hiipuminen 1960-luvun alussa ei liikuttanut Sylvi Salosta. Television voittokulku oli alkanut, ja Salonen pääsi hyödyntämään uutta mediaa.[48]

Televisiotyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tamvisio oli aloittanut televisiotoiminnan Tampereen keskustassa Frenckellin tehdasrakennuksessa vuonna 1957. Salosen ensimmäisiä roolisuorituksia 1960-luvun alussa ei tallennettu, sillä Tampereella ei ollut kuvanauhureita. Ei ollut myöskään suurta televisioyleisöä, sillä Tamvisio oli paikalliskanava ja alkuun vain harvalla oli vastaanotin. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti: Yleisradio osti Tamvision 1964 ja muodosti kakkoskanavan. [49] Televisiolaitteiden määrä kasvoi huikeaa vauhtia ja näkyvyysalueet laajenivat. Lopputulos: televisio teki Sylvi Salosesta tunnetun kautta Suomen.[48] Kaikkiaan Saloselle kertyi kymmenittäin televisiorooleja.

Salosella oli tärkeä sivuosa vuonna 1961 aloitetussa televisiosarjassa Heikki ja Kaija. Nimirooleissa olivat Vili Auvinen ja Eila Roine. Koko tuotanto oli miehitetty pääosin Tampereen Työväen Teatterin näyttelijöillä. Sarjaa kuvattiin maanantaisin ja se tehtiin enimmäkseen talkoovoimin. Salonen näytteli Finlaysonin kutomon eläkeläistä Lahtiskaa, joka on pääparin tuttava, ja jota pääpari auttaa pitämään kiinni oikeuksistaan.[50] Lahtiska oli mukana koko sarjan kymmenvuotisen elinkaaren, ja myös ensimmäisessä nauhoitetussa Heikki ja Kaija -jaksossa vuonna 1965.

"Minua on aina inhoittanut tapa, jolla kirjailijat, ohjaajat ja näyttelijät tekevät yksinkertaisista kansanihmisistä idiootteja ja typeryksiä", Salonen purkaa tuntojaan muistelmateoksessaan.[51] Salonen ei piirustanut Lahtiskastaan hassunhauskaa kälättäjää, vaan maalasi hahmostaan monivivahteisen ja eheän.[52]

Vuonna 1978 Salosella oli keskeinen rooli Neil Hardwickin ohjaamassa komediasarjassa Tankki täyteen. Salonen näytteli Emmi Viléniä. Emmi on hienosteleva huoltoaseman emäntä huoltoasemalla, joka on jäänyt syrjään uudesta pääväylästä. Asiakkaita on niukanlaisesti, joten kassavirta on kutakuinkin tyrehtynyt. Emmi yrittää ylläpitää kulisseja ja vaalii suhteita kylän kermaan. Sarjan tekijät yllättyivät, että Salonen ylipäätään suostui rooliin. Emmi Vilén muokattiin Salosen näyttelijänlaadun mukaiseksi, johon kuului näyttävä elekieli ja voimakas puheääni. Tankki täyteen -sarjaa on kutsuttu Suomen ensimmäiseksi tilannekomediaksi.[53][54]

Eläkevuosinaan Salosella oli keskeinen rooli Kurt Nuotion ohjaamassa draamasarjassa Tuliportaat. Hän näytteli lehtitalon matriarkkaa Sylvi Kaitalaa. Sarjan kuvaukset aloitettiin 1998, ja tuolloin Salosen kunto oli vielä suhteellisen hyvä. Kuvausten edetessä hän rappeutui sekä fyysisesti että psyykkisesti. Kaitalan rooli oli Saloselle merkittävä, sillä teatteriroolit olivat jo ehtyneet. Sylvi Kaitalan pahin vihanainen Tuliportaissa oli Eppu Nuotion näyttelemä Soili Jalaspuro. 80-vuotishaastattelussaan Salonen kehui Nuotiota vuolaasti, mutta sarjan kuvauksissa hän oli käyttäytynyt tätä kohtaan tylysti. Huonon kohtelun ja asiattomuuksien ansiosta Nuotion oli helppo näytellä Salosta vastaan.[55]

Salosella oli lukuisia sivurooleja televisiotuotannoissa. Hän näytteli Kilun äitiä Yleisradion televisioelokuvasarjassa Pertsa ja Kilu. Arkirealistisessa draamasarjassa Kotirappu hänellä oli Mailis Yrjänän rooli ja komediasarjassa Hellapoliisit hän näytteli äitiä. Salosen viimeinen rooli oli pariisilainen vuokraemäntä epookkidraamassa Hovimäki vuonna 2002.

Salonen näytteli myös useissa televisionäytelmissä 1960-luvulla. Matti Tapio ohjasi vuonna 1968 Kauppa-Lopon, jossa Salonen teki pääroolin iäkkäänä torikauppiaana. Rooli lienee Salosen merkittävin saavutus televisioteatterissa.[56]

Mainos-TV valmisti vuonna 1973 neliosaisen televisiosarjan Vieraananne Sylvi Salonen, jossa nähtiin televisioon sovitettuja versioita Tampereen Työväen Teatterin näytöskappaleista.[57]

Julkikuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sylvi Salonen veti roolia myös teatterin ulkopuolella. Hän esitti suurta diivaa: imagoon kuuluivat näyttävät asusteet, arvokkaat korut ja suorapuheisuus tyyliin "kamala puku mutta sopii sulle". Salonen antoi auliisti haastatteluita ja myös vedätti toimittajia. Hän esitteli elämäänsä pintapuolisesti ja kertoi tarinoitaan liioitellen.[58]

Salosen sosiaalinen nousu on rinnastettu Suomen talouden ekspansioon ja hyvinvoinnin lisääntymiseen.[59] Seuraavan asunnon tuli olla aina edellistä parempi ja uuden auton edellistä hienompi. Salosen viimeinen koti oli hulppeassa osakehuoneistossa Tampereen Hämeenpuistossa. Hän oli hankkinut asunnon 1970-luvun lopulla, teettänyt siihen remontin ja sisustanut sen taiten. Hän esitteli kotiaan kernaasti naistenlehdille ja sisustuslehdille.[60]

1950-luvulla Salonen esitteli puolestaan nuoren menestyvän naisen asuntoaan: tilaa oli niukasti, mutta valoa paljon ja yksityiskohdat tarkkaan harkittuja.[61] Salonen hankki kotiinsa myös viimeisimmät elektroniset laitteet, joita alkoi putkahdella kuluttajamarkkinoille pula-ajan loputtua. Oli magnetofonia, hiustenkuivainta ja televisiovastaanotinta. Salosen vaatehuone täyttyi tamperelaisten muotihuoneiden luomuksista; hän esitteli vaatteita lehdissä ja sai ne siten huokeaan hintaan. Köyhän näyttelijättären roolia Salonen esitti vain silloin, kun sovittiin palkoista ja hinnoista, ja sai siten solmittua itselleen edullisia sopimuksia.[62][63]

Salonen oli SDP:n listalta valittuna valitsijamiehenä vuosien 1982 ja 1988 presidentinvaaleissa.[64][65][66]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sylvi Salosen hautamuistomerkki Käppärän hautausmaalla.

Sylvi Salonen liikkui valtakunnan korkeimmissa seurapiireissä. Hänen ystäväpiiriinsä kuului muiden muassa tasavallan pitkäaikainen presidentti Urho Kekkonen.[67] Kirjailija Mika Waltari puolisoineen oli niin ikään Salosen ystävä.[68] Sylvi Salosen ja Veikko Sinisalon välillä oli puolestaan jatkuva kilpailu kansansuosiosta. Kumpikin oli kansansuosikki, mutta etenkin Salonen tölväisi Sinisaloa tuon tuostakin - toki vain selän takana.[69] Sinisalo kuoli joulukuussa 2003 vain viikkoa ennen Salosta. Näyttelijäkollega Eila Roine muisteli myöhemmin, että ”oli onni, ettei Sylvin tarvinnut olla näkemässä Veikon massiivisia hautajaisia”.[70] Teatteriohjaajiin Salosella oli aina hyvät välit.[71] Diivat avautuvat usein maskeeraajille, kampaajille ja pukusuunnittelijoille. Eräistä heistä tuli Salosen läheisiä ystäviä.[72]

Rakkauselämästään Salonen vaikeni. Hänen pitkäkestoisin miesystävänsä oli näyttelijä Yrjö Kallionpää, mutta suhteesta ei tehty julkista.[73] Salonen ei koskaan avioitunut eikä hänellä ollut lapsia.[74] Hänen lähimmät sukulaisensa olivat sisko ja tämän jälkeläiset.

Näytelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operetteja ja musikaaleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kreivitär Mariza
  • My Fair Lady – rouva Higgins
  • Puolalaista verta
  • Savoyn tanssiaiset

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sylvi  (1991) (Sylvi Salonen & Boss Orkesteri)

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat
Televisio

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sylvi Salonen (maksullinen artikkeli, muistokirjoitus) Helsingin Sanomat. 23.12.2003. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy.
  • Vekkeli, Pirkko & Loivamaa, Ismo: Sylvi Salonen: Viimeinen diiva. Elämäkerta. Helsinki: Minerva, 2017. ISBN 978-952-312-524-7.
  • Veistäjä, Verneri: Teatterin maailma – Maamme teatterit ja niiden taiteilijat. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisuja n:o 5, 1950.
  • Veistäjä, Verneri: Teatterin maailma 1965 – Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisuja n:o 8, 1965.
  • Martin, Timo & Niemi, Pertti & Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät – Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 28, 1974. ISBN 951-30-2505-5.
  • Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983 – Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu, 1983. ISBN 951-30-5727-5.
  • Seppälä, Riitta & Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993 - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto ry, 1993. ISBN 951-31-0236-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Näyttelijämatrikkelit 1950, 1965, 1974, 1983 ja 1993 (Salonen, Sylvi)
  2. ↑ a b Huovinen, Pentti: Kuka kukin on 1982, s. 880. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06659-5.
  3. ↑ Vekkeli 2017, s.61
  4. ↑ Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitalin saajat 1945-2020 (6.12.1969) Ritarikunnat. Viitattu 20.9.2019.
  5. ↑ a b Teatterin maailma 1950, s. 226
  6. ↑ a b Vekkeli 2017, s. 14–16
  7. ↑ a b c LPV: Sylvi Salosen haastattelu 1992 YouTubessa. (äänite) Viitattu 23.9.2019.
  8. ↑ Vekkeli 2017, s. 16–17
  9. ↑ Vekkeli 2017, s. 17–18
  10. ↑ Vekkeli 2017, s. 20–21
  11. ↑ Vekkeli 2017, s. 24–27
  12. ↑ Vekkeli 2017, s. 32–33
  13. ↑ Vekkeli 2017, s. 40–42
  14. ↑ Vekkeli 2017, s. 46–48
  15. ↑ Vekkeli 2017, s. 52–56
  16. ↑ Vekkeli 2017, s. 58
  17. ↑ Vekkeli 2017, s. 63–64
  18. ↑ Vekkeli 2017, s. 71
  19. ↑ Vekkeli 2017, s. 73
  20. ↑ Vekkeli 2017, s. 86–87
  21. ↑ Vekkeli 2017, s. 90
  22. ↑ Vekkeli 2017, s. 91–93
  23. ↑ Vekkeli 2017, s. 98
  24. ↑ Vekkeli 2017, s. 101
  25. ↑ Vekkeli 2017, s. 121–122
  26. ↑ Vekkeli 2017, s. 122
  27. ↑ Vekkeli 2017, s. 129–130
  28. ↑ Viekää tuhkatkin pesästä Ilona. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 23.9.2019.
  29. ↑ Vekkeli 2017, s. 131
  30. ↑ Vekkeli 2017, s. 133
  31. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, s. 394
  32. ↑ Vekkeli 2017, s. 158
  33. ↑ Lilly Piper yllättää Ilona. Viitattu 23.9.2019.
  34. ↑ Vekkeli 2017, s. 164
  35. ↑ Vekkeli 2017, s. 164–167
  36. ↑ Vekkeli 2017, s. 193–194
  37. ↑ Valkeat linnut – Harold ja Maude Ilona. Viitattu 23.9.2019.
  38. ↑ Vekkeli 2017, s. 197–198
  39. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993, s. 401
  40. ↑ Vekkeli 2017, s. 199–200
  41. ↑ Suuri diiva – Sarah Bernhardt Ilona. Viitattu 23.9.2019.
  42. ↑ Vekkeli 2017, s. 203
  43. ↑ Vekkeli 2017, s. 204–205
  44. ↑ Sylvi a la carte Ilona. Viitattu 23.9.2019.
  45. ↑ Vekkeli 2017, s. 210–211
  46. ↑ Vekkeli 2017, s. 21–22
  47. ↑ Sylvi Salonen Elonetissä. . Viitattu 23.9.2019.
  48. ↑ a b Vekkeli 2017, s. 136
  49. ↑ Tv-lähetysten alkamisesta 50 vuotta Yle Uutiset. 24.5.2005. Yleisradio Oy. Viitattu 20.9.2019.
  50. ↑ Vekkeli 2017, s. 136–137
  51. ↑ Vekkeli 2017, s. 138–139
  52. ↑ Vekkeli 2017, s. 137
  53. ↑ Vekkeli 2017, s. 145–146
  54. ↑ Lindfors, Jukka & Rytsä, Paavo & Jegorow, Sirpa: Tankki täyteen – menestyskomedia, jossa ei viljelty vitsejä Yle. 11.4.2017. Viitattu 20.9.2019.
  55. ↑ Vekkeli 2017, s. 212–216
  56. ↑ Vekkeli 2017, s. 140
  57. ↑ Vieraananne Sylvi Salonen (1973) Elonet. . Viitattu 23.9.2019.
  58. ↑ Vekkeli 2017, s. 2, 8, 9
  59. ↑ Vekkeli 2017, s. 8–9
  60. ↑ Vekkeli 2017, s. 173, 176
  61. ↑ Vekkeli 2017, s. 75
  62. ↑ Vekkeli 2017, s. 103
  63. ↑ Vekkeli, kuvaliitteet
  64. ↑ Suomen virallinen tilasto XXIX A:36 Tasavallan presidentin valitsijamiesten vaalit 1982, s. 104.
  65. ↑ Suomen virallinen tilasto: Presidentin vaalit 1988, s. 107.
  66. ↑ Pääministerin kirje valtioneuvostolle, säädös 197/1988, Finlex.fi. Viitattu 15.4.2024.
  67. ↑ Vekkeli 2017, s. 57
  68. ↑ Vekkeli 2017, s. 49
  69. ↑ Vekkeli 2017, s. 100
  70. ↑ Vekkeli 2017, s. 102.
  71. ↑ Vekkeli 2017, s. 115
  72. ↑ Vekkeli 2017, s. 110
  73. ↑ Vekkeli 2017, s. 126
  74. ↑ Vekkeli 2017, s. 76

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kalemaa, Kalevi: ”Salonen, Sylvi (1920–2003)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 646–647. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5. Teoksen verkkoversio.
  • Seppälä, Raimo (toim.): Sylvi: Kuvaelmia erään näyttelijättären elämästä. Espoo: Weilin+Göös, 1981. ISBN 951-35-2612-7.
  • Vekkeli, Pirkko: Sylvi Salonen: Viimeinen diiva. Elämäkerta. Helsinki: Minerva, 2017. ISBN 978-952-312-524-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sylvi_Salonen&oldid=22327773”