Suomen sisällissota Lapissa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen sisällissodan tapahtumat Lapissa keskittyivät silloiseen Peräpohjolaan Kemin, Tornion ja Rovaniemen seuduille. Varsinaisia taisteluja käytiin ainoastaan Tervolassa sekä Torniossa, jossa yhteenotto oli suojeluskuntalaisten ja venäläisten välinen.[1] Valkoiset saivat alueen haltuunsa nopeasti jo helmikuun alussa, jonka jälkeen parituhatta punaista pakeni Ruotsiin, Norjaan ja Neuvosto-Venäjälle. Seudun valkoiset puolestaan lähettivät noin 1 000 miestä taistelemaan Etelä-Suomen rintamille.

Itärajan yli paenneet punakaartilaiset suunnittelivat vielä maaliskuussa hyökkäystä Suomen puolelle, ja kun valkoiset samaan aikaan aloittivat oman sotilasoperaationsa Vienan Karjalan valtaamiseksi, syntyi rajaseudulle niin sanottu koillisrintama, jonka taisteluja käytiin noin kuukauden ajan lähinnä Neuvosto-Venäjän puolella. Ne olivat varsinaisesti osa heimosotiin kuuluvia Vienan retkiä, vaikka koillisrintaman taistelut voidaan myös laskea kuuluviksi Suomen sisällissotaan.

Sisällissota vaati kaikkiaan noin 250–300 lappilaista kuolonuhria. Heistä vajaat 200 oli taisteluissa kaatuneita ja loput lähinnä valkoisen terrorin uhreja. Kevään 1918 tapahtumat muistetaan Lapissa erityisesti valkoisten toimeenpanemista osittain mielivaltaisista teloituksista, jotka herättivät vastustusta myös heidän omassa keskuudessaan.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleinen tilanne Peräpohjolassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjolan tukkityöläisten lakon aikana 1906 vangittuja työläisiä Sodankylän käräjillä.

Ennen sisällissotaa Lapissa oli noin 80 000 asukasta. 1800-luvulla muuttaneiden uudisasukkaiden pääelinkeinoina olivat maa- ja karjatalous, kun taas alkuperäisasukkaat saamelaiset elättivät itsensä poronhoidolla, kalastuksella ja metsästyksellä.[2] Maatalous oli pientilavaltaista, eikä torppareita ollut, joten Etelä-Suomen kaltaista vastakkainasettelua ei päässyt syntymään. Suurin osa Lapin työläisistä oli metsäteollisuuteen liittyvillä aloilla, kuten savotoilla, uittotyömailla, sahoilla ja Perämeren satamissa.[3]

Metsäteollisuus kasvoi 1800-luvun lopusta lähtien, ja samalla myös työväenliike levisi maakuntaan vuosisadan vaihteessa.[2] Se saavutti vakiintuneen kannatusalueen, joka ulottui Perämeren rannikolta Rovaniemen ja Kemijärven kautta Venäjän rajalle sekä vielä pohjoisessa Sodankylään saakka. Lapin metsätyömaiden ensimmäinen lakkoaalto nähtiin jo vuosina 1906–1909. Erimielisyyksiä oli varsinkin Kemijärvellä, jossa valtaa piti iso metsäteollisuusyhtiö Kemi Oy. Paikkakunnalla vaikutti lakonmurtajana toiminut konstaapeli Jussi Hagberg, joka myöhemmin sisällissodan aikana teloitti useita työväenjärjestöjen jäseniä.[4] Seuraavan kerran lakkoja syntyi helmikuun vallankumouksen jälkeen huhtikuusta 1917 lähtien. Niiden keskeisenä vaatimuksena oli palkankorotusten lisäksi kahdeksan tunnin työpäivä. Heinä–elokuun vaihteessa alkoivat suuret Kemiyhtiön sahojen, Kemijoen uittotyöläisten sekä Kemin satamatyöläisten lakot. Kuukauden kestäneen työnseisauksen jälkeen vaatimukset saatiin läpi.[3] Maaliskuun 1917 jälkeen useille Lapin paikkakunnille oli perustettu kunnanvaltuustojen rinnalla toimineita työväenneuvostoja, jotka paikoitellen ottivat vallan kokonaan itselleen.[5]

Marraskuun 1917 yleislakon alla Pohjois-Suomea kiersivät SDP:n ja SAJ:n lähettämät agitaattorit K. O. Iivonen ja Kalle Summanen, joiden johdolla perustettiin myös työväen järjestyskaarteja. Lakko alkoi Lapissa pääosin vasta 16.–17. marraskuuta, eli paria päivää muuta maata myöhemmin. Joillakin paikkakunnilla se käynnistyi vasta kun lakko Etelä-Suomessa oli jo loppunut. Työväki otti järjestyksen valvontaansa Kemissä, Kemijärvellä, Kuolajärvellä, Rovaniemellä ja Simossa. Lisäksi Sodankylässä, Kittilässä ja Torniossa tehtiin päätös poliisien aseistariisunnasta, mutta se ei toteutunut. Työväen järjestyskaartit tekivät lakon aikana myös elintarvike- ja asetakavarikkoja.[6] Kittilässä tilanne kärjistyi Kittilän kapinana tunnettuun selkkaukseen, kun työväestö päätti 24. marraskuuta erottaa poliisin, nimismiehen ja kruununvoudin. Syntyneessä välikohtauksessa sai surmansa Kittilän kruununvouti Axel Sandström.[7] Levottomuuksia esiintyi syksyllä 1917 myös Inarissa olleiden tierakentajien keskuudessa.[8]

Elintarviketilanne oli kaikkialla Lapissa vuonna 1917 heikko, mutta joillakin syrjäisimmillä paikkakunnilla jopa katastrofaalinen. Tällaisia pitäjiä olivat Kolari, Kittilä, Sodankylä, Inari ja Kuolajärvi, joissa vallitsi paikoitellen suoranainen nälänhätä.[9] Myös kaupungeissa oli vaikeaa, sillä esimerkiksi Torniossa leipävarastot loppuivat lokakuun puolivälissä lähes kokonaan.[10]

Länsiraja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tornio ja ensimmäinen maailmansota

Oman leimansa seudun tapahtumiin antoivat ensimmäisen maailmansodan aikaisen Itämeren sulun myötä perustetut Lappia halkovat kulkureitit sekä Suomen suuriruhtinaskunnan länsiraja, joka samalla oli sotaa käyvän Venäjän keisarikunnan ja puolueettoman Ruotsin välinen raja. Saksan saarrettua Venäjän Itämeren liikenteen avattiin Jäämeren rannikolta neljä Lapin kautta Venäjälle kulkevaa reittiä.[2] Haaparannan ja Tornion välisen raja-aseman kautta kulki ensimmäisen maailmansodan aikana merkittävä osa Ruotsin ja Venäjän välisestä liikenteestä. Rajan yli kulki myös sotatarvikkeita, sotavankeja ja pakolaisia. Laillisen liikenteen ohella rajalla oli paljon salakuljetusta ja mustan pörssin kauppaa sekä laittomasti rajan ylittäviä ihmisiä, kuten vallankumouksellisia bolševikkeja ja Saksaan sotilaskoulutukseen matkustaneita suomalaisia jääkäreitä.[11] Syksyn ja talven 1915–1916 aikana jääkäreitä kulki myös Kemistä, jota ei vartioitu yhtä tarkkaan kuin Torniota. Kemin reitin paljastumisen jälkeen jääkärit ohjattiin Tervolan ja Muurolan kautta Tornioon. Joulukuussa 1916 käytiin jääkäreiden ja venäläisten sotilaiden välinen Simon kahakka, jossa sai surmansa seitsemän jääkäriä.[8]

Vuodesta 1915 lähtien Tornion kautta kulki yli 63 000 invalidisoitunutta sotavankia, joita keskusvallat ja Venäjä vaihtoivat keskenään. Vankien vaihto jatkui aina Suomen sisällissodan käynnistymiseen saakka.[12][13] Lisäksi rajan yli kulki Venäjän liittolaisen Iso-Britannian kuriiri- ja tiedusteluyhteys. Sodan vuoksi rajanylityspaikkaa oli valvomassa ympärysvaltojen asettama valvontakomitea Allied Control Board, jossa Britannian ja Venäjän lisäksi oli edustettuna Ranska. Yhteys katkesi, kun Suomen poliittinen ilmapiiri muuttui itsenäistymisen jälkeen saksalaismieliseksi.[14]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen Tornion kautta palasi maanpaossa olleita venäläisiä, kuten bolševikkijohtaja V. I. Lenin ja anarkisti Pjotr Kropotkin.[15][16] Lokakuun vallankumouksen jälkeen Tornio oli Porin Mäntyluodon ohella toinen paikka, jonka kautta noin 200 Pietarin ulkomaalaista diplomaattia poistui Venäjältä.[17] Venäläiset sotilaat hoitivat Tornion rajatarkastukset 25. tammikuuta 1918 saakka, jolloin voimaan tulleen sopimuksen mukaan ne siirtyivät suomalaisille ja venäläiset poistuvat rajalta.[18]

Osapuolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojeluskunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsi-Suomesta syyskesällä 1917 käynnistynyt suojeluskuntaliike levisi Lappiin vasta sisällissodan syttymisen jälkeen. Ennen marraskuun yleislakkoa suojeluskunta oli perustettu ainoastaan Rovaniemelle ja Tervolaan. Lapin suojeluskunnat olivat yleensä pieniä, sillä suurimmissakin oli vain reilut 100 jäsentä ja pienimmissä kymmenkunta. Koko Peräpohjolan suojeluskuntapiirissä oli noin 700 jäsentä ja joissakin kunnissa toimintaa ei ollut lainkaan. Muualla maassa suojeluskuntiin kuului paljon talonpoikia, mutta Lapissa liittyminen ei kiinnostanut heitä edes helmikuussa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden jälkeen. Jäsenistö koostui lähinnä metsäteollisuuden johtotehtävissä työskentelevistä henkilöistä, kuten työnjohtajista ja metsänhoitajista, joista suurin osa oli muuttanut töiden perässä Etelä-Suomesta.[19] Viimeiset suojeluskunnat perustettiin helmi–maaliskuun vaihteessa Inariin, Muonioon ja Utsjoelle.[20]

Punakaartit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset työväen järjestyskaartit perustettiin Lappiin jo elokuussa 1917.[21] Tammikuun 1918 alussa työväenkaarteja oli 18 paikkakunnalla ja niissä oli yhteensä noin 2 500 jäsentä. Suurin oli 400 miehen vahvuinen Tervolan kaarti, Alatorniolla vahvuus oli 300–400, Rovaniemellä 350, Sodankylän kirkonkylässä ja Sattasen kylässä yhteensä noin 300, Torniossa 220, Kemissä ja Kuolajärvellä kummassakin noin 200, sekä Kemijärvellä 125 miestä.[22]

Työväen järjestyskaartien kokoontuessa Helsingissä tammikuun alussa todettiin Lapin työväenkaartien jäsenmäärän riittävän alueen hallussapitoon. Maan pohjoisosa jätettiin kuitenkin vallankumoussuunnitelmien ulkopuolelle, koska sen uskottiin ratkeavan Etelä-Suomen asutuskeskuksissa.[23] Tästä huolimatta Lapin järjestyskaartit halusivat suojeluskuntien tavoin aseistautua ja esimerkiksi Kuolajärvellä aseita yritettiin hankkia Venäjän puolelta. Punakaartien radikaali siipi oli ilmeisesti sopinut yhteisestä taistelusuunnitelmasta Oulussa, Kemissä ja Rovaniemellä.[20] Tammikuun lopussa Aleksi Tuorila ja Juho Sjöberg lähetettiin Rovaniemeltä Helsinkiin hankkimaan kiväärejä. Miehet saapuivat pääkaupunkiin sisällissodan alkaessa 29. tammikuuta, mutta kansanvaltuuskunta ei edelleenkään luvannut heille aseita.[24]

Venäläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 1918 Lapissa oli vajaat 900 venäläissotilasta, joiden ei tiedetä aiheuttaneen levottomuuksia.[3][25] Torniossa oli 450, Kemissä noin 170 ja Kemin maalaiskunnassa noin 50 venäläistä,[8] ja lisäksi Rovaniemellä oli pieni venäläinen varuskunta, jonka sotilaat poistuivat 27. tammikuuta mennessä myyden lähtiessään aseensa suojeluskuntalaisille. Myös Kemissä ja Torniossa suojeluskuntalaiset saivat aseita venäläisiltä. Ainoastaan Kemin maalaiskunnan Laurilassa toimineen varuskunnan 50 kivääriä päätyivät punakaartille.[26]

Länsi-Lapin tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemin, Rovaniemen ja Tervolan yhteenotot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Tervolan taistelu
Vaasan suojeluskunnan joukkoja Kemissä 6. helmikuuta.

Rovaniemen työväen järjestyskaartin vahvuus oli tammikuussa 1918 pienentynyt huomattavasti miesten lähdettyä työnhakuun Lapin metsätyömaille ja Muurmannin ratatyömaalle. Saatuaan valkoisen armeijan ylipäällikön kenraali C. G. E. Mannerheimin käskyn venäläisten varuskuntien valtauksesta miehitti Rovaniemen suojeluskunta 28. tammikuuta rautatieaseman, puhelin- ja lennätinlaitoksen sekä punaisten hallussa olleen miliisilaitoksen. Kun venäläisiä ei enää paikkakunnalla ollut, vangitsivat suojeluskuntalaiset seuraavana yönä punakaartiin johtoon kuuluneet Antti Rädyn, Heikki Marttilan ja Leo Pekkalan. Myös punakaartin päällikköä Kaarlo Kurkea yritettiin noutaa kotoaan, mutta hän oli jo ehtinyt työväentalolle järjestämään sen vartiointia. Noin 50 miehen vahvuinen suojeluskuntaosasto yritti vallata työväentalon, mutta poistui paikalta jo muutaman minuutin laukaustenvaihdon jälkeen. Välikohtauksessa haavoittui yksi suojeluskuntalainen.[26][27] Myös punaiset onnistuvat saamaan muutaman vangin, ja varhain aamulla osapuolet vaihtavat vankinsa.[28]

Kemin työväentalolle oli 30. tammikuuta kokoontunut 300 punakaartilaista, jotka suorittivat keskiviikkona asetarkastuksen suojeluskuntalaisten majapaikassa yhteiskoululla. Kemin suojeluskunta oli aikaisemmin saanut venäläisiltä yli 170 kivääriä. Asetarkastuksen yhteydessä syntyi laukaustenvaihtoa, jossa haavoittui yksi sivullinen. Välikohtaus jäi Kemin ainoaksi aseelliseksi yhteenotoksi koko sisällissodan aikana. Suojeluskuntalaiset pakenivat Rovaniemelle, josta he yhdessä paikallisen suojeluskunnan kanssa ajoivat suurimman osan punakaartilaiset pois kaupungista. Kaikkiaan 36 punaista nousi junaan Hirvaan rautatieasemalla ja matkusti Kemiin. Suojeluskuntalaiset seurasivat heitä Tervolaan, jonne perustettiin tukikohta.[26][27] Valkoisia oli nyt jo yli sata, kun mukaan oli liittynyt 10 Tornion kautta maahan saapunutta jääkäriä. Kemin ja Tornion suojeluskuntalaisia johti M. F. Jakobsson ja rovaniemeläisiä K. M. Wallenius.[20]

Rovaniemelle jääneet punakaartilaiset kokosivat voimansa Heikki Pekkalan johdolla ja siirtyivät myös Kemiin. Rovaniemeläisten osaston koosta ei ole tietoa, mutta Kemin punakaartilaisia oli noin 160, joista vain puolella oli ase.[20] 2. helmikuuta Rovaniemen punakaartin päällikkö Kaarlo Kurki ja Kemin punakaartin päällikkö Juho Tervo päättivät hyökätä valkoisten tukikohtaan Tervolaan. Kurki kävi hakemassa Oulusta 35 kivääriä, jonka jälkeen 160 miehen vahvuinen osasto suuntasi junalla Tervolaan. Noin 70 heistä oli aseistautuneita. Huonon tiedustelun johdosta punaisten juna ajoi suoraan valkoisten väijytykseen Tervolan asemalla. jossa syntyneessä tulitaistelussa kaatui yli 20 ja haavoittui ainakin 10 punaista. Junan palattua takaisin kemiläiset olivat valmiita antautumaan, mutta rovaniemeläiset halusivat edelleen jatkaa taistelua. He päättivät matkustaa junalla Ouluun, joka kuitenkin oli valkoisten saartama ja näin rovaniemeläiset joutuivat palaamaan takaisin jo Haukiputaalta.[26][27] 3. helmikuuta valkoiset palaavat jälleen Rovaniemelle ja ottavat kaupungin lopullisesti haltuunsa. Rautatieasemalle saapunut sankka väkijoukko odotti kuulevansa Leo Pekkalan pitämän voitonpuheen, mutta hänen sijastaan junasta astuikin ulos jääkärikapteeni Jakobsson.[28]

Seuraavien päivien kuluessa Kemin ja Rovaniemen punakaartit hajosivat osan miehistä paetessa Ruotsiin ja toisten suunnatessa itään, jossa he jatkoivat rajan yli Vienan Karjalaan ja Muurmannin alueelle.[27] Ruotsiin pakeni kaikkiaan noin 300 punaista, joista 70 suljettiin Morajärven internointileirille. Osa siirtyi myös Norjan puolelle.[29] 6. helmikuuta noin 300 kaupunkiin vielä jäänyttä punakaartilaista antautui ilman vastarintaa Tornioon matkalla olleille suojeluskuntalaisille.[8] Kemin punakaartin päällikkö Kaarlo Kurki ammuttiin kahden päivän kuluttua Kemin torilla järjestetyssä julkisessa teloituksessa.[27]

Tornion valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tornion taistelu
Tornion valtaukseen osallistuneita suojeluskuntalaisia taistelun jälkeen.

Torniossa tilanne säilyi aluksi rauhallisena, kun suojeluskunnalla ja venäläisillä oli keskinäinen sopimus aseiden luovuttamisesta, ja lisäksi bolševikkihallitus oli antanut sotilaille määräyksen olla sekaantumatta suomalaisten kiistoihin. Tornion työväenkaarteilla ei ollut juurikaan aseita, minkä vuoksi ne päättivät luopua vastarinnasta 1. helmikuuta. Vuorokautta myöhemmin kaupungissa kuitenkin koottiin noin sadan miehen joukko, joka lähti Oulun punakaartilaisten avuksi. Mukana oli parisataa venäläistä, jotka jakoivat punaisille aseita Tornion rajojen ulkopuolella, etteivät olisi rikkoneet suojeluskuntalaisten kanssa tekemäänsä sopimusta. Junan saavuttua perille punakaartilaiset osallistuivat Oulun taisteluun, josta venäläiset ilmeisesti pysyttelivät sivussa. Yhteenotto päättyi valkoisten voittoon ja Tornion punakaartilaiset vangittiin.[20][30]

Tervolassa 2. helmikuuta saadun voiton jälkeen jääkärimajuri Jacobssonin johtamat suojeluskuntalaiset vetäytyivät Rovaniemelle valmistautumaan Tornion valtaukseen. 170 miehen ryhmä jaettiin neljään pienempään osastoon, jotka siirtyivät Koivun rautatieasemalle varhain aamulla 4. helmikuuta. Kolme osastoa jatkoi hiihtäen Aapajoelle ja Karunkiin, jonne ne saapuivat seuraavana päivänä hieman ennen puoltayötä. Yksi osasto suuntasi Tornion Kivirantaan, jossa se valtasi Peräpohjolan Opistolla toimineen pienen venäläisvaruskunnan kohtaamatta vastarintaa. Venäläisten pääjoukko oli Tornion rautatieasemalla valmiudessa poistumaan kaupungista. Iltapäivällä suojeluskuntalaiset lähestyivät ratapihaa pohjoisesta joutuen samalla venäläisten tulitukseen. Taistelu käynnistyi ilmeisesti vahingonlaukauksesta, sillä venäläiset olivat ilmoittaneet, etteivät tee vastarintaa. Kolme tuntia kestänyt yhteenotto päättyi venäläisten antautumiseen. Valkoiset menettivät taistelussa kuusi kaatunutta, joiden joukossa olivat jääkärikapteeni Jakobsson ja jääkäriluutnantti Tauno Juvonen. Suojeluskuntalaiset saivat venäläisiltä noin 800 kivääriä, runsaasti patruunoita sekä muun muassa kolme autoa. Tornioon jääneet punakaartilaiset pysyivät sivussa taistelusta ja antautuivat myöhemmin samana päivänä.[31][32]

Itä-Lappi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän rajalla sijaitsevassa Kuolajärven pitäjässä punaiset olivat enemmistönä, joten 8. helmikuuta paikallinen työväenneuvosto päätti vallata puhelinkeskuksen sekä riisua poliisin ja nimismiehen aseista. Suojeluskuntalaiset onnistuivat kuitenkin katkaisemaan puhelinlinjat ja näin Kuolajärvi jäi vaille yhteyksiä ulkomaailmaan. Ensimmäiset tiedot Oulun ja Länsi-Lapin tapahtumista tulivat kylään vasta 10. helmikuuta lännestä saapuneiden pakolaisten mukana. Tämän jälkeen punakaartilaiset takavarikoivat muutaman päivän kuluessa suojeluskuntalaisilta yli 10 kivääriä ja muodostivat viisihenkisen lähetystön, joka matkusti Iivo Ahavan johdolla Pietarin kautta Helsinkiin hakemaan aseita punaisten johdolta.[20][33]

Nimismies Jussi Hagbergin johtamat Kemijärven suojeluskuntalaiset siirtyivät aluksi Rovaniemelle, ja olivat ilmeisesti mukana Tervolan taistelussa. 12. helmikuuta he palasivat Kemijärvelle vangiten samalla viisi työväenjärjestöjen johtomiestä. Loput Kemijärven punaiset pakenivat Kuolajärvelle, jonne he saapuivat 13.–14. helmikuuta välisenä yönä. Saatuaan tiedon Kemijärven tapahtumista päätti Kuolajärven punakaarti välittömästi vetäytyä rajan yli, ja Kemijärven suojeluskunta otti kylän haltuunsa seuraavana päivänä. Orajärven ja Kelujärven kylien miehistä koottu suojeluskunta valtasi vielä Sodankylän kirkonkylän, jonka jälkeen Lapin punakaartien vastarinta oli ohitse. Muissa pitäjissä he eivät ehtineet edes reagoida vallankumouksen alkamiseen.[20][33] Lapista pakeni Neuvosto-Venäjälle kaikkiaan vajaat 2 000 punaista ja heidän perheenjäsentään.[34]

Muut sotatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koillisrintama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Koillisrintama

Koillisrintama syntyi, kun noin 2 000 Lapin punaista pakeni helmikuun aikana Neuvosto-Venäjän puolelle Vienan Karjalaan. Kantalahdessa koottiin Iivo Ahavan johtama lähetystö, joka matkusti Pietarin kautta Helsinkiin hankkimaan aseita sekä pyytämään kansanvaltuuskunnan lupaa uuden rintaman perustamiseen valkoisten selustaan Itä-Lappiin. Helsingissä muodostettu vajaan 100 miehen vahvuinen ryhmä hankki Pietarista aseita ja matkasi Vienaan perustamaan uutta taisteluosastoa Suomen Punaisen Kaartin pohjoista rintamaa. Erinäisten vaikeuksien jälkeen ryhmä saapui viimein perille 18. maaliskuuta.[35]

Saatuaan tiedon Neuvosto-Venäjälle paenneista suomalaista kenraali Mannerheim antoi 5. maaliskuuta käskyn rajavartiojoukkojen järjestämisestä punaisten muodostamaa uhkaa vastaan. K. M. Wallenius laati samaan aikaan Vienan Karjalan ja Kuolan niemimaan valtaussuunnitelman, jonka tarkoituksena oli Suur-Suomen luominen. Vienan valloitus oli jaettu viidelle eri suojeluskuntapiirille, joista Walleniuksen johtaman Peräpohjolan piirin vastuulle tuli Pohjois-Vienan, Kuolan ja Jäämeren rannikon valtaus. Hän sai alaisuuteensa 550 miehen osaston, jonka tehtävänä oli aluksi edetä Muurmannin radalle ja samalla lyödä kohtaamansa punakaartilaiset. Walleniuksen joukot ylittivät rajan 15. maaliskuuta Kuolajärvellä.[35][36]

Osapuolet kohtasivat ensimmäisen kerran 21. maaliskuuta, ja seuraava taistelu käytiin Tuntsajoen varrella kolme päivää myöhemmin. Valkoisten saavuttama voitto muodostui merkittäväksi, sillä onnistuivat estämään punaisia saamasta tukikohtaa Suomen puolelta. Toisaalta punaiset luopuivat samaan aikaan omista hyökkäyssuunnitelmistaan Venäjän hallituksen painostuksesta. Taustalla oli Saksan ja Neuvosto-Venäjän solmima Brest-Litovskin rauhansopimus, jota bolševikit eivät halunneet vaarantaa Saksan liittolaisina olleita valkoisia vastaan tehdyillä hyökkäyksillä. Tämän jälkeen koillisrintamalla käynnistyi valkoisten hyökkäysvaihe, jota jatkui aina 18. huhtikuuta saakka. Punaiset onnistuivat kuitenkin pysäyttämään heidän etenemisensä, ja näin taistelut päättyivät ratkaisemattomaan. Valkoiset menettivät koillisrintaman taisteluissa 45–60 ja punaiset 25–50 kaatunutta. Venäjälle jääneistä punakaartilaisista muodostettiin kesäkuussa 1918 brittien alaisuudessa toiminut Muurmannin legioona, jonka miehet kotiutettiin Suomeen syksyllä 1919.[35][36]

Petsamon retkikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Petsamon retket

Petsamon retket olivat vuosina 1918 ja 1920 tehtyjä sotilasoperaatioita, joiden tarkoituksena oli Petsamon liittäminen Suomeen. Valkoiset lähettivät ensimmäisen Petsamon retkikunnan sisällissodan aikana huhtikuun lopussa. Tohtori Thorsten Renvallin johtama 150 miehen ryhmä joutui kuitenkin taisteluun Petsamon haltuunsa ottaneita brittien merivoimien joukkoja vastaan, ja perääntyi takaisin Suomen puolelle 11. toukokuuta.[37]

Taistelutappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten puolella kaatui sisällissodan aikana yhteensä 102 lappilaista, joista noin puolet Pohjois-Suomen taisteluissa.[38] Vajaat 1 000 valkoista lähti Lapin sotatoimien tauottua taistelemaan Etelä-Suomen rintamille.[8] Suojeluskuntalaisten lisäksi mukana oli myös kutsuntojen kautta tulleita asevelvollisia. Heistä noin 50 kaatui Satakunnan ja Hämeen rintamilla.[38]

Punaisia kaatui Pohjois-Suomen taisteluissa noin 30 ja koillisrintamalla noin 40.[39] Yhden punakaartilaisen tiedetään joutuneen asevelvollisena valkoiseen armeijaan ja kaatuneen Etelä-Suomessa.[38]

Vankileirit ja terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vankileirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset perustivat Lappiin kuusi vankileiriä, jotka toimivat Kemissä, Rovaniemellä, Torniossa, Kittilässä, Kemijärvellä ja Kuolajärvellä.[40] Suurin oli Tornion vankileiri, jossa oli 124 punavankia. Tornion valtauksen yhteydessä vangitut venäläiset sen sijaan toimitettiin Pohjanmaan vankileireille. Etelä-Suomen vankileireihin verrattuna kuolleisuus oli pieni, sillä esimerkiksi Torniossa kuoli vain yksi vanki.lähde?

Terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rovaniemellä teloitettuja työväenjärjestöjen jäseniä.
Ylh. vas.: Kaarlo Kurki, Martti Nieminen, Aabel Vauhkonen, Antti Räty.
Alh. vas.: Leo Pekkala, Heikki Marttila, Niilo Huovinen.

Valkoisen terrorin aikana kevättalvella 1918 Lapissa teloitettiin ainakin 80–100 punaista tai sellaiseksi epäiltyä.[38][41] Suurin osa kuolemantuomioista jaettiin maallikkojen muodostamissa Rovaniemen ja Kemin kenttäoikeuksissa, jotka olivat toiminnassa toukokuulle saakka.[42] Ensimmäinen teloitusaalto alkoi välittömästi valkoisten saatua haltuunsa Kemin, Tornion ja Rovaniemen. K. M. Walleniuksesta tehtiin Rovaniemelle sijoitetun valkoisen armeijan Pohjois-Suomen esikunnan komentaja, jonka tehtäväksi tuli puhdistaa Lappi punaisista.[43] Hänen johtamansa Rovaniemen sotaoikeus antoi ensimmäisen kuolemantuomion 5. helmikuuta Leo Pekkalalle. Walleniuksen lisäksi sotaoikeuteen kuuluivat ainakin varatuomari Ilmari Jyrhämä ja asianajaja Artturi Moberg.[28] Kun Rovaniemen suojeluskuntalaisista ei löytynyt vapaaehtoisia, paikalle hälytettiin teloittajaksi Kemijärven nimismies Jussi Hagberg. Leo Pekkalan lisäksi hän ampui Kemijoen jäälle hakatun avannon reunalla nimismiehenä toimineen työväenyhdistyksen puheenjohtajan Heikki Marttilan sekä Rovaniemen punakaartin päällikön Antti Rädyn. 16. helmikuuta Hagberg teloitti vielä viisi miestä, joiden syyksi pantiin kaksi syksyn levottomuuksien aikana tehtyä surmaa.[41][43] Heidän ruumiitaan ei enää upoteta avantoon, vaan kuljetetaan III hautausmaan muurin ulkopuolelle, jossa tehdään myös loput teloitukset.[28] Kemin torilla järjestettiin 8. helmikuuta julkinen teloitus, jossa ammuttiin näytösluonteisesti Rovaniemen punakaartin päällikkö Kaarlo Kurki, sekä viisi muuta punaista, muun muassa Kemin maalaiskunnan punakaartin päällikkö Yrjö Kallinen sekä Simon punakaartin päällikkö Joonas Ahonen.[42][43]

Mielivaltaiset teloitukset herättivät laajaa huomiota ja tyrmistystä myös valkoisten kannattajissa. Pohjolan Sanomien päätoimittaja Uuno Hannula julkaisi kaksi kirjoitusta, joissa hän vaati teloituksia lopetettavaksi. Hannula kuului itse Kemin suojeluskuntaan ja oli osallistunut taisteluihin, muttei hyväksynyt jatkotoimia. Kirjoitusten johdosta lehden numero takavarikoitiin Kemissä ja Hannula sai Walleniukselta kirjeen, jossa häntä kiellettiin enää kyseenalaistamasta teloituksia lehden lakkauttamisen uhalla. Luutnantti Gustaf Snellman puolestaan haastoi Hannulan kirjoitusten takia jopa kaksintaisteluun.[43] Teloituksia vastustivat myös Tornionlaakson papit Tornion kirkkoherran Kaarlo Airaksen johdolla. Seitsemän pappia toimitti 20. helmikuuta teloituksia vastustaneen kirjeen Kemin, Tornion ja Rovaniemen suojeluskuntien esikunnalle. Kirjelmää ei kuitenkaan suojeluskunnan painostuksen vuoksi saatu julkaistuksi sanomalehdissä.[44]

Kun toukokuun alussa ilmoitettiin kenttäoikeuksien korvaamisesta valtiorikosoikeuksilla, Lapin valkoiset kiirehtivät jäljellä olleiden vankien teloituksia. 8.–9. toukokuuta Rovaniemellä ja Kemijärvellä ammuttiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen seitsemän punaista. Heistä viisi oli Kemijärvellä jo helmikuun alussa vangittuja paikallisten työväenjärjestöjen johtomiehiä, jotka eivät olleet edes ottaneet osaa taisteluihin.[42] Hagbergin johtama kenttäoikeus tuomitsi kuolemaan muun muassa Kemijärven työväenyhdistyksen puheenjohtajana toimineen Matti Ollankedon. Useimmat Rovaniemellä ja Kemijärvellä suoritetut teloitukset olivat laittomia, koska aseelliseen kapinaan osallistumattomiin ei voitu soveltaa kenraali Mannerheimin antamaa ammutaan paikalla -julistusta.[41] K. M. Wallenius sanoi olevansa vastuussa ainoastaan Rädyn ja Pekkalan teloituksista.[43]

Kemissä ammuttiin yhteensä 26 ja Rovaniemellä 24 paikkakuntalaista punaista. Lisäksi teloituksia tehtiin ainakin Kuolajärvellä, jossa ammuttiin kuusi punaista. Joidenkin väitteiden, kuten 1928 ilmestyneen Suomen luokkasota -teoksen, mukaan Kemissä olisi teloitettu 50, tai jopa 250 punaista. SDP:n sodan jälkeen kokoamassa terroritilastossa väitetään Kemissä teloitetun 124 ja Torniossa 13 vieraspaikkakuntalaista. Kemissä nämä teloitukset olisi väitteiden mukaan suoritettu Selkäsaaren pohjoispäässä tai eteläisen hautausmaan lähistöllä. Kemin teloitetuista suurin osa kuului punakaartiin, mutta Rovaniemellä ammuttiin myös kaartiin kuulumattomia työväenjärjestöjen jäseniä. Kemijärven teloitetuista yksikään ei kuulunut punakaartiin tai osallistunut taisteluihin, vaan heidät teloitettiin aikaisemman toimintansa vuoksi. Tarkoituksena oli hävittää paikkakunnalta työväenliikkeen koko organisaatio.[42]

Punaisten lisäksi Kemin suojeluskunta teloitti Tornion taistelun jälkeen kaksi Oulun vankileiriltä karannutta venäläistä matruusia, jotka poliisi sai kiinni heidän pyrkiessään Ruotsiin.[45] Lisäksi kaupungissa ammuttiin samana päivänä punakaartiin kuulumaton suomalainen.[31] Myöhemmin valkoiset teloittivat ainakin yhden aseistakieltäytyjän, joka ei suostunut liittymään valkoiseen armeijaan.[38]

Punaiset syyllistyivät sisällissodan aikana kahteen veritekoon. 31. tammikuuta eräs punakaartilainen ampui Kemissä omavaltaisesti paikallisen kauppiaan, ja hieman myöhemmin Rovaniemelle matkalla olleesta junasta ammuttiin laukaus, joka surmasi Louen asemalla seisoneen maanviljelijän. Surmaajaa ei saatu selville.[26][28]

Muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnetuin Lapin valkoisten muistomerkeistä on Tornion taistelulle vuonna 1938 pystytetty arkkitehti Paavo Riihimäen suunnittelema muistomerkki. Sen yhteydessä ollut kivipaasi poistettiin jatkosodan jälkeen valvontakomission käskystä, kun tekstissä kutsuttiin venäläisiä ”periviholliseksi”. Kivipaasi laitettiin jälleen paikoilleen vuonna 1991.[46] Rovaniemen I hautausmaalla on Evert Porilan suunnittelema Vapaussodan sankaripatsas vuodelta 1922 ja Kemin kirkkomaalla hänen veistoksensa Rukoileva sotilas (1921), joka on omistettu sisällissodassa kaatuneille kahdeksalle kemiläiselle valkoiselle.[47][48] Kemijärven kirkkomaalla on Emil Wikströmin 1925 paljastettu Vapaussodan muistomerkki.[49]

Punaisten joukkohaudoilla muistomerkkejä on Kemissä, Kemijärvellä, Rovaniemellä ja Tervolassa.[50] Rovaniemen III hautausmaalla sijaitseva muistomerkki on kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen työ vuodelta 1954.[51] Kemissä ammutut punaiset saivat oman muistomerkkinsä Selkäsaaren teloituspaikalle vuonna 2018.[52]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Aatsinki 2009, s. 180.
  2. ↑ a b c Jouste, Marko: Lappi maailmansodan vuosina Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 23.12.2018.
  3. ↑ a b c Aatsinki 2009, s. 110–116.
  4. ↑ Aatsinki 2009, s. 64–68, 72.
  5. ↑ Aatsinki 2009, s. 74.
  6. ↑ Aatsinki 2009, s. 150–160.
  7. ↑ Aatsinki 2009, s. 162–163.
  8. ↑ a b c d e Jouste, Marko: Vuoden 1918 sota ja nälkäaika Pohjois-Suomessa Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 23.12.2018.
  9. ↑ Aatsinki 2009, s. 84–85.
  10. ↑ Aatsinki 2009, s. 97.
  11. ↑ Aatsinki 2009, s. 79.
  12. ↑ Torniosta tuli Venäjän imperiumin ulkomaanyhteyksien solmukohta maailmansodan sytyttyä Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. 2016. Suomi Finland 100. Viitattu 23.12.2018.
  13. ↑ Soikkanen, Timo; Stolt, Eeva: Haamuarmeijan paluu 31.12.2013. Ennen ja nyt. Viitattu 23.12.2018.
  14. ↑ Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit : brittitiedustelu Suomessa 1918–1941, s. 13–14. Jyväskylä: Atena, 2014. ISBN 978-952-30002-5-4.
  15. ↑ Leninin paluu maanpaosta takaisin Venäjälle huhtikuussa 1917 Työväenliikkeen 100 itsenäisyyden vuotta. 2017. Työväenjärjestöjen neuvottelukunta. Viitattu 23.12.2018.
  16. ↑ Siirilä, Tapio: Vuodet 1917 ja 1918 Lapissa ja Suomessa Tapion politiikkasivut. 18.11.2017. Tapio Siirilä. Viitattu 23.12.2018.
  17. ↑ Ahokas, Liisa: Pietarin diplomaatit jumiutuivat maaliskuussa 1918 Toijalaan 28.3.2018. Akaan Seutu. Viitattu 23.12.2018.
  18. ↑ Sata vuotta sitten: Tunteet kuumina Torniossa – aseellisia kahakoita rajan valvonnasta 22.1.2018. Suomen tulli. Viitattu 23.12.2018.
  19. ↑ Aatsinki 2009, s. 138–147.
  20. ↑ a b c d e f g Aatsinki 2009, s. 181–188.
  21. ↑ Aatsinki 2009, s. 128–130.
  22. ↑ Aatsinki 2009, s. 135–136.
  23. ↑ Aatsinki 2009, s. 169–170.
  24. ↑ Aatsinki 2009, s. 176–178.
  25. ↑ Lehtola 1994, s. 53.
  26. ↑ a b c d e Aatsinki 2009, s. 178–181.
  27. ↑ a b c d e Lappalainen 1981, s. 107–108.
  28. ↑ a b c d e Pirkkiö, Benjamin: ”Leo Pekkala – Vakaumuksen vuoksi teloitettu Rovaniemen Reippaan perustajajäsen”, Työväentalolta urheiluareenoille : Rovaniemen Reippaan historia vuodesta 1907, s. 24–28. Rovaniemi: Rovaniemen Reipas, 2012. ISBN 978-952-93160-6-9. Teoksen verkkoversio (PDF).
  29. ↑ Westerlund, Lars: Norden och krigen i Finland och Baltikum åren 1918–19, s. 110. Helsinki: Valtioneuvoston kansia, 2004. ISBN 952-53544-9-0. Teoksen verkkoversio (PDF).
  30. ↑ Lappalainen 1981, s. 109.
  31. ↑ a b Hiltula, Kimmo: Sata vuotta sitten Lapissa käytiin kaksi taistelua – suomalaiset joutuivat venäläisten tulitukseen Tornion ratapihalla 11.2.2018. Yle Uutiset. Viitattu 23.12.2018.
  32. ↑ Lehtola 1994, s. 55–60.
  33. ↑ a b Lappalainen 1981, s. 110–111.
  34. ↑ Aatsinki 2009, s. 207–210.
  35. ↑ a b c Aatsinki 2009, s. 181–199.
  36. ↑ a b Harjula, Mirko: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917–1922, s. 52–54, 71. Helsinki: Suomalaiset Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-74674-2-7.
  37. ↑ Niinikangas, Kari: Petsamo Suomelle! Tohtori Thorsten Renvallin johtama Petsamon retki keväällä 1918 (PDF) 8.12.2014. Tampereen Suomalainen Klubi. Arkistoitu 23.12.2018. Viitattu 23.12.2018.
  38. ↑ a b c d e Aatsinki 2009, s. 210–215.
  39. ↑ Aatsinki 2009, s. 223–224.
  40. ↑ Aatsinki 2009, s. 224.
  41. ↑ a b c Holma, Petteri: Jussi Hagberg halusi runoilijaksi, mutta helmikuussa 1918 hänestä tuli Lapin ainoa pyöveli (julkaistu ensimmäisen kerran 9.2.2008) 27.1.2018. Aamulehti. Arkistoitu 23.12.2018. Viitattu 23.12.2018.
  42. ↑ a b c d Aatsinki 2009, s. 215–221.
  43. ↑ a b c d e Lehtola 1994, s. 60–63.
  44. ↑ Emilia, Karhu: Pohjoisen papit vetosivat kirjeellä punavankien puolesta: ”Säästettäköön ihmishenget” 1.2.2018. Kotimaa. Viitattu 23.12.2018.
  45. ↑ Hedman, Ossi: Kemin kaupungin historia : 2. osa, s. 830. Kemi: Kemin kaupunki, 1976. ISBN 951-99060-1-0.
  46. ↑ Ervasti, Antti: Suomessakin sopimattomia patsaita 13.5.2007. Kaleva. Viitattu 23.12.2018.
  47. ↑ Vapaussodan sankaripatsas Rovaniemen julkiset taideteokset. Rovaniemen taidemuseo. Viitattu 21.12.2018.
  48. ↑ Kemin kirkko Kemin seurakunta. Viitattu 23.12.2018.
  49. ↑ Sirola, Anna: Puhukoon paatinen pylväs : vuoden 1918 vapaussodan sankarihautojen muistomerkit ja vapaudenpatsaat, s. 129. Rovaniemi: Väyläkirjat, 2017. ISBN 978-952-71683-5-6.
  50. ↑ Lista punaisten muistomerkeistä Punaisten muistomerkit. 4.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 23.12.2018.
  51. ↑ Vuoden 1918 sodassa vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerkki Rovaniemen julkiset taideteokset. Rovaniemen taidemuseo. Viitattu 23.12.2018.
  52. ↑ Kemissä paljastettiin teloitettujen punaisten muistomerkki 9.10.2018. Kansan Uutiset. Viitattu 23.12.2018.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_sisällissota_Lapissa&oldid=22120705”