Platon

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 25. lokakuuta 2006 kello 17.16 käyttäjän Thi (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu suositelluksi artikkeliksi.
Suositeltu artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että artikkeli yhteisön mielestä on erityisen hyvin kirjoitettu ja kattava. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Platon Rafaelin maalauksessa Ateenan koulu

Platon (m.kreik. Πλάτων, 427–347 eaa.) oli antiikin kreikkalainen filosofi ja Akatemian perustaja, jota pidetään yhtenä antiikin ja koko historian merkittävimmistä filosofeista. Hän oli Sokrateen kuuluisin oppilas ja Aristoteleen opettaja.

Filosofina Platon oli rationalisti ja dualisti. Hän kirjoitti monista filosofisista aiheista ja käsitteli erityisesti etiikkaa, politiikkaa, metafysiikkaa ja tietoteoriaa. Hänet tunnetaan erityisesti klassisesta ideaopistaan, kirjoittamistaan dialogeista (mm. Pidot, Faidros ja Valtio) sekä Sokrateen puolustuspuheesta. Platonin dialogit ovat antiikin ainoina säilyneet kaikki nykypäivään, mutta osaa hänen nimissään kulkevista teoksista pidetään epäperäisinä, myöhempien platonikkojen kirjoittamina.

Platon oli tyyliltään kaunokirjailija, joten hänen kirjoituksensa sisälsivät tarinoita, vertauskuvia ja myyttejä yhdistettynä filosofiseen analyysiin. Platon kirjoitti myös Sokrateen opetuksia muistiin, ja myös Platonin dialogeissa Sokrates on miltei poikkeuksetta pääosassa. On kuitenkin epäselvää, missä määrin Sokrateen hahmon mielipiteet dialogeissa ovat todellisen historiallisen Sokrateen ajatuksia, ja missä määrin Platonin omia ajatuksia, jotka on pantu Sokrateen nimiin. Joka tapauksessa Sokrates vaikutti merkittävästi Platonin ajatteluun ja todennäköisesti ainakin osa hänen varhaisempien teostensa käsittelemistä ajatuksista on lainattu tai sovellettu Sokrateelta.

Elämä

Platon

Tiedot Platonin elämästä ovat peräisin pääosin kuudesta antiikin ajalta nykyaikaan säilyneestä lähteestä. Näihin kuuluvat ensimmäisellä vuosisadalla eaa. kirjoitetun Academicorum philosophorum index Herculanensis -teoksen säilyneet katkelmat; 100-luvulla kirjoitetun De Platone et dogmata eius -teoksen ensimmäiset luvut; Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit -teoksen kolmas luku, Platonin elämä, 200-luvulta; Olympiodoroksen In Platonis Alcibiadem commentaria 500-luvulta; sekä Hesykhios Miletoslaisen Onomatologokseen (500-luku) perustuva maininta Sudassa (900-luku).[1]

Nuoruus

Platon oli kotoisin Ateenasta. Hänen isänsä oli Ariston, Aristokleen poika, ja hänen äitinsä Periktione. Hän syntyi suhteellisen aristokraattiseen perheeseen, sillä hän oli äitinsä puolelta sukua tunnetuille valtiomiehille Solonille ja Glaukonille. Myös hänen isänsä oli ylimyksellistä sukua. Platonilla oli kaksi veljeä, Adeimantos ja Glaukon, ja sisar Potone, joka oli Platonin myöhemmän oppilaan ja seuraajan Speusippoksen äiti. Platon itse ei mennyt koskaan naimisiin.

Diogenes Laertioksen mukaan Platonin oikea nimi oli isoisänsä mukaan Aristokles. Lempinimen Platon hänen kerrotaan saaneen painikumppaneiltaan. Se tarkoittaa kreikaksi leveää (platys). Ei tiedetä tarkoitettiinko sillä mahdollisesti hänen ulkoista olemustaan, kuten otsaa tai painin kehittämää rintakehää, tai hänen "tyylinsä laveutta".[2] Joidenkin mukaan Platon olisi kuitenkin ollut hänen oikea nimensä. Tätä tukee se, että se oli tavallinen nimi tuohon aikaan. Painijana Platonin kerrotaan osallistuneen muun muassa Pythian ja Isthmian kisoihin. Urheilun lisäksi nuorta Platonia kiinnostivat runous ja piirtäminen. Hänen sanotaan kirjoittaneen sekä dityrambeja, lyriikkaa, tragedioita että epigrammeja. Diogeneen mukaan hän toimi Ateenassa koregina.

Sokrateen oppilaana

Platon tutustui Sokrateehen vuonna 407 eaa., jolloin hän oli 20-vuotias. Hänestä tuli välittömästi tämän oppilas. Hän oli saanut yhteiskuntaluokkansa mukaisesti hyvän koulutuksen ja perehtynyt siten myös filosofiaan jo aiemmin, mutta Sokrateen tapaamisen jälkeen filosofiasta tuli hänen elämäntehtävänsä. Sukutaustansa vuoksi Platonille olisi ollut luonnollista antautua poliittiselle uralle, mutta Ateenan levottomat ajat peloponnesolaissotaa seuranneina vuosina saivat aikaan sen, että hän hylkäsi politiikan. Legendan mukaan Platon hautasi myös haaveensa runoilijan urasta kuultuaan ensimmäistä kertaa Sokrateen puhuvan. Hänen kerrotaan polttaneen kirjoittamansa tragediat päästyään perille uudesta kutsumuksestaan. Näiden perinteisten vaikuttamiskeinojen, politiikan ja kirjallisuuden, sijasta hän valitsi oman tapansa uudistaa yhteiskuntaa ja hahmotella omanlaistaan yhteiskuntautopiaa.

Platon ihaili Sokratesta niin paljon, että teki Sokrateesta myöhemmin dialogiensa päähenkilön ja laittoi omat ajatuksensa kokonaan tämän nimiin. Todellisuudessa ajatukset lienevät Platonin omia, mutta innoitus niihin on mitä ilmeisimmin tullut Sokrateelta, sillä vain niin voidaan selittää hänen Sokrateehen kohdistamansa ihailu. Antiikin aikana Platon laskettiin pitkään vain yhdeksi sokraatikoksi muiden joukossa, eikä häntä pidetty aina edes sokraatikoista merkittävimpänä tai edes Sokrateen perinnön varsinaisena jatkajana samassa määrin kuin muita sokraatikkoja. Hän oli myös huonoissa väleissä monien muiden sokraatikkojen, erityisesti Ksenofonin, Antistheneen, Aristippoksen ja Aiskhineen kanssa. Ksenofonin kanssa hän selvästikin kilpaili kirjoittamalla samanlaisista aiheista, kuten puolustuspuheen Sokrateelle sekä teoksen nimeltä Pidot.

Platon oli Sokrateen oppilaana kahdeksan vuotta, Sokrateen vuonna 399 eaa. tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Platon osallistui — ainakin oman kertomuksensa mukaan — Sokrateen oikeudenkäyntiin, mutta ei ollut paikalla tämän kuollessa: Faidonin mukaan hän oli tuolloin sairaana. Sokrateen saama kohtelu liikutti häntä suuresti, ja suurin osa hänen varhaisista töistään sisältää muistelmia hänen mestaristaan. On esitetty, että hänen eettisten kirjoitustensa ytimenä olisi ollut sellaisen yhteiskunnan tavoittelu, jossa samanlaiset epäoikeudenmukaisuudet eivät voisi enää toistua.

Sokrateen lisäksi Platon sai paljon vaikutteita muiden muassa Herakleitokselta, johon hän tutustui Kratyloksen välityksellä; Parmenideeltä, jonka opetukset asioiden sopusoinnusta vaikuttivat hänen käsityksiinsä sielusta; pythagoralaisilta, joiden ajatus numeerisesta harmoniasta on nähtävissä hänen ideaopissaan; sekä Anaksagoraalta, joka oli opettanut Sokratesta ja oli sitä mieltä, että mieli tai järki kykenee tunkeutumaan kaikkialle.

Varhaiset dialogit

Sokrateen kuoleman jälkeen, 28-vuotiaana, Platon muutti joksikin aikaa Megaraan Eukleideen luokse eräiden muiden Sokrateen oppilaiden kanssa. He pakenivat mahdollisia vainoja jotka olisivat saattaneet kohdistua kuolemaan tuomitun Sokrateen oppilaisiin. Legendojen mukaan Platon matkusteli lisäksi ainakin Egyptissä ja Kyrenessä ennen palaamistaan Ateenaan. Kerrotaan, että hän olisi tavannut Egyptissä profeettoja ja pappeja, sekä Kyrenessä matemaatikko Theodoroksen. Hän olisi halunnut matkustaa myös Aasiaan tapaamaan maageja, mutta sodat estivät sen. Hänen matkakumppaneikseen mainitaan Eudoksos ja Simmias.

Pian Sokrateen kuoleman jälkeen Platon kirjoitti ensimmäiset ns. varhaisvaiheen dialoginsa. Näihin lukeutuvat Sokrateen puolustuspuhe, laajempi ja lyhyempi Hippias, Ion, Kriton, Kharmides, Lakhes, Lysis, Euthyfron, Gorgias ja Protagoras. Teokset valmistuivat mahdollisesti hyvin pian Sokrateen kuoleman jälkeen. Osa on periaatteessa saattanut valmistua jo Sokrateen eläessä. Tällaisiksi on epäilty erityisesti Ionia ja lyhyempää Hippiasta. Diogenes Laertios kertoo tarinan, jonka mukaan Sokrates olisi kuunnellut Platonin lukevan dialogiaan Lysis hänelle ja suuttunut, koska Platon oli kirjoittanut siihen sellaista, mitä Sokrates ei ollut koskaan sanonut. Sokrateen puolustuspuhe ja Kriton ovat sisältönsäkin puolesta syntyneet luonnollisesti vasta Sokrateen kuoleman jälkeen.

Noin vuonna 389 eaa. Platon matkusti ensimmäisen kerran Suur-Kreikkaan, nykyisen Italian Sisiliaan. Hän kävi sekä Tarentumissa että Syrakusassa. Yhtenä syynä tälle matkalle saattoi olla halu tutustua pythagoralaiseen filosofiaan. Tarentumissa hänen tiedetään olleen yhteyksissä ainakin pythagoralaiseen Arkhytakseen. Diogenes Laertioksen mukaan hän olisi tavannut myös Filolaoksen. Syrakusassa hän tutustui kaupungin tyranniin Dionysios vanhempaan sekä tämän sukulaiseen Dioniin ja opetti näille filosofiaa. Dionysios itse ei suostunut hylkäämään väkivaltaisia hallintoperiaatteitaan, mutta Dionista tuli Platonin oppilas ja ystävä. Vuonna 388 eaa. Platon palasi Ateenaan, koska Dionysios ajoi hänet pois loukkaantuneena hänen opetuksistaan, joiden mukaan tyranni ei saa hallita pelkästään voimaa käyttäen vaan hänen olisi oltava myös erityisen hyveellinen. Erään kertomuksen mukaan Dionysios olisi myynyt Platonin orjaksi Spartan lähettiläälle Pollikselle ja että hänet olisi vapauttanut kyreneläinen Annikeris.

Platonin Akatemia, keskivaiheen dialogit

Platon ja Aristoteles Rafaelin maalauksessa Ateenan koulu. Platon osoittaa kädellään taivaaseen, ideoiden valtakuntaan, toisessa kädessään hänellä on teoksensa Timaios. Aristoteles puolestaan osoittaa maahan, aistittaviin olioihin, pitäen toisessa kädessään teostaan Nikomakhoksen etiikka.
Pääartikkeli: Platonin Akatemia

Italiasta palattuaan Platon perusti Akatemian noin vuonna 385 eaa. Tällöin hän oli noin 40-vuotias. Akatemia sijaitsi Ateenassa Akademeia-nimisessä lehdossa. Siellä sijaitsi puistomainen urheilupaikka, jossa Platon alkoi opettaa filosofiaa hänen ympärilleen kerääntyneille filosofian harrastajille. Kuuluisimpiin oppilaisiin lukeutuu Aristoteles, joka opiskeli siellä monien muiden tunnettujen oppineiden tavoin useiden vuosien ajan. Muita Platonin oppilaita olivat muiden muassa Speusippos, Ksenokrates, Filippos, Dion, Herakleides, Lykurgos ja Demosthenes. Platonin oppilaina oli myös naisia. Akatemia oli yksi varhaisimmista organisoiduista oppilaitoksista länsimaissa, ja opetuksen lisäksi sen toimintaan kuului tutkimusta kaikilta tieteen aloilta. Akademeian lisäksi Platon opetti myös Kolonoksessa omassa puutarhassaan.

Platonille itselleen Akatemian perustaminen on todennäköisesti ollut hänen merkittävin saavutuksensa.[3] Hän toimi Akatemian johdossa yhtäjaksoisesti noin kaksikymmentä vuotta. Tänä kautena hänen filosofiansa kehittyi täyteen kypsyyteensä. Tuona aikana Platon kirjoitti myös keskivaiheen dialoginsa, joihin lukeutuvat hänen kuuluisimmat teoksensa Valtio ja Pidot. Muita keskivaiheen dialogeja ovat Euthydemos, Faidon, Faidros, Kratylos, Meneksenos, Menon, Parmenides ja Theaitetos.

Myöhäisvaiheen dialogit

Vuonna 366 eaa. Platon matkusti toisen kerran Sisiliaan Dionysios nuoremman ja tämän neuvonantajaksi nousseen Dionin kutsumana. Platonin tarkoituksena oli todennäköisesti opettaa nuorelle tyrannille hänen Valtiossaan määrittelemät filosofikuninkaan ihanteet. Diogenes Laertioksen mukaan hänen tarkoituksensa oli pyytää Dionysiokselta maata ja asukkaita, jotka ryhtyisivät elämään hänen suunnittelemansa valtiomuodon mukaan. On kuitenkin epävarmaa, haaveiliko hän todellisuudessa varsinaisen ihannevaltion perustamisesta Sisiliaan. Lopulta Dionysios ja Dion kuitenkin riitaantuivat, ja myös Platon joutui ennen pitkää poistumaan maasta. Hän palasi Ateenaan koulunsa johtoon vuonna 365 eaa. Vuonna 361 eaa. hän palasi Sisiliaan kolmannen ja viimeisen kerran, sillä hänet kutsuttiin takaisin. Hänen tarkoituksenaan oli saada sovinto Dionysioksen ja Dionin välille. Tämä kuitenkin epäonnistui ja Platon joutui panttivangiksi. Hän pääsi palaamaan Ateenaan vuonna 360 eaa.

Palattuaan lopullisesti Ateenaan Platon kirjoitti myöhäisvaiheen dialoginsa. Näihin kuuluvat Filebos, Kritias, Lait, Sofisti, Timaios ja Valtiomies. Sisilian-matkoja lukuun ottamatta Platon toimi Akatemian johdossa kuolemaansa saakka. Hän kuoli 81-vuotiaana vuonna 347 eaa. ja hänet haudattiin Akatemian alueelle koko koulun osallistuessa hautajaissaattoon. Diogenes Laertioksen mukaan Platon kuoli kesken hääaterian,[4] Ciceron mukaan puolestaan kesken kirjoittamisen.[5] Lait julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Filosofia

Tiedosto:PLATON Enseigne.jpg
Platon oppilaineen. Pompejilainen mosaiikki ensimmäisen vuosisadan alkupuolelta. Titus Siminius Stephanuksen talo.[6]
Platonin pidot (Anselm Feuerbach, 1873)
Pääartikkeli: Platonismi

Platonin dialogit yhdistävät kaksi kreikkalaiselle kulttuurille luonteenomaista piirrettä, runouden ja filosofian, joka tekee dialogeista hyvin puoleensavetäviä. Platon, kuten Sokrateskin, ajatteli syvästi, että viisaudessa oli jotain jumalallista — että filosofia, joka sai alkunsa tiedonhalusta, oli välttämätöntä älylliselle ihmiselle ja suurimpia siunauksia joista hän on osallinen. Kun ihminen tavoittelee viisautta rakastajan intohimolla, siitä tulee sielun puhdistaja, joka ohjaa ihmistä yönkaltaisesta pimeydestä valoon. Tällainen viisauden tavoittelu vaati kuitenkin sitä, että ihminen on ollut jo alun perinkin yhteydessä jumaluuden kanssa, ja tämä yhteys merkitsi puolestaan sitä, että sielu on luonteeltaan jumalallinen ja kuolematon, ja että sillä on synnynnäinen tarve tulla ikuisen kaltaiseksi. Tämä tarve on rakkaus joka synnyttää tiedon totuudesta, ja sen kehittymistä kutsutaan dialektiikaksi. Dialektiikassa ilmenevä filosofinen toiminta synnyttää paitsi oikean tiedon myös oikean toiminnan.[7]

Sokrateen ajatus siitä, että hyve on käytännöllistä tietoa, tulee esille dialogissa Protagoras ja siihen liittyvissä pienemmissä dialogeissa. Ne luovat Platonin etiikan perustan kumoamalla yleisiä näkemyksiä, joita moraaliin ja hyveisiin liitettiin. Vaikka sanat etiikka ja fysiikka eivät edes esiinny Platonin teoksissa eikä dialektiikkaakaan esitetä erillisenä alana, Platonia voidaan silti pitää filosofian klassisen kolmijaon — dialektiikka (ja logiikka), fysiikka ja etiikka — alullepanijana. Hänellä oli todennäköisesti tavoitteenaan kehittää sokraattinen metodi tieteelliseksi dialektiseksi (loogiseksi metafyysiseksi) järjestelmäksi, joka tarjoaisi perustan sekä inhimilliselle tiedolle (fysiikka) että toiminnalle (etiikka). Tämän vuoksi hän erotti yleisen tietoon tähtäävän tutkimuksen ja ymmärryksen ainakin jossain määrin fysiikkaan ja etiikkaan liittyvistä asioista. Dialogeista Theaitetos, Sofisti, Parmenides ja Kratylos ovat etupäässä dialektisia; Protagoras, Gorgias, Valtiomies ja Filebos etupäässä eettisiä; ja Timaios etupäässä fysiikkaa käsittelevä. Platon oli kuitenkin menestyksekkäämpi dialektiikassa ja etiikassa kuin fysiikassaan.[7]

Todellisuuden kaksi tasoa

Platonin varhaisemmat dialogit käsittelivät lähinnä niitä menetelmiä, joilla voidaan saavuttaa tietoa, ja myöhäisemmät dialogit oikeudenmukaisuutta ja käytännöllistä etiikkaa. Perustavana ajatuksena Platonilla oli kaikessa filosofiassaan aina se, että aistien avulla saavutettu tieto on aina epävarmaa ja epäpuhdasta, ja että ainoastaan mietiskelevä sielu voi saavuttaa todellista tietoa. Ainoastaan tällaisella tiedolla on tieteellistä ja eettistä merkitystä. Todellisuuden jakaminen tällä tavalla kahteen tasoon, ymmärrettävissä ja ajateltavissa olevaan korkeampaan todellisuuteen ja aistittavissa olevaan alempaan todellisuuteen eli maailmaan ympärillämme, oli Platonin filosofian keskeisin piirre ja kaikkien hänen dialogiensa taustalla oleva malli. Hänen tunnetuimmat työnsä esittivät tähän jakoon perustuvan kokonaisvaltaisen näkemyksen metafysiikasta, järjestä, tiedosta ja tiedon hankkimisesta, etiikasta, ihmiselämästä ja ihanteellisen valtion toiminnasta.

Platonin filosofian voidaan katsoa perustuvan Sokrateen, Herakleitoksen, Parmenideen ja Pythagoraan ajatuksiin. Hänen eettinen ja poliittinen oppinsa vastasi Sokrateen opetuksia, oppi aistittavista asioista Herakleitosta ja oppi ajateltavista asioista Parmenidesta ja Pythagorasta. Herakleitos oli nähnyt maailman jatkuvassa muutoksen tilassa, Parmenides taas tavoitteli maailmassa olevaa muuttumatonta tosiolevaista. Platonin voidaan katsoa yhdistäneen Herakleitoksen ja Parmenideen ajattelun jakamalla todellisuuden kahteen tasoon, joista toinen edusti muuttuvuutta ja toinen muuttumattomuutta. Hän nimittäin katsoi, että toiset asiat ovat aistittavissa ruumiin avulla ja toiset puolestaan ajateltavissa ruumista käyttämättä. Muuttuvan maailman asiat olivat niitä, jotka aistittiin ruumiilla, kun taas muuttumattomia asioita voitiin ajatella pelkällä järjellä. Pythagoralaisuus vaikutti Platonin ajatuksiin muuttumattomien asioiden taustalla olevasta matemaattisesta perustasta.

Metafysiikka

Pääartikkeli: Ideaoppi

Platonin suurimpia perintöjä filosofialle, kenties suurin, oli hänen ideaopiksi kutsuttu dualistinen metafysiikkansa, jota kutsutaan myös platonismiksi tai (liioitelluksi) realismiksi. Platonin metafysiikassa maailma jaetaan kahteen puoleen edellä kuvatun kahden todellisuuden tason periaatteen mukaisesti: ymmärrettävissä ja ajateltavissa olevaan "muotojen" maailmaan tai ideamaailmaan, ja aistittavissa olevaan maailmaan ympärillämme. Platon näki aistittavissa olevan maailman ja kaikki siinä olevat asiat epätäydellisinä kopioina ymmärrettävissä olevan maailman muodoista eli ideoista (kreik. eidos, monikossa eidē). Nämä ideat ovat muuttumattomia ja täydellisiä, ja ne ovat käsitettävissä ainoastaan älyllä ja ymmärryksellä, eli sillä mielen kyvyllä, joka ei sisällä aistien käyttöä tai mielikuvitusta.

Platonille ideat olivat siis ikään kuin ympärillämme näkemien asioiden arkkityyppejä tai abstraktioita, ja tämä koski sekä aineellisia että aineettomia asioita: yhtä lailla kuin kaikkia yksittäisiä hevosia yhdisti Hevosen idea, josta ne olivat epätäydellisiä kopioita, samoin kaikkia yksittäisiä kauniita asioita yhdisti Kauneuden idea, josta ne olivat osallisia. Platonin myöhäisessä ajattelussa keskeistä oli yleinen matematisointi, ja hän ajatteli myös ikuisia ideoita numeerisessa muodossa.

Platon esitti ideaoppinsa muun muassa dialogeissa Faidon ja Valtio. Näiden lisäksi Parmenides sisältää ideaopin itsekriittisen käsittelyn. Sofistissa Platon lähestyy ajatusta kokonaan uudelta kannalta. Platon havainnoillisti ajatuksiaan useilla vertauksillaan, joista tunnetuimmat ovat Valtiossa esitetyt luolavertaus, aurinkovertaus ja jaettu viiva.

Tietoteoria

Pääartikkeli: Platonilainen tietoteoria

Platon esitti tieto-opilliset näkemyksensä ennen kaikkea dialogeissa Theaitetos ja Menon. Theaitetoksessa esitetään kysymys siitä, mitä tieto on. Vastauksena edetään kohti klassista tiedon määritelmää: tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Menon puolestaan esittää Platonin näkemykset tiedon luonteesta ja oppimisesta. Se alkaa kysymyksellä siitä, voidaanko hyvettä opettaa, ja etenee ajatukseen asioiden muistiinpalauttamisesta (anamnēsis), jonka mukaan oppimisessa on kyse ennalta olleen tiedon uudelleenlöytämisestä, sekä ajatukseen oikeasta mielipiteestä, käsityksestä joka on oikea mutta jolla ei kuitenkaan ole selkeitä perusteita.

Tiedon uudelleenpalauttaminen mieleen eli muistaminen oli Platonille ikuisen idean tavoittamista. Siinä missä aistit käsittelivät vaihtuvia, liikkuvia asioita, muisti tavoitti levossa olevia ja pysyviä asioita, eikä Platonille mikään muu ollut pysyvää kuin ideat. Esimerkkinä hän käytti eläimiä, jotka kykenivät tunnistamaan ravintonsa ja säilymään hengissä — näin samankaltaisuuden havaitseminen erilaisissa asioissa, eli idean havaitseminen, oli luontaista kaikille eläimille.

Fysiikka

Pääartikkeli: Platonin Timaios

Fysiikka oli Platonille tietoa aistittavista ilmiöistä eli ideoiden materiaalisista toteutumista ilmiömaailmassa. Ilmiömaailma ei ollut kuitenkaan hänelle erityinen tieteellisen mielenkiinnon kohde, koska todellista tietoa voitiin saada vain ideoista. Fysikaalinen tieto ei näin ollut todellista tietoa eikä edes tiedon lähde, ainoastaan todellisen tiedon yksittäistapauksia. Ilmiöiden tehtävänä oli stimuloida mieltä niin, että asioiden muistiinpalautuminen käynnistyy.

Platonin käsitystä luonnosta hallitsi teleologinen näkemys maailman tarkoituksesta, jota ohjasi jonkinlainen maailmansielu, joka teki kaiken parhaalla mahdollisella tavalla sekä moraalisesti, älyllisesti että kauniisti. Timaioksessa Platon kuvasi osittain myytillisesti, kuinka hyväntahtoinen käsityöläinen, demiurgi, loi jumalat, näkyvän maailman ja ihmisten sielut. Sielu oli ollut olemassa jo ennen yhdistymistään materiaaliseen ruumiiseen, ja se oli nähnyt ideataivaassa ideat sellaisina kuin ne olivat, mikä oli myös esiehtona opille muistiinpalauttamisesta. Tämä jako korkeampiarvoiseen sieluun ja alempiarvoiseen ruumiiseen ilmentää jälleen kerran Platonin kahden tason mallia.

Sielu ja ruumis

Platon jakoi Valtiossa sielun kolmeen osaan:

  • Järkisielu (logistikon) sijaitsee päässä. Sen tehtävänä on harrastaa filosofiaa, koska tietäminen tekee sen onnelliseksi. Sen tulisi hallita muita sielun osia.
  • Intosielu (thymoeidēs) sijaitsee sydämessä. Se on omin päin toimiessaan destruktiivinen ja paha, mutta se voi tottua kuuntelemaan järjen ääntä ja tulla sille hyväksi, kuuliaiseksi palvelijaksi.
  • Haluava sielu (epithymētikon) sijaitsee vatsassa. Se on tyhmä ja yksinkertainen, ja haluaa aina samoja yksinkertaisia nautintoja. Siksi se on tarkoitettu lähinnä kuritettavaksi.

Platonin mukaan kuolemattomuus kuului ainoastaan järkisielulle. Muut Platonin sielua koskevat ajatukset ovat peräisin enimmäkseen dialogista Faidon, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli juuri sielun kuolemattomuuden todistaminen. Sen tärkeimmät argumentit ovat:[8]

  1. Mikä vain tuleekin olevaksi, etenee sen vastakohdasta lähtien, ja kuten elämästä tulee kuolemaa, samoin kuolemasta tulee elämää. Näin ilmiö jota kutsumme kuolemaksi onkin eläväksi tulemista, ja sielumme säilyvät olemassa näkymättömässä maailmassa (Aidēs eli Haades).
  2. Luonnon muuttumaton laki on, että mikään ei katoa; jos sielu siis oli olemassa ennen yhdistymistään ruumiin kanssa, tästä seuraa, että sielu on ikuinen.
  3. Mitään ei voi hajottaa tai haihduttaa jos sitä ei ole koottu. Sielu on yksinkertainen ja koostamaton eikä se ole aistittavissa, ja näin ollen sitä ei voi hajottaa, vaan sillä on ruumiiseen nähden itsenäinen olemassaolo.
  4. Sielu ei ole, kuten jotkut ovat katsoneet, pelkkä ruumiin eri osien sopusointuinen ominaisuus joka häviää näiden ruumiinosien tuhoutuessa, sillä sopusointua ei voi esiintyä yhdessä epäsoinnun kanssa — ja sielu osoittaa enemmän epäsointua kuin sopusointua joutuessaan paheiden hämmentämäksi.
  5. Kaikki tietäminen on meille aiemmassa olemisen tilassa paljastetun totuuden uudelleen palauttamista mieleen. Koska ei ole mitään muuta todellista kuin ideat, eikä niitä voida saavuttaa tässä elämässä, sielu on elänyt ennenkin. Tästä taas seuraa, että se tulee elämään uudestaan vapauduttuaan ruumiista.
  6. Kuolemattomien olentojen lukumäärä on vakio; jos elävät kuolisivat ja pysyisivät tässä tilassa, universaali kuolema veisi lopulta koko luomakunnan mennessään.
  7. Ruumis on kaiken virheen alku ja juuri, ja kokemus osoittaa, että mitä enemmän voimme erottaa itsemme sen vaikutuksesta, sitä vapaampia ja voimakkaampia sielun voimat ovat. Tämä suuntautuminen täydellistä tilaa kohti osoittaa, että sielun luonnollinen tila, jossa se on täydellisimmin älyllistä energiaa, on tila jossa se on erossa ruumiista.

Politiikka

Platon opettaa Akatemiassaan (Carl Johan Wahlbom)
Pääartikkeli: Platonin Valtio

Platonin ajatuksilla oli usein myös yhteiskunnallinen rajapinta, erityisesti silloin kun hän käsitteli ihannevaltiota tai ihanteellista hallintoa. Hänen varhais- ja myöhäisvaiheen ajattelussaan on kuitenkin olemassa tietty ristiriita. Platonin merkittävimmät ajatukset sisältyvät hänen kenties tunnetuimpaan teokseensa Valtio, joka luetaan hänen keskivaiheen tuotantoonsa. Valtion lisäksi Platonin dialogeista poliittisia ovat Lait, Minos, Epinomis ja Kritias. Platon pysyttäytyi kuitenkin käytännössä politiikan ulkopuolella.

Platon ihaili doorilaisia ja lakedaimonialaisia (spartalaisia) poliittisia järjestelmiä ja suhtautui vastenmielisesti demokratioihin, erityisesti Ateenan demokratiaan. Hänen kytköksensä Ateenan oligarkisen vallankumouksen päätekijöihin on saattanut olla osallisena tässä. Kolmessa merkittävässä dialogissa, Valtiossa, Timaioksessa ja Kritiaassa pääkuulustelijoina toimivat Sokrateen ohella syrakusalainen Hermokrates, yksi Ateenan pahimmista vihollisista; Kritias, kolmenkymmenen tyrannin johtaja; sekä Timaios, lokrilainen lainsäätäjä. Henkilövalinnat vihjaavat samalla Platonin poliittisista mielipiteistä. Niinpä ei ole yllättävää, että dialogeissa esitetyt poliittiset järjestelmät pohjautuvat juuri doorilaisiin ja lakedaimonialaisiin järjestelmiin.[8]

Valtiossa Platon oli sitä mieltä, että yhteiskunta koostuu kolmesta yhteiskuntaluokasta, jotka vastaavat yksittäisen ihmissielun jakoa kolmeen osaan:

  • Työläiset - työntekijät, käsityöläiset, kauppiaat, maanviljelijät jne. Vastaa sielun haluavaa osaa.
  • Vartijat - rohkeat, vahvat, vaaroja rakastavat. Vastaa sielun innokasta osaa.
  • Hallitsijat, ylemmät vartijat - älykkäät, järkevät, itsensä hillitsevät, viisautta rakastavat, päätöksentekoon kykenevät. Vastaa sielun järkiosaa.

Nämä Platonin näkemykset perustelevat sen, miksi demokratia ja erityisesti Ateenan demokratia sellaisena kuin se oli Platonin aikana tuli hylätä. Hänen mielestään valtiota piti johtaa retoriikan ja suostuttelun sijasta järjellä ja viisaudella. Hän kuitenkin katsoi, että järkisielu hallitsi vain harvoja — tämän vuoksi ainoastaan harvat olivat kykeneviä hallitsemaan kansaa järjellä ja viisaudella, aivan kuten harvat olivat kykeneviä filosofeiksi. Harvainvalta ei kuitenkaan tarkoittanut samaa kuin tyrannia, despotismi tai oligarkia. Platon itse olisi ehkä käyttänyt mallistaan sanaa aristokratia. Kuten hän itse ilmaisee asian:

»Valtioissa on joko filosofien tultava kuninkaiksi tai sitten niiden, joita me nyt sanomme kuninkaiksi ja hallitsijoiksi, on ryhdyttävä toden teolla ja vakavasti harrastamaan filosofiaa, niin että poliittinen valta ja filosofia sulautuvat yhteen; sen sijaan kaikki ne luonteet, jotka nyt suuntautuvat yksinomaan toiseen tai toiseen, on pakostakin suljettava pois. Muussa tapauksessa [...] ei valtioiden eikä luultavasti koko ihmissuvunkaan kohdalla tule onnettomuuksista loppua.»
(Valtio 473d, suom. Marja Itkonen-Kaila)

Platon kuvasi nämä "filosofikuninkaat" niiksi, jotka ovat kiinnostuneet oppimisesta ja kaikista tiedonaloista (475c), ja käyttää vertauskuvana kapteenia ja hänen laivaansa, tai lääkäriä ja hänen määräämäänsä lääkettä. Purjehtiminen ja lääkintä eivät ole asioita, joita kaikki voisivat harjoittaa luonnostaan.

Tämän jälkeen iso osa Valtiosta käsittelee sitä, kuinka koulutus tulisi järjestää, jotta se tuottaisi näitä filosofikuninkaita. Platon näyttää helposti sydämettömältä esittäessään avioliiton ainoastaan karkeassa ja fyysisessä valossa, ja alistaessaan perheeseen liittyvät asiat aristokratian suorien ja ankarien määräysten alle. Tulee kuitenkin muistaa, että Sokrates kuvaa dialogissa tällaisen valtion ideaaliksi ylelliseksi valtioksi, joka pyrkii pitämään nousevan epäoikeudenmukaisuuden loitolla (372e). Sokrateen mukaan terve valtio olisi kuitenkin aiemmin kuvattu (369c-372d) maanviljelijöiden ja käsityöläisten valtio, josta puuttuisivat kaikki ylellisyydet ja monet ammatit, kuten runoilijat, metsästäjät, filosofikuninkaat ja sotilaat — sekä sodat.

Teokset

Platonin Timaioksen alku inkunaabelipainoksena vuodelta 1491

Platonin teokset ovat harvoina antiikin kirjoittajien teoksista säilyneet nykyaikaan kokonaisuudessaan. Teosten kaanon kiinnitettiin todennäköisesti noin ajanlaskun alun aikoihin.[3] Teoksia on aina ihailtu loistavan taiteellisen tyylin ja filosofisen terävyyden ja syvyyden yhdistelmänä. Sokrateen puolustuspuhetta lukuun ottamatta kaikki teokset ovat dialogimuodossa, josta Platon on erityisen kuuluisa. Platon ei kuitenkaan ollut ensimmäinen joka kirjoitti dialogimuodossa — ennen häntä dialogeja olivat kirjoittaneet muiden muassa Zenon Elealainen ja Aleksamenos Teoslainen sekä lukuisat sokraatikot, kuten Ksenofon, Aiskhines, Antisthenes ja Eukleides. Platonista tuli kuitenkin dialogityylin mestari ja hänen dialogiensa oleellisena osana oli spontaani (tai ainakin siltä vaikuttava) totuuden etsiminen, ei pelkästään luentojen esittäminen.[7]

Platonin varhaisimpia dialogeja kutsutaan sokraattisiksi dialogeiksi. Niissä Sokrates on huomiota herättävässä roolissa, henkilöhahmot keskustelevat esittämällä toisilleen kysymyksiä, eikä dialogi noudata mitään tiukkaa valmista muotoa. Dialogit kuitenkin muuttuivat suuresti Platonin elämän aikana. Tutkijat ovat yleisesti sitä mieltä, että Platonin varhaisemmat dialogit perustuvat läheisemmin Sokrateen ajatteluun, kun taas myöhemmissä dialogeissa hän erkaantuu mestarinsa näkemyksistä, ja Sokrates on joko poissa tai hiljaa. Välivaiheen dialogeissa Sokrates toimii Platonin omien ajatusten puhetorvena, ja niiden kysymys-vastaus-tyyli on enemmän tietyn muodon mukaista: päähenkilö esittää Platonin ajatuksia, eivätkä muut henkilöhahmot voi sanoa paljon muuta kuin "kyllä", "varmasti" ja "olet aivan oikeassa". Myös Timaios sekä muutamat tuntemattomiksi jäävät henkilöt toimivat dialogeissa Platonin omien ajatusten esittäjinä.

Platon ei mainitse teoksissaan itseään, lukuun ottamatta Sokrateen puolustuspuhetta ja Faidonia. Koska Platon itse ei toiminut henkilöhahmona dialogeissaan, hän ei ollut muodollisesti sitoutunut mihinkään niissä sanottuun. Monet keskeiset hahmot dialogeissa, kuten Sokrates, Timaios Lokrilainen ja Parmenides, ovat kuitenkin todistettavasti historiallisia henkilöitä, joten on kyseenalaista, olisiko Platon laittanut näiden suihin heille täysin vieraita mielipiteitä. Muiden muassa George Grote on katsonut, että Platon kehitteli dialogeissaan vapaasti niitä aiheita, jotka sattuivat häntä sillä hetkellä kiinnostamaan, ilman että olisi sitoutunut mihinkään niissä sanottuun. Monet toiset taas ovat katsoneet, että Platon laittoi omia mielipiteitään Sokrateen ja Timaioksen suuhun ja esitti näin muun muassa ideaopin Sokrateen suulla tämän kuoleman jälkeen, vaikka se oli todellisuudessa hänen omaa keksintöään. Kumpikaan ääripää ei kuitenkaan vaikuta täysin vakuuttavalta.[3]

On myös esitetty, että Platon olisi kirjoittanut myöhemmät dialogit kokonaan itse, kun taas varhaisemmat dialogit saattaisivat olla Sokrateen omista dialogeista tehtyjä muistiinpanoja. Kysymystä siitä, mitkä dialogit ovat aitoa Sokratesta, kutsutaan sokraattiseksi ongelmaksi. Joka tapauksessa Platonin antama kuva Sokrateesta ei täysin vastaa muiden lähteiden, kuten Ksenofonin, antamaa kuvaa hänestä. Platon teki Sokrateesta ihannefilosofin ja oman samaistumisensa kohteen.

Platonin teoksisssa pohditaan mm. aristokraattista ja demokraattista hallitusmuotoa, perinnöllisyyden ja ympäristötekijöiden vaikutusta ihmisten älykkyyteen ja persoonallisuuteen (josta myöhemmin ovat puhuneet mm. Thomas Hobbes ja John Locke), sekä ihmismielessä olevan tiedon subjektiivisuutta ja objektiivisuutta (jota myöhemmin ovat käsitelleet mm. David Hume ja Immanuel Kant). Jopa myyttinen tarina kadonneesta Atlantiksesta on saanut alkunsa Platonin esimerkinomaisesta kertomuksesta teoksissa Timaios ja Kritias.

Dialogien muoto ja tyyli

Platonin Valtion latinankielisen painoksen kansilehti vuodelta 1713.

Platon tuo Sokrateen suulla näkemyksensä esille kolmella eri tavalla: kyselemällä, argumentoimalla ja esittämällä myyttejä. Kaikki tulevat esille toisiinsa kietoutuineina filosofin, yleensä Sokrateen, johtamassa dialektisessa keskustelussa. Platon halusi korostaa dialektiikan eroa sofistien ja puhetaidon opettajien eli reetorien luennointiin. Kyselevässä esitysmuodossa Sokrates esittää yleensä olevansa tietämätön niistä asioista, joista esittää kysymyksiä, ja haluaa selvittää muiden käsityksiä muun muassa moraalin avainkäsitteistä. Keskustelut toimivat näin käsiteanalyysinä, jossa käsitteitä pilkotaan alkutekijöihinsä ja etsitään niiden varsinaista ydintä. Keskustelun edetessä päädytään paitsi määrittelemään käsitteitä uudestaan, usein myös umpikujaan eli aporiaan. Tällaisessa tilanteessa oltiin vapauduttu ennakkoasenteista ja todellinen ratkaisun etsiminen saattoi vasta alkaa. Argumentoivassa esitysmuodossa keskustelun johtaja esittää ajatuksensa enemmän luennoivalla tyylillä, pyytäen kuitenkin kuulijalta myöntymystä uusille määritelmille ja logiikkansa etenemiselle. Myyttejä Platon käytti esittäessään sellaisia asioita, joita oli vaikea esittää rationaalisella argumentaatiolla, välittämättä historiallisesta totuudesta. Myöhempinä aikoina jotkut Platonin esittämistä myyteistä, kuten kertomus Atlantiksesta, on virheellisesti ymmärretty historiallisiksi.

Dialogien näennäisesti lavastettu asetelma antaa sekä Platonille että lukijalle mahdollisuuden etääntyä filosofisista kysymyksistä, jotka ovat kulloinkin keskustelun alla. Kukin voi valita kahdesta lähestymistavasta: on mahdollista joko osallistua dialogeihin ja niissä keskusteltuihin ideoihin, tai vain ajatella dialogeja esityksenä niihin osallistuvien henkilöiden persoonallisuuksista. Dialogimuoto mahdollisti myös sen, että Platon saattoi laittaa epäsuosittuja tai kumottaviksi tarkoitettuja mielipiteitä vihamiestensä suuhun, esimerkkinä Thrasymakhos Valtiossa, sekä Kallikles, Gorgias, Protagoras, Polos, Hippias ja Euthydemos.

Platonin dialogit ovat kirjalliselta tyyliltään antiikin parhaimmistoa, ja niissä näkyvät hyvin Platonin kirjailijanlahjat, joita hän oli tottunut käyttämään jo ennen filosofin uraansa. Dialogit on kirjoitettu runolliseen sävyyn, harmonisesti etenevällä rytmillä ja ne ovat täynnä rikasta kuvastoa ja sanastoa. Tästä syystä sekä antiikin että nykyajan kriitikot ovat usein ylistäneet teosten tyyliä suuresti.[7] Erityisesti Platonia ylisti Cicero, joka sanoi, että "Zeus puhuisi samalla tavalla, jos vain hän suvaitsisi alentua inhimillistä kieltä käyttämään".[9] Aristoteles luonnehti Platonin tyyliä proosan ja runouden välimuodoksi.[10] Jopa abstrakteja asioita käsitellessään Platonin kieli on usein selkeää, yksinkertaista ja harmonista.

Joskus Platon kirjoittaa kuitenkin monisanaisesti ja sortuu hämäryyksiin, jotka johtuvat joko ylpeydestä tai italialaisen koulukunnan vaikutuksesta.[7] Varsinkaan Platonin filosofiassaan käyttämät käsitteet eivät ole aina täysin yksiselitteisiä. Hän käytti usein samasta asiasta eri nimityksiä, joskus jopa päinvastaisia sellaisia, ja joskus eri asioista samoja nimityksiä. Esimerkiksi ikuisista ja pysyvistä ideoista hän käytti myös nimityksiä muoto, malli, suku, perusta ja syy. Aistittavia asioita hän kutsui sekä olevaksi, koska ne syntyvät, ja ei-olevaksi, koska ne muuttuvat jatkuvasti.[11] Platon on saattanut olla osittain tarkoituksella vaikeaselkoinen estääkseen oppimattomia saamasta selvää hänen filosofiastaan.

Dialogien jaottelu ja aitous

Platonin dialogit liittyvät läheisesti toisiinsa, ja ne on historian saatossa järjestetty useilla eri tavoilla. Niiden alkuperäistä kirjoittamisjärjestystä ei kuitenkaan tiedetä, ei myöskään sitä, missä määrin niitä on muokattu myöhemmin. Dialogit voidaan jakaa muun muassa aikakausittain varhaisiin, keskivaiheen ja myöhäisvaiheen dialogeihin, kuten on esitetty yllä Platonin elämäkerran yhteydessä, perustuen nykyaikaiseen kielitieteelliseen analyysiin; perinteisesti tetralogioittain, kuten on esitetty alla olevassa luettelossa; sekä erään toisen antiikin aikaisen jaottelun mukaan, jossa dialogit on ryhmitelty teoreettisiin (luonnonopilliset ja loogiset), käytännöllisiin (eettiset ja poliittiset), harjoittaviin (kätilöivät ja koettelevat) sekä kilpailullisiin (todistavat ja kumoavat) dialogeihin.[12]

Friedrich Schleiermacher on puolestaan jaotellut dialogit kolmeen luokkaan, jotka perustuvat hänen analyysiinsä Platonin filosofisesta kehityksestä. Hänen jaottelunsa mukaan 1) alkuvaiheen dialogeja ovat Faidros, Lysis, Protagoras, Lakhes, Kharmides, Euthyfron ja Parmenides; 2) siirtymävaiheen dialogeja ovat Gorgias, Theaitetos, Menon, Euthydemos, Kratylos, Sofisti, Valtiomies, Pidot, Faidon ja Filebos; ja 3) huippuvaiheen dialogeja ovat Valtio, Kritias, Timaios ja Lait. Sokrateen puolustuspuhetta ja Kritonia hän piti Platonin muistikuvina Sokrateen aidoista puheista.

Lewis Campbell oli ensimmäinen, joka todisti kielellisen tyylin analyysiin perustuen, että Kritias, Timaios, Lait, Filebos, Sofisti ja Valtiomies muodostavat yhden dialogiryhmän, kun taas Parmenides, Faidros, Valtio ja Theaitetos muodostavat toisen ryhmän. Jälkimmäisen täytyy olla edellistä varhaisempi, jos Aristoteleen lausuma siitä, että Lait kirjoitettiin Valtion jälkeen, pitää paikkansa.[13] Monet näkemykset dialogien järjestyksestä ovat kuitenkin edelleen kiistanalaisia.

Useiden dialogien aitous on kyseenalaistettu. Epinomis on laitettu jonkun tuntemattoman Platonin oppilaan nimiin, Minos ja Hipparkhos jonkun sokraatikon nimiin. Antiikin kriitikot laittoivat Toisen Alkibiadeen Ksenofonin nimiin. Monet muut dialogit ovat selvästi paljon myöhäisempää alkuperää. Joidenkin dialogien aitoudesta on edelleen erilaisia mielipiteitä. Platonin kirjeet on kirjoitettu eri aikoina. Niistä todennäköisesti vain seitsemäs on aito ja muut Platonin oppilaiden kirjoittamia tai vielä paljon myöhemmin kirjoitettuja.[14] Nämä kirjeet, joista jotkut ovat huomattavan pitkiä, viittaavat Platonin Sisiliaan tekemiin matkoihin ja saaren poliittisiin vehkeilyihin nuoremman Dionysioksen ja Dionin toimien seurauksena. Kirjeenvaihto esittää olevansa jonkun Platonin seuraajan julkaisema, tarkoituksenaan vapauttaa Platon syytteistä, joiden mukaan hän olisi aiheuttanut Syrakusan poliittiset ongelmat.[7]

Alla on luettelo Platonin teoksista. Luetteloon on merkitty tähdellä (*) ne teokset, joista jotkut oppineet epäilevät, ettei Platon ole teoksen oikea kirjoittaja, ja kahdella tähdellä (**) ne teokset, joista oppineet ovat yleisesti sitä mieltä, ettei Platon ole teoksen oikea kirjoittaja. Teoksiin viitatessa käytetään Stephanuksen numerointia.

Tetralogiat

Tiedosto:Plato-Alcibiades.jpg
Papyrusfragmentti Platonin dialogista Alkibiades

Teokset jaetaan yleisesti yhdeksään tetralogiaan eli neljän teoksen ryhmään Thrasylloksen jaottelun mukaan. Jaottelussa jokaiselle dialogille on annettu kaksi nimeä, joista ensimmäinen liittyy henkilöön ja toinen aiheeseen. Diogenes Laertios on esittänyt jaottelun seuraavasti[15]:

Epäperäiset

Seuraavia teoksia on levitetty Platonin nimellä, mutta niiden aitoutta on epäilty jo antiikin aikana:

Vaikutus

Platonia on usein pidetty kaikkein merkittävimpänä filosofina. Alfred North Whiteheadin kuuluisan huomautuksen mukaan koko länsimaisen filosofian historia olisi vain alaviitteitä Platonin tuotantoon.[16] Whitehead halusi korostaa huomautuksellaan ennen kaikkea Platonin filosofista laaja-alaisuutta ja sitä, että hän esitti lähes kaikki kysymykset joita myöhemmät filosofit ovat pohtineet, vaikka heidän vastauksensa ovatkin olleet usein Platonista poikkeavia.

Platon keskiaikaisessa kuvassa inkunaabelissa Liber Chronicarum.

Erityisesti Platonin ideaopilla on ollut valtava vaikutus länsimaiseen ajatteluun, ei ainoastaan ontologisesti vaan myös tieteenfilosofialle ja käsiteanalyysille. Filosofi Esa Saarinen on ilmaissut tämän sanomalla, että tieto ja tiede eivät olisi mahdollisia ilman asioiden taustalla olevien muuttumattomien ja pysyvien asioiden etsimistä, käsitteiden selvää määrittelyä ja käsitteiden kytkemistä näihin muuttumattomiin asioihin, ideoihin. Saarisen mukaan todellinen tieto edellyttää havaintomaailmasta irtautumista, ja ilman muuttumatonta ideaperustaa kaikki järjellinen ajattelu olisi mahdotonta. Vaikka nykyinen tiede luottaakin havaintoon enemmän kuin Platon, ero on Saarisen mukaan vain painotuksissa: "Millekään tieteelle ei pelkkä havainto yksinään riitä — ja jokainen askel niistä pois on saman verran siihen suuntaan, jolle Platon antoi yleisnimen idea."[17]

Platon oli ensimmäinen filosofi, joka sovelsi filosofista metodia kaikkiin tutkimuksiinsa, ja työskenteli yhdistääkseen aiempien filosofien oikeiksi katsomansa opit yhdeksi kokonaisesitykseksi.[8] Platonin perustama Akatemia toimi hänen kuolemansa jälkeen yli 900 vuotta. Sen toiminta päättyi vasta vuonna 529. Akatemiasta kehittyi monipuolinen tutkimuslaitos, jossa Platonin ajatuksia kehiteltiin edelleen, usein kuitenkin hyvin konservatiivisessa hengessä. Pian Platonin jälkeen Akatemia kallistuikin dogmaattisuuteen, jota seurasi skeptisistinen vastareaktio. Keskiplatonisena kautena Akatemiassa palattiin dogmaattisempaan ajatteluun.

Akatemian oppilaiden joukosta Platonilla oli suuri vaikutus erityisesti Aristoteleehen, josta tuli Platonin taitavin oppilas ja joka seurasi Platonin esimerkkiä perustamalla oman filosofikoulun, peripateettisen koulun. Aristoteles muun muassa kehitti Platonin dialektiikkaa edelleen formaaliksi syllogistiikaksi. Filosofisesti heidän tiensä erkanivat ajan kuluessa, ja Aristoteles alkoi vastustaa Platonin ideaoppia voimakkaasti. Hän kritisoi myös monia muita puolia Platonin ajatuksista, kuten Valtiossa esitettyä naisten ja lasten yhteisomistusta.[18] Suuri osa Aristoteleen filosofiasta voidaankin nähdä joko suorana tai epäsuorana vastauksena Platonin ajatuksille.[19] Heidän välinsä eivät kuitenkaan koskaan olleet avoimesti rikkoutuneet, Aristoteles osoitti opettajalleen aina suurta kunnioitusta.

Platon, Seneca ja Aristoteles keskiaikaisessa käsikirjoituksessa noin vuodelta 1330.

Platonin vaikutus keskiajalla

Platonin metafysiikka, ja erityisesti dualismi ideamaailman ja aistimaailman välillä, innoitti myöhemmin uusplatonikkoja kuten Plotinosta, sekä gnostilaisia ja muita metafyysisen realismin kannattajia. Keski- ja uusplatonismi vaikuttivat puolestaan suuresti varhaisten kirkkoisien, kuten Justinus Marttyyrin ja Augustinuksen, ajatteluun ja sitä kautta kristinuskon teologiaan ja skolastiseen filosofiaan koko varhaiskeskiajaksi. Erityisesti Augustinuksen kautta Platonin ajattelu vaikutti läntisen kirkon käsityksiin ajasta ja ikuisuudesta.[19] Metafysiikan lisäksi Platon vaikutti keskiajalla myös mielipiteisiin tiedon ja oppimisen luonteesta. Tämä perustui dialogissa Menon käytyyn keskusteluun.

Eräs keskiajalle tyypillinen piirre oli se, että filosofian opiskelijat olivat riippuvaisia erilaisista auktoriteeteista ja skolastikkojen historiallisesti merkittäviä filosofeja koskevista kommentaarioista sen sijaan, että heillä olisi ollut käytettävissään näiden filosofien alkuperäisiä teoksia. Platoninkin teokset olivat joitakin poikkeuksia kuten Timaioksen osia lukuun ottamatta käytännössä katsoen "kateissa" länsimaiselta kulttuuripiiriltä, kunnes ne esiteltiin uudestaan persialaisten ja arabialaisten oppineiden välityksellä 1100-luvulla. Nämä oppineet eivät ainoastaan olleet säilyttäneet alkuperäisiä kreikankielisiä tekstejä, vaan myös laajentaneet niitä kirjoittamalla laajoja kommentaareja ja tulkintoja paitsi Platonin, erityisesti myös Aristoteleen teoksista. Merkittäviä kommentaattoreita olivat muun muassa Al-Farabi, Avicenna ja Averroës. Nämä teokset käännettiin lopulta latinaksi ja myöhemmin paikallisille kielille.

Tämän seurauksena Platonin ajatukset tunnettiin varhaisskolastisena aikana lähinnä keski- ja uusplatonilaisesti värittyneenä. Keskeiset filosofiset ongelmat liittyivät platonismin ja uusplatonismin tulkintoihin kristilliseen ajatteluun sopivasti. Korkeaskolastiikan aikana aristotelismi alkoi syrjäyttää platonismin skolastiikan taustateoriana. Platonin ajattelua onkin usein verrattu hänen kuuluisimman oppilaansa Aristoteleen ajatteluun. Aristoteleen maine peitti keskiajalla Platonin ja kaikki muut filosofit alleen niin pitkälle, että skolastikot viittasivat Aristoteleeseen termillä Filosofi, eli hän oli ikään kuin koko filosofian henkilöitymä. Bysantissa Platonin opiskelu kuitenkin jatkui.

Aristoteles ja Platon marmorikuvassa. Museo dell'Opera del Duomo, Firenze, Italia. Luca della Robbia, n. 1437-1439.

Platonin vaikutus uudella ajalla

Vasta renessanssiaikana, kun yleinen kiinnostus klassiseen sivistykseen ja alkuperäisteksteihin syttyi uudestaan, Platonin filosofia tuli länsimaissa jälleen tunnetummaksi alkuperäisemmässä muodossaan. Bysanttilainen Georgios Gemistos Plethon teki merkittävän työn Platonin ajatusten tunnetuksi tekemisessä välittämällä Bysantissa säilyneen perinnön länteen ennen Konstantinopolin kukistumista. Monet tiedemiehet ja taiteilijat jotka halusivat jättää skolastiikan taakseen ja synnyttivät renessanssin näkivät Platonin filosofian taiteiden ja tieteiden edistyksen perustana. Platon innoitti muiden muassa Lorenzo de Mediciä ja hänen hoviinsa kerääntyneitä vaikuttajia. 1800-luvulle tultaessa Platonin maine oli palautettu ja kohonnut jälleen Aristoteleen tasolle.

Merkittävät länsimaiset filosofit ovat jatkaneet Platonin työn tutkimista siitä lähtien. Vaikka kukaan uuden ajan suurista filosofeista ei olekaan ollut varsinaisesti platonisti, Platon voidaan nähdä yhtä lailla Leibnizin, Hegelin kuin Russellin ajatusten taustalla.[19] Platonin vaikutus on ollut erityisen suurta matematiikassa ja luonnontieteissä, platonismin vaikuttaessa erityisesti matematiikan filosofisiin perusteisiin. Platon innoitti myös logiikan suurimpia edistysaskeleita Aristoteleen jälkeen Gottlob Fregen ja hänen seuraajiensa Kurt Gödelin, Alonzo Churchin ja Alfred Tarskin ansiosta. Tarski tiivisti lähestymistapansa kääntämällä Aristoteleen tunnetun Akatemiaa vastaan suunnatun kapinajulistuksen toisin päin: Inimicus Plato, sed magis inimica falsitas; "Platon on vihollinen, mutta valhe on vielä suurempi vihollinen". Albert Einstein sai vaikutteita Platonin ajatuksesta muuttumattomasta todellisuudesta, joka on kaikkien jatkuvasti muuttuvien asioiden taustalla, ja vastusti tältä pohjalta Niels Bohrin kvanttimekaniikan antamaa probabilistista kuvaa fyysisestä maailmankaikkeudesta.

Monet filosofit ovat myös vastustaneet Platonin ajatuksia erilaisilla perusteilla, erityisesti hänen poliittisia teorioitaan. Muun muassa Friedrich Nietzsche hyökkäsi Platonin moraalisia ja poliittisia käsityksiä vastaan. Martin Heidegger väitti Platonin hämärtäneen Olevan. Karl Popper totesi teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945), että Platonin Valtiossa esittämä hallintomalli on prototyyppisesti totalitaarinen, rinnastaen Platonin ja Karl Marxin.[20] Platonin poliittista filosofiaa onkin sen yhteisomistusta koskevien ajatusten vuoksi verrattu usein kommunismiin. Toisaalta platonilainen idealismi ja kommunismin taustalla oleva materialismi ovat toistensa suoria vastakohtia.

On käytännössä mahdotonta yliarvioida Platonin merkitystä länsimaiselle ajattelulle. Vaikka hän jäi myöhemmin Aristoteleen varjoon ja Aristoteleestä puhuttin usein häntä enemmän sekä hyvässä että pahassa, hänen vaikutuksensa ei ole lainkaan sen vähäisempi tai lyhytkantoisempi. Coleridge on sanonut, että kaikki syntyvät joko Platonin tai Aristoteleen oppilaiksi. Tämä tarkoittaa, että kaikki joilla on samanlainen filosofinen mieli kuin Platonilla, omaksuvat innolla ne näkemykset, jotka hän esitti ensimmäisenä maailmalle — tai sitten he osallistuvat Aristoteleen tavoin niiden muokkaamiseen tai kumoamiseen, heidän filosofisen mielensä tuntiessa samaan tapaan vastenmielisyyttä platonismin henkeä kohtaan.[8]

Katso myös

Wikisitaateissa on kokoelma [[q:{{{1}}}|{{{2}}}]]-sitaatteja.
Wikiaineisto
Wikiaineisto
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:
Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Platon.

Kirjallisuutta suomeksi

Suomennetut teokset

  • Platon: Teokset I. Apologia. Kriton. Lakhes. Hippias (lyhyempi dialogi). Ion. Euthyfron. Kharmides. Lysis. Protagoras. Suomennos Kaarle Hirvonen, Marja Itkonen-Kaila, Marianna Tyni. Toinen painos. Otava, Helsinki 1999.
  • Platon: Teokset II. Gorgias. Menon. Meneksenos. Euthydemos. Kratylos. Suomennos Marja Itkonen-Kaila, Pentti Saarikoski, Marianna Tyni. Toinen painos. Otava, Helsinki 1999.
  • Platon: Teokset III. Faidon. Pidot. Faidros. Parmenides. Theaitetos. Suomennos Marja Itkonen-Kaila. Toinen painos. Otava, Helsinki 1999.
  • Platon: Teokset IV. Valtio. Toinen painos. Suomennos Marja Itkonen-Kaila. Otava, Helsinki 1999.
  • Platon: Teokset V. Sofisti. Valtiomies. Timaios. Kritias. Filebos. Suomennos A. M. Anttila, Marja Itkonen-Kaila. Toinen painos. Otava, Helsinki 1999.
  • Platon: Teokset VI. Lait. Suomennos Marja Itkonen-Kaila. Toinen painos. Otava, Helsinki 1999.
  • Platon: Teokset VII. Epinomis. Alkibiades I. Hippias (laajempi dialogi). Kirjeet VI-VIII. Muut epäperäiset teokset: Kirjeet I-V, IX-XIII. Kleitofon. Theages. Kilpailijat. Hipparkhos. Minos. Sisyfos. Demodokos. Hyveestä. Oikeamielisyydestä. Eryksias. Alkibiades II. Aksiokhos. Suomennos A. M. Anttila, Marja Itkonen-Kaila. Toinen painos. Otava, Helsinki 1999.

Muu kirjallisuus

  • Pietarinen, Juhani: Platonin harmonisen mielen etiikka. 2. painos. Turku: Helsinki: Yliopistopaino, 1997. ISBN 951-570-383-2.
  • Pitkänen, Pirkko: Platonin hyvän elämän filosofia. Yliopistopaino, Helsinki 1996.

Viitteet

  1. ↑ Bremer 2002, s. 94.
  2. ↑ Diogenes Laertios (DL) III.4.
  3. ↑ a b c Encyclopedia Britannica 1980.
  4. ↑ DL III.2-3, 40-41.
  5. ↑ Cicero: De senectute V.13.
  6. ↑ MSN Encarta, The Academy of Plato
  7. ↑ a b c d e f Anthon 1853, s. 317-319.
  8. ↑ a b c d Anthon 1853, s. 320-322.
  9. ↑ Plutarkhos: Ciceron elämä, s. 165.
  10. ↑ Aristoteles: Runousoppi 1447b.
  11. ↑ DL III.64.
  12. ↑ DL III.49.
  13. ↑ Aristoteles: Politiikka 1264b24-27.
  14. ↑ Thesleff 1989, ss. 414-415.
  15. ↑ DL III.57-62.
  16. ↑ Whitehead 1929, s. 63.
  17. ↑ Saarinen 1985, s. 32-36.
  18. ↑ Aristoteles: Politiikka 1261a1-25.
  19. ↑ a b c Schofield 1998, 2002.
  20. ↑ Jarvie 1998, 2002.

Lähteet

  • Anthon, Charles: A Manual of Greek Literature, ss. 314-322. 1853.
  • Bremer, John: Plato and the Founding of the Academy. University Press of America, 2002.
  • Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit, III, ss. 104-134, 471-483. Suomennos ja selitykset Marke Ahonen. Kustannusosakeyhtiö Summa, Helsinki 2003.
  • Encyclopedia Britannica 15th edition, artikkeli "Plato", ss. 531-539. 1980.
  • Jarvie, Ian C.: "Popper, Karl Raimund". Teoksessa E. Craig (toim.): Routledge Encyclopedia of Philosophy. Routledge, London 1998, 2002.
  • Linkomies, Edwin: Platonin elämä ja teokset teoksessa Platon: Viisi tutkielmaa. WSOY, Helsinki 1961.
  • Plutarkhos: Kuuluisien miesten elämäkertoja. Suomennos Kalle Suuronen. WSOY, Helsinki 2001.
  • Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WSOY, Helsinki 1985.
  • Schofield, Malcolm: "Plato". Teoksessa E. Craig (toim.): Routledge Encyclopedia of Philosophy. Routledge, London 1998, 2002.
  • Smith, William: Dictionary of Greek and Roman Antiquities, ss. 392-405. 1870.
  • Thesleff, Holger: Platon. Suomennos Marja Itkonen-Kaila. Otava, Helsinki 1989
  • Thesleff, Holger: Platon ja platonismi, ss. 31-56 teoksessa Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.
  • Whitehead, Alfred North: Process and Reality. An Essay on Cosmology. Cambridge, 1929.
  • Williams, Bernard: Platon: Filosofian keksiminen. Otava, Helsinki 2000.

Aiheesta muualla

Diogenes Laertios, Merkittävien filosofien elämät ja opit:

Teoksia:

Ensyklopedia-artikkeleita:

Vaikutusvaltaisimpia läntisiä filosofeja
Antiikin filosofia – Platonismi
Akatemia
Vanha: Platon · Speusippos · Ksenokrates · Menedemos · Eudoksos · Filippos · Polemon · Krantor · Krates
Keskimmäinen: Arkesilaos · Lakydes · Euandros · Telekles · Hegesinos
Uusi: Karneades · Kleitomakhos · Kharmadas · Metrodoros Stratonikeialainen · Filon Larissalainen
Keskiplatonismi

Antiokhos Askalonlainen · Aristos Askalonlainen · Eudoros Aleksandrialainen · Theomnestos · Filon Aleksandrialainen · Plutarkhos Khaironeialainen · Onasandros · Albinos · Alkinoos · Maksimos Tyroslainen · Apuleius · Attikos · Numenios · Kassios Longinos · Origenes Pakana

Uusplatonismi

Ammonios Sakkas · Plotinos · Amelios · Porfyrios · Iamblikhos · Marius Victorinus · Sopatros · Sosipatra · Aidesios · Deksippos · Khrysanthios · Salustios · Maksimos · Eusebios · Plutarkhos Ateenalainen · Hypatia · Macrobius · Hierokles · Syrianos · Hermias · Aidesia · Proklos · Marinos · Asklepigenia · Asklepiodotos · Isidoros · Ammonios Hermias · Kalkidios · Damaskios · Simplikios · Priskianos · Eulalios · Olympiodoros

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Platon&oldid=1799714”