Hulluruoho

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hulluruoho
Dat str tat7.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Solanales
Heimo: Koisokasvit Solanaceae
Suku: Hulluruohot Datura
Laji: stramonium
Kaksiosainen nimi
Datura stramonium
L.[1]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Hulluruoho Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Hulluruoho Commonsissa

Hulluruoho eli okahulluruoho (Datura stramonium) on koisokasvien heimoon (Solanaceae) ja hulluruohojen (Datura) sukuun kuuluva yksivuotinen kasvi. Hulluruoho on erittäin myrkyllinen ja haisee pahalta jo matkan päähän. Kasvin alkaloideilla on myös lääkekäyttöä.[2]

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hulluruohon sinipunakukkainen muoto (var. tatula).
Raaka siemenkota.
Avautuva siemenkota.

Hulluruoho kasvattaa 20–120 cm korkean putkimaisesti haaroittuvan pystyn varren. Tummanvihreät lehdet ovat miehen kämmenen kokoisia, ohuita, leveänpuikeita, suippoja ja terävästi isohampaisia. Ne muistuttavat jossain määrin vaahteranlehtiä. Kukinto on viuhko ja kukintoperät ovat varren kanssa yhdiskasvuisia. Yksittäin lehtihangoissa olevat kukat ovat valkoiset tai joskus sinipunaiset, hennot ja hieman torvimaiset. Kukan verhiö on lieriömäinen ja särmikäs. Teriö on 5–10 cm pitkä, suppilomainen ja laiteeltaan poimumainen. Hulluruoho kukkii Suomessa heinä–syyskuussa. Hedelmä on piikikäs, iso, ulkoisesti hevoskastanjan (Aesculus hippocastanum) hedelmää muistuttava nelilokeroinen kota. Verhiön tyvi säilyy renkaana kodan alla.[3] Kypsyttyään kota aukeaa paljastaen mustat, litteät ja soikiomaiset siemenet, joita on noin 300. Siemenet itävät noin seitsemässä viikossa.

Ruotsinkielinen (spikklubba, naulanuija) ja englanninkielinen nimi (thornapple, piikkiomena) viittaavat piikikkääseen hedelmään. Amerikassa hulluruohoa nimitetään "paholaisen omenaksi" (Devil's Apple).[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hulluruoho on yleismaailmallinen, yleinen rikkaruohokasvina.[4] Se on alunperin kotoisin Pohjois-Amerikasta[3], mistä se on levinnyt lähes joka puolelle maailmaa lämpimille ja lauhkeille alueille. Pohjois-Amerikassa lajia kasvaa lähinnä Yhdysvaltain keski- ja itäosissa. Euroopassa laji on levinnyt mantereen etelä-, keski- ja itäosiin. Levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee Fennoskandian keskiosissa, Baltiassa ja Keski-Venäjällä. Hulluruoho on levinnyt myös laajalle alueelle Pohjois-Afrikkaan, Lähi-itään, Turkkiin sekä Keski- ja Itä-Aasiaan. Sitä tavataan myös Etelä-Amerikassa, Etelä- ja Keski-Afrikassa, Intiassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa.[5]

Suomessa hulluruohoa kasvaa melko harvinaisena lähinnä Etelä-Suomessa sekä Pohjanlahden rannikkokaupungeissa Kemin korkeudelle saakka.[6]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa hulluruoho on vanha tulokaslaji, joka on tullut maahan painolastikasvina purjelaivojen painolastimaan mukana ja siemenlasteissa. Siksi sen tyypillisiä elinympäristöjä ovat satama-alueet, lastauspaikat, jouto- ja täyttömaat, kaatopaikat sekä puutarhat.[3] Esimerkiksi 1980-luvulla hulluruohoa ilmaantui Helsinkiin Herttoniemen satama-alueelle Pohjois-Amerikasta tuotujen, margariinin ja ruokaöljyn raaka-aineeksi tarkoitettujen auringonkukansiementen mukana.[7]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hulluruoho on vanha rohdoskasvi, jonka lehtiä ja siemeniä on käytetty erilaisia valmisteina lääkkeinä. Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa sitä on aikanaan käytetty muun muassa kipulääkkeenä, astmaan ja kouristusten laukaisuun. Hulluruoho sisältää lukuisia antikolinergisiä tropaanialkaloideja kuten hyoskyamiinia, skopolamiinia ja atropiinia.[2][4]

Noitavainojen aikaan kasvia pidettiin osoituksena noitavoimista, ja pelkästään kasvin löytyminen pihalta kasvamasta saattoi johtaa tuomioon, vaikka hulluruoho on yleinen kasvi lähes kaikkialla Euroopassa.[2]

Osalla sen alkaloideista on yhä lääkkeellistä käyttöä, minkä lisäksi sitä käytetään jonkin verran päihteenä. Hulluruohoa nauttinut henkilö voi esimerkiksi kokea poikkeuksellisen voimakkaita ja todentuntuisia aistiharhoja ja luulla niitä todeksi (ns. deliriumtila). Muitakin hulluruohoja ja koisokasveja käytetään päihteinä ja lääkkeinä.[8] Tämä ei kuitenkaan ole suositeltua koska hengenvaarallinen yliannostus myrkyllisen kasvin kanssa on erittäin todennäköinen riski.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
  • Paarlahti, Jouni, Myrkkykasvit. WSOY, 2005, ISBN 951-0-30079-9
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Tampere 1982.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ITIS: Datura stramonium Viitattu 15.9.2011.
  2. a b c d Eliaksen yrttitarha: Hulluruoho (Datura stramonium) Viitattu 15.9.2011.
  3. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 372, 374.
  4. a b Suomen terveyskasvit 1982, s. 284.
  5. Den virtuella floran: Spikklubba (myös levinneisyyskartta) Viitattu 15.9.2011. (englanniksi)
  6. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Okahulluruohon levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 15.9.2011.
  7. Helsingin kasvit 1998, s. 130.
  8. Datura Reports (also Jimson Weed, Thorn Apple) Erowid-tietokanta. Viitattu 15.9.2011.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]