Eloonjäämisen haasteet

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eloonjäämisen haasteet
The Trials of Life
Eloonjäämisen haasteet -DVD-julkaisun kansikuva.
Eloonjäämisen haasteet -DVD-julkaisun kansikuva.
Tyyli Luontodokumentti
Kestoaika 50 minuuttia
Alkuperämaa Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Verkko BBC One
BBC HD
Esitetty 4. lokakuuta – 20. joulukuuta 1990
Jaksoja 12
Aiheesta muualla
IMDb

Eloonjäämisen haasteet (engl. The Trials of Life: A Natural History of Behaviour) on BBC:n tuottama ja David Attenborough’n käsikirjoittama ja juontama luontodokumenttisarja. Se ensiesitettiin Yhdistyneessä kuningaskunnassa lokakuusta 1990 alkaen.

Eloonjäämisen haasteet käsitteli eläinten käyttäytymistä. Se oli laaja-alaisesti luontoa käsitelleen, Life on Earth -sarjasta alkaneen dokumenttitrilogian kolmas osa; Attenborough’n myöhemmät sarjat ovat keskittyneet johonkin erityisalueeseen. Eloonjäämisen haasteiden jaksot esittelivät elämän kiertokulun eri vaiheita syntymästä lisääntymiseen.

Sarja tuotettiin yhteistyössä Australian Broadcasting Servicen ja Turner Broadcasting Systemin kanssa. Tuottaja oli Peter Jones. Taustamusiikin sävelsi George Fenton.

David Attenborough’n Elämä-sarjassa Eloonjäämisen haasteita edelsi Elävä planeetta (engl. The Living Planet, 1984) ja sitä seurasi Etelämantereen ihmeet (engl. Life in the Freezer, 1993).

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjan kuvauksiin käytettiin yli kolme ja puoli vuotta, minä aikana Attenborough matkusti yhteensä lähes 400 000 kilometriä. Tuotantoryhmän tavoitteena oli viedä luontodokumenttien kuvaamista eteenpäin Elävän planeetan viitoittamalla polulla, ja niinpä tuotannossa kohdattiin paljon uusia haasteita.

Metsästävien simpanssien kuvaaminen oli mahdollista yksinomaan Hedwige ja Christophe Boeschin ansiosta; he olivat viettäneet viisi vuotta Norsunluurannikolla ihmisapinoita tutkien. Panamassa vaeltajamuurahaisten elävistä yksilöistä muodostunutta pesää puolestaan kuvattiin endoskoopin avulla. Uudenlaisia linssejä käyttämällä saatiin myös kuvamateriaalia, jossa tarkennuksen kohteena olivat sekä etualalla lähikuvassa olleet muurahaiset että taustalla näkyvä Attenborough.

Norsulauman elämän tärkeimpiä hetkiä päästiin kuvaamaan Cynthia Mossin avulla. Moss oli tutkinut eläimiä Keniassa jo kahdenkymmenenviiden vuoden ajan, ja hänen tietojensa ansiosta tuotantoryhmä osasi olla paikalla oikeaan aikaan.

Kun kuvausryhmä halusi otoksen, jossa kuusikymmentuhatpäinen kahlaajalintuparvi lentää Attenborough’n ylitse Norfolkissa, lentoreitin ennustamisessa värvättiin avuksi lintujensuojelujärjestö RSPB. Floridan pensasnärhet sen sijaan avustivat kuvauksissa ilman suurempia ponnisteluja, sillä niiden parissa tehdyn tutkimuksen ansiosta ne olivat tottuneet ihmisiin.

Termiittikeon sisään ryömiminen tuotti vaikeuksia David Attenborough’lle: sisällä oli niin ahdasta, että hän mahtui sinne vain tietyssä suunnassa, ja joutui hivuttautumaan hiljalleen ulos aina ottojen välissä.

Kun sarjan DVD-julkaisun sekä sarjaan liittyvän kirjan kansikuvaksi lopulta päätyneet kuvat miekkavalaiden patagonialaisella rannikolla harjoittamasta merileijonien pyynnistä otettiin, kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun tällaista käyttäytymistä oltiin ylipäänsä havainnoitu. Niinpä kuvaajien täytyi ottaa riskejä mennessään veteen yhdessä valaiden kanssa lähikuvien saamiseksi.[1]

Jaksot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Tämä on Joulusaaren karu, kallioinen ranta kolmensadan kilometrin päässä Jaavalta, Intian valtameressä. On auringonlaskun aika marraskuussa, kun kuu on kolmannella neljänneksellään. Ja vain muutaman tunnin kuluttua tästä hetkestä juuri tältä rannalta lähtee liikkeelle tuhat miljoonaa uutta elämää.»
( David Attenborough’n avaussanat)

1: Syntymä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Malleekana (Leipoa ocellata) munii isoon hiekkakasaan.

4. lokakuuta 1990 ensiesityksensä saanut ensimmäinen jakso perehdyttää erilaisiin tapoihin, joilla eliöt tulevat maailmaan.

Attenborough’n avaussanat viittaavat joulusaarentaskurapujen vuosittaiseen lisääntymiseen. Tapahtuma on ravulle riskialtis, sillä laji elää normaalisti maalla, ja munat täytyy laskea mereen, missä planeettamme vanhimmat eläinlajit vieläkin asuvat ja lisääntyvät. Yksi tuotteliaimmista veteen munivista lajeista on jättiläissimpukka, mutta myös jotkin maaeläimet, esimerkiksi rukoilijasirkat tuottavat suuret määrät munia.

Läntisissä Yhdysvalloissa Attenborough tarkkailee, kuinka maahan kaivautunut ampiainen naamioi kolonsa, ja täyttää sen sitten perhosentoukilla ruokkiakseen tulevaa jälkikasvuaan. Toisen lajin toukat puolestaan aloittavat elämänsä perhosentoukkien sisällä, ja syövät isäntänsä vähitellen hengiltä. Isompien eläinten pulmia havainnollistetaan lumihanhilla, joiden täytyy puolustaa muniaan naaleilta. Munan sisällä tapahtuva alkionkehitys näytetään yksityiskohtaisesti. Malleekana lämmittää muniaan mätänevillä lehdillä, ja Attenborough havainnollistaa sen huolellista lämmönsäätelyä yrittämällä lisätä hiekkaa munakekoon. Kana potkii hiekan välittömästi takaisin Attenborough’n päälle.

Merisiira on äyriäinen, joka uhrautuu täysin jälkikasvunsa eteen: sen kuoren sisällä kasvavat toukat rasittavat emoaan niin paljon, että viimeistenkin lähdettyä se lopulta kuolee.

Täysin kehittyneitä poikasia synnyttävistä nisäkkäistä näytetään muiden muassa gnuu, merileijona ja tsintsilla.

2: Poikasaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

11. lokakuuta 1990 esitetty toinen jakso kuvailee eri lajien jälkeläisistähoivaamistapoja. Attenborough määrittelee lapsuuden kahden tavoitteen avulla: on kasvettava ja säilyttävä hengissä.

Etelänmerinorsu nostetaan esimerkiksi eläimestä jonka lapsuus on hyvin lyhyt: poikanen hylätään kolmiviikkoisena, ja se jää yksin jopa kahdeksaksi viikoksi, jona aikana se kasvaa emon maidosta saadun rasvan avulla kyllin isoksi kyetäkseen uimaan.

Tiirat luottavat joukkovoimaan, sillä yhdessä ison parven kanssa asuessaan niillä on paremmat mahdollisuudet varjella jälkikasvuaan ryösteleviltä lokeilta. Osoituksena lumihanhien omistautumisesta on viidenkymmenen kilometrin matka, jonka ne tekevät Venäjän tundralla jalan saattaessan poikasiaan rannikolle. Skorpionit kantavat poikasiaan selässään, kun taas päästäinen jättää omansa kiven alle sillä välin, kun etsii ruokaa.

Haahka lukeutuu lajeihin, joiden keskuudessa vastuu jälkeläisistä jaetaan: naaraat valvovat säännöllisesti toisten samaan ryhmään kuuluvien yksilöiden poikasia. Myös marat ja lepakot käyttävät lastentarhoja — jälkimmäisillä niissä voi olla jopa miljoona yksilöä. Floridan pensasnärhillä lastenkasvatus tapahtuu yhteistyössä aiempien, aikuistuneiden jälkeläisten kanssa. Suuremmissa eläimissä samaa toimintamallia käyttävät norsut, joilla kaikki ryhmän naaraat osallistuvat poikasen kasvatukseen.

Simpanssien lapsuus on sosiaalisesti monimutkainen, sillä työkalujen käytön lisäksi niiden täytyy oppia kuinka toisiin tulee suhtautua. albatrossien täytyy oppia lentämään pikaisesti, sillä mereen päätyneet poikaset voivat joutua tiikerihaiden saaliiksi.

3: Ravinnon hankinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

18. lokakuuta 1990 esitetty jakso käsittelee eläinten ravinnonhankintatapoja.

Etelä-Amerikan sademetsässä vallitseva eläin- ja kasvilajien runsaus ei välttämättä merkitse helppoa ruokaa. Jotkut lehdistä ovat myrkyllisiä, joten niitä syövien täytyy olla varovaisia. Toiset kasvit sen sijaan lahjovat eläimet kuljettamaan siitepölyään tarjoamalla meden kaltaisia lahjuksia. Monet kolibrilajit ovat erikoistuneet syömään vain tietyistä kukista. Myös hedelmiä on tarjolla, ja esimerkiksi oravasaimirit eivät juuri muuta syökään. Papukaijat ja arat syövät kaoliinia vastamyrkyksi syömilleen myrkyllisille siemenille.

Attenborough katselee, kuinka 60 000 -päinen sirriparvi siirtyy yhtäkkisesti paikasta toiseen päästäkseen syömään laskuveden paljastamassa mutapohjassa piileviä nilviäisiä. Barrakudat jahtaavat pikkukaloja, ja ajavat parven lahteen, missä pelikaanit käyvät sen kimppuun. Lokit puolestaan ahdistelevat pelikaaneja päästäkseen osallisiksi niiden saamasta saaliista.

Eräs gekkolaji kykenee erottamaan työläistermiitit niitä vaarallisemmista sotilaista. Ristihämähäkkien verkot esitellään yhtenä eleganteimmista saalistusvälineistä. Kahden muun hämähäkkilajin, Nephilan ja siltä rosvoavan Argyrodesin ravinnonhankintaa tutkitaan lähemmin. Kuvut täynnä pesilleen palaavat tropiikkilinnut joutuvat fregattilintujen väijyttämiksi.

4: Saalistus ja pako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tomaattisammakko (Dyscophus) erittää uhatuksi joutuessaan ärsyttävää ainetta.

25. lokakuuta 1990 esitetty jakso esittelee toisia eläimiä saalistavia lajeja sekä saaliseläinten keinoja välttyä joutumasta saaliiksi.

Attenborough yrittää lähestyä kihujen pesää, jolloin lintujen aggressiivisuus tulee ilmi niiden hyökätessä hänen kimppuunsa. Patagonian rannikolla tietty miekkavalaiden ryhmä vaanii merileijonien poikasia, jotka erehtyvät pois turvalliselta matalikolta. Saalista saatuaan valaat vievät sen merelle ja leikkivät sillä ennen tappoa.

Myrkkyä voidaan käyttää sekä aseena että karkotteena, joista esimerkkeinä käytetään kyytä ja tomaattisammakkoa. Jotkin eläimet mainostavat puolustautumiskeinojaan, jottei niiden käyttö tulisi liian myöhään. Esimerkkeinä ovat haisunäätä, jonka ase on kaamea lemu, sekä jotkin salamanterit: molemmat korostavat varoitusväritystään erikoisilla asennoilla.

Näytillä on useita sauvasirkkalajeja monimutkaisine naamiointikeinoineen. Mitkään suojakeinot eivät auta vaeltajamuurahaisia vastaan, sillä ne nujertavat minkä tahansa vastaansa tulevan saaliin silkan lukumääränsä ansiosta.

Ritarihaukka on poikkeuksellinen, sillä se metsästää joukolla; kuuden yksilön ryhmä nähdään hiomassa taitojaan Uuden Meksikon autiomaassa. Lopuksi nähdään ryhmä simpansseja, jotka strategista ajattelua ja yhteistyötä käyttäen pyydystävät gueretsoja metsässä Norsunluurannikolla.

5: Suunnistajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. marraskuuta 1990 esitetty jakso tutkailee eri suunnistamismuotoja.

Auringonlaskun jälkeen Attenborough kuvailee Afrikassa eläviä lajeja, jotka eivät nojaa näköaistiiinsa. Täplähyeena käyttää herkkää hajuaistiaan metsästäessään öisin, ja galagott virtsaavat käsiinsä merkatakseen liikkeensä. Jotkin eläimet, kuten salangaanit, lepakot ja jokidelfiinit käyttävät kaikuluotausta. Sähköankeriaat sen sijaan aistivat ympäristöään sähkökenttien avulla.

Päivänvalon aikaan käytössä ovat toisenlaiset keinot: hyppypäästäisellä on huolellisesti puhtaana pidetty polkuverkosto. Sillä on verkostosta päässään selkeä kartta, minkä ansiosta se pystyy pakenemaan tarvittaessa nopeasti vaikka oikoteitä pitkin. Saharassa Attenborough esittelee muurahaisen, joka tekee hyönteismaailman pisimmät maamatkat: Cataglyphis käyttää auringon sijaintia suunnistaessaan takaisin pesälleen suorinta mahdollista reittiä pitkin. Bahamalla merivirtojen ja aaltojen suunnan avulla suunnistavat langustit marssivat jonossa vähentääkseen veden vastusta.

Lapintiira matkustaa maailman ääreltä toiselle, yhteensä jopa 19 000 kilometrin matkan, voidakseen kalastaa päivänvalossa. Albatrossi mainitaan yhtenä taitavimmista suunnistajista: se voi matkata jopa 1300 kilometriä meren yllä etsiessään ruokaa poikasilleen, ja löytää silti aina takaisin pesälleen.

Lopuksi Attenborough kertoo ankeriaiden 10 000 kilometrin vaelluksesta, joka kestää kolme vuotta.

6: Asumisratkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

8. marraskuuta 1990 lähetetty jakso käsittelee eläinten tapoja suojautua luonnonvoimilta ja saalistajilta.

Kolo on hyvä turvapaikka, ja Attenborough vierailee preeriakoiran pesällä, joka on monimutkainen rakennelma ilmastointijärjestelmineen. Silkkiä pidetään niin suuressa arvossa, että ne, jotka eivät itse pysty sitä kutomaan, varastavat sitä toisilta. Erakkokolibri käyttää varastamaansa silkkiä tehdessään pesänsä lehden alapuolelle, kun taas räätälit kutovat kaksi lehteä yhteen. Monimutkaisen pesänrakentamisen mestari on kuitenkin kutoja, joka ei epäröi tuhota yli tuhannesta yhteenkudotusta ruohonlehdestä rakentamaansa pesää, jollei se houkuttele tarpeeksi naaraita.

Majava rakentaa yhden suurimmista eläinten asumuksista: sen puinen jokimaja siirtyy perintönä sukupolvelta toiselle, ja niinpä sitä huolletaankin jatkuvasti. Jotkin pistimettömät mehiläislajit käyttävät vahaa ja pihkaa monimutkaisten labyrinttimäisten rakennelmien luomiseen. Monet eläimet, kuten esimerkiksi erakkoampiaiset ja kalliopääskyt, käyttävät mutaa.

Termiittien hienostuneet luomukset tarjoavat turvaa, lämpöä, ilmastoinnin, itsenäiset lastentarhat ja puutarhat sekä saniteettitilat. Attenborough pitää länsiafrikkalaista lajia ylivertaisena rakentajana, ja ryömii keon sisään esittelemään sen tuuletusjärjestelmää.

7: Yhteiselämää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isoloisnokkeli (Buphagus africanus) seepran selässä.

15. marraskuuta 1990 lähetetty jakso keskittyy lajeihin, jotka tekevät yhteistyötä ja riippuvat toisistaan, tai hyödyntävät toisiaan.

Aksishirvet seurailevat languriapinoita näiden liikkuessa puusta puuhun syödessään. Hirvet syövät lehdet, joita apinoilta putoilee, ja vastapalveluksena tarkkailevat ympäristöä, kun apinat puolestaan laskeutuvat maahan syömään. Veden alla elävä erakkorapu kiinnittää merivuokkoja kuoreensa suojautuakseen mustekalalta, ja tokko avustaa lähes sokeaa katkarapulajia.

Kirput, täit ja punkit ovat loisia: niillä ei ole molemminpuolista kumppanuutta isäntäeliön kanssa, vaan ne käyttävät sitä hyväkseen. Loisillakin on kuitenkin saalistajansa, kuten esimerkiksi Galápagossaarilla, missä peipot puhdistavat jättiläiskilpikonnan puutiaisista. Loisnokkelit tekevät samoin kirahveille Afrikassa, ja lisäksi ne käyttävät eläimen turkista irtoavaa karvaa pesiensä pehmikkeenä. Jotkin kalalajit puhdistavat toisia säännöllisesti, ja huulikalat ja katkaravut ovatkin erikoistuneet siihen, kuten myös remora, joka roikkuu pysyvästi kiinni isäntäeläimessään.

Isäntänsä sisällä kasvaviin loisiin kuuluu mato, joka etanan sisälle päädyttyään saa etanan suorastaan mainostamaan itseään, jotta se joutuisi linnun syömäksi.

Jotkin mikroskooppisen pienet eliöt asustavat suurten kasvinsyöjien vatsoissa ja auttavat siellä selluloosan sulattamisessa.

8: Taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

22. marraskuuta 1990 lähetetty jakso esittelee miten taisteluilla — niin fyysisillä kuin psykologisillakin — ratkaistaan kiistoja ruuasta, elintilasta tai parittelukumppaneista.

Reviirikiistoja havainnollistetaan kolibrin avulla: Attenborough asettaa täytetyn yksilön toisen reviirille, jolloin tämä käy nokkimaan tunkeilijaa. Kirjoahvenilla ei ole juurikaan mainittavia aseita, joten ne tarttuvat toisiinsa suullaan, ja kiista ratkaistaan voimalla. Sirkkaäyriäisten eturaajat ovat niin voimakkaat, että niillä voi murtaa toisen yksilön kuoren; niinpä kiistat ja myös kosiskelu on riskialtista puuhaa.

Eläimet, joilla on tappavia aseita, eivät yleensä käytä niitä toisiaan vastaan, sillä kumpikaan osapuoli ei yleensä halua vaarantaa henkeään. Esimerkiksi myrkylliset käärmeet pyrkivät selättämään toisensa painissa sen sijaan että purisivat toisiaan. Sudet ja isot kissaeläimet käyttävät ärhentelyä ja kehonkieltä uhkauksien viestittämisessä.

Kilpailevien seeprojen välillä sen sijaan ei rajoja tunneta: potkiminen ja pureminen on sallittua niin kauan että voittaja on selvillä. Kirahvit puolestaan iskevät toisiaan kauloillaan. Yleensä hyvin rauhalliset vuorigorillat nähdään kinastelemassa, kunnes leikki yhtäkkiä muuttuukin vakavaksi, ja yksi menettää peloissaan virtsarakkonsa hallinnan.

Suurilla kasvinsyöjillä on tyypillisesti sarvet, joilla ratkaistaan kenelle naaraat kuuluvat. Vuorikauris- ja hirviurokset käyvät keskenään ankaria kamppailuja, jotka toisinaan päättyvät myös kuolemaan.

9: Liittolaisia ja kilpailijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

29. marraskuuta 1990 esitetty jakso käy läpi ryhmissä elävien eläinten vuorovaikutustapoja.

Yksinään elävä kotka mainitaan vastakohtana laulujoutsenille, jotka laskeutuvat Skotlantiin taitettuaan 1600 kilometrin matkan Islannista. Perille saavuttuaan niiden täytyy taistella reviiristä paikalla jo olevien kanssa, ja tyypillisimmin parit ja perheet pärjäävät parhaiten. Attenborough havainnollistaa nokkimisjärjestystä tavallisilla kanoilla. Leijonalauma nähdään tekemässä yhteistyötä niiden taltuttaessa joukolla kafferipuhvelin. Kaadon jälkeen kukin syö ruhosta vuorollaan.

Paviaanit elävät jopa sadanviidenkymmenen vahvuisina ryhminä, ja niiden monimutkaisia valtarakenteita esitellään yksityiskohtaisesti. Verivampyyrit havainnollistavat vastavuoroista altruismia oksentaessaan verta mille tahansa vierustoverille, joka on jäänyt ilman ravintoa. Kääpiömangustit elävät noin tusinan yksilön perheryhmissä. Sillä välin kun osa etsii ruokaa tai nukkuu, toiset pitävät silmällä saalistajia ja tekevät tarvittaessa hälytyksen.

Ääriesimerkki yhteistyöstä ovat kaljurotat, joiden 80-päinen yhdyskunta jakautuu työläisiin jotka kaivavat tunneleita, sotilaisiin jotka toimivat vaaran uhatessa ja kuningattareen, jonka tehtävänä on lisääntyä. Lehdenleikkajamuurahaiset kuljettavat ruokaa maanalaisiin kerroksiin, missä sieni tekee selluloosasta muurahaisille syömäkelpoista. Työn jokainen vaihe teetetään eri kastilla.

10: Viestintää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mangabeilla on monimutkainen sanasto hälytyksiä varten.

6. joulukuuta 1990 esitetty jakso keskittyy eläinten kommunikointiin.

Keniassa Attenborough seuraa hunajaoppaan perässä kulkevaa alkuasukasta mehiläispesälle. Alkuasukas kerää pesästä hunajan, ja osa siitä jätetään linnulle palkkioksi. Gaselleja jahtaava hyeenakoiralauma keskittää jahtinsa yksilöön, joka ei hyppää yhtä korkealle kuin muut. Kiurut välttävät ampuhaukan saaliiksi joutumisen samalla taktiikalla: jatkamalla laulamista ne viestittävät takaa-ajajalleen olevansa hyväkuntoisia ja siten vaikeampia kiinnisaatavia. 80 prosentissa tilanteista tämä pitääkin paikkansa.

Mangabien huudot kuuluvat kaikkein monimutkaisimpiin. Niiden ääntelyt ovat käytännössä sanoja; sanasto määrittelee niiden saalistajat siten että kukin hälytysääni liitetään tiettyyn uhkaan. Jotkin eläimet viestittävät näyttävästi; Attenborough havainnoi kuinka tuhannet tulikärpäset valaisevat pimeyttä.

Ääni kulkee vedessä kauemmaksi ja nopeammin, ja yli kaksisataa kalalajia käyttääkin ääntä viestintään. Mustekalat sen sijaan käyttävät visuaalisia signaaleja: ne vaihtavat väriään ja viestivät myös asennoilla. Lopuksi Attenborough nähdään täplädelfiinien seurassa. Ne kommunikoivat ultraäänillä ja jokainen perii emoltaan perhekohtaisen kutsuäänen, eräänlaisen sukunimen. Lisäksi delfiinit käyttävät tavallisia ääniä, kehonkieltä ja kosketusta — ne ovat siis viestintäkyvyiltään lähes ihmisen luokkaa.

11: Kosinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

13. joulukuuta 1990 lähetetty jakso tutkailee kumppaninhoukuttelussa käytettyjä keinoja, varsinkin lintujen kannalta.

Intianpikkutrappi asustaa korkeassa ruohikossa, jossa ei näy kauas. Niinpä se joutuukin hyppimään korkealle samassa paikassa saadakseen huomiota, joskus jopa neljäsataa kertaa saman päivän aikana. Valaat laulavat kumppaneita houkutellakseen, ja kosijat pystyvät kuulemaan naaraan ääntelyn yli kahdeksan kilometrin päähän.

Lähettäessään kosintaviestejä eläinten täytyy myös huolehtia siitä etteivät ne kohdistu vääränlajisiin kumppaneihin, ja niinpä monilla onkin tunnusmerkit, jotka poikkeavat selvästi toisista lajeista. Esimerkkinä Attenborough käyttää suulia. Kaikki suulalajit asustavat samalla saarella, ja sinijalkasuula nostelee jalkojaan, jottei kumppanuuksia luotaessa tapahtuisi erehdyksiä.

Tropiikkilintu ja ruskosuohaukka käyttävät kumppanin houkuttelussa ilmalentokuvioita, kun taas hautalepakko luottaa vahvaan hajuun. Kaikkein näyttävimmät kosiomenot ovat lyyrypyrstöllä (jonka laulutaidoissakaan ei ole moittimista), riikinkukolla ja paratiisilinnuilla. Lavastaja kutsuu kumppaniehdokkaat katsomaan lehtimajaansa, joka on koristeltu silmiinpistävän värikkäillä löytöesineillä. Trinidadilaiset tanssijat käyttävät nimensä mukaisesti hienostuneita tanssiesityksiä. Lopuksi Attenborough tarkkailee topiantilooppien kosiomenoja, joissa käytettyjen reviirien rajoja urokset vahtivat mustasukkaisesti.

12: Suvunjatkaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

20. joulukuuta 1990 lähetty viimeinen jakso kuvaa, kuinka eri lajit täyttävät olemassaolonsa tarkoituksen, eli varmistavat että niiden geenit periytyvät seuraavalle sukupolvelle. Vaikka ongelma on kaikille yhteinen, siihen on kehittynyt useita erilaisia ratkaisuja.

Siimajalkaiset eivät pysty liikkumaan, mutta jokaisella yksilöllä on sekä uros- että naaraspuolisia sukusoluja, joten jokainen vierustoveri on mahdollinen kumppani. Toista ääripäätä edustaa norsunaaras, joka on kantavana kaikkiaan kahdenkymmenenkahden kuukauden ajan, joten sen kannalta on toivottavaa, että poikasen siittää vahvaksi osoittautunut uros. Niinpä naaras on hyvin tarkka valinnastaan. Tsintsillanaaras on vieläkin nirsompi, ja hylkää ei-toivotut kosijat virtsaamalla niiden naamalle.

Parittelu voi olla vaarallista puuhaa: lintuhämähäkkiuros lähestyy valittuaan hyvin varovasti. Onnistuakseen sen on vältettävä naaraan myrkkyhampaisiin joutuminen. Joillain lajeilla oikea hetki lyöttäytyä yhteen voi koittaa äärimmäisen harvoin. Esimerkiksi taskurapu-uroksen täytyy hedelmöittämään päästäkseen odottaa, että naaras luo kuorensa. Merileijonaurokset taistelevat haaremien hallinnasta, ja jotkin yksilöt hyödyntävät toisten taistellessa avautunutta tilaisuutta paritellakseen vastahakoisten naaraiden kanssa.

Attenborough huomauttaa, että yksiavioisuus, johon useimmat ihmiset ovat tottuneet, on eläinkunnassa harvinainen ilmiö, mutta mainitsee siitä esimerkkinä kuningasalbatrossin. Näytillä on pari joka lyöttäytyi yhteen viisivuotiaina, ja on ollut yhdessä jo kaksikymmentä vuotta.

»Jos eläimiä tarkkailee objektiivisesti jonkin aikaa, tulee väistämättä siihen johtopäätökseen, että niiden elämän pääasiallinen tarkoitus on geenien välittäminen seuraavalle sukupolvelle. Useimmat tekevät niin suoraan, lisääntymällä itse. Niissä muutamissa tapauksissa, joissa näin ei tapahdu, ne tekevät sen epäsuoraan, auttamalla sukulaista jonka kanssa niillä on paljon yhteisiä geenejä. Ja vaikka ihmisten jälkeläisilleen välittämä perintö on ainutlaatuisen vahvasti kulttuurillista, myös me teemme samoin. Jatkaaksemme sukua eläimet ja myös me itse ylitämme monenlaisia esteitä ja voitamme kaikenlaisia vaikeuksia, kunnes uusi sukupolvi on täällä.»
(David Attenborough’n loppusanat)

DVD ja kirja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdistyneessä kuningaskunnassa sarja on saatavana neljän levyn DVD-julkaisuna ja lisäksi osana The Life Collection -kokoelmaa. Aiemmin on myös julkaistu kolmen levyn mittainen versio, jossa jaksot on typistetty 35-minuuttisiksi. Suomessa sarja on julkaistu kolmen levyn kokoelmana, jonka jaksot ovat täysimittaisia. DVD-julkaisuissa on lisämateriaalina 50 minuuttia kestävä dokumentti The Making of The Trials of Life.

BBC Books julkaisi David Attenborough’n kirjoittaman, sarjaan liittyvän kirjan, The Trials of Life: A Natural History of Behaviour elokuussa 1990. Kirja on julkaistu suomeksi nimellä Vaarallinen seikkailu - Eläinten käyttäytyminen luonnossa.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taustaa-osion lähteenä The Making of The Trials of Life -dokumentti
  2. David Attenborough: Vaarallinen seikkailu - Eläinten käyttäytyminen luonnossa. Suom. Irma Rostedt. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12254-1.