Jussi Hagberg

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jussi Hagberg
Henkilötiedot
Syntynyt 6. lokakuuta 1880
Rovaniemi
Kuollut 3. joulukuuta 1925 (45 vuotta)
Helsinki
Ammatti ylikonstaapeli, nimismies, kirjailija
Puoliso Ida Peuraniemi (1901–)
Lapset Aale Hakava

Juho ”Jussi” Hagberg (6. lokakuuta 1880 Rovaniemi3. joulukuuta 1925 Helsinki[1]) oli suomalainen poliisi, valokuvaaja ja kirjailija. Hän työskenteli 1910-luvulla ylikonstaapelina Kemijärvellä ja myöhemmin vielä muutaman vuoden ajan Malmin apulaisnimismiehenä Helsingissä. Hagberg oli yksi Kemijärven suojeluskunnan päälliköistä, joka tunnettiin Lapissa kiihkeänä työväenliikkeen vastustajana. Hän toimi lakonmurtajana metsätyömailla ja sisällissodan aikana Hagberg teloitti useita työväenliikkeen aktiiveja ja punakaartilaisia. Häntä on luonnehdittu työväenliikkeen vastaisen taistelun henkilöitymäksi[2] ja Hagbergista on myös käytetty nimitystä ”Lapin pyöveli”.[3]

Hagbergin ainoaksi jäänyt teos Jätkän kirous julkaistiin hänen kuolinvuonnaan 1925. Hagberg on Jakob Fellmanin jälkeen toinen Rovaniemellä syntynyt kirjailija.[4] Hänen poikansa oli taidemaalari ja professori Aale Hakava.[5]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hagbergin vanhemmat olivat eläinvälskäri Hermanni Hagberg ja Anna Maria Hyvärinen. Vuonna 1901 hän avioitui Ida Maria Peuraniemen (1879–1962) kanssa.[6] Hagberg kävi kansakoulun, jonka jälkeen hän työskenteli Kemi Oy:n palveluksessa vuosina 1898–1907 ja Rovaniemen poliisilaitoksella vuoteen 1912 saakka. Vuosina 1912–1920 Hagberg toimi poliisikonstaapelina Kemijärvellä ja 1920 lähtien Rovaniemen apulaisnimismiehenä, kunnes hänet joulukuussa 1921 valittiin Malmin apulaisnimismieheksi.[7]

Hagberg oli innokas harrastajavalokuvaaja. Hänen kuvaamiaan Kemijärven katunäkymiä myytiin postikortteina ja Hagberg kuvasi myös kemijärveläisiä merkkihenkilöitä sekä otti kuvia erilaisilta kesäjuhlilta ja retkiltä. Kuvausoppinsa hän oli luultavasti hankkinut Kemijärvellä valokuvaamoa pitäneeltä Frans Otto Lassilalta (1877–1973). Lapin maakuntamuseon kokoelmissa on 270 Hagbergin negatiivia. Hän teki myös suutarin ja puusepän töitä.[1] Vuonna 1925 Hagberg julkaisi romaanin Jätkän kirous, jonka hän omisti ”kiveliön lumoihin joutuneille tukkilaisille”. Se ilmestyi vain viisi päivää ennen Hagbergin kuolemaan.[6] Keravalla asuessaan hän avusti ahkerasti myös Keski-Uusimaa-sanomalehteä.[8] Yli neljällesadalle kirjoittamalleen runolle Hagberg ei saanut kustantajaa, mutta julkaisi niitä lehdissä. Hän kirjoitti myös kertomuksia, novelleja ja näytelmiä,[6] joita julkaistiin muun muassa Suomen Kuvalehdessä. Vuonna 1923 Hagberg esiintyi koskenlaskukohtauksen venemiehenä Erkki Karun ohjaamassa elokuvassa Koskenlaskijan morsian.[7]

Arvi Järventauksen vuonna 1925 julkaisemaa teosta Runoilija Aatami Kuuskosken elämä pidetään Hagbergin elämäkertana, sillä se perustuu hänen käsikirjoitukseensa. Hän kuoli vielä saman vuoden joulukuussa 45-vuotiaana Helsingin diakonissalaitoksella.[7] Hagberg oli loukannut jalkansa junasta hypättyään, mutta kieltäytyi tulehtuneen jäsenen amputoinnista kohtalokkain seurauksin.[6] Hagberg on haudattu Tuusulan vanhalle hautausmaalle.[9]

Toiminta sisällissodan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hagberg oli ennen ylikonstaapelin virkaansa toiminut savottapoliisina metsätyömailla muun muassa vuosina 1906–1909 tukkityöläisten lakon aikana. Hän tuli tunnetuksi kovista otteistaan lakkoilevia metsätyömiehiä ja työväenliikkeen agitaattoreita kohtaan. Erityisesti Hagbergin lakon aikainen toiminta oli aiheuttanut katkeruutta työläisissä.[10][11] Venäjän 1917 helmikuun vallankumouksen synnyttäneen yhteiskunnallinen kuohunnan myötä Kemijärven työväestö vaati maaliskuun lopulla Hagbergin erottamista konstaapelinvirastaan. Hän kuitenkin sai pitää tehtävänsä ja vastasi provosoimalla työläisiä muun maussa pystyttämällä heidän käyttämänsä punaisen lipun käymälänsä katolle.[2] Vielä myöhemmin kevään aikana Hagbergin toiminnasta tehtiin valituksia ja hän joutui Oulun läänin kuvernöörin Matts von Nandelstadhin määräämän tutkimuksen kohteeksi. Hagberg oli tuolloin muun muassa keskeyttänyt työväentalolla pidetyt iltamat. Yleislakon aikana marraskuussa 1917 valtaan noussut työväenneuvosto päätti lopulta pidättää Hagbergin ja erään toisen poliisin viroistaan. Lakon aikana Kemijärvelle perustettiin myös suojeluskunta, jonka johtoon tuli Hagbergin lisäksi apteekkari Oskari Vierto.[11]

Sisällissodan sytyttyä tammikuussa 1918 valta Kemijärvellä siirtyi suojeluskunnalle ja työväenneuvoston johtohenkilöt vangittiin 12. helmikuuta.[11] Hagberg itse matkusti samaan aikaan Rovaniemelle teloittamaan jääkäri K. M. Walleniuksen johdolla tuomitut punakaartin johtohenkilöt Leo Pekkalan ja Antti Rädyn, kun yksikään paikallisista suojeluskuntalaisista ei suostunut ampumaan heitä. Yöllä 12. helmikuuta rekikyydillä Rovaniemelle saapunut Hagberg ampui armoa anoneen Rädyn poliisiaseman portaille ja Pekkalan puolestaan Ounasjoen jäällä olleen avannon reunalla, jonne ruumis sitten upotettiin. Muutaman päivän kuluttua Hagberg suoritti Rovaniemellä ainakin neljä teloitusta lisää. Hän teki kaikki teloituksensa myöhään aamuyöllä.[10]

Talven aikana Hagberg oli mukana myös valkoisten Itä-Karjalan sotaretken suunnittelussa, joka oli jaettu viiden piirin vastuulle. Hän oli yksi Peräpohjolan piirin johtohahmoja yhdessä muun muassa Hugo Sandbergin ja K. M. Walleniuksen kanssa.[2] Helmikuussa Hagberg johti vielä Walleniuksen lähettämää 60 miehen retkikuntaa, jonka tarkoituksena oli ottaa Kuolajärvi takaisin valkoisten haltuun.[12]

Sisällissodan viimeisinä päivinä Kemijärvellä ryhdyttiin kiirehtimään jo helmikuussa vangittujen työväenyhdistyksen johtomiesten teloituksia, ennen kuin kuolemantuomiot kieltänyt määräys tuli voimaan. Kemijärven suojeluskunnan jäsenistä koottu sotaoikeus kokoontui pikavauhtia 8. toukokuuta ja vahvisti kuolemantuomiot maalari Matti Ollankedolle, sekatyömies Antti Petter Mikkoselle, kelloseppä Heikki Räsäselle, työmies Isak Moilaselle ja teurastaja Juho Kansaselle. Ainoa syy oli heidän toimintansa työväenliikkeessä muun muassa edellisen syksyn yleislakon aikana. Miehet eivät olleet kuuluneet punakaartiin, eikä heidän taustallaan ollut muutakaan aseellista toimintaa, väkivaltaisuuksia tai omaisuusrikoksia.[2] Miehet teloitettiin seuraavana yönä Hagbergin johdolla 3,5 kilometrin päässä kirkonkylästä sijaitsevassa metsässä. Hagbergin lisäksi mukana oli kaksi Kittilästä kotoisin ollutta miestä, Väinö Neitiniemi ja Benjam Mattila, jotka osallistuivat neljään ensimmäiseen telotukseen.[11] Hagberg ampui itse viimeisenä Ollankedon, jonka hän muistiinpanoissaan kirjoitti ”keikanneen hyvin kuin torakan”.[2]

Matti Ollankedon leski Selma Ollanketo teki miehensä teloituksesta myöhemmin valituksen ja syyskuussa 1918 tapauksesta suoritettiin tukinta Rovaniemen nimismiehen Anders Nisulan johdolla. Lokakuussa hän valitti vielä prokuraattori Matti Turkialle, mutta Hagbergiä tai muita Kemijärven sotaoikeuden jäseniä ei saatu vastuuseen. Sotaoikeuden jäsen Armo Sjöman kuitenkin myönsi, ettei heillä ollut mitään valtuuksia toimia sotaoikeutena tai langettaa kuolemantuomioita. Hagberg sen sijaan puolusteli teloituksia yksittäistapauksina.[11] Hänen sisällissodan aikainen päiväkirjansa on Sota-arkiston kokoelmissa.[7]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jätkän kirous : kuvaus kiveliönkiertäjän elämästä. Jyväskylä: Gummerus, 1925. (2. painos: Pohjoiset kirjailijat, Rovaniemi, 1976.)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Juho Hagberg (s. 1880, k. 1925) 29.4.2009. Suomen valokuvataiteen museo. Viitattu 20.10.2009.
  2. a b c d e Aatsinki, Ulla: Tukkiliikkeestä kommunismiin. Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918, s. 72, 78, 192, 217–219. Tampere: Tampere University Press, 2009. ISBN 978-951-44757-4-0. Teoksen verkkoversio.
  3. Holma, Petteri: Lapin pyöveli: Jussi Hagberg halusi runoilijaksi, mutta päätyi teloittajaksi. Lapin Kansa, 9.2.2008. Viitattu 7.12.2016.
  4. Etto, Jorma: Pohjoisen kuvaajia: Jussi Hagberg. Lapin Kansa, 8.11.1966. Artikkelin verkkoversio Viitattu 7.12.2016.
  5. Kuka kukin on (Aikalaiskirja) : Who's who in Finland / 1954 Projekt Runberg. Viitattu 7.12.2016.
  6. a b c d Mourujärvi, Lea (toim.): ”Jos tikka on kirjava, elämä on kirjavampi.” Elämäntarinoita Kemijärveltä, s. 50–56. Kemijärvi: Kemijärven Rotaryklubi, 2004. ISBN 952-91-7355-5.
  7. a b c d Etto, Jorma: Jussi Hagbergin ”Jätkän kirous”. Lapin Kansa, 1976. Artikkelin verkkoversio Viitattu 7.12.2016.
  8. Puronen, Matti: Keski-Uusimaan päätoimittajat mukana Keravan itsenäisyyshankkeessa 20.11.2008. Keski-Uusimaa. Viitattu 20.10.2009. [vanhentunut linkki]
  9. Juho Hagberg Billion Graves. Viitattu 7.12.2016.
  10. a b Pirkkiö, Benjamin: ”Leo Pekkala – Vakaumuksen vuoksi teloitettu Rovaniemen Reippaan perustajajäsen”, Työväentalolta urheiluareenoille – Rovaniemen Reippaan historia vuodesta 1907, s. 27–28. Rovaniemi: Rovaniemen Reipas ry, 2012. ISBN 978-952-93160-6-9. Teoksen verkkoversio.
  11. a b c d e Autti, Mervi: Suuret herrat susia, pienet herrat piruja: Kahdeksan näkökulmaa elettyyn elämään, s. 62–69, 76–79. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 1995. ISBN 952-48400-3-9.
  12. Lehtola, Veli-Pekka: Wallenius: kirjailijakenraali Kurt Martti Walleniuksen elämä ja tuotanto, s. 64. Oulu: Kustannus Pohjoinen, 1994. ISBN 951-74919-80. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]