J. R. R. Tolkien

Wikipedia

J. R. R. Tolkien
24-vuotias vänrikki J. R. R. Tolkien vuonna 1916.
Syntynyt	3. tammikuuta 1892 Bloemfontein, Oranjen vapaavaltio
Kuollut	2. syyskuuta 1973 (81 vuotta) Bournemouth, , Englanti
Ammatit	kirjailija, filologi
Kansallisuus	Yhdistynyt kuningaskunta
Tyylilajit	fantasia, kääntäminen, kirjallisuudentutkimus
Ensiteokset	Hobitti (1937)

John Ronald Reuel Tolkien, CBE, (3. tammikuuta 1892 Bloemfontein, Oranjen vapaavaltio – 2. syyskuuta 1973 Bournemouth, Englanti), yleisimmin tunnettu nimellä J. R. R. Tolkien, oli englantilainen kirjailija ja filologi, joka työskenteli englannin kielen professorina Oxfordin yliopistossa. Hänen tunnetuimpia töitään ovat fiktiiviseen Keski-Maahan sijoittuvat fantasiaromaanit, kuten Hobitti eli sinne ja takaisin, Taru sormusten herrasta ja Silmarillion.

Tolkien esitteli Keski-Maa-kirjoissaan poikkeuksellisen yksityiskohtaisen fantasiamaailmansa, jolla oli oma historia ja maantieto. Innoituksen ajatukselle luoda tarusto kehittämiensä kielten ympärille Tolkien sai eri maiden mytologioista ja eepoksista, kuten Kalevalasta.^{[1] [2]}

Tolkienin vaikutus fantasiakirjallisuuteen on ollut merkittävä. Vaikka hän ei ollutkaan ensimmäinen fantasiakirjailija, pidetään häntä usein modernin fantasiakirjallisuuden "isänä".^[3] Tolkien on myös saanut tunnustusta työstään. Vuonna 2008 The Times sijoitti hänet listallaan The 50 greatest British writers since 1945 sijalle 6.^[4]

Sisällysluettelo 1 Elämä 1.1 Lapsuus ja nuoruus 1.2 Yliopistoura 1.3 Hobitit ja läpimurto kirjailijana 1.4 Muut teokset 1.5 Kuolema 1.6 Keskeneräiset työt 2 Vaikutteet 3 Perintö 4 Tuotanto 4.1 Suomennetut teokset 4.2 Suomentamattomat teokset 5 Kirjallisuutta 6 Lähteet 6.1 Viitteet 7 Aiheesta muualla

[muokkaa] Elämä

[muokkaa] Lapsuus ja nuoruus

John Ronald Reuel Tolkien, Mabel ja Arthur Reuel Tolkienin esikoinen, syntyi 3. tammikuuta 1892 Bloemfonteinissa, silloisen Oranjen vapaavaltion pääkaupungissa Etelä-Afrikassa, missä Arthur Tolkien työskenteli Bank of African paikallisen haarakonttorin johtajana. Arthur oli muuttanut Englannista kulta- ja timanttilöydösten rikastuttamaan Etelä-Afrikkaan parempia urakehitysmahdollisuuksia tavoitellen muutamaa vuotta aiemmin. Hänen kihlattunsa Mabel Suffield oli seurannut perässä täytettyään 21 ja saatuaan viimein isänsä hyväksynnän tulevalle avioliitolle; pariskunta vihittiin Kapkaupungin katedraalissa 16. huhtikuuta 1891.^[5]

Tolkien sai nimen John isoisänsä John Benjamin Tolkienin mukaan, Reuel taas oli myös Arthurin oma toinen nimi.^[6] Alun perin se oli tiettävästi ollut John Benjaminin ystävän sukunimi. Perheen käsityksen mukaan nimi oli ranskalaisperäinen, mutta se esiintyy myös Vanhassa Testamentissa. Odottaessaan Mabel oli uskonut lapsen olevan tyttö ja suunnitellut sen nimeksi Rosalindia. Kun lapsi kuitenkin osoittautui pojaksi, Rosalindin korvasi Ronald.^[7] Perheen ja sukulaisten piirissä Tolkienin käyttönimeksi vakiintui Ronald, jota käytti myöhemmin myös hänen vaimonsa. Koulussa jotkut hänen läheiset kaverinsa käyttivät nimitystä John Ronald. Aikuisena ystävät tunsivat hänet ajan tavan mukaan sukunimellä tai siitä johdetulla lempinimellä Tollers.^[6]

17. huhtikuuta 1894 perheeseen syntyi toinen poika, Hilary Reuel Tolkien.^[8] Vuonna 1895 kolmevuotias Ronald matkusti äitinsä ja pikkuveljensä kanssa sukulaisvierailulle Englantiin. Arthur Tolkienin piti myöhemmin seurata perhettään, mutta hän kuoli yllättäen reumakuumeeseen seuraavan vuoden helmikuussa.^[9] Mabel Tolkien lapsineen jäi asumaan Suffield-suvun kotikaupunkiin Birminghamiin. Tolkien osoitti jo nuorena kiinnostusta satuja kohtaan ja keksi ensimmäisen lohikäärmeestä kertovan satunsa 7-vuotiaana.^[9]

Vuonna 1904 myös Tolkienin äiti kuoli ajauduttuaan diabeettiseen koomaan.^[9] Orvoiksi jääneitä veljeksiä alkoi huoltaa sukulaisten ohella katolinen pappi, isä Francis Morgan. Mabel Tolkien oli kääntynyt katoliseksi neljä vuotta ennen kuolemaansa, ja pitkälti äidin kuoleman aiheuttaman traumaattisen kokemuksen johdosta Ronald Tolkienista tuli loppuiäkseen harras katolilainen.^lähde?

Tolkien oli kuudentoista, kun hän rakastui tulevaan vaimoonsa Edith Brattiin. Isä Francis Morgan ei kuitenkaan hyväksynyt suhdetta,^[9] joten Ronald ja Edith saattoivat mennä kihloihin vasta 1914, Ronaldin täytettyä 21 vuotta ja tultua siten täysi-ikäiseksi. Pariskunta meni naimisiin 1916^[10] Edithin käännyttyä katolilaisuuteen, ja he saivat 1917 ensimmäisen neljästä lapsestaan. Romanssi innoitti Tolkienia luomaan kertomuksen Berenistä ja Lúthienista.^[11]

Tolkien osoitti jo nuorella iällä huomattavaa kiinnostusta kieliä kohtaan. Koulussa opetettujen ranskan, saksan, latinan ja kreikan lisäksi hän tutustui omasta kiinnostuksestaan useisiin muinaiskieliin, kuten muinaisenglantiin, kymriin ja goottiin. Vuonna 1911 Tolkien aloitti opinnot Oxfordin yliopistossa saamansa stipendin turvin. Luettuaan kaksi vuotta klassisia kieliä hän siirtyi englannin kielen laitokselle ja erikoistui muinaisenglantiin ja muinaisnorjaan. Tolkien perehtyi syvällisesti anglosaksisiin ja skandinaavisiin tarustoihin ja niistä kertoviin eepoksiin, kuten muinaisenglantilaiseen Beowulfiin ja muinaisislantilaiseen Eddaan. Innostus kielitiedettä kohtaan myös sai hänet keksimään täysin omia kieliä. Hän innostui suomen kielestä. Luettuaan Kalevalan ensin englanniksi hän luki sen aiheesta kiinnostuttuaan myös alkukielellä.^[9] Tolkienia kiinnosti suomen kielen vokaalivoittoinen ääntäminen ja hän alkoi kehittää sen pohjalle perustuvaa uutta kieltä, josta tuli myöhemmin hänen kirjojensa suurhaltiakieli quenya.^[9]

Tolkien valmistui Oxfordista vuonna 1915, ensimmäisen maailmansodan jo sytyttyä. Heti valmistumisensa jälkeen hän astui armeijan palvelukseen. Tolkien komennettiin lyhyen koulutuksen jälkeen Ranskaan länsirintamalle, jossa hän palveli viestiupseerina ja osallistui Sommen taisteluun. Hän sairastui vuonna 1916 ampumahautakuumeeseen ja pääsi pois rintamalta.^[12] Tolkien siirrettiin parantumaan Birminghamiin. Tuolloin hän kirjoitti ensimmäiset Keski-Maa-aiheiset tarinansa.^[10] Käsikirjoitus oli alunperin nimeltään The Book of the Lost Tales (suom. Kadonneiden tarujen kirja).^[13] , joka oli samalla Silmarillionin ensimmäinen versio.

[muokkaa] Yliopistoura

Päästyään sairaalasta Tolkien sai entisen islannin opettajansa William Craigien kautta työpaikan avustajana Oxford English Dictionaryn toimituskunnassa. Hän aloitti työssä 1919 tehtävänään käsitellä muutamia W-kirjaimella alkavia, etymologialtaan germaanisperäisiä sanoja.^[14] 1920 Tolkien sai englannin kielen apulaisprofessorin viran Leedsin yliopistosta, ja perhe muutti viideksi vuodeksi Pohjois-Englantiin. Vuonna 1924 hän nousi yliopiston englannin kielen professoriksi. Seuraavana vuonna Tolkien kuitenkin palasi Oxfordiin saatuaan muinaisenglannin professorin viran. Hän opetti kyseisessä yliopistossa vuodesta 1925 vuoteen 1959 asti muinais- ja keskiajan englannin professorina.^[10]

Tolkienin tunnetuimpana tieteellisenä työnä pidetään myöhemmin artikkelina julkaistua luentoa Beowulf: the Monsters and the Critics (1936). Luennossaan Tolkien arvosteli tutkijoita, jotka olivat pyrkineet mitätöimään muinaisenglantilaisen Beowulf-eepoksen kirjalliset ansiot ja käyttämään sitä vain Skandinavian muinaishistoriasta kertovana lähteenä; hänen mukaansa eeposta tulisi lukea ensisijaisesti taideteoksena, ei historiallisena dokumenttina. Tolkienin luento oli ilmestyttyään merkittävä käännekohta Beowulfin kirjallisuustieteellisessä tutkimuksessa.^[15]

Tolkien kirjoitti myös muita artikkeleita ja editoi muinaisenglantilaisia tekstejä, mutta hänen tieteellisten julkaisujensa määrä jäi lopulta vähäiseksi. Osaksi tämä johtui Tolkienin perfektionismista, jonka vuoksi hän hioi töitään loputtomasti ja onnistui julkaisemaan niistä vain pienen osan, ja osaksi siitä, että kaunokirjailijan työ ja omien tarustojen luominen veivät häneltä yhä enemmän aikaa.^lähde?

Saatuaan professuurinsa Oxfordissa Tolkien tutustui C. S. Lewisiin, keskiajan ja renessanssin kirjallisuuden tutkijaan joka työskenteli yliopiston opettajana. Tolkienin ja Lewisin välille kehkeytyi ystävyyssuhde, joka kesti ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta Lewisin kuolemaan 1963 asti. Lewis, joka oli aiemmin tunnustautunut ateistiksi tai agnostikoksi, kääntyi 1930-luvun alussa kristinuskoon, osin Tolkienin vaikutuksesta^lähde? ja tämän kanssa käymiensä keskustelujen jälkeen – tosin Tolkienin harmiksi^lähde? Lewisistä ei tullut katolilaista vaan anglikaani. Heidän ympärilleen syntyi kirjallisuuspiiri The Inklings. Ryhmään kuului pääasiassa Oxfordin opettajia ja tiedemiehiä, jotka kokoontuivat keskustelemaan kirjallisuudesta ja lukemaan omia käsikirjoituksiaan. Tolkien käytti ryhmää kirjojensa koeyleisönä, ja luki esimerkiksi Tarua sormusten herrasta ryhmän viikoittaisissa kokouksissa luku luvulta sitä mukaa kun se valmistui. Lewisin matala, kumiseva ääni myös inspiroi Tolkienia entti Puuparran hahmon luomisessa.^lähde? Lewisin elämäkerroista käy ilmi, että sekä Tolkien että Lewis olivat keskiajan ihailijoita ja halusivat molemmat kertoa Raamatun sanomaa tarujen kautta.

[muokkaa] Hobitit ja läpimurto kirjailijana

Kielitieteilijän työnsä ohella Tolkien jatkoi ensimmäisen maailmansodan aikana aloittamaansa käsikirjoitusta. Vuosikymmenien kuluessa hän loi oman fantasiamaailmansa, joka oli poikkeuksellisen yksityiskohtainen ja viimeistelty omine historioineen, maantieteineen, aakkosineen ja kielineen. Tolkien-harrastajat kutsuvat tuota maailmaa kirjailijan itsensä vain harvoin käyttämällä haltiakielisellä sanalla Arda, "maailma",^lähde? joka esiintyy kirjassa Silmarillion.

Tolkien oli 1930-luvun alussa korjaamassa oppilaidensa kokeita, kun hän kesken kaiken kirjoitti paperille "Kolossa maan sisässä asui hobitti". Tämä innoitti häntä kirjoittamaan kirjan hobiteista.^[13] Hahmot esiintyivät ensimmäisen kerran saturomaanissa Hobitti eli sinne ja takaisin (The Hobbit Or There And Back Again, 1937, suomennettu myös nimellä Lohikäärmevuori). Käsikirjoitus oli alunperin jäänyt kesken, kunnes kustannusyhtiö Allen & Unwinin toimittaja kannusti Tolkienin kirjoittamaan sen loppuun ja antamaan sen julkaistavaksi.^lähde? Tolkienin itsensä kuvittama teos sai innostuneen vastaanoton^{kenen mukaan?} ja se valittiin vuoden lastenkirjaksi. Hobitin tarinan taustana toimivat Silmarillionia varten kehitetyt myytit ja tarut. Tarina sijoittui Ardan Keski-Maaksi kutsuttuun osaan.

Hobitin menestyksen johdosta kustantaja alkoi vaatia Tolkienilta jatko-osaa tarinalle.^[10] Tolkien oli kuitenkin aloittanut tunnetuimman teoksensa Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings 1954-1955) kirjoittamisen vuonna 1936, jo ennen kuin Hobitti oli julkaistu.^[16]

Tolkien aloitti Sormusten herran kirjoittamisen tekemättä suurempia suunnitelmia sen juonesta. Tarinan lopullinen juoni muotoutui vasta kirjoittamisprosessin aikana.^[13] Hän työsti kirjaa vuoteen 1949 asti. Tolkienin työskentely eteni puuskittain, mistä kertoo se, että päästyään ensimmäisen osan puoleen väliin hän piti vuoden tauon ja jatkoi kirjaa vasta vuonna 1941, kuitenkaan sitä lopullisesti missään vaiheessa hylkäämättä.^[16] Tolkien myös pilkkoi kirjansa osiin ja kirjoitti päähenkilöidensä Frodon ja Samin matkan Mordoriin (neljäs ja kuudes kirja) ennen muita kirjoja, jotka käsittelivät Sormuksen sotaa. Neljännen kirjan luvut hän lähetti ilmavoimissa Etelä-Afrikassa palvelleelle pojalleen Christopherille luettavaksi jatkokertomuksena.^[16]

Vaikka teos on suora jatko-osa Hobitille ja Tolkien alkoi kirjoittaa sitä edeltäjänsä kaltaisena lastenkirjana, se muuttui työn edetessä vakavammaksi ja synkemmäksi Tolkienin ammentaessa yhä enemmän aineistoa Silmarillionia varten luomistaan taruista. Lopputuloksena ei ollut lastenkirja, vaan valtava eeppinen kertomus, jossa hyvän ja pahan voimat taistelevat maailman herruudesta.

Tolkien vaati aluksi, että Taru sormusten herrasta julkaistaisiin yhdessä Silmarillionin kanssa.^lähde? Kustantajat eivät kuitenkaan halunneet Silmarillionia, joten Tolkien suostui lopulta pelkän Sormusten herran julkaisemiseen. Hän myös halusi julkaista kirjan yhtenä niteenä, koska se oli sellaiseksi kirjoitettu, mutta kustantajan vaatimuksesta^lähde? jättikokoinen kirja jaettiin kolmeen osaan, joille annettiin nimet Sormuksen ritarit, Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu. Kirja ilmestyikin kolmena osana vuosien 1945-1955 välillä.^[10] Tämän vuoksi kirjasta puhutaan usein trilogiana, vaikka Tolkien ei sitä sellaiseksi tarkoittanut.

Ensi alkuun melko vaimean vastaanoton^{kenen mukaan?} saanut Taru sormusten herrasta muodostui yllättäväksi myyntimenestykseksi, kun se julkaistiin taskukirjana Yhdysvalloissa vuonna 1965. Yhdysvaltalaisen opiskelijaliikkeen on katsottu vaikuttaneen kirjan suosioon.^[17] Tuolloin kirjojen fanit alkoivat perustaa myös ensimmäisiä Tolkien-seuroja, joihin he kerääntyivät keskustelemaan omista kokemuksistaan Tolkienin teosten parissa.^[13] Tolkienin arvostus kasvoi iän myötä. Vuonna 1972 hänelle annettiin Oxfordin yliopiston kunniatohtorin arvonimi ja hänestä tehtiin CBE.^[17]

[muokkaa] Muut teokset

Keski-Maa-aiheisen päätuotantonsa ohella J. R. R. Tolkien kirjoitti myös perinteisempiä satuja. Suurin osa näistä syntyi Tolkienin lapsilleen kertomista tarinoista, ja ne julkaistiin myöhemmin Hobitin ja Sormusten herran menestyksen siivittäminä tai vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Näihin kuuluvat Herra Bliss, Seppä ja Satumaa, Maamies ja lohikäärme, Kirjeitä Joulupukilta, Roverandom ja Niukun lehti, joka on julkaistu Puu ja lehti -kirjan yhteydessä. Kyseinen teos sisältää myös Tolkienin esseen Saduista ja Mythopoeia-runon, joka on puolustuspuhe myyttien ja fantasiamaailman puolesta. Muut sadut on julkaistu omina teoksinaan.

Roverandomin Tolkien keksi lomaillessaan Englannin rannikolla vuonna 1925. Hänen poikansa Christopher kadotti lelukoiransa ja Tolkien keksi tarinan lelukoiran kokemista seikkailuista rauhoitellakseen häntä.^[18] Kustantaja ei tuolloin kuitenkaan innostunut tarinasta ja se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.^[18] Myös Kirjeitä Joulupukilta oli Tolkienin alunperin lapsilleen kehittämä satukirja, jonka pohjana toimivat Joulupukin lapsille kirjoittamat kirjeet. Se koostui Tolkienin Joulupukin nimellä kirjoittamista kirjeistä, joissa käytiin läpi Pohjoisnavan jokapäiväistä elämää.^[19]

Maamies ja lohikäärme ja Seppä ja satumaa olivat perinteisiä, keskiaikaiseen maailmaan sijoittuvia satuja. Niistä ensiksi mainitun Tolkien omisti Oxfordin yliopiston Worcester Collegessa opettajana toimineelle C. H. Wilkinsonille, joka oli kannustanut häntä kirjoittamaan sen loppuun.^[20]

[muokkaa] Kuolema

Tolkien kirjoitti Silmarillionia viisikymmentä vuotta, laajentaen ja uudistaen sitä jatkuvasti. Julkaistuaan Tarun sormusten herrasta ja jäätyään eläkkeelle Oxfordin yliopistosta 1959 hän keskittyi Silmarillionin työstämiseen. Materiaalia oli kuitenkin sellainen määrä, että teoksen kokoaminen osoittautui lopulta ylivoimaiseksi tehtäväksi, varsinkin kun ikuinen perfektionisti Tolkien pyrki intohimoisesti täydellisyyteen ja yritti karsia pois kaikki ristiriitaisuudet tarinoidensa eri versioiden väliltä.^lähde?

Silmarillion jäi kesken J. R. R. Tolkienin kuollessa 3. syyskuuta 1973, 81 vuoden iässä. Hänen puolisonsa Edith Tolkien oli kuollut kaksi vuotta aiemmin ja tuolloin Tolkien oli halunnut kaiverruttaa hänen hautakiveensä nimen Lúthien tarinansa Beren ja Lúthien rakastavaisten mukaan.^[11] Vastaavasti Tolkienin hautakiveen kirjoitettiin Beren. Pariskunta on haudattu Wolvercoten hautausmaalle Oxfordiin. Heidän hautakivessään lukee kokonaisuudessaan Edith Mary Tolkien, Luthien, 1889–1971 ja John Ronald Reuel Tolkien, Beren, 1892–1973.

[muokkaa] Keskeneräiset työt

Tolkien jätti jälkeensä suuren määrän vanhoja käsikirjoituksia ja tarinaluonnoksia, joita ei oltu saatettu loppuun, vaan oli unohdettu tai hylätty kirjoituspöydän laatikkoon. Hänen poikansa Christopher Tolkien alkoi isänsä kuoleman jälkeen koota tämän keskeneräisiä kirjoituksia. Avustajana hänellä toimi nuori Guy Kay, joka on myös kirjoittanut fantasiromaaneja.

Christopher toimitti jälkeenjääneistä hajanaisista ja usein keskeneräisistä teksteistä Silmarillionin, joka julkaistiin neljä vuotta J. R. R. Tolkienin kuoleman jälkeen 1977. Tolkien itse oli pitänyt Silmarillionia tuotantonsa pääteoksena,^[21] muttei ollut elämänsä aikana ehtinyt saattaa sitä julkaisukelpoiseen muotoon. Julkaistun Silmarillionin tavoitteena oli Christopher Tolkienin mukaan koota hänen isänsä ajatuksista mahdollisimman koherentti ja sisäisesti yhtäpitävä tarinakokonaisuus.^[22] Tämä onnistui pääosin valikoimalla, yhdistelemällä ja järjestelemällä Tolkienin omia kirjoituksia pienin toimituksellisin muutoksin. Vain yhden kirjan luvuista Christopher on joutunut kirjoittamaan melkein kokonaan soveltuvien tekstikatkelmien puuttuessa.^[23] Ilmestyttyään kirja sai pääosin negatiivisia arvosteluja. Sen kieltä haukuttiin vanhanaikaiseksi ja sekavaksi.^[24][25] Kirja on kuitenkin saavuttanut arvostusta myöhemmin ja arvostelijat pitivät jo tuolloin Tolkienin yritystä luoda keksimälleen maailmalle oma esihistoria "sankarillisena yrityksenä".^[25]

Christopherin työ isänsä perinnön parissa ei päättynyt Silmarillioniin, sillä jo vuonna 1980 hän julkaisi Keskeneräisten tarujen kirja (Unfinished Tales of Númenor and Middle-earth), joka sisältää Silmarillionin ulkopuolelle jääneitä tarinoita.^[22] Toisin kuin Silmarillionissa, Keskeneräisten tarujen kirjassa Christopher Tolkien ei tehnyt mitään merkittäviä muutoksia tarinoihin sitoakseen niitä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, vaan päätti julkaista ne sellaisenaan. Vain joidenkin hahmojen nimiä oli muutettu julkaistuun versioon, sillä Tolkien oli keskeneräisten kirjoitustensa eri versioissa kokeillut samoille hahmoille erilaisia nimiä.^lähde? 12-osaiseksi kasvaneessa The History of Middle-earth -sarjassa (1983–1996) julkaistiin kaikki Tolkienin jälkeensä jättämät Keski-Maa-aiheiset käsikirjoitukset, joihin kuuluivat myös hänen eri teostensa luonnokset ja raakaversiot.

Vuonna 2007 julkaistiin Christopher Tolkienin viimeistelemä romaani Húrinin lasten tarina (The Children of Húrin). J. R. R. Tolkien oli aloittanut tarinan vuonna 1918, muttei saattanut sitä loppuun. Tarina oli ehditty julkaista aiemmin keskeneräisenä sekä Silmarillionissa, että Keskeneräisten tarujen kirjassa ennen kuin Tolkienin poika Christopher kirjoitetti sen valmiiksi.^[22] Húrinin lasten tarina sisältää merkittävästi viittauksia J.R.R. Tolkienin ihailemaan Kalevalaan ja varsinkin sen Kullervosta kertovaan osaan.^[9] Vuonna 2009 Christopher työsti julkaisukuntoon isänsä runoelman The Legend of Sigurd and Gudrún.^[26]

[muokkaa] Vaikutteet

Tolkienin fantasiamaailma pohjautui lähinnä anglosaksiseen perinteeseen, kuten Beowulf-eepokseen sekä skandinaaviseen tarustoon, kreikkalaiseen mytologiaan ja muihin myyttiaineksiin, joita hän tulkitsi katolisen vakaumuksensa valossa.^lähde? Keski-maan tapahtumissa on myös yhtäläisyyksiä kelttiläiseen mytologiaan ja Kalevalaan, joista Tolkien otti vaikutteita.^{[27] [28]}

Tolkienin teosten maailmankuvassa näkyy hänen kriittinen suhtautumisensa teknologiaan ja rakkautensa vanhaa, romantisoitua brittiläistä maaseutua kohtaan.^[13] Maailmankuva on herättänyt myös kiivasta keskustelua, sillä sitä on syytetty konservatiivisuudesta, mieskeskeisyydestä ja rasistisuudesta.^[29][30][31]

[muokkaa] Perintö

Tolkienin teosten kansainvälinen suosio on säilynyt ja kasvanut 2000-luvulla.^[32] Taru sormusten herrasta on käännetty noin 20 kielelle ja siitä on myyty miljoonia kappaleita ympäri maailmaa. Siitä on myös tehty parodioita, joista tunnetuin on Loru sorbusten herrasta.

Suomen Tolkien-ilmiö saavutti vuonna 1973, jolloin Hobitin ensimmäinen käännös Lohikäärmevuori sekä Kersti Juvan, Eila Pennasen ja Panu Pekkasen kääntämä Sormuksen ritarit ilmestyivät. 1980-luvun lopulta lähtien Tolkien-harrastus alkoi kasvaa Suomessa voimakkaasti.

Tolkienin teoksia on sovitettu myös näyttämölle. Suomessa tästä on esimerkkinä muun muassa Ryhmäteatterin Taru sormusten herrasta -kesäteatterinäytelmä, joka esitettiin 1980-luvun lopulla.^koska?

Tolkienin teoksista on myös tehty elokuvasovituksia. Ensimmäisiä yrityksiä oli Ralph Bakshin ohjaama Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings, part 1)-animaatioelokuva vuonna 1978. Elokuva sai huonoja arvosteluja ja varsinkin sen animointia, joka yhdisteli oikeaa elokuvaa ja piirrosanimaatiota, haukuttiin.^[33] Huonon menestyksen takia jatko-osaa ei koskaan tehty. Myös Jules Bass ja Arthur Rankin tekivät Tolkienin teoksista kaksi animaatioelokuvasovitusta: The Hobbit ilmestyi vuonna 1977 ja sen jatko-osa The Return of the King vuonna 1980. Ensimmäisenä mainittu oli elokuvaversio romaanista Hobitti eli sinne ja takaisin ja jälkimmäinen kertoi tiivistettynä Sormusten Herran tapahtumat painottaen trilogian viimeistä osaa Kuninkaan paluuta.

Peter Jackson ohjasi ja julkaisi vuosina 2001-2003 kolme Taru sormusten herrasta-kirjoihin perustuvaa elokuvaa, jotka menestyivät sekä katsojamäärissä, että palkinnoissa mitattuna. Tämän jälkeen vuonna 2008 paljastettiin, että Guillermo Del Toro ohjaa Hobitti, eli sinne ja takaisin-kirjaan pohjaavat kaksi elokuvaa, joiden ensi-iltoja odotetaan vuosille 2011 ja 2012. Tuottajana toimii Jackson^[34]

Tolkienin teosten pohjalta on myös luotu kaksi sarjakuvaa. Näistä varhaisempi oli vuoden 1978 animaatioelokuvaan osittain perustuva kolmiosainen Taru sormusten herrasta, joka on myös julkaistu suomeksi 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Hobitti eli sinne ja takaisin -sarjakuva julkaistiin suomeksi vuonna 2006.

[muokkaa] Tuotanto

[muokkaa] Suomennetut teokset

Keski-Maa-aiheiset teokset:

• Hobitti eli sinne ja takaisin (The Hobbit or There and Back Again, 1937). Suom. Kersti Juva, runot suom. Panu Pekkanen, 1985, WSOY. (Aiempi suomennos Lohikäärmevuori eli Erään hoppelin matka sinne ja takaisin. Suom. Risto Pitkänen, 1973, Tammi.)
• Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings, 1954-1955, suomeksi ensimmäisen kerran yhtenä niteenä 1985):
  • Sormuksen ritarit (The Fellowship of the Ring, 1954). Suom. Kersti Juva & Eila Pennanen, runot suom. Panu Pekkanen, 1973, WSOY.
  • Kaksi tornia (The Two Towers, 1954). Suom. Kersti Juva & Eila Pennanen, runot suom. Panu Pekkanen, 1974, WSOY.
  • Kuninkaan paluu (The Return of the King, 1955). Suom. Kersti Juva, runot suom. Panu Pekkanen, 1975, WSOY.
• Silmarillion (The Silmarillion, 1977). Toim. Christopher Tolkien. Suom. Kersti Juva, runot suom. Panu Pekkanen, 1979, WSOY.
• Keskeneräisten tarujen kirja (Unfinished Tales, 1980). Toim. Christopher Tolkien. Suom. Kersti Juva, runot suom. Panu Pekkanen, 1986, WSOY.
• Bilbon viimeinen laulu (Bilbo's Last Song, 1974) Suom. Jukka Virtanen, Kuvaselostukset suom. Mikael Ahlström, 2005, WSOY.
• Húrinin lasten tarina. (The Children of Húrin, 2007.) Toimittanut Christopher Tolkien. Kuvitus: Alan Lee. Suomentanut Kersti Juva. Runot suomentaneet Alice Martin ja Panu Pekkanen. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32907-8.

Muut teokset:

• Maamies ja lohikäärme (Farmer Giles of Ham, 1949). Uusi laitos toim. Christina Scull & Wayne G. Hammond, 1999). Suom. Panu Pekkanen, 1978, WSOY.
• Herra Bliss (Mr. Bliss, 1982). Suom. Panu Pekkanen, 1983, WSOY.
• Seppä ja Satumaa (Smith of Wootton Major, 1967). Suom. Panu Pekkanen, 1983, WSOY.
• Roverandom. (Roverandom, 1998.) Toimittaneet Christina Scull, Wayne G. Hammond. Suomentanut Kersti Juva. WSOY, 2001. ISBN 951-0-26078-9.
• Puu ja lehti. (Tree and leaf, 1964.) Suomennokset Vesa Sisättö ja Kersti Juva, runojen suomennokset Johanna Vainikainen-Uusitalo ja Alice Martin. WSOY, 2002. ISBN 951-0-27195-0.
• Kirjeitä Joulupukilta. (Letters from Father Christmas, 1976, 2004.) Toimittanut Baillie Tolkien. Suomentanut Kersti Juva. Runot suomentanut Alice Martin. WSOY, 2004. ISBN 951-0-28266-9.
• Kirjeet. (The Letters of J. R. R. Tolkien, 1981.) Toimittanut Humphrey Carpenter. Suomentanut Tero Valkonen. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34686-0.

[muokkaa] Suomentamattomat teokset

• A Middle English Vocabulary, 1922.
• Sir Gawain and the Green Knight (editio, yhdessä E.V. Gordonin kanssa), 1925. 2. laitos , toim. Norman Davis, 1967.
• Songs for the Philologists (yhdessä E.V. Gordonin ja muiden kanssa), 1936.
• The Adventures of Tom Bombadil and other verses from The Red Book, 1962.
• Ancrene Wisse: The English Text of the Ancrene Riwle (editio), 1962.
• The Tolkien Reader, 1966.
• The Road Goes Ever On: A Song Cycle (yhdessä Donald Swannin kanssa), 1967. 2. laitos 1978.
• Sir Gawain and the Green Knight, Pearl, and Sir Orfeo (toim. Christopher Tolkien), 1975.
• Pictures by J.R.R. Tolkien (esipuhe ja huomautukset Christopher Tolkien), 1979. Korjattu laitos 1992.
• Poems and Stories, 1980.
• The Old English Exodus (toim. Joan Turville-Petre), 1981.
• Finn and Hengest: The Fragment and the Episode (toim. Alan Bliss), 1982.
• The Monsters and Critics and Other Essays (toim. Christopher Tolkien, 1983.
• Oliphaunt, 1989.
• The Homecoming of Beorhtnoth (runonäytelmä vuodelta 1953, julkaistu uudelleen 1991)
• Poems by J.R.R. Tolkien 1–3, 1993.
• Poems from the Lord of the Rings, 1994.
• Tales from the Perilous Realm, 1997.
• Poems from the The Hobbit, 1999.
• Beowulf and the Critics (toim. Michael Drout), 2002.
• The History of Middle-earth 1–12: (toim. Christopher Tolkien).
  • The Book of Lost Tales, Part One, 1983.
  • The Book of Lost Tales, Part Two, 1984.
  • The Lays of Beleriand, 1985.
  • The Shaping of Middle-earth, 1986.
  • The Lost Road and Other Writings, 1987.
  • The Return of the Shadow, 1988.
  • The Treason of Isengard, 1989.
  • The War of the Ring, 1990.
  • Sauron Defeated, 1992.
  • Morgoth's Ring, 1993.
  • The War of the Jewels, 1994.
  • The Peoples of Middle-earth, 1996.
• The Legend of Sigurd and Gudrún, 2009

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Carpenter, Humphrey: J.R.R. Tolkien: Elämäkerta. Nemo, 1998. ISBN 952-5180-02-6.

• Sisättö, Vesa (toim.): Ulkomaisia fantasiakirjailijoita. BTJ Kirjastopalvelu Oy, 2003. ISBN 951-692-539-1.

[muokkaa] Lähteet

• Carpenter, Humphrey: J. R. R. Tolkien: Elämäkerta. (J. R. R. Tolkien: A biography, 1977.) Suomennos: Vesa Sisättö. Runojen suomennokset: Johanna Vainikainen. Helsinki: Nemo, 1998. ISBN 952-5180-02-6.
• Tolkien, J. R. R. (toim. Carpenter, Humphrey): Kirjeet. (The Letters of J. R. R. Tolkien), Suomentanut Tero Valkonen. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34686-0..

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Suomen Tolkien-seura.
• Kontu, yhteisösivusto Tolkienin hengessä.
• Kontuwiki, Konnun wiki Tolkienista ja hänen maailmastaan.
• Tolkien Gateway, Tolkien-wiki. (englanniksi)
• Leena Peltonen: J. R. R. Tolkien ja fantasiakirjallisuus. Portti 1/1982.
• Vesa Sisättö: J. R. R. Tolkien: vuosisadan kirjailija? Helsingin sanomat 19.12.2001.
• Petri Saarikoski: Tolkien, elämäkerta. Film-o-holic 2002.