Psykiatristen sairaaloiden historia Suomessa

Psykiatristen sairaaloiden historia Suomessa käsittelee Suomen psykiatristen sairaaloiden historiaa. Keskiajan lopulla Suomessa ja muualla Euroopassa alettiin eristää mielisairaita perustamalla mielisairaaloita. Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. Jonkinlaisia tilastoja mielisairaiden lukumäärästä alettiin tehdä 1860-luvulla. 1880-luvulla tuli voimaan uusi keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta.

Työterapiaa Suomessa ryhdyttiin toteuttamaan 1920-luvun lopulla. Vuonna 1937 säädettiin mielisairaslaki, minkä jälkeen kaikki hoidossa olevat mielisairaat tulivat lääkärinhoidon valvontaan. Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennalta ehkäisevään työhön luotavaksi terveyskeskus- eli "avohoito"verkoston. Kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla mukaan hoitoon. A- ja B-mielisairaalat syntyivät.

Keskiajalta 1700-luvulle

Keskiajalla ja vielä myöhemminkin vastuu mielisairaiden hoidosta oli Suomessa uskonnollisilla yhdyskunnilla, mikä perustui ajatukseen laupeudesta.

Keskiajan lopulla Suomessa ja muualla Euroopassa alettiin eristää mielisairaita perustamalla mielisairaaloita. Niitä kutsuttiin "Pyhän Hengen huoneiksi". Suomessa tällaisesta sairaalasta on ensimmäinen maininta vuodelta 1396. Sairaalat sijaitsivat kaukana kaupungeista, ja sairaalaan jouduttuaan potilas vietti siellä yleensä lopun elämäänsä.

Vielä 1700-luvulla mielisairaat eristettiin muun muassa spitaalisten kanssa. Seilin saaressa Turun saaristossa oli 1600-luvulla perustettu leprasiirtola, jonne potilaat joutuivat tuomaan mukanaan ruumisarkun tai puutavaraa arkun rakentamista varten, sillä sieltä ei ollut paluuta. Vuonna 1755 saarelle avattu mielisairaala jatkoi toimintaansa vuoteen 1962. Tämän jälkeen mielisairaalan rakennukset ovat olleet Turun yliopistoon kuuluvan Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä.

1800-luku

Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. 1800-luvun lopulla hoitomaksut oli porrastettu varallisuuden mukaan niin että ylimmän maksuluokan säätyläiset maksoivat ainakin osan hoidostaan itse. Maksavat asiakkaat vähensivät pakkokeinojen suosiota mielisairaaloissa.

Vuonna 1856 Helsingin Lapinlahden sairaalan ylilääkäri Leonhard Fahlander lähetettiin toistamiseen opintomatkalle Eurooppaan. Iso-Britanniassa Fahlander otti selkoa tuolloin kiistanalaisesta pakkokeinottomasta eli non-restraint-järjestelmästä käyden Bedlamissa, St. Lukessa, Colney Hatchissa ja Hanwellissa. Hän julkaisi raporttinsa seuraavana vuonna sanomalehdessä..

Jonkinlaisia tilastoja mielisairaiden lukumäärästä alettiin tehdä 1860-luvulla. 1880-luvulla tuli voimaan uusi keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot, jotka jäivät pois vasta 1950-luvulla, kun maahan rakennettiin niin sanottu B-sairaalaverkko.

1800-luvun lopulta 1930-luvulle saakka vallitseva hoitomuoto oli potilaan "pakkokeinottomuus" eli potilaan pakottaminen sänkyyn ja pitkäkestoisiin kylpyihin. Pakkokeinottomuus johti eristämisen ja pakkopaidan sijasta rauhallisten ja rauhattomien potilaiden erottamiseen toisistaan ja jatkuvaan valvontaan. Kaikki akuuttipotilaat ja muut levottomat pakotettiin tavallisesti sänkyyn. Potilaita pidettiin päivittäin ”prolongeeratuissa” eli pitkitetyissä kylvyissä 10–12 tuntia. He söivät ruokansa ja saattoivat nukkua yönsäkin kylvyssä. Muualla Euroopassa kylpyammeiden päällä vedettiin purjekangaspeittoja ja jopa puisia kansia, joiden alta näkyivät vain päät. Suomessakin potilasta saatettiin pitää kylvyssä vuorokausikaupalla, viikkoja, ja jopa kuukausia.

Kun potilas rauhoittui, hänet siirrettiin joko ”konvalesenttiosastolle” ja kotiutettiin sieltä tai jos sairaus todettiin pitkäaikaiseksi, potilas siirrettiin pitkäaikais- tai työosastolle. Esimerkiksi Niuvaniemessä valvontaosastoille rakennettiin erityiset kylpyosastot ja vuonna 1909 kylpyhoidon mahdollistava levottomien naisten osastorakennus, jossa oli kylpysalin verran ammeita. Levottomia, enimmäkseen skitsofreniaa sairastavia potilaita ei aina ollut helppo pakottaa pysymään vuoteessa, joten potilaita vahtivassa hoitoajattelussa potilaat pakotettiin verkkosänkyihin eli hullunarkkuihin. Ne olivat puulaatikoita, mahdollisesti sisältä pehmustettuja, jonka laitojen yli pingotettiin naruverkko. Verkkosänkyä pidettiin pienempänä pahana kuin eristämistä. Se oli käytössä 1930-luvulle asti.

1900-luku

Makuuttamisen syrjäytti saksalaisen psykiatrin Hermann Simonin kehittämä aktiivinen työterapia, jota Suomessa ryhdyttiin toteuttamaan 1920-luvun lopulla.

1920–1930-luvulla muun muassa Kammion yksityismielisairaalassa Helsingissä hoidettiin morfiinista ja heroiinista riippuvaisia yläluokkaisia ihmisiä.

Vuonna 1937 säädettiin mielisairaslaki, minkä jälkeen kaikki hoidossa olevat mielisairaat tulivat lääkärinhoidon valvontaan. Pakkokeinoista ei enää tarvinnut raportoida Lääkintöhallitukselle. Sen jälkeen kenelläkään ei todennäköisesti ollut selkeää kokonaiskuvaa pakkokeinojen yleisyydestä. Vuonna 1969 Ilkka Taipale kritisoi asiaa ja esitti, että mielisairaalaosastoilla alettaisiin kirjaamaan ylös eristyksien ja lepositeiden käyttöä. Vuonna 1939 maa jaettiin mielisairaanhuoltopiireihin, jotka vastasivat työn kehittämisestä alueellaan.

Sota-aika

Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen suomalaiset evakuoivat lähes kaikki asukkaat ja kotieläimet Suomeen kuuluneelta Kivennavalta Karjalasta. Talot poltettiin, jotta ne eivät jäisi vihollisen hyödynnettäviksi. Kivennavan kunnalliskodin terveet vanhukset evakuoitiin jo 1,5 kuukautta aiemmin, 12. lokakuuta, mutta samalla poltettiin myös Kivennavan kunnalliskodin mielisairasosastolla olleet 12−15 ihmistä kuoliaiksi. Uhrit olivat 23−74-vuotiaita potilaita, jotka eivät päässeet pakenemaan, koska heitä säilytettiin suljetulla osastolla kalterien takana. Ennen vihollisen hyökkäystä hoitajat pakenivat ja hylkäsivät potilaat.

Talvisota aiheutti suuria vaikeuksia siviilien mielisairaanhoidolle, joka toimi jo ennen talvisotaa hoitokapasiteettinsa äärirajoilla. Talvisodan aikana mielisairaat kuuluivat ihmisryhmiin, joiden kohtelusta tingittiin kaikkein eniten, jotta resursseja vapautuisi muualle. Noin 1 200 potilasta evakuoitiin Karjalasta Rauhan, Viipurin ja Pälksaaren mielisairaaloista Länsi- ja Etelä-Suomen mielisairaaloihin. Kuusi muuta mielisairaalaa joutui luovuttamaan huomattavasti potilaspaikkoja sotasairaaloiden leikkaus- ja sisätautipotilaille. Mustasaaren sairaala Vaasassa jouduttiin tyhjentämään kokonaan armeijan käyttöön. Harjavallan, Rauhan, Kivelän, Lapinlahden, Pitkäniemen, Oulun ja Hämeenlinnan mielisairaalat luovuttivat osastoja sotapsykiatrian käyttöön. Lisäksi miespuolisia lääkäreitä ja mielisairaanhoitajia kutsuttiin suuri määrä armeijaan. Tilanahtauden ja henkilöstöpulan takia mielisairaalat siirsivät lievimmin sairaat potilaat kotihoitoon ja pitkäaikaisesti sairaat kunnalliskoteihin. Uusista potilaista hoidettiin vain kaikkein vaikeimmin oireilevat, jolloin hoitoon päässeet asiakkaat olivat jo hyvin huonossa kunnossa.

Tammikuussa 1940 puolustusministeriö tiedusteli, voitaisiinko osa mielenterveysongelmia sairastavista sijoittaa vankilarakennuksiin, jotta armeijalle vapautuisi lisää hoitopaikkoja. Lääkintöhallituksen pääjohtaja Oskari Reinikainen suhtautui siihen hyvin kielteisesti vedoten eettisiin ja käytännöllisiin syihin.

Jatkosotavuonna 1942 Nikkilän sairaalan potilaista kuoli joka neljäs eli 247 ihmistä nälkään ja kulkutauteihin. Potilaille syötettiin talven ajan usein vain harmaata jauhovelliä muutamien lantunpalojen kera. Yhteensä vuosina 1940−1945 Nikkilässä kuoli 739 potilasta. Eri puolilla Suomea kuoli tuhansia muita mielisairaaloiden potilaita nälkään. Siviilit eivät yleisesti kuolleet nälkään, vaan nälkäkuolemat rajoittuivat laitoksissa asuviin (ainakin mielisairaalapotilaisiin ja vankeihin), sotavankeihin sekä Itä-Karjalan siviileihin.

Jatkosodan aikana Suomen armeija syötti sotilaille lääkkeiksi luokittelemiaan päihteitä: kokaiinia, morfiinia, oopiumia ja heroiinia. Sodan jälkeen Helsingissä oli satoja asunnottomia morfiini- tai heroiiniriippuvaisia entisiä sotilaita ja vuosina 1945–1950 heroiinin käyttö levisi Helsingissä ensimmäistä kertaa laajalti. Muun muassa Nikkilän mielisairaalassa ja Kivelän mielisairasosastolla aloitettiin vieroitushoitojen tarjoaminen. Osaa hoito auttoi, osa riippuvaisista syrjäytyi ja/tai kuoli nuorena.

Sotien jälkeinen aika

Vuonna 1949 Pitkäniemen mielisairaalan ylilääkäri Ilmari Kalpa arvosteli, että sähköshokkeja ja eristämistä käytetään erittäin heikoin lääketieteellisin perustein, etenkin jos hoitohenkilökunta päättää hoidon aiheen. Eristäminen ei hänen mukaansa saanut riippua hoitohenkilökunnan mielipiteestä, vaan sallia vain ”lääkärin valvonnan alaisena”.

Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennalta ehkäisevään työhön luotavaksi terveyskeskus- eli "avohoito"verkoston. Kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla mukaan hoitoon. A- ja B-mielisairaalat syntyivät; A-mielisairaaloissa hoidettiin vastasairastuneet ja B-mielisairaaloissa pitkäaikaispotilaat. Kunnalliskotien mielisairaalaosastoista luovuttiin. Pal­ve­lut oli koh­den­nettu lähes yksi­no­maan psy­koo­seja sai­ras­ta­ville, ja ne oli­vat vah­van lai­tos­pai­not­tei­sia. 1950-luvulla alettiin käyttää psykoosilääkkeitä eli neuroleptejä, mikä helpotti potilaiden hallintaa. Päähoitona oli kuitenkin edelleen sähköhoito.

1950-luvulta alkaen Suomeen perus­tet­tiin vähi­tel­len useita psy­ko­te­ra­pian kou­lu­tusyh­tei­söjä, mikä paransi osaamista. Vuonna 1958 perustettiin Therapeia-säätiö ja vuonna 1967 Suo­men psy­koa­na­lyyt­ti­nen yhdis­tys.

Vuonna 1959 perustettiin ensimmäinen nuorisopsykiatrinen osasto Pitkäniemen sairaalaan.

1960-luvun psykiatrinen kulttuuri oli hyvin diagnostinen ja esineellistävä. Lääkärit kohtelivat potilaita tietoisen julmasti. Lääkäri saattoi esimerkiksi pistää potilastaan neulalla selkään vain havainnollistaakseen lääketieteen opiskelijoille, ettei katatonista skitsofreniaa sairastava reagoi kipuun. Psykiatri Claes Anderssonin mukaan potilaiden oikeusturva oli täysin olematon. Heillä ei ollut yhteiskunnallisissa elimissä lainkaan edustajia, jotka olisivat valvoneet edes heidän oikeuttaan riittävään ravintoon. Mielisairaalassa tarjottavaan ruoka-annokseen oli varattu vain puolet summasta, joka sai kulua tavallisessa sairaalassa. Vuonna 1967 joukko nuoria lääketieteilijöitä, muun muassa Claes Andersson, perustivat Marraskuun liikkeen, jonka avulla he pyrkivät auttamaan ja vapauttamaan alistettuja mielisairaita ja muita yhteiskunnan huono-osaisimpia. Esimerkiksi Andersson pyrki ylilääkärinä vähentämään keinotekoisia valta-asetelmia ja ylläpitämään luottamusta.

22. huhtikuuta 1966 Lapinlahden kunnalliskodin mielisairasosasto Koivulassa syttyi klo 23 jälkeen illalla tulipalo, jossa kuoli 31 ihmistä, joista 2 sairaalassa. 5 potilasta pelastui. Palo on Suomen eniten kuolonuhreja vaatinut tulipalo. Syttymissyy ei selvinnyt, mutta palo sai alkunsa tupakkahuoneesta, jossa sai tupakoida myös öisin ja jossa oli aiemminkin syttynyt tulipalo. Kunnan sosiaalilautakunta tai kunnalliskodin johtokunta ei ollut ryhtynyt toimenpiteisiin rahoittaakseen mielisairasosaston rakenteiden (mm. hirsirakennuksen palonarkojen pahviverhoiltujen seinien) muuttamista paloturvallisiksi, koska asukkaiden oli tarkoitus siirtyä vuoden sisällä Koljonvirran sairaalaan Iisalmeen. Yöhoitaja oli tulipalon syttyessä nukkumassa, mikä oli vakiintunutta korruptiota mielisairasosastolla. Kuolleet naispotilaat jäivät loukkuun, koska heidät oli lukittu tupakkahuoneen vieressä olleeseen kylpyhuoneeseen ja miehet kalteri-ikkunaisiin eristyshuoneisiin, joiden varauloskäyntejä hoitajat eivät saaneet auki. Poliisi ei tutkinnassaan löytänyt mitään, mikä olisi antanut aihetta syyttää ketään laiminlyönnistä. Siksi kukaan ei joutunut oikeuden eteen ja poliisi hautasi jutun selvittämättömänä.

1960-luvun lopussa Suomessa oli maailman toiseksi eniten mielisairaalapaikkoja suhteutettuna väestön lukumäärään, noin 20 000 potilaspaikkaa.

1970-luvulla valtaosa potilaista todella tuli hoitoon vastoin tahtoaan. 1970- tai 1980-luvulla ihmisoikeuksien näkökulma ei Suomessa noussut keskusteluun saati lainsäädäntöön, sillä Suomi ei ollut Euroopan neuvoston jäsen eikä sen siksi tarvinnut saattaa voimaan Euroopan ihmisoikeussopimusta.

Vuonna 1971 lääkintöhallitus asetti työryhmän suunnittelemaan psykiatrisen terveydenhuollon kehittämistä. Työryhmän ehdotuksen perusteella lääkintöhallitus hyväksyi vuonna 1977 mielisairaslain osittaisen uudistuksen, jossa muun muassa luovuttiin A- ja B-mielisairaalajaosta ja terveyskeskushoitoa tukevat hoitomuodot tulivat valtionosuuden piiriin.

Vuonna 1975 Lääkintöhallitus antoi pakkokeinoista ensimmäisen ohjekirjeen. Siinä korostettiin, että yksilö on Suomen oikeusjärjestyksen mukaan pääsääntöisesti vapaa ja että rajoitusten pitää perustua lakiin. Jos potilas ei halua ottaa hoitoa vastaan, on hoidon keskeyttämistä tai lopettamista harkittava.

Mielisairaanhoidon kehittyminen vakiintui 1960- ja 1970-luvulla. Vuonna 1976 määriteltiin psykiatrisen hoidon tavoitteita, jotka sisälsivät hoitojärjestelmän alueellistamisen, ehkäisevän työn kehittämisen ja lainsäädännön uudistamisen kiirehtimisen. Pian B-sairaaloista luovuttiin.

Vuonna 1977 mie­li­sai­ras­lakia uudistettiin osittain niin, että valtio alkoi myöntää kunnille rahallista apua mie­li­sai­rauk­sien lisäksi myös muiden mie­len­ter­vey­den häi­riöiden hoitoon. Uudistus korosti ennalta ehkäi­se­vää mie­len­ter­veys­työtä ja muutti täy­sin van­han ja kan­gis­tu­neen pak­ko­hoi­to­jär­jes­tel­män.

Sairaalakeskeisen hoitojärjestelmän purkaminen aloitettiin vuonna 1983, ja se jatkui 1990-luvun puolelle. Suunnitelmissa oli siirtää voimavaroja terveyskeskushoitoon, koska se on halvempaa, ja sairaalahoito altistaa laitostumiselle eli oma-aloitteisuuden katoamiselle. 1990-luvun alussa psykiatrinen hoito yhdistettiin osaksi yleissairaanhoitoa, kuntainliitot lakkautettiin ja luovuttiin suoraan sairaanhoitopiireille jaettavasta valtionosuudesta. Tällöin kunnat pystyivät päättämään vapaammin psykiatrian varojen käytöstä. Sen seurauksena mielisairaalaverkostoa harvennettiin, ja potilaspaikat ja hoitoajat lyhenivät. Sairaalapaikkoja vähennettiin jopa kolmasosaan siitä, mitä niitä enimmillään oli.

Avohoidon kehittäminen katkesi kuitenkin 1990-luvun alun laman ja säästöjen takia, eikä avohoidon rahoitusta lisätty suunnitellusti.

Psykiatrian oppikirjoissa mainittiin 1960-luvulle saakka, ettei Suomen mielisairaaloissa enää käytetä pakkokeinoja, ei ainakaan mekaanisia, kuten lepositeitä tai suojakäsineitä. Koska pakkokeinoja pidettiin menneisyytenä, niistä ei käyty keskustelua potilaan perusoikeuksien näkökulmasta ennen 1990-lukua. Vuonna 1997 selvitettiin Tampereen yliopistollisen sairaalan klinikoiden pakkotoimet ja rajoitukset ja huomattiin, että peräti 44 prosenttia työikäisistä potilaista joutui yhä pakkotoimien kohteeksi.

Aiheettomasti mielisairaaloihin toimitetut ihmisryhmät

Mielisairaaloihin päädyttiin joskus melko sattumanvaraisesti. Jos kunnan köyhäintalo oli täynnä, ihmisiä voitiin lähettää toisiin laitoksiin, kuten mielisairaalaan. Mielenterveyshäiriöitä sairastavien ja köyhien lisäksi potilaissa oli rikoksen tehneitä, Karjalan evakoita ja venäläisiä.

Vuoden 1953 lain nojalla pakkohoitoon määrättiin myös väärin perustein ja jopa taloudellisista syistä, koska mielisairaalain hoitomaksut olivat alhaisemmat kuin alkoholistihuoltoloissa, työlaitoksissa tai vajaamielislaitoksissa. Mielisairaaloihin toimitettiin pakkopäätöksillä alkoholisteja, jotka olisivat kuuluneet PAV-lakien piiriin, vajaamielisiksi kutsuttuja kehitysvammaisia, joita ei saatu vajaamielislaitoksiin sekä vanhoja ihmisiä, olisivat tarvinneet ennen kaikkea ruumiillisen tutkimuksen.

Mielisairaaloihin suljettiin myös lapsia. Ainakin vielä vuonna 1955 kehitysvammaisia lapsia asutettiin vanhainkoteihin ja mielisairaaloihin, mitä kehitysvammalaitos Rinnekodin johtaja Aino Miettinen arvosteli.

Eräs lapsena huostaanotetuksi joutunut mies on kertonut, kuinka hänet 1960-luvulla alle 10-vuotiaana siirrettiin vanhempien avioeron vuoksi kotoa ensin sijaiskotiin. Koulussa havaitun levottomuuden ja poissaolojen vuoksi hänet siirrettiin edelleen lastenkotiin, josta keskussairaalan lastenpsykiatriselle osastolle, josta karkaamisen eli "tunne-elämän epävakaisuuden" vuoksi mielisairaalan aikuisten suljetulle osastolle. Suljetulla osastolla pidettiin vakavia rikoksia tehneitä potilaita. Osaston aikuiset miehet hyväksikäyttivät poikaa seksuaalisesti. Lisäksi lapselle annettiin valtavia määriä erilaisia psyykenlääkkeitä pillereinä ja pistoksina. Lopulta hänet siirrettiin Pernasaaren koulukotiin, koska pelättiin, että hänet voidaan mielisairaalassa tappaa. Mielisairaalan aiheuttama traumatisoituminen ilmeni tunteja kestävinä pelko- ja tuskatiloina, mutta hän ei saanut missään vaiheessa terapiaa.

2000-luvulla

Avohoitopalveluja ei kyetty järjestämään riittävästi, joten tuhansia tuen tarpeessa olevia ihmisiä jäi ilman tarvitsemaansa hoitoa. Sen vuoksi psykiatrisia sairaalapaikkoja suunniteltiin Suomessa avattavan lisää, vaikka Euroopassa ja muualla maailmassa suuntauksena oli avopalveluiden kehittäminen.

Vuonna 2010 Suomen mielisairaaloissa oli hieman yli 4 000 potilaspaikkaa. THL:n vuoden 2009 suunnitelman mukaan määrä oli tarkoitus laskea 3000:een paikkaan.

Toukokuussa 2011 oikeusasiamies Petri Jääskeläiselle selvisi, että kuopiolaisessa Niuvaniemen sairaalassa oli suljettu asiakkaita vuosien ja kuukausien ajaksi eristyshuoneeseen. Eristys ei ollut täysin jatkuvakestoista. Eristyksissä asiakkaat pakotettiin laittomasti olemaan alasti tai alusvaatteisillaan. Mielenterveyslain mukaan eristyksessä tulee olla soveltuva vaatetus. Pisimpään yhä eristettynä "hoidossa" oleva henkilö oli vuonna 2011 ollut eristyshuoneessa yksin 54 vuotta ja 2 kuukautta. Hän teki vuonna 1955 jonkin jonkin rikoksen, minkä jälkeen hänet oli rangaistuksena viety Niuvaniemen eristyshuoneeseen. Oikeusasiamies ei raportissaan kertonut enempää hänestä; millä oikeutuksella häntä pidetään vangittuna loppuelämäkseen tai siitä onko hän yhä eristettynä tai "hoidettavana". Eristettyjen ei annettu pitää kännykkää, lehtiä tai muita oloaan helpottavia tavaroita, vaikka heillä on oikeus siihen.

Niuvaniemen sairaala oli myös ostanut vuodesta 2002 lähtien turvallisuuspalveluja (vartijoita) yksityiseltä yritykseltä, minkä laillisuus määrättiin selvittämään. Sairaala oli tehnyt kaikille erään osaston 25 potilaalle laittoman henkilötarkastuksen (vaatteet päällä) ja potilaiden oikeuksia oli rajoitettu koko osastoa koskevilla ohjeilla, vaikka ihmisiä tulee kohdella yksilöinä. Henkilöntarkastusten syitä ei ollut kirjattu ylös, vaan ne oli tehty mielivaltaisesti. Asiakkaat eivät saaneet valittaa siitä, että hoitajat olivat vieneet heidän kännykkänsä tai rajoittaneet heidän yhteydenpitoaan muihin ihmisiin. Asiakkaiden piti laittomasti pyytää erillistä lupaa siihen, että he saisivat liikkua vapaasti sairaalan alueella, pitää omaisuuttaan hallussaan tai vastaanottaa vieraita. Oikeusasiamies huomasi selvitettävää myös siinä, miten kehitysvammaisia nuoria asiakkaita sairaalassa kohdeltiin.

Suomessa toteutettiin vuonna 2010 eniten Euroopassa pakkohoitopäätöksiä. Heinäkuussa 2012 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) tuomitsi Suomen ihmisoikeusloukkauksesta, koska erään potilaan pakkohoidon jatkamiseen ei ollut pyydetty ulkopuolisen lääkärin arviota. Syyskuussa 2012 Suomen korkein hallinto-oikeus (KHO) puolusti päätöksellään suomalaista käytäntöä vastoin EIT:n tulkintaa. Ristiriidan selvittämiseksi Kataisen hallitus pyysi ihmisoikeustuomioistuinta käsittelemään uudestaan Suomelle antamansa langettavan päätöksen, mutta se ei nähnyt syytä käsitellä asiaa uudelleen. Oikeustieteilijöiden mukaan tämä tarkoittaa, että Suomessa päätöksiä jatkaa pakkohoitoa on vuosikausia tehty ihmisoikeuksista piittaamatta.

Lakiasiantuntija Jyrki Virolaisen mukaan on iso ongelma, että pakkohoidosta päättävän hallinto-oikeuden psykiatri perehtyy potilaan tilaan vain asiakirjojen perusteella ilman että tutkii itse potilasta. Hänen mukaansa mielenterveyslakia olisi jouduttu muuttamaan, jos KHO olisi taipunut, mistä olisi seurannut kunnille ja valtiolle lisäkustannuksia.

Psykoottisesti oireilevien vankien määrä kahdeksankertaistui Suomen vankiloissa vuodesta 2005 (19 vankia) vuoteen 2015 (151 vankia). Tutkijoiden mukaan syynä on se, että valtio vähentää mielisairaalapaikkoja, ja että oikeus määräsi mielentilatutkimuksia vuonna 2015 puolet vähemmän (noin 100 tutkimusta) kuin vuonna 2005 (200 tutkimusta). Syyntakeettomuuden selvittämättä jättäminen johtuu siitä, että valtio säästää, sillä yksi mielentilatutkimus maksaa keskimäärin 20 000 euroa.

Vuonna 2016 poliisi alkoi selvittää väärinkäytöksiä, joita oli tapahtunut vuosina 2009−2015 Turun kaupunginsairaalan suljetuilla psykiatrisilla osastoilla. Potilaita oli pahoinpidelty, lääkitty tajuttomiksi ja nöyryytetty. Potilaiden hoidosta puuttuivat tavoitteet ja suunnitelmat, eikä heillä ollut varsinaisesti hoito-suhdetta omahoitajaansa.