Leo Pekkala

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Leo Pekkala
Leo Pekkala.JPG
Henkilötiedot
Syntynyt 10. marraskuuta 1896
Rovaniemi
Kuollut 12. helmikuuta 1918 (21 vuotta)
Rovaniemi
Ammatti asemamies
Muut tiedot
Järjestö Rovaniemen työväenyhdistys, Rovaniemen punakaarti

Leo Johannes Pekkala (10. marraskuuta 1896 Rovaniemi12. helmikuuta 1918 Rovaniemi[1]) oli suomalainen työväenliikkeen vaikuttaja, joka oli yksi Rovaniemen työväenyhdistyksen ja Rovaniemen punakaartin johtohahmoista. Vuoden 1917 yleislakon jälkeen hän toimi Rovaniemen miliisipäällikkönä. Pekkala teloitettiin sisällissodan alkupäivinä jääkäriluutnantti K. M. Walleniuksen käskystä.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekkala syntyi Rovaniemellä rakennusurakoitsija Matti Pekkalan (1863–1925) ja Maria Eveliina (Liinu) Lukkarinniemen (1871–1929) perheeseen. Hänen isänsä ei osallistunut politiikkaan, vaikka kannattikin sosialidemokraatteja. Pekkalan äiti puolestaan oli lestadiolainen suurtalonpojan tytär. Kouluaikoinaan hän urheili aluksi Rovaniemen Jyryn riveissä, mutta koki epäoikeudenmukaiseksi, kun seuraan ei otetettu jäseniksi työläisperheiden lapsia. Vuonna 1907 Pekkala olikin mukana työläisseura Rovaniemen Reippaan perustavassa kokouksessa, vaikka oli itse vasta 11-vuotias. Hän osallistui aktiivisesti myös Rovaniemen Työväen Näyttämön toimintaan ja oli kiinnostunut tolstoilaisuudesta ja kasvissyönnistä.[2]

Kun jääkäreiden värvääminen aloitettiin Lapissa vuonna 1915, halusi myös Pekkala lähteä mukaan. Hän oli kuitenkin alaikäinen, eikä saanut äidiltään suostumusta. Pekkala suuntasi Saksan sijaan Itä-Karjalan, jossa hän sai paikan kirjurina Muurmannin radan rakennustyömaalla. Samalla hän radikalisoitui nähtyään ratatyöläisten surkeat olosuhteet ja raa'an kohtelun, johon liittyi pahoinpitelyjä ja jopa kuolemia. Suomeen palattuaan Pekkala työskenteli aluksi Tornion tullissa ja sai vuoden 1917 alussa paikan Rovaniemen rautatieaseman kirjurina. Hän liittyi rautatieläisten ammattiosastoon ja nousi nopeasti myös Rovaniemen työväenyhdistyksen keskeisimpien hahmojen joukkoon. Pekkalasta tuli muun muassa raittiusjaosto puheenjohtaja. Hän jatkoi myös teatteriharrastustaan ja osallistui kesällä 1917 Viipurin teatteripäiville, jonne Rovaniemen Työväen Näyttämön kutsui paikkakunnalta kotoisin ollut näyttelijä Viola Kariniemi.[2]

Yleislakko ja sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1917 Pekkala tutustui Karl Marxin ajatuksiin, kun sensuuri oli vihdoin lakkautettu helmikuun vallankumouksen myötä. Hieman ennen marraskuun yleislakkoa Työväen Näyttämön suojissa perustettiin työväen järjestyskaarti, josta myöhemmin syntyi Rovaniemen punakaarti. Sen johtajaksi valittiin työväennäyttämön johtaja Kaarlo Kurki, ja Pekkalasta tuli kaartin operatiivinen johtaja. Yleislakon alkaessa 15. marraskuuta punakaarti otti pian Rovaniemellä vallan, ja hänet nimitettiin poliisin korvanneen miliisin päälliköksi. Sisällissodan sytyttyä tammikuun lopussa 1918 Rovaniemellä olleet venäläiset sotajoukot myivät aseensa suojeluskuntalaisille, jotka Pekkalan lisäksi vangitsivat muun muassa nimismiehenä toimineen työväenyhdistyksen puheenjohtajan Heikki Marttilan. Työväentalolla käydyn lyhyen tulitaistelun jälkeen myös punakaartilaiset saivat muutaman vangin, joiden vaihtamisen yhteydessä Pekkala pääsee vapaaksi. Suurin osa Rovaniemen punakaartin jäsenistä pakeni 30. tammikuuta junalla Kemiin hakemaan lisää aseistusta, mutta Pekkala piiloutui muutaman miehen kanssa kaupungin ulkopuolelle.[2]

2. helmikuuta Kemin punakaartilaisilla vahvistettu 160 miehen osasto lähti junalla kohti Rovaniemeä, tarkoituksenaan vallata matkan aikana myös valkoisten hallussa ollut Tervola. Pekkala miehineen nousi junaan Paakkolassa hieman ennen kuin se Tervolan Kaisajoella joutui valkoisten väijytykseen. Syntyneessä taistelussa sai surmansa ainakin toistakymmentä punaista, minkä jälkeen loput palasivat Kemiin. Pekkala yritti jatkaa matkaa kohti Etelä-Suomea liittyäkseen siellä taisteleviin punaisiin, mutta joutui pidätetyksi Kempeleen rautatieasemalla. Hänet kuljetettiin Rovaniemelle, jota nyt piti hallussaan valkoisten Pohjois-Suomen esikunta päällikkönään niin ikään Tervolan taisteluun osallistunut jääkäriluutnantti K. M. Wallenius. Esikunnan tiloissa kokoontui myös sotaoikeus, joka ensimmäisenä tuomitsi kuolemaan työväenyhdistyksen puheenjohtajan Heikki Marttilan. Seuraavana tuomittiin Pekkala ja ravintoloitsija Antti Räty. Kaikki kuolemantuomiot määräsi Wallenius, mutta oikeuden kokoonpanoon kuuluivat tuolloin myös varatuomari Ilmari Jyrhämä ja Rovaniemen vankileirin päällikkönä toiminut Artturi Moberg. Tuomioiden syinä oli ”maankavaltaminen”, joka käytännössä tarkoitti pelkästään toimimista työväenyhdistyksen ja järjestyskaartin johdossa. Pekkalan kohdalla raskauttavana tekijänä oli myös asema miliisipäällikkönä, ja lisäksi häntä syytettiin Suomen urheiluelämän hajottamisesta Rovaniemen Reippaan johtokunnan jäsenenä.[2]

Teloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolemaantuomituista Heikki Marttila teloitettiin jo 5. helmikuuta, mutta yksikään Rovaniemen suojeluskuntalaisista ei suostunut ampumaan Pekkalaa ja Rätyä. Teloittajaksi tilattiin Kemijärveltä ylikonstaapeli Juho Hagberg, joka aikaisemmin oli työskennellyt metsäyhtiöiden palveluksessa savottapoliisina ja oli tullut tunnetuksi metsätyömailla liikkuneiden työväenliikkeen agitaattoreiden ahdisteluista ja pahoinpitelyistä. Teloittaja saapui Rovaniemelle aamuyöllä 12. helmikuuta. Poliisiasemalta lähdettäessä Räty rukoili armoa ja kaatui portailla, jolloin Pekkala kielsi rääkkäämästä häntä enempää. Tämän jälkeen Hagberg ampui Rädyn poliisilaitoksen edustalla, ja ruumis kuljetettiin läheisen Ounasjoen avantoon.[2]

Kahlehdittu Pekkala käveli perässä saman avannon ääreen, jossa teloittaja ampui häntä päähän. Kahleiden poistamisen jälkeen Pekkalan ruumis upotettiin samaan avantoon. Seuraavana aamuna hänen 10-vuotias veljenä Väinö kävi potkimassa avantoon myös paikalle jääneen verisen lumen.[2] Wallenius ilmoitti teloituksista pylväisiin naulatuilla julisteilla, joissa kerrottiin, kuinka Pekkala ja Räty oli ammuttu maankavaltajina. Hänen mukaansa ilmoitusten vaikutus ihmisiin oli hyvä.[3] Kaikkiaan Rovaniemellä teloitettiin 35 punakaartin jäsentä, mutta Marttilan, Pekkalan ja Rädyn jälkeen muiden ruumiita ei enää upotettu Ounasjokeen, vaan ne peitettiin joukkohautaan. Pekkalan ruumis löydettiin myöhemmin syyskuussa noin kilometrin päästä joen alajuoksulta, mistä poliisit kuljettivat sen punaisten joukkohautaan. Lopulta toukokuussa 1919 omaiset saivat luvan siirtää sen Pekkaloiden sukuhautaan Rovaniemen III hautausmaalle.[2]

Kuolemantuomiot antanut Wallenius yleni myöhemmin kenraaliksi ja kuului myös äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen merkittävimpiin vaikuttajiin. Vaikka Rovaniemellä teloitettiin kymmeniä punakaartilaisia, hän on myöhemmissä muistelmissaan myöntänyt olevansa vastuussa ainoastaan Pekkalan ja Rädyn kuolemista.[3] 1930-luvulla Wallenius oli tavannut Leo Pekkalan veljen Matti Pekkalan Helsingin yliopiston Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan illanvietossa Ostrobotnialla ja pyytänyt tältä anteeksi Leon teloitusta.[2]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leo Pekkala oli kihloissa sairaanhoitaja Senja Hirvelän kanssa, mutta pariskunta ei milloinkaan ehtinyt naimisiin.[2] Hänen veljistään Matti Pekkala (1905–1978) toimi 1950-luvulla Rovaniemellä ilmestyvän Lapin Kansan päätoimittajana ja vuorineuvos Väinö Pekkala (1908–2000) vaikutti pitkään rakennusteollisuudessa.[4]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lindstedt, Risto: Teloitus ja unohdus. Suomen Kuvalehti, 30.5.2003, nro 22.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pekkala, Leo Johannes Suomen sotasurmat 1914-1922. Viitattu 22.11.2016.
  2. a b c d e f g h i Pirkkiö, Benjamin: ”Leo Pekkala – Vakaumuksen vuoksi teloitettu Rovaniemen Reippaan perustajajäsen”, Työväentalolta urheiluareenoille - Rovaniemen Reippaan historia vuodesta 1907, s. 24–28. Rovaniemi: Rovaniemen Reipas ry, 2012. ISBN 978-952-93160-6-9. Teoksen verkkoversio.
  3. a b Lehtola, Veli-Pekka: Wallenius: kirjailijakenraali Kurt Martti Walleniuksen elämä ja tuotanto, s. 61–62. Oulu: Kustannus Pohjoinen, 1994. ISBN 951-74919-80. Teoksen verkkoversio.
  4. Pekkalan sukuhauta Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 22.11.2016.