Sofisti (dialogi)

Sofisti eli Olevasta
Σοφιστὴς ἢ Περὶ τοῦ ὄντος
Dialogin alku pergamenttikoodeksissa Codex Oxoniensis Clarkianus 39 vuodelta 895.
Alkuperäisteos
Kirjailija Platon Kieli muinaiskreikka (klassinen) Genre filosofia Julkaistu n. 360 eaa. Kausi myöhäisvaihe Tetralogia II tetralogia Kratylos Theaitetos Sofisti Valtiomies Numerointi 216a–268b Suomennos Niteessä Teokset V Suomentaja Marja Itkonen-Kaila Kustantaja Otava Julkaistu 1999 ISBN 951-1-15896-1
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Sofisti (m.kreik. Σοφιστὴς, Sofistēs; lat. Sophistes tai Sophista) on Platonin kirjoittama dialogi. Sen toinen nimi Thrasylloksen jaottelussa on Olevasta (Περὶ τοῦ ὄντος, Peri tū ontos). Dialogissa keskustelevat Sokrates, Theodoros ja Theaitetos sekä elealainen vieras, jonka Theodoros ja Theaitetos olivat tuoneet mukanaan. Keskustelu käsittelee sofistin määritelmää ja yleisemmin käsitteiden määrittelemistä sekä olevaa ja ei-olevaa.

Historia

Platonin teosten joukossa Sofisti kuuluu tämän myöhäisvaiheen dialogeihin. Se on ajoitettu kirjoitetuksi aikaisintaan 360-luvulla eaa. Näin se on syntynyt siihen aikaan, jolloin Platon oli palannut Sisiliasta lopullisesti Ateenaan toimiakseen perustamansa Akatemian johdossa kuolemaansa saakka. Platonin eräiden muiden myöhäiskauden teosten tyyliin dialogi sisältää jaksoja, jotka on tarkoitettu Akatemian oppilaille loogis-dialektisiksi harjoituksiksi. Sofisti osoittaa Platonin lisääntynyttä kiinnostusta arkipäiväistä ja käytännöllistä tietoa kohtaan. Holger Thesleffin mukaan dialogin on mahdollisesti viimeistellyt joku muu kuin Platon.

Asetelmansa puolesta dialogi kuuluu kolmen samanlaisen dialogin ”trilogiaan”, kahden muun ollessa Theaitetos ja Valtiomies. Näistä Sofisti ja Valtiomies muodostavat vielä tiukemman parin. Ne liittyvät siihen kirjoitusajan tilanteeseen, että Platon joutui filosofiansa kehittyessä yhä tarkemmin määrittelemään filosofien aseman suhteessa toisaalta sofisteihin ja toisaalta poliitikkoihin. Sofisti käsittelee nimensä mukaisesti ennen kaikkea ”sofistin” määritelmää ja sitä, miten tämä eroaa ”filosofista”. Dialogin alussa Platon asettaa kysymyksen, joka koskee sekä ”sofistin”, ”valtiomiehen” että ”filosofin” määritelmää. Tutkijat ovat tästä ja muista dialogien yksityiskohdista päätelleet, että Platonin tarkoituksena olisi ollut kirjoittaa trilogian täydennykseksi neljänneksi myös ”filosofin” määritelmää käsittelevä dialogi; tällaista dialogia ei kuitenkaan koskaan kirjoitettu. Thesleffin mukaan Platon on saattanut ajatella, että ”filosofin” määritelmä tulee ilmi jo Sofistin ja Valtiomiehen esityksistä. Toisaalta dialogit ovat filosofisia harjoituksia, ja niin Platon on saattanut jättää filosofin määrittelyn eräänlaiseksi ”kotitehtäväksi” lukijoille.

Diogenes Laertioksen esittämässä, Thrasylloksen tekemässä Platonin teosten jaottelussa dialogi kuuluu II tetralogiaan yhdessä Theaitetoksen ja Valtiomiehen sekä dialogin Kratylos kanssa. Aiheensa puolesta Thrasyllos luki dialogin Platonin loogisten teosten joukkoon. Aristofanes Byzantionlaisen jaottelussa dialogi kuuluu puolestaan II trilogiaan yhdessä Valtiomiehen ja Kratyloksen kanssa.

Sisältö

Sofisti jatkaa Theaitetos-dialogin asetelmasta: edellisessä dialogissa keskustelleet Theodoros ja Theaitetos jatkavat seuraavana päivänä keskustelua Sokrateen kanssa, ja paikalla on edelleen myös keskustelua seuraava nuorempi Sokrates. Kyreneläisten mukana on elealainen vieras, joka johtaa keskustelua. Tutkijoiden mukaan tämä vieras on todennäköisesti kuvitteellinen hahmo. Vieras muistuttaa kuitenkin monin tavoin elealaista Parmenidesta.

Dialogin muodollisena teemana on ”sofistin” määritelmä. Dialogin alun keskustelun seurauksena elealainen vieras pyrkii muodostamaan tälle määritelmän ja paljastamaan näin sen, mikä sofisti todella on ja mistä tämän taidossa on kyse.

Määrittelyn menetelmä ja sen soveltaminen

Aluksi kuvataan niin kutsuttua dihaireettista menetelmää eli jakamisen (dihairesis) ja kokoamisen menetelmää käsitteiden ja ideoiden täsmälliseksi määrittelemiseksi, ja annetaan menetelmän käytöstä useita esimerkkejä. Menetelmän perusosia ovat mallikäsitteen käyttö ja vertaaminen tavoitteena olevaan käsitteeseen, jakaminen, kokoaminen sekä deduktiivinen päättely kootuista käsitteistä.

Elealainen vieras aloittaa menetelmän soveltamisen arkisesta käsitteestä ”onkimies”, jolla on jotain yhteistä tavoitteena olevan käsitteen (”sofisti”) kanssa. Tämä yhteinen tekijä on tietynlaisen jotakin tiettyä asiaa koskevan taidon (tekhnē) omaaminen. Tämän jälkeen vieras pyrkii erilaisia käsitteitä (maanviljely, ruumiista huolehtiminen, rakennetuista ja muovailluista kohteista eli esineistä huolehtiminen, jäljittelytaito jne.) kokoamalla muodostamaan tietynlaisen taidon käsitteen; näin päädytään ”tekemistaitoon” eli tuotannolliseen taitoon. Toisenlaisia käsitteitä (oppiminen, tietäminen, rahan ansaitseminen, kamppailu, metsästys) kokoamalla voidaan muodostaa toisenlainen taidon käsite, ”hankkimistaito”. Tämän jälkeen vieras yrittää löytää, kumpaan alaluokkaan onkimies kuuluu, ja päätyy hankkimistaitoon.

Kokoamisten jälkeen elealainen vieras etenee kokoamisen kautta muodostuneiden taitojen jakamiseen. Hankkimistaito voidaan jakaa kahteen taitoon, ”välittämistaitoon” ja ”valtaustaitoon”. Valtaustaito voidaan edelleen jakaa kahteen, ”kamppailuun” ja ”pyydystämiseen”. Lukuisien kokoamisten ja jakamisten jälkeen vieras päätyy lopulta onkimiehen määritelmään. Prosessin aikana vieras luokittelee lukuisia erilaisia tähän liittyviä toimintoja (metsästys, metsästys vedessä eli vedenriistan pyynti, kalastus, aitauspyynti ja haavoituspyynti, koukkupyynti ja ahrainpyynti, jne.).

Mallikäsitteen suullisen esityksen (määritelmän) jälkeen vieras pyrkii löytämään ne tekijät, jotka yhdistävät mallikäsitettä, ”onkimiestä”, ja tavoitteena olevaa käsitettä, ”sofistia”, sekä ne tekijät, jotka erottavat niitä. Sofistin huomataan monella tavalla muistuttavan onkimiestä, ja sofistin väliaikaiseksi määritelmäksi saadaan selvästi humoristiseksi tarkoitettu kuvaus; sofistiikalla tarkoitetaan:

»[1.] hankkimistaidon, pyydystystaidon, metsästyksen — elollisten olioiden, maalla kulkevien olioiden, kesyjen olioiden, ihmisten, yksityishenkilöiden metsästyksen —, edelleen palkkaa tavoittelevan, rahalla palkittavan, muka kasvatusta tarjoavan metsästyksen sitä osaa, joka kohdistuu rikkaisiin ja arvossapidettyihin nuorukaisiin [...]»

Näin ensimmäisellä määrittely-yrityksellä sofistin taito kuuluisi siis hankkimistaidon alle ja tarkemmin tietynlaisen metsästystaidon alle. Elealainen vieras lähestyy kysymystä kuitenkin uudesta kulmasta, ja päätyy siihen, että sofistin taito voitaisiin lukea myös välittämistaidon alle; näin sofistiikalle saadaan neljä uutta määritelmää ja käsiteluokittelua:

»sofistiikaksi osoittautui [2.] hankkimistaidon ja siinä välittämisen, siinä myynnin, siinä liikkuvan kaupankäynnin ja siinä sieluihin kohdistuvan, sanoja ja tietoja käsittävän kaupan se osa, joka myy hyvettä. [...] hankkimisen ja siinä välittämisen, siinä myynnin ja siinä sekä [3.] omien tuotteiden myynnin että [4.] jälleenmyynnin alalla kaikki vastaavanlainen tietojen myynti [...] [5.] eristiikan, väittelyn, kiistely-, taistelu-, kamppailu- ja hankkimistaidon rahaa hankkiva laji.»

Sofisti olisikin siis eräänlainen kauppias. Vertailujen ja määrittely-yritysten aikana vieras löytää useita luokkia, joiden mukaan asiat voidaan jakaa: olevainen, lepo, liike, samuus ja eriys. Näitä kutsutaan yleisideoiksi eli yleisimmiksi luokiksi (megista genē).

Dialogin alku ensimmäisessä painetussa laitoksessa (editio princeps) vuodelta 1513.

Epäonnistuttuaan sofistin määrittelemisessä yksikäsitteisesti, elealainen vieras pyrkii muodostamaan lopullisen deduktiivisen määritelmän kokoamalla syntyneet viisi määritelmää yhteen. Koska näitä määritelmiä yhdistää yksi kvaliteetti, ”jäljittely” (mimēsis), vieras määrittelee sofistin taiton ”jäljittelyn taidoksi”. Tämä taito jaetaan edelleen ”jäljennösten tekemisen taidoksi” (eli kohteen kopioimisen taidoksi niin, että jäljennös on samanlainen kuin kohde) ja ”jäljitelmien tekemisen taidoksi” (eli kohteen jäljittelyksi niin, ettei jäljitelmä ole sitä miltä näyttää). Sofistin taidon havaitaan olevan osa viimeksi mainittua, sillä sofisti jäljittelee viisasta. Kaikkia sofisteja siis yhdistää se, että nämä ovat tietävinään kaiken, vaikka eivät tiedä mitään.

Sofistin voidaan kuitenkin sanoa olevan joku, joka vain teeskentelee omaavansa tietoa, tai joku, jolla on epätotta tietoa, vain siinä tapauksessa, että todet ja epätodet uskomukset voidaan erottaa toisistaan. Vaikuttaa mahdottomalta sanoa, että sofisti esittää olemattomia asioita niin kuin ne olisivat, eli esittäisi ei-olevan olevana, koska tämä tarkoittaisi sitä, että ei-oleva olisi jollakin tavalla olemassa, tai olemassaolemattomuus olisi olemassa. Muodostettu sofistin määritelmä kuitenkin vaatisi juuri sitä, että näin voitaisiin sanoa.

Olevan ja ei-olevan ongelma

Elealainen vieras ehdottaa, että syntyneen ongelman ytimenä on Parmenideen olevaa ja ei-olevaa koskeva oppi. Niin hän jatkaa kritisoimalla Parmenideen ajatusta, jonka mukaan ”on mahdotonta, että ei-olevat asiat ovat”.

Ennen lopullista sofistin määritelmää vieraan on siis selvitettävä määrittelyn aikana käyttämiensä käsitteiden merkitys; toisin sanoen hänen on selvitettävä, mikä on olevan (se mikä on), ei-olevan, samuuden, eron, liikkeen sekä lepotilan luonne, ja kuinka ne liittyvät toisiinsa. Sen vuoksi hän tutkii Parmenideen näkemystä ja vertaa tätä Empedokleen ja Herakleitoksen ajatuksiin selvittääkseen, onko oleva yhtäläinen muutoksen vai lepotilan vai kummankin kanssa.

Lopputulos on, että sekä muutos että lepotila ovat, toisin sanoen kummatkin ovat olevia. Parmenideen mukaan sen sijaan vain lepotila on. Oleva puolestaan on ”laji”, jonka kaikki olemassaolevat asiat jakavat. Samuus on ”laji”, jonka kaikki samaan sukuun tai lajiin kuuluvat asiat jakavat suhteessa johonkin ominaisuuteen, ja jonka ansiosta kokoamisen kautta tehtävä deduktio on mahdollista. Ero on ”laji”, joka tekee samaan sukuun kuuluvista asioista erilaisia toisiinsa verrattuna, ja mahdollistaa näin jakamisen. Lopuksi, niin kutsuttu ei-oleva ei ole olevan vastakohta, vaan ainoastaan erilainen suhteessa siihen. Siksi olevan vastakohta määritellään eron kautta. Ei-oleva on ero, ei olevan vastakohta.

Seurauksena todet ilmaisut voidaan erottaa epätosista, koska jokainen ilmaisu koostuu teonsanasta ja nimisanasta. Nimisana viittaa subjektiin, ja koska ajatus tai puhe koskee aina jotakin, se ei voi koskea ei-mitään (eli ei-olevaa). Teonsana on subjektin suorittaman teon merkki, tai subjektille suoritetun teon merkki. Kun teonsana ilmaisee jotakin, joka koskee subjektia, tai tarkemmin jotakin sen ominaisuutta, tällöin ilmaisu on tosi. Kun teonsana ilmaisee jotakin, joka eroaa subjektin ominaisuuksista, tällöin ilmaisu on epätosi. Jälkimmäisessä tapauksessa ilmaisu ei kuitenkaan lue olevaa kuuluvaksi ei-olevalle. Oleminen olemassaolon ja omistamisen merkityksessä tulee siis erottaa toisistaan.

Näin on siis mahdollista, että "asiat, jotka eivät ole, jollakin tavalla ovat".

Lopullinen määritelmä

Selvitettyään olevaan, ei-olevaan, eroon ja vastakohtaisuuteen liittyvät ongelmat sekä sen, kuinka joku asia voi vaikuttaa joltakin kuitenkaan olematta sitä, elealainen vieras voi lopulta palata sofistin määrittelyyn. Koska asiat, jotka eivät ole, voivat kuitenkin jollakin tavalla ilmaistuna olla, on mahdollista myös se, että sofisti voi tuottaa epätosia vaikutelmia ja jäljitellä viisasta. Sofisti esiintyy viisaana, mutta onkin vain viisaan jäljittelijä (mimētēs). Näin sofistin ja tälle ominaisen taidon lopulliseksi määritelmäksi saadaan:

»[...] ristiriitaisten väitteiden esittämistaito, joka on luuloon perustuvan jäljittelyn teeskentelyä käyttävä puoli ja joka on tekemisen alalajina olevan inhimillisen, ei-jumalallisen, kuvientekotaidon piiriin kuuluvaa vaikutelmien luomista, erikoisalanaan sanalliset silmänkääntötemput [...]»

Näin dialogissa edetään siitä perusteettomasta uskomuksesta tai vaikutelmasta (fantasia), että sofisti vaikuttaa viisaalta, siihen perusteltuun uskomukseen (doksa), että tämä ei todellisuudessa ole viisas.

Kirjallisuutta

Suomennos

• Platon: Sofisti. Teoksessa Teokset V. Toinen panos. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15896-1.

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia

• Plato: Sophista. Teoksessa Duke, E. A. & Hicken, W. F. & Nicoll, W. S. M. & Robinson, D. B. & Strachan, J. C. G. (toim.): Opera. Volume I: Euthyphro, Apologia Socratis, Crito, Phaedo, Cratylus, Sophista, Politicus, Theaetetus. Oxford Classical Texts. Oxford: Oxford University Press. ISBN 9780198145691. Kreikankielinen alkuteksti.
• Plato: Sophist. Teoksessa Plato’s Works. Volume VII: Theaetetus. Sophist. Loeb Classical Library. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. ISBN 0-674-99137-0. Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.

Aiheesta muualla

Teos

• Plato: Sophist. Perseus. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
• Plato: Sophist (Arkistoitu – Internet Archive). The Internet Classics Archive. (englanniksi)
• Plato: Sophist. Project Gutenberg. (englanniksi)

Muuta

• Corazzon, Raul: Plato’s Sophist and the Being of Non-Being Theory and History of Ontology (englanniksi)
• Corazzon, Raul: Plato’s Sophist Annotated Bibliography Theory and History of Ontology (englanniksi)
• Gill, Mary Louise: Method and Metaphysics in Plato’s Sophist and Statesman The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)

Platonin teokset