Ero sivun ”Kiss” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Ei muokkausyhteenvetoa
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 11: Rivi 11:
| kuvateksti = Kiss nykyisessä kokoonpanossaan (Gene Simmons (vas.), Tommy Thayer, Paul Stanley ja Eric Singer rummuissa)
| kuvateksti = Kiss nykyisessä kokoonpanossaan (Gene Simmons (vas.), Tommy Thayer, Paul Stanley ja Eric Singer rummuissa)
| päätyylilaji = populaarimusiikki
| päätyylilaji = populaarimusiikki
| tyylilajit = [[hard rock]]<br/>[[heavy metal]]<br/>[[glam rock]]<br/>[[hair metal]]<br/>[[poprock]]
| tyylilajit = [[hard rock]]<br/>[[heavy metal]]<br/>[[glam rock]]<br/>[[hair metal]]<br/>[[pop rock]]
| kotipaikka = [[New York City]], [[Yhdysvallat]]
| kotipaikka = [[New York City]], [[Yhdysvallat]]
| laulukieli = [[englannin kieli|englanti]]
| laulukieli = [[englannin kieli|englanti]]

Versio 18. kesäkuuta 2007 kello 20.18

Tämä artikkeli käsittelee yhdysvaltalaista hard rock -yhtyettä. Artikkeli multimediataidemuodosta, katso Kiss. Artikkeli radioasemasta, katso Kiss (radioasema).


Kiss
Tiedosto:KISS logo.png
Kiss nykyisessä kokoonpanossaan (Gene Simmons (vas.), Tommy Thayer, Paul Stanley ja Eric Singer rummuissa)
Kiss nykyisessä kokoonpanossaan (Gene Simmons (vas.), Tommy Thayer, Paul Stanley ja Eric Singer rummuissa)
Tiedot
Toiminnassa 1973–
Tyylilaji hard rock
heavy metal
glam rock
hair metal
pop rock
Kotipaikka New York City, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet

Gene Simmons, laulu, basso
Paul Stanley, laulu, kitara
Eric Singer, rummut
Tommy Thayer, kitara

Entiset jäsenet

Ace Frehley, kitara (1973–1982, 1996-2002)
Vinnie Vincent, kitara (1982–1984)
Mark St. John, kitara (1984)
Bruce Kulick, kitara (1984-1996)
Peter Criss, rummut (1972-1980, 1996-2000, 2003)
Eric Carr, rummut (1980-1991)
Levy-yhtiö

Casablanca Records, 1973–1982
Mercury Records, 1982-2003
Santuary Records, 2003–

Aiheesta muualla
Kotisivut

Kiss (kirjoitetaan myös KISS) on yhdysvaltalainen vuonna 1973 perustettu, glam rockista vaikutteita ottanut hard rock -yhtye, joka tunnetaan tarttuvista rock-hiteistään sekä omalaatuisesta ulkoasustaan. Yhtye henkilöityy usein kahteen perustajajäseneen, pitkäkieliseen basisti-laulaja Gene Simmonsiin sekä kitaristi-laulaja Paul Stanleyhin. Kissin alkuperäiset jäsenet olivat Gene Simmons (basso ja laulu), Paul Stanley (rytmikitara ja laulu), Ace Frehley (soolokitara ja laulu) sekä Peter Criss (rummut ja laulu).

Kiss tunnetaan parhaiten huolettoman hard rock -musiikin lisäksi näyttävästä lavaesiintymisestä, jonka tärkeitä osia ovat muun muassa jäsenten mustavalkoiset kasvomeikit, vartalonmyötäiset nahka-, lateksi- ja spandex-asut ja korkeat platform-kengät. Yhtyeen suuret esiintymislavat on usein varustettu runsaalla määrällä pyrotekniikkaa.

Yhtye herätti varsinkin 70- ja 80-luvuilla pahennusta uskonnollisissa piireissä juuri ulkonäkönsä ja välillä shock rockia lähentelevän tyylinsä vuoksi. Kissiä on syytetty ajoittain jopa satanismista, mutta yhtye on johdonmukaisesti kiistänyt asian jyrkästi.

Kiss on myynyt maailmanlaajuisesti arviolta noin 100 miljoonaa albumia. Se on toiminut yhtäjaksoisesti vuodesta 1973, vaikka nykyään alkuperäisjäsenistä on jäljellä enää Gene Simmons ja Paul Stanley. Heavy metalin ja hard rockin rajoja aikanaan koetellut, pieniltä klubeilta stadionkonserttien veteraaniesiintyjäksi noussut Kiss on sittemmin esiintynyt täyden sinfoniaorkesterin kanssa Australiassa, soittanut Super Bowl XXXIII:n alkuseremoniassa sekä vuoden 2002 Salt Lake Cityn talviolympialaisten päätösohjelmassa.

Historia

Alkutaipale: Wicked Lester ja vuodet 1970–1973

Paul Stanley (oik. Stanley Eisen, s. 20. tammikuuta 1952, New York City, Yhdysvallat) ja Gene Simmons (oik. Chaim Witz, s. 25. elokuuta 1949, Haifa, Israel) tapasivat toisensa ensimmäisen kerran 1960-luvun lopulla. Stanley soitti perustamassaan Uncle Joe -nimisessä yhtyeessä ja hän tutustui Simmonsiin Uncle Joen uuden soolokitaristin, Stephen Coronelin yhteyksien kautta. Coronel oli soittanut aiemmin myös Simmonsin yhtyeessä. Stanleyn ja Simmonsin ensimmäisen kohtaamisen perusteella ei olisi uskonut, että samainen kaksikko perustaa muutamaa vuotta myöhemmin yhden maailman suosituimmista bändeistä: ensitapaaminen oli täynnä molemminpuoleista halveksuntaa, joka johtui pääosin Simmonsin ylimielisyydestä. Paul Stanley ei voinut sietää itsekeskeistä Simmonsia ja kaksikon tiet näyttivät erkanevan jo heti ensitapaamisen jälkeen. Simmons tarvitsi kuitenkin omaan Rainbow-nimiseen yhtyeeseensä rytmikitaristia ja niinpä yhtyeen soolokitaristiksi takaisin palannut Stephen Coronel ehdotti Simmonsille, että nämä pyytäisivät Stanleyä mukaan Rainbow'hun. Tämä sopi Gene Simmonsille ja pian Paul Stanley soittikin yhtyeessä Simmonsin, Coronelin, Brooke Ostranderin ja Tony Zarrellan kanssa.

Vuonna 1972 yhtyeen nimeksi vaihdettiin Wicked Lester. Jäsenet pysyivät kuitenkin samoina kuin Rainbow´ssakin. Wicked Lesterin tie oli kuitenkin kivikkoinen: kysyntää ei ollut muutamaa klubiesiintymistä lukuun ottamatta ja yhtyeen jäsenten rahatilanne oli varsin heikko. Wicked Lester otti riskin ja päätti levyttää omakustanteisen debyyttialbuminsa. Levytetty materiaali ei saanut kehuja ja jopa yhtye itse piti materiaalia hirveänä. Levy-yhtiö Epic Records hyllytti Wicked Lesterin äänittämän albumin, eikä sitä julkaistu koskaan sellaisenaan.

Wicked Lesterin ura junnasi paikoillaan ja Stanley ja Simmons tulivat pisteeseen, jossa oli tehtävä pikaisia muutoksia. Yhtye ei ollut tyyliltään yhtenäinen ja Stanleyn mukaan Wicked Lester "ei näyttänyt bändiltä". Lopulta Simmons ja Stanley erottivat Wicked Lesterin muut jäsenet ja päättivät perustaa uuden, täysin erilaisen yhtyeen.

Simmons löysi Rolling Stone -lehdestä ilmoituksen, jossa rumpali Peter Criss (oik. Peter George John Criscuola, s. 20. joulukuuta 1945, New York City, Yhdysvallat) ilmoitti lyhyesti: "Rumpali, 11-vuotinen kokemus, suostuu ihan mihin vain". Criss, Simmons ja Stanley muodostivat siten vielä nimettömän trion. Tammikuussa vuonna 1973 mukaan liittyi koesoittojen kautta pestinsä saanut soolokitaristi Paul "Ace" Frehley (s. 27. huhtikuuta 1951, New York City, Yhdysvallat). Samana vuonna Wicked Lester muutti nimensä Kissiksi. Kissin nimen on väitetty tarkoittavan sanoja "Knights (tai Kids) in Satan's Service" ("Ritarit tai Lapset) saatanan palveluksessa"), mutta yhtye itse kiistää tämän. [1] Erään lähteen mukaan nimen keksijä Paul Stanley on kommentoinut, että nimi vain kuulosti vaaralliselta (kuolon suudelma) ja seksikkäältä samaan aikaan. [2]. Ace suunnitteli nimenvaihdon jälkeen Kissin logon, joka eroaa nykyisestä vaan i-kirjaimen timantinmuotoisen hatun osalta. Logon S-kirjaimilla on Acen mukaan haettu salaman muotoja, vaikka niitä onkin väitetty natsien SS-riimuiksi.

Kiss syntyy: 1974–1975

Kissin ensimmäinen esiintyminen oli vuonna 1973. Ensimmäinen albumi Kiss (albumi) (1974) julkaistiin 8. helmikuuta. Albumi ei menestynyt hyvin, mutta siitä nousi Kiss-klassikoiksi muun muassa kappaleet "Deuce", "Firehouse", "Strutter" ja "Black Diamond".

Kiss kasvatti hitaasti mainetta live-esiintyjänä, mutta pienten klubiesiintymisten ja lämmittely-yhtyeenä toimimisen lomassa manageri Bill Aucoin päätti, että yhtyeen on saatava levytettyä lisää materiaalia. Hotter Than Hell oli Kissin toinen albumi, joka julkaistiin vain kahdeksan kuukautta debyyttilevytyksen jälkeen 22. lokakuuta 1974. Hotter Than Hell myi vielä verrattain heikosti ja ilman listasijoituksia, mutta erityisesti raidat "Hotter Than Hell", "Parasite" ja "Got to Choose" päätyivät konserttien vakiokappaleiksi.

Dressed to Kill (1975) oli kolmas Kiss-albumi ja se menestyikin paremmin kuin edelliset, saavuttaen sijan #32 Billboardin listoilla. Albumi ei silti päässyt kultarajan yli vielä julkaisuvuonnaan, vaan vasta vuonna 1977. Dressed to Killiltä nousi myös Kissin ensimmäinen tunnuskappale "Rock And Roll All Nite", jonka he soittavat aina konserttiensa viimeisenä kappaleena.

Vaikka Kissin maine energisenä lava-aktina kasvoikin monien lyhyiden kiertueiden myötä, yhtyeen levymyynti oli hyvin heikkoa. Kissin olemassaolo oli kirjaimellisesti yhtyeen managerin Bill Aucoinin luottokortin varassa, mutta silti vuonna 1975 Casablanca Recordsin Neil Bogart päätti ottaa riskin: Kiss levytti ensimmäisen konserttitaltiointinsa, Alive!:n.

Suosion huipulla: 1976–1977

Levy-yhtiön riski kannatti ja vuonna 1976 Kiss sai ensimmäisen platinalevynsä live-albumista Alive!. Albumin myötä yhtyeen suosio kasvoi räjähdysmäisesti. Kissistä tuli yksi ajan suosituimmista, ellei jopa suosituin rock-yhtye. Muun muassa musiikkilehti Rolling Stonen äänestyksessä 1977 parhaasta rock-yhtyeestä Kiss sai eniten ääniä ja Peter Crissin laulama kappale "Beth" voitti arvostetun "People's Choice Award" palkinnon. Vuoteen 2006 mennessä Alive! on myynyt pelkästään Yhdysvalloissa nelinkertaisesti platinaa (yli 4 miljoonaa kappaletta), vuoden 1976 Destroyer kolminkertaista platinaa (yli 3 miljoonaa) ja Rock and Roll Over tuplaplatinaa (yli 2 miljoonaa). Myös ennen vuotta 1976 julkaistujen albumien myynti kasvoi moninkertaisesti ja Kiss soitti loppuunmyydyissä konserttisaleissa, urheiluhalleissa ja stadioneilla.

Kiss vieraili 1977 ensimmäistä kertaa Japanissa. Alussa ilmeni kuitenkin hankaluuksia, sillä japanilaiset tullivirkailijat eivät olleet päästää yhtyeen jäseniä maahan, koska meikit päällä heitä ei tunnistanut passikuvista. Kissin tulosta kohistiin jo viikkoja ennen yhtyeen vierailua ja Japanin kiertue osoittautui jättimenestykseksi. Yhtyeen jäsenten kuvailtiin olevan supersankarien asemassa Japanissa. Kiss soitti viidessä loppuunmyydyssä konsertissa Budokanissa vuonna 1977, joka rikkoi The Beatlesin aiemman ennätyksen, neljä loppuunmyytyä konserttia. Kissin kerrotaankin yhä olevan Japanissa jopa Beatlesia suositumpi yhtye, joka on todella merkittävä meriitti.

Vuonna 1977 julkaistiin myös studioalbumi Love Gun, joka jo ilmestyessään ylitti platinalevymyynnin rajan. Love Gun oli yhtyeen raskassointuisin 70-luvun tuotos ja samalla myös vastaus kriitikoiden arvosteluun siitä, että Kiss olisi muuttunut Destroyerin myötä liian kiltiksi. Paul Stanley on kertonut, että albumeilla Rock and Roll Over ja Love Gunhaluttiin osoittaa Kissin olevan heavy metal -yhtye, eikä kiltiksi muuttunut pop-yhtye niin kuin kriitikot antoivat ymmärtää.

Love Gunin jälkeen samana vuonna julkaistiin Kissin toinen livealbumi Alive II. Kiss aloitti toden teolla myös oheismateriaalin myynnin ja markkinoinnin: erilaisia Kiss-logolla varustettuja tuotteita oli markkinoilla satoja, jopa tuhansia. Kissistä oli tullut 1970-luvun lopun ilmiö. Kissin aiheuttama massahysteria kohosi jopa niin valtaisaksi, ettei yhtyeen manageri Bill Aucoin enää päästänyt yhtyettä tv-esiintymisiin, koska Aucoinin mukaan Kiss oli liian suuri ollakseen televisiossa. Aucoinin mielestä harvat julkiset haastattelut lisäsivät yhtyeeseen ja sen jäsenten salattuihin henkilöllisyyksiin liitettyä mystiikkaa.

Discoaikakauden vaikutukset ja paluu raskaaseen rockiin: 1978–1982

Vuonna 1978 yhtyeen jäsenten välillä alkoi syntyä riitoja. Asiaan vaikutti olennaisesti se, että Peter Criss oli alkanut käyttää huumeita. Samana vuonna Kiss päätti kokeilla rajojaan uudella aluevaltauksella elokuvarintamalla, minkä tuloksena syntyi elokuva Kiss Meets the Phantom of the Park. Vauhdikkaana toimintaelokuvana markkinoitu tuotos sai murskatuomion kriitikoilta ja teki mahalaskun teatterilevityksessä.

Myöhemmin vuonna 1978 Kissin jäsenet päättivät, että kukin levyttäisi oman sooloalbuminsa. Neljä sooloalbumia myivät suunnilleen saman verran yhteensä kuin Love Gun yksinään. Ace Frehleyn sooloalbumin myyntiluvut olivat nelikon parhaat ja singlenäkin julkaistu raita "New York Groove" otettiin myös osaksi Kiss-konserttien settilistaa. Sooloalbumien heikko myynti ja arvostelujen negatiivisuus olivat viimeiset vastoinkäymiset ennen jäsenten jo tulehtuneiden välien täydellistä jäätymistä. Yhtyeen jäsenet alkoivat kilpailla soololalbumien myötä suosiosta, eikä yhteistyöstä tullut enää mitään. Riitely näkyi jo seuraavalla, vuonna 1979 ilmestyneellä Dynasty-albumilla, jolla Peter Criss soitti rumpuja enää yhdessä kappaleessa ("Dirty Livin'"). Muut rumpuraidat albumille soitti studiorumpali Anton Fig.

Dynastylta suurimmaksi hitiksi nousi varsin diskovivahteinen kappale "I Was Made For Lovin' You", joka on edelleen yhtyeen suosituimpia kappaleita. Ironista kappaleen suosiossa oli sen erilaisuus: muut albumin kappaleet eivät olleet läheskään niin diskokelpoisia, vaan lähinnä kevyttä rockia. Dynasty sisälsi myös Rolling Stonesin cover-biisin "2000 Man", jonka lauloi Ace Frehley. Vaikka Dynasty-albumi poikkesi edeltäjistään melko radikaalisti, albumin myynti ylitti Yhdysvalloissa kuitenkin vielä vuoden 1979 loppuun mennessä platinalevyrajan. [3]

Vuoden 1980 Unmasked-albumi jatkoi lähes siitä mihin Dynastylla vuotta aiemmin jäätiin. Musiikillnen linja oli pehmentynyt popahtavaksi rockiksi. Unmasked poiki taas kerran kultalevyn, sekä varsinkin Australiassa ja Japanissa suositun kestohitin "Shandi". "Talk to Me" -kappale nousi Euroopassa lähes hitiksi, mutta "Shandi" jäi lopulta ainoaksi albumin kappaleeksi, joka soi pitkään radioissa. Unmasked oli yhtyeelle muutenkin muutosten aikaa. Kun Peter Criss lopulta päätti erota ensimmäisen kerran yhtyeestä, Unmasked-albumilla rumpalina toimi jälleen Anton Fig.

Vuonna 1980 Kiss oli virallisesti vailla rumpalia, kun Anton Fig kieltäytyi Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn tarjouksesta oman yhtyeensä kiireiden vuoksi. Stanley ja Simmons järjestivät julkisen haun ja kymmeniä koesoittotilaisuuksia, joista Crissin tilalle lopulta seulottiin rumpaliksi aiemmin tuntematon muusikko Eric Carr (oikealta nimeltään Paul Caravello). Carrin lavahahmo ja meikki muistutti Crissin tapaan kissaeläintä, joka nimettiin Ketuksi (The Fox). Eric Carr soitti rumpuja jo Unmasked-kiertueella.

Varsinaisen aallonpohjan Kiss koki kuitenkin vasta seuraavana vuonna uuden albumin myötä. Music from The Elder vuodelta 1981 oli kokeellinen konseptialbumi ja yritys profiloida yhtyeen jäsenet uskottavina muusikoina ja lauluntekijöinä. Albumi sai ristiriitaisen vastaanoton: kriitikot olivat arvioissaan yleensä positiivisia, mutta yhtyeen fanit vieroksuivat erikoisia sovituksia, instrumentteja ja kappaleita, jotka eivät kuulostaneet tyypilliseltä Kiss-materiaalilta. Tähän päivään mennessä Music from "The Elder" on Carnival of Soulsin lisäksi ainoa Kiss-albumi, joka ei ole ylittänyt kulta- tai platinalevyrajaa Yhdysvalloissa. Kissin ura oli sortumassa kuin korttitalo.

Vuonna 1982 yhtyeen henkilökemiat ajautuivat taas umpisolmuun. Ace Frehley oli Peter Crissin lähdettyä jäänyt yhtyeessä "yksin", kun Simmons ja Stanley olivat ottaneet Kissin lopullisesti omaan haltuunsa. Eric Carr ei uutena tulokkaana voinut asettua Frehleyn puolelle ja siksi Ace jäi täysin päätösten teon ulkopuolelle. Asemaansa täysin turhautunut Frehley halusi lopulta erota Kissistä. Seuraavalla albumilla, Killersillä, Frehley vielä soitti muutamalla raidalla, mutta pääosin albumin soolokitaristina toimi Kissin aiemminkin, Alive II:lla, käyttämä studiomuusikko Bob Kulick. Yhtye halusi jo seuraavalle albumilleen kitaristin, joka auttaisi kääntämään Kissin suosion uuteen nousuun. Uudeksi kitaristiksi löytyi lopulta Vinnie Vincent (oikealta nimeltään Vincent Cusano), jonka lavahahmoksi tuli "The Warrior (Sotilas)". Vincentin lavameikkiä koristi egyptiläinen ankh-symboli otsassa. Voimasointuja ja metalliriffejä viljelevänä säveltäjänä Vinnie Vincent toi ryhtiä yhtyeeseen ja Kiss julkaisi raskaimman albuminsa sitten vuoden 1977 Love Gunin: Creatures of the Nightin. Albumia seuranneella kiertueella oli kuitenkin selvää, että suurin yleisö oli jo valmis hylkäämään yhtyeen vuosien 1979-1981 disco- ja pop-vaikutteisten harha-askelten ja epäonnistuneen Elder-kokeilun jälkeen.

Kiss riisuu naamionsa

Kissin suosio oli jo 1980-luvulle tultaessa laskussa ja yhtyeen 70-luvun menestys oli enää kaukainen muisto. Kissin oli tehtävä joitain radikaaleja muutoksia ja yrittää siten saada suosio nousemaan. Yhtye soitti maskit päällä viimeiset konserttinsa Creatures of the Night -kiertueella Rio de Janeirossa Maracanã-stadionilla kesäkuussa 1983.

Ensimmäinen ja näkyvin muutos koettiin Etelä-Amerikan kiertueen jälkeen syksyllä 1983. Kissin uuden Lick It Up -albumin myötä yhtyeen jäsenet esiintyivät ensimmäistä kertaa ilman maskia suorassa MTV:n lähetyksessä 18. syyskuuta 1983. Samassa ohjelmassa sai maailmanensi-iltansa kappaleen Lick It Up video. Päätös naamioiden riisumisesta järkytti monia faneja, joille Kiss oli muodostunut elämää suuremmaksi ilmiöksi ja intohimon kohteeksi. Kärkkäimmin maskien riisumista vastusti yhtyeen manageri Bill Aucoin. Hänellekään maskien poistaminen ei tullut kovin suurena yllätyksenä, sillä asiasta oli ollut puhetta jo aiemmin, muun muassa Unmasked-albumin julkaisun aikoihin.

Naamioiden poisjättäminen oli yhtyeeltä kieltämättä rohkea mutta myös välttämätön ratkaisu. Jo maskikaudella median kiinnostus siviili-Kissiä kohtaan oli noussut jo niin valtavaksi, että yhtyeen jäsenten täytyi ajoittain jopa vältellä julkisuutta pitääkseen yksityisyytensä salassa. Varsinkin Euroopassa ns. "keltainen lehdistö" kärkkyi yhtyettä ja ruotsalaisissa lehdissä julkaistiin kuvia Kissistä ilman maskeja. Lisäksi rasvavärimaskien käytöstä olisi ennen pitkää saattanut aiheutua iho-ongelmia.

Hair metal -vuodet: 1983-1989

Vuonna 1984 Kiss oli taas harmillisessa tilanteessa. Yhtye joutui jälleen etsimään uuden kitaristin, sillä Vinnie Vincent erotettiin yhtyeestä henkilökohtaisista syistä. Tilalle valittiin Mark Norton, taiteilijanimeltään Mark St. John, joka oli toiminut aikaisemmin soitonopettajana. Mark St. John pääsi mukaan jo seuraavalle albumille, joka oli Animalize. Pesti ei kuitenkaan kestänyt Animalize-albumia kauemmin, sillä St. John kärsi reumatismistä, eikä siksi pystynyt enää soittamaan pitkillä kiertueilla. Hänen tilalleen valittiin jälleen uusi kitaristi, aiemmin Kissin kanssa yhteistyötä tehneen Bob Kulickin veli, Bruce Kulick. Kulick tuli hyvin toimeen muiden Kiss-soittajien kanssa ja uusi kokoonpano kestikin yhdessä yli 7 vuotta, pisimpään sitten yhtyeen 1970-luvun alkuperäiskokoonpanon.

Hair metal -yhtyeiden esiinmarssi pakotti Kissin siirtymään musiikillisesti niiden valtavirtaan ja albumit Animalize (1984), Asylum (1985), Crazy Nights (1987) sekä Hot in the Shade (1989) edustivatkin enemmän aikakautensa musiikkityylejä kuin perinteistä Kissiä. Albumit myivät kuitenkin kohtuullisen hyvin, vaikka moninkertaisen platinalevymyynnin aikakausi olikin jo ohi. Silti Kiss oli erittäin suosittu Amerikassa hittien kuten "Lick It Up", "Heaven's On Fire" ja "Forever" ansiosta. Albumista Crazy Nights tuli suuri menestys Euroopassa, se pääsi Top-20 joukkoon yli viidessä maassa ja Top-30 listoille yli kahdeksassa maassa ja oli brittilistoilla parhaillaan sijalla #4. Albumin suuren menestyksen ansiosta Euroopassa singlejulkaisu "Crazy Crazy Nights" menestyi myös, muun muassa se pääsi Norjassa sijalle #7 ja Iso-Britanniassa sijalle #4. "Forever" oli Kissin suurin singlemenestys sitten Bethin, nousten Billboardin listalla sijalle 7. Albumit Lick It Up, Animalize, Asylum ja Crazy Nights ylsivät lopulta platinalevyn arvoiseen myyntiin.

Synkkä 1990-luku ja heavy metalin paluu: 1991–1995

Vuonna 1991 yhtyettä kohtasi tragedia: rumpali Eric Carr sairastui harvinaiseen sydänsyöpään. Yhtye oli juuri aloittamassa tulevan albuminsa Revengen äänityksiä. Pian Carrin diagnoosin jälkeen selvisi, että rumpalin terveydentila ei kestäisi enää nauhoitusten aiheuttamaa rasitusta. Yhtye joutui vaikean tilanteen eteen. Kiss tarvitsi uuden albumin nopeasti markkinoille ja jonkun piti soittaa rumpuja, sillä Carr ei siihen enää kyennyt. Kiss valitsi uudeksi rumpaliksi Badlandsissä ja Alice Cooperin yhtyeessä sekä Paul Stanleyn vuoden 1989 soolokiertueella soittaneen Eric Singerin (oikealta nimeltään Eric Mensinger). Eric Carr menehtyi sairautensa aiheuttamiin komplikaatioihin 24. marraskuuta, eli tismalleen samana päivänä ja vuonna kun Queen-yhyeen laulaja Freddie Mercury kuoli AIDSiin. Hänen viimeiseksi Kiss-työkseen jäi "God Gave Rock´n´Roll to You II":n taustalaulut ja sen musiikkivideossa esiintyminen. Revenge julkaistiin 1992. Se oli raskassointinen sekä tyyliltään hyvin erilainen kuin aikaisemmat 80-luvun glam rockin ja hard rockin sekoitukset. Albumille lisättiin myös entisen rumpalin Eric Carrin kunnianosoitukseksi kappale Carr Jam 1981 joka oli Carrin säveltämä ja soittama instrumenttisoolo (pääosin rummut).

Vuonna 1995 yhtye viimeisteli hyvin grunge-vaikutteisen albuminsa Carnival of Souls: The Final Sessions, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1997. Oli Bruce Kulickin ansiota saada muut jäsenet studioon ja albumi oli suurimmaksi osaksi Kulickin harteilla. Monet pitävätkin albumia enemmän Kulickin kuin Kissin tuotoksena. Albumia ei mainostettu käytännössä lainkaan ja sen menestys jäikin lopulta vaisuksi. Siitä tuli toinen Kiss-levytys, joka ei ylittänyt kulta- tai platinalevyrajaa. Siitä huolimatta albumilta nousi radiohitiksi kappale nimeltä "Jungle". Kappale voitti muun muassa Metal Edge -lehden vuoden 1997 "Vuoden kappale"-lukijaäänestyksen.

Alkuperäisen kokoonpanon ja maskien paluu: 1995–2002

Alkuperäinen kokoonpano teki paluun MTV:n Unplugged-ohjelmassa elokuussa vuonna 1995, silloin tosin ilman maskeja. Alkuperäiskokoonpanon varsinaisena paluuna pidetäänkin vuoden 1996 Grammy Awardsia, jossa yhtye esiintyi alkuperäisten jäsenten voimin kasvomaskeissa ensimmäistä kertaa lähes 20 vuoteen.

Kiss järjesti tiedotustilaisuuden 16. huhtikuuta USS Intrepidillä New Yorkissa, jolloin se ilmoitti aloittavansa reunion-kiertueen uuden managerinsa Doc McGheen kanssa. Tiedotustilaisuus televisioitiin 58 maahan ja tilaisuuden juonsi Conan O'Brien. Paluukiertueen ensimmäisen virallisen konsertin 40 000 lippua myytiin loppuun 47 minuutissa. Detroitista, Tiger Stadiumilta käynnistynyt lähes kaksisataa konserttia sisältänyt kiertue oli vuoden 1996 tuottoisin ja ulottui myös Suomeen kesällä 1997.

Loppuvuodesta 1998 Kiss julkaisi uuden albumin nimeltä Psycho Circus. Levyä mainostettiin alkuperäisen Kiss-miehistön tekemänä studiolevynä, mutta tosiasiassa Ace Frehley ja Peter Criss eivät soittaneet monellakaan raidalla. Levyn kitaroinnista vastasi pääasiassa Tommy Thayer, joka oli työskennellyt bändin taustalla jo useamman vuoden. Psycho Circus ei ollut mikään jättimenestys, mutta myi siitä huolimatta kultaa. Pian albumin julkaisun jälkeen Kiss aloitti samannimisen maailmankiertueen, joka vieraili myös Helsingissä helmikuussa 1999. Näyttävistä 3D-efekteistä huolimatta Psycho Circus ei ollut Alive! Worldwide -kiertueen veroinen menestys, mutta tuotti yli 100 miljoonaa dollaria.

Vuonna 1999 yhtyeen myötävaikutuksella valmistui elokuva nimeltä Detroit Rock City, jossa myös Kiss oli osallisena. Alkuvuodesta 2000 kvartetti käynnisti Kiss Farewell Tour -nimellä markkinoidun jäähyväiskiertueensa, jonka edetessä Peter Criss jätti yhtyeen sopimusriitojen vuoksi. Myös Ace Frehley jättäytyi sivuun vuonna 2002 kyllästyttyään ikuisesti jatkuvaan jäähyväiskiertueeseen ja samojen kappaleiden tahkoamiseen. Osuutta asiaan oli myös Frehleyn päihdeongelmien pahenemisella, mitä etenkään täydellisenä absolutistina tunnettu Simmons ei voinut sietää.

Hiljaiselon vuodet uusitulla kokoonpanolla: 2002-

Frehleyn ja Crissin lähdettyä yhtyeestä Kiss oli uransa toistaiseksi suurimmassa aallonpohjassa. Yleisesti Kissin uran luultiin päättyneen jäähyväiskiertueeseen, mutta yllättäen yhtye päättikin jatkaa osittain uudistetulla kokoonpanolla. Ace Frehleyn tilalle uudeksi kitaristiksi palkattiin entinen Black N´Blue -kitaristi Tommy Thayer, joka oli Kissin pitkäaikainen luottotyöntekijä ja kiertuemanageri. Thayer oli lisäksi soittanut anonyymisti jo yhtyeen Psycho Circus -albumilla. Rumpali Peter Crissin korvasi jälleen Eric Singer, joka oli jo aiemmin soittanut yhtyeessä sen maskittomana aikana 90-luvulla.

Suurin yllätys koettiin kuitenkin, kun Stanley ja Simmons päättivät asettaa Singerille ja Thayerille heidän edeltäjiensä lavakostyymit ja maskit. Thayer otti käyttöönsä "Spaceman"-asun ja naamion, Singer puki päälleen "Catman"-tamineet. Tämä päätös ei miellyttänyt etenkään Kissin pitkäaikaisia faneja. Peter Criss palasi hetkeksi takaisin yhtyeen Kiss Symphony -konserttien ajaksi sekä Aerosmithin ja Kissin yhteiskiertueelle, mutta hänet erotettiin jälleen syksyllä 2003 heikentyneen soittokuntonsa vuoksi. Tämän jälkeen Eric Singer palasi rumpujen ääreen.

Vuoden 2003 jälkeen Kiss on julkaissut uusia kokoelma-albumeita ja live-dvd:eitä ja tehnyt muutamia pienimuotoisia kiertueita Japanissa ja Yhdysvalloissa, viimeksi kesällä 2006. Simmons ja Stanley ovat vihjailleet vähän väliä Kissin mahdollisesta maailmanlaajuisesta paluukiertueesta, mutta ainakin Stanley ja rumpali Eric Singer keskittyvät kumpikin toistaiseksi omaan soolouraansa. Stanley julkaisi syksyllä 2006 uuden Live to Win -nimisen sooloalbumin. Simmonsilla on pitänyt kiirettä televisiouran kanssa. Hän esiintyi Suomessakin Nelosella esitetyssä reality-sarjassa Rokkikoulu ja tähdittää myös hänen omaa arkielämäänsä seuraavaa sarjaa Gene Simmons Family Jewels.

Kiss on esiintynyt Suomessa viidesti, kerran Oulussa ja neljä kertaa Helsingissä, viimeksi vuonna 1999. Kissin on tarkoitus soittaa heinäkuussa 2007 Wisconsinin rock-festivaaleilla.

Lavashow

Tiedosto:Rammstein inferno.jpg
Pyrotekniikka on tärkeä osa Kissin lavashow´ta (Kuvassa saksalainen industrial yhtye Rammstein

Yhtye herätti huomiota alusta asti sekä äänekkäällä rockmusiikillaan että omalaatuisella ulkoasullaan: Kissin jäsenet käyttivät mustavalkoista kasvomeikkiä, mustia vartalonmyötäisistä nahka- ja spandex-asuja sekä korkeita platform-kenkiä. Asujen ja maskien oli tarkoitus peittää jäsenten oma siviili-identiteetti ja samalla korostaa kunkin jäsenen omaksumaa sarjakuvamaista lavapersoonaa: demoni l. The Demon (Simmons), tähtisilmä l. Star Child (Stanley), avaruusmies l. Space Ace (Frehley) ja kissamies l. The CatMan (Criss).

Kiss kuulutetaan joka konsertissa lavalle sanoin: "Halusitte parasta ja saitte parasta. Maailman kuumin yhtye: Kiss!" (engl. "You wanted the best, you got the best. The hottest band in the world: Kiss!"). Yhtyeen alkutaipaleella kuulutuksen tekivät yleensä teknikot, roudarit tai yhtyeen turvamiehet, mutta myöhemmin käytössä on ollut nauhoite. Vuosina 1974-1976 kuulutus oli hieman nykyistä vaatimattomampi: sen mukaan Kiss oli vain "maan kuumin yhtye" (engl. "...hottest band in the land: Kiss!").

Kissin konserteissa korostuvat edelleen näyttävä pyrotekniikka ja lavashow, jossa jäsenet toistavat ennalta suunnittelemaansa koreografiaa. Showssa usein nähtyjä elementtejä ovat muun muassa Gene Simmonsin dramaattinen tekoveren sylkeminen, tulen puhaltaminen ja "lentäminen" lavarakenteisiin kytkettyjen vaijereiden avulla. Alkuperäisjäsenistä kitaristi Ace Frehleyllä oli varusteinaan muun muassa hänen itsensä keksimä savuava kitara ja apuvälineitä, joilla soittimista leimahtelivat tulenlieskat ja kipinät. Paul Stanleyn rutiineihin kuului kitaran hajottaminen konsertin lopussa ja . Kissillä oli jo 1970-luvulla monimutkaisissa lavarakennelmissaan käytössä isoja videotauluja, suuri valoista muodostettu Kiss-logo ja erilaisia hydraulisia nostimia, joilla esimerkiksi yhtyeen rumpulava nostetaan useiden metrien korkeuteen. Kiss on kokeillut 2000-luvulla myös kolmiulotteista kuvaa tuottavia videonäyttöjä.

Oheistuotteet

Kiss on tullut uransa varrella tunnetuksi myös runsaasta oheistuotetarjonnastaan. Yhtyeen oheistuotevalikoima on laajempi kuin millään muulla yhtyeellä tai ryhmällä. Erikoisimpiin tuotteisiin kuuluvat muun muassa ruumisarkku, joka toimii myös jääkaappina. Lisäksi Myrtle Beachille Etelä-Carolinaan avattiin 27.kesäkuuta 2006 KISS -kahvila. Kiss-tuotteet ovat nousseet vuosien myötä keräilyharvinaisuuksien joukkoon ja varsinkin 70-luvun Kiss-tavaroilla, kuten nukeilla ja eväslaatikolla on merkittävää rahallista arvoa. Kissin action-figuurit olivat 1970- ja 1980-luvuilla erityisen suosittuja, mikä suosio kasvoi vielä räjähdysmäisesti vuoden 1996 Reunion-kiertueen myötä.

Vuosien varrella on julkaistu myös lukuisia Kiss-aiheisia sarjakuva-albumeita, joista ehkä tunnetuin on Marvel Comicsin vuonna 1977 julkaiseman sarjakuva-albumi, jonka painomusteeseen sekoitettiin pr-tempauksena pieni määrä yhtyeen kaikkien alkuperäisjäsenten verta.

Kiss-aiheinen flipperi 1970-luvulta on keräilyharvinaisuus ja arvoltaan 1 500 dollaria ja siitä ylöspäin. Kiss on päätynyt myös erilaisten tietokone- ja konsolipelien aiheeksi. "Kiss Pinball" on PC-yhteensopiville tietokoneille tarkoitettu flipperi ja "Kiss Psycho Circus: Nightmare Child" on FPS-peli Kiss-aiheisessa fantasiamaailmassa. Rullalautailupelissä Tony Hawk's Underground on maa nimeltä Hotter Than Hell, jossa voi saada yhtyeen esiintymään keräämällä kaikki neljä K-I-S-S kirjainta. Kun pelaaja kerää kirjaimet ensimmäisen kerran, soi lyhyt katkelma Kissin kappaleesta "God Of Thunder". Pelissä soivat myös kappaleiden "Rock 'N' Roll All Nite", "God of Thunder" ja "Lick It Up" liveversiot.

Kiss Army

Kissin yhdysvaltalaiset fanit ovat perustaneet 1970-luvulla Kiss Army -nimisen fanijärjestön, jolla on maakohtaisia alajaostoja. Suomessa toimii Kiss Army Finland, jonka on perustanut rovaniemeläinen Lordi-yhtyeen keulahahmo Tomi Putaansuu, mutta hän ei enää toimi Kiss Army Finlandissa. Kiss Army Finland perustettiin uudestaan vuonna 2005 erään fanin toimesta. Kissillä on kerrottu olevan maailman uskollisin fanijoukko, josta kertoo se, että Kiss-fanit ostavat lähes kaksinkertaisen määrän yhtyeen fanituotteita kuin minkään muun yhtyeen fanit.

Kissillä on mainittavia kannattajajoukkoja muun muassa Australiassa, jossa Kiss taltioi konserttinsa Melbournen sinfoniaorkesterin kanssa Kiss Symphony: Alive IV -DVD:lle ja Japanissa, jossa Kissin on väitetty olevan jopa Beatlesia suositumpi.

Kissin perintö

Kissin innoittajina ovat toimineet muun muassa 1970-luvun shock rock -artisti Alice Cooper, New York Dolls, Elvis Presley, The Who, Rolling Stones, Led Zeppelin sekä Simmonsin mukaan yhtenä suurimmista vaikuttajista Slade.

Kiss on ollut monen kuuluisan artistin ja yhtyeen esikuva. Ulkomaalaisista yhtyeistä Kiss-vaikutteita ovat saaneet muun muassa Dokken, Faster Pussycat, Guns N' Roses, Mötley Crüe, Iron Maiden, Pantera, Poison, Ratt, Skid Row, Van Halen ja Warrant. Kissin esikuvakseen eri haastatteluissa tunnustaneita artisteja on myös pitkä liuta: muun muassa Sebastian Bach, Slash, Scott Ian, Gilby Clarke, Tommy Lee, Bret Michaels ja Rob Zombie.

Kiss on auttanut myös monia yhtyeitä urallaan eteenpäin ottamalla nämä kiertueilleen lämmittelijöiksi. Kissin tunnetuimpia lämmittelijöitä ovat olleet Iron Maiden, Van Halen, Mötley Crüe, Accept, AC/DC ja Bon Jovi.

Kissin esikuvakseen tunnustaneista tunnetuimpia suomalaisia yhtyeitä ovat Lordin lisäksi HIM, Thunderstone ja The 69 Eyes. Suomalaisista tunnetuin Kiss-fani lienee Lordi-yhtyeen Tomi Putaansuu. Hän on myös myöntänyt oman yhtyeensä saaneen runsaasti vaikutteita Kissiltä, muun muassa platform-kengät, maskit ja näyttävä pyrotekniikka.

Kiss, Aerosmith ja Queen tekivät kymmentuhatpäisille yleisöjoukoille tarkoitetuista stadion- ja urheiluhalliesiintymisistä tavallisia jo 1970-luvulla. Tätä perinnettä ovat jatkaneet 1980-, 1990- ja 2000-luvuilla yhtä suurille yleisöjoukoille esiintyneet Rolling Stones ja U2. Parhaimmillaan Kiss on esiintynyt jopa 200 000 katsojalle, Brasilian Rio de Janeirossa.

Kiss sai oman tähden Hollywood Walk of Fame -kadulle, muusikoille varattuun osaan, 11. elokuuta 1999. Vaikka Kiss on jo yli 25 vuotta toimittuaan ollut mahdollista äänestää Clevelandissä, Ohiossa sijaitsevan Rock and Roll Hall of Famen jäseneksi, yhtyettä ei ole vielä kertaakaan asetettu ehdolle.

Saavutuksia

Kiss on historian kolmanneksi menestynein yhtye kultalevyjen määrissä mitattuna (23). Ainoastaan The Beatles ja Rolling Stones ovat keränneet Yhdysvalloissa enemmän kultalevyjä. Lisäksi yhtyeen 28 albumista peräti 26 on myynyt joko kultaa, platinaa tai multiplatinaa. Ainoastaan The Beatles on pystynyt parempaan.

Kiss on myynyt myös Detroitin Tiger Stadiumin 40 000 katsomopaikkaa loppuun ennätyksellisen nopeasti, jopa 47 minuutissa! Vastaavaan ei ole pystynyt mikään muu yhtye tai artisti. Yhtyeen reunion-kiertue vuodelta 1996 on yhä yksi maailman tuottoisimmista kiertueista.

Jäsenet

Nykyiset

Entiset

Rumpalit

Kitaristit

Diskografia

Studiolevyt

Livelevyt sekä kokoelmat

Videografia

Viralliset videojulkaisut:

  • Thrills in the Night Live (1984)
  • Animalize Live Uncensored (1985) **
  • KISS Exposed (1986) **
  • Crazy Nights (1988) *
  • X-Treme Close-Up (1992) **
  • Konfidential (1993) *
  • Kiss My Ass (1994) *
  • KISS Unplugged (1996) *
  • Psycho Circus (1998) **
  • Second Coming (1998) **
  • KISS Symphony (2003) ***
  • Rock The Nation Live! (2005)***
  • KISSology - The Ultimate KISS Collection Vol. I (2006)***

-***=Multiplatinaa myynyt **=Platinaa myynyt *=Kultaa myynyt-

Epävirallisia videojulkaisuja:

  • Live in Las Vegas (2002)
  • KISS - The Lost Concert (2003)
  • Love Gun (2005)
  • Rock And Roll All Night (2006)

Filmografia

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Gene Simmons: Gene Simmons.com: Your letters genesimmons.com. Viitattu 2. tammikuuta 2007. englanti
  2. ↑ ThinkQuest: ROCK BANDS - Name Origins library.thinkquest.org. Viitattu 2. tammikuuta 2007. englanti
  3. ↑ Tarkistettu 28.12.2006: RIAA.com, http://www.riaa.com/gp/database/default.asp, hakusanoilla "Kiss" ja "Dynasty"

Aiheesta muualla

Malline:KISS

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kiss&oldid=3029851”