Mehiläisvaha

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Mehiläisvaha on vanhin tunnetuista luonnonvahoista, jota monet mehiläislajit käyttävät pesäkennojensa rakennusmateriaalina.[1] Mehiläisvahaa on kahta eri lajiketta eli Cera flavaa (keltavahaa), joka on väriltään keltaista tai ruskeaa, sekä valkoista tai vaaleankeltaista Cera albaa (valkovahaa). Cera flava valmistetaan sulattamalla mehiläiskennoja kuumalla vedellä ja suodattamalla epäpuhtaudet pois sulasta vahasta. Cera alba valmistetaan valkaisemalla keltaista mehiläisvahaa (Cera flava) kaliumpermanganaatilla, aktiivihiilellä tai auringolla. Mehiläisvaha on seos, joka koostuu vähintään 284 yhdisteestä, joista yli 111 on haihtuvia. Kaikkia mehiläisvahan yhdisteitä ei ole vielä tunnistettu.

Aineen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mehiläisvahaa tuottavat monet eri mehiläislajit, esimerkiksi tarhamehiläinen (Apis mellifera), Apis indica, Apis florea ja Trigona buyssoni. Kasvien hunaja-ainesosat muuttuvat hyönteisten elimistössä seoksiksi, joita ne erittävät mehiläisvahana pesäkennojensa rakennusaineeksi.[1]

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mehiläisvahan väri vaihtelee valkoisen ja ruskean kellertävän välillä, mikä riippuu puhdistusasteesta[2]. Sen sulamispiste on 62–65 °C[1]. Molempien mehiläisvahojen tiheys on noin 0,960 g/cm3, happoluku 17-24, esteriluku 70-80 ja saippuoitumisluku 87-104. Mehiläisvaha ei liukene veteen, mutta liukenee hyvin kuumaan etanoliin sekä täysin rasvoihin että haihtuviin öljyihin.

Mehiläisvahasta tehtyjä kynttilöitä ja muita käsitöitä

Käyttötarkoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mehiläisvahaa käytetään kynttilöihin, käsitöihin ja moneen muuhunkin hyötytarkoitukseen. Mehiläisvahaa voi myös syödä purukumin tavoin. Sitä voi käyttää sekä maalattujen että maalaamattomien huonekalujen puupintojen suojaukseen[2], hedelmien pintakäsittelyyn (E-koodi E 901)[1] tai vaikkapa harmonikanvalmistuksessa kielten kiinnittämiseen soittimen kielipenkkeihin[3].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Jorma Kosonen, Esko Niemi, Kalevi Siivinen ja Pirkko-Liisa Penttilä: Hedelmien vahamaiset pintakäsittelyaineet (pdf) Tutkimuksia 1/2000. 2000. Helsinki: Elintarvikevirasto. Viitattu 21. lokakuuta 2007. [vanhentunut linkki]
  2. a b Pihlaniemi, Seija: Mehiläisvaha NiceHouse. Arkistoitu 18.12.2001. Viitattu 26.11.2017.
  3. Suuri Musiikkitietosanakirja 2 C-Ha, s. 258-260. Helsinki: Weilin + Göös ja Otava, 1990. ISBN 951-35-4726-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä kemiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.