Hv4
| Hv4 | |
|---|---|
Perustiedot |
|
| Tyyppi | höyryveturi |
| Valmistaja | Lokomo Tampella |
| Lukumäärä | 28 |
| Valmistusvuodet | 1912–1933 |
| Romutettu | 26 |
| Museoitu | 742, 751 |
| Numerointi | 516–529, 742–751, 757–760 |
| Lempinimi | Pikku-Heikki |
Tekniset tiedot |
|
| Huippunopeus | 85 km/h |
| Paino | 48,1 t +25,5 t |
| Pituus | 14 993 mm |
| Pyörästö | 4-6-0 (2′C-3T) |
| Pyörästön pituus | 12 204 mm |
| Suurin akselipaino | 10,9 t |
| Pyörän halkaisija | 860 – 1 575 mm |
| Vetovoima | 6 120 kp = 60 kN |
Hv4 oli Valtionrautateiden käytössä ollut höyryveturi. Se kehitettiin vanhemmista Hk1–Hk3-sarjoista, ja se muistutti suuresti Hk3:a mutta oli raskaampi ja tehokkaampi. Tampella ja Lokomo valmistivat vetureita 28 kappaletta vuosina 1912–1933[1]. Alun perin veturit saivat sarjamerkinnän H7,[2] joka vaihdettiin Hv4:ksi vuonna 1942.
Hv4-sarjaa käytettiin henkilö- ja pikajunissa. Materiaaliltaan raskaamman kiskotuksen tultua käyttöön ne siirrettiin pääasiassa kevytkiskoisille radoille, josta puolestaan Dm6- ja Dm7 -kiskobussit eli Lättähatut syrjäyttivät niitä 1950-luvulta lähtien.[2]
Hv4-vetureissa oli muun H-sarjan kaltainen 4-6-0 pyörästöjärjestys, johon kuului kaksiakselinen kiertyvä ja heilahtava etuteli sekä kolme vetoakselia. Rakenne perustui levykehykseen, ja vetureissa oli tulistinkattila sekä Walschaertin luistikoneisto. Numerosta 524 alkaen veturin kehystä vahvistettiin ja korotettiin 135 mm, minkä vuoksi myöhempien vetureiden kattila ja hytti sijaitsivat korkeammalla. Uudempiin vetureihin (742–751 ja 757–760) asennettiin tehokkaammat tandem-ilmapumput ja vedensyöttölaitteet. Alun perin vanhemmat veturit olivat hiililämmitteisiä ja uudemmat halkolämmitteisiä.[3]
Sarjaan tehtiin sen käyttöiän aikana useita muutoksia. Veturien 516–523 kehyksiä vahvistettiin ja ne uusittiin kokonaan vuosina 1932–1939. Vuosina 1926–1927 toteutettiin muutos, jossa ilmapumpun poistohöyry ohjattiin tenderiin lämmittämään vettä. Poistohöyryimureita alettiin asentaa vuodesta 1930 alkaen. Viimeisestä valmistuserästä poistettiin AEG-sähkövalaistus vuonna 1940 ja korvattiin Aga-valaistuksella, mutta kaikkiin Hv4-vetureihin asennettiin sähköinen veturivalaistus vuosina 1950–1953. Sarjan suurin sallittu nopeus nostettiin 80 km/h:sta 85 km/h:iin vuonna 1934.[3]
Vuonna 1918 seitsemän veturia jäi Venäjälle, mutta ne ostettiin takaisin viisi vuotta myöhemmin. Vuonna 1940 kolme vanhinta veturia luovutettiin Neuvostoliitolle sotakorvauksina. Muut Hv4-veturit hylättiin vuosina 1964–1965. Veturit 742 ja 751 ovat säilyneet[1], ja ne odottavat mahdollista kunnostusta Haapamäen museoveturiyhdistyksen raiteistolla.[2]
Teknisiä tietoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Tenderi:
- Vettä: 9 t
- Hiiltä: 5 t
- Halkoja: 10 m³
- Tulipinta: 96,5 m²
- Tulistuspinta: 26 m²
- Arinapinta: 1,45 m²
Lähde:[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1 2 Pölhö, Eljas & Pykälä-Aho, Mia: Suomen juna- ja raitiovaunukuvasto / Finnish Motive Power 1.1.1996, s. 115. Frank Stenvalls Förlag, 1996. ISBN 91-7266-133-X (suomi/englanti)
- 1 2 3 Salo, Sakari K.: Höyryveturikirja, s. 24. Helsinki: Kustantaja Laaksonen, 2009. ISBN 978-952-5805-12-3
- 1 2 Pölhö, Eljas Honkanen, Pekka: H7→Hv4 SRHS. Viitattu 9.8.2025.
- ↑ Tietoa Suomen vetureista Suomen Rautatiehistoriallinen Seura. Arkistoitu 31.8.2022.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Dieselveturit ja ‑moottorijunat |
| ||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Sähköveturit ja ‑moottorijunat |
| ||||||
| Höyryveturit | A1 • A2 • B1 • C1 • Hr1 • Hv1 • Hv2 • Hv3 • Hv4 • Pr1 • Pr2 • Tr1 • Tr2 • Tk3 • Tv1 • Vr1 • Vr2 • Vr3 • Vr4/Vr5 • Vk4 | ||||||
| Ratatyökoneet ja pienveturit | Tve1 • Tve2 • Tve3 • Tve4 • Tve5 • Tka6 • Tka7 • Tka8 • Tka9 • Ttm1 • Ttr1 51 • Ttr | ||||||
| Koeveturit ja ‑moottorijunat | Dr15 • Dm1 • Dm10 • Dm11 • Sv1 |