Tarhamehiläinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tarhamehiläinen
Krainilainen mehiläinen (Apis mellifera carnica)
Krainilainen mehiläinen (Apis mellifera carnica)
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Pistiäiset Hymenoptera
Alalahko: Hoikkatyviset Apocrita
Yläheimo: Mesipistiäiset Apoidea
Heimo: Apidae
Alaheimo: Apinae
Suku: Apis
Laji: mellifera
Kaksiosainen nimi
Apis mellifera
Linnaeus, 1758
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Tarhamehiläinen Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Tarhamehiläinen Commonsissa

Tarhamehiläinen (Apis mellifera) on mesipistiäisiin lukeutuva hyönteislaji. Se on silkkiperhosen ohella toinen ihmisen kotieläimekseen ottamista hyönteislajeista. Se elää parvissa ja esiintyy Suomessa käytännössä ainoastaan tarhattuna. Yleisimmät Suomessa tarhatut rodut ovat italialainen, krainilainen ja buckfast.

Mehiläinen sekoitetaan puheessa usein kimalaiseen tai ampiaiseen, jotka kuitenkin ovat eri lajeja, ja ulkomuodoltaan selvästi erilaisia.

2000-luvun alussa Yhdysvaltojen ja Euroopan mehiläiskannoissa tapahtui huomattavia tuhoja. Niiden syynä pidetään 2010 valmistuneen tutkimuksen mukaan virus- ja sieni-infektion yhtäaikaista esiintymistä.[1][2]

Eri tehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mehiläispesässä elää kolmenlaisia mehiläisiä:

  • kuningatar eli emo, joka on lisääntymiskykyinen naaras. Emon tehtävänä pesässä on jälkeläisten tuotanto.
  • suuri joukko työläisiä, jotka ovat lisääntymiskyvyttömiä naaraita. Työläiset huolehtivat kuoriuduttuaan pesän siisteydestä, toukkien hoidosta ja ruokkimisesta, pesän puolustamisesta sekä hiukan vanhemmiksi vartuttuaan ravinnon keruusta.
  • keskikesästä alkaen jonkin verran koiraita eli kuhnureita. Kuhnurien elämäntehtävä on ainoastaan emon hedelmöittäminen.

Kuningatar[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori, vastakuoriutunut emo viettää ensin jonkin aikaa pesässä. Kun aika on otollinen, se lähtee häälennolle. Mehiläisillä tiedetään olevan tietyt, jokseenkin vakiintuneet paikat pariutumiselle, ja pariutumisalueille lennetään useita kilometrejä. Emo pariutuu useiden koiraiden kanssa. Pariteltuaan se palaa takaisin pesään, ja yleensä pesässä oleva, vanhempi emo lähtee työläisparven houkuttelemana etsimään uutta pesäpaikkaa. Tätä kutsutaan parveiluksi, ja se on yleisintä keskikesällä. Näin mehiläisyhteiskuntien lukumäärä kasvaa.

Kuhnurit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuhnureiden elämä saattaa olla aluksi silkkaa juhlaa valmiiden ruokavarastojen äärellä, mutta pariuduttuaan ne kuolevat. Syksyllä, kun uusia emoja ei pesässä enää kasvateta, kuhnurit pistetään kuoliaiksi ja heitetään ulos pesästä. Tapahtumaa kutsutaan mehiläishoitajien keskuudessa kuhnuriteurastukseksi. Tämä säästää resursseja pesän säilymisen kannalta tärkeämpiin tarkoituksiin, eli työläisille, jotka pitävät emosta huolta. Emo itse saattaa elää viisikin vuotta. Työläisten elämän pituus riippuu sen lentämistä kilometreistä. Kesällä kiivaimpaan satoaikaan työläinen elää noin kahdeksan viikkoa, talviaikaan jopa kuusi kuukautta.

Tarhamehiläinen lentämässä takaisin pesäänsä kantaen siitepölyä mukanaan

Työläisten tanssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mettä ja siitepölyä kantavat mehiläiset palaavat pesälle ja kertovat sisarilleen, mistä lasti on peräisin. Mehiläiset viestivät toistensa kanssa hienostuneella tanssikielellä. Tanssi osoittaa kukkien suunnan suhteessa auringon asemaan. Mehiläisten tanssin salat selvitti Karl von Frisch, joka sai työstään Nobelin palkinnon vuonna 1973.[3]

Hunaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hunajan takia mehiläisiä on tarhattu jo vuosituhansia eri puolilla maailmaa. Myös villien mehiläisten hunajaa käytetään jossain määrin ravinnoksi trooppisissa maissa. Mehiläiset keräävät kukista mettä, jonka ne kantavat mesikuvussaan pesään varastoitavaksi. Hunaja syntyy tästä medestä, kun mehiläisen entsyymit sekoittuvat siihen. Tarvittaessa mehiläiset kuivattavat pesään tuotua mettä, jotta sen sokeripitoisuus nousee riittävästi hunajan säilyvyyden takaamiseksi. Mehiläiset keräävät kukista myös siitepölyä. Meden keruun on tarkoitus taata mehiläisyhteiskunnan selviytyminen esimerkiksi kylmän talven tai kuivan kauden yli, jolloin kukista ei ole saatavilla mettä. Siitepölyä puolestaan kerätään toukkien ravinnoksi ja proteiininlähteeksi. Suomessa tärkeimmät hunajakasvit ovat valkoapila, vadelma, maitohorsma, kanerva ja rypsi. Mehiläiset käyvät noin miljoonassa kukassa tuottaakseen puoli kiloa hunajaa.

Talvehtiminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylmän talven maissa, kuten Suomessa, mehiläiset talvehtivat pesissään lämpimissä olosuhteissa. Syksyllä ilmojen viilentyessä ja mettä tuottavien kukkien vähetessä ne vetäytyvät pesäänsä ja kerääntyvät talvipalloon. Talvipallon keskuksen lämpötila on ulkoilman lämpötilasta riippumatta vähintään 20 celsiusastetta. Talvipallon keskuksen mehiläiset tuottavat lämpöä siipilihaksillaan isometrisesti. Energian lämmittämiseen mehiläiset saavat varastoidusta hunajasta tai hunajan korjuun jälkeen mehiläisille talviruoaksi annetusta sokeriliuoksesta, joka korvaa kesän aikana talviravinnoksi kerätyn hunajan. Työläiset ovat pallossaan jatkuvassa liikkeessä siirtyen sisustasta ulkokuorelle hakemaan lisää energiaa (sokeriliuosta), jonka jälkeen ne siirtyvät lämpimämpään keskustaan. Parven emo on pallon keskimmäisenä, jotta se pysyisi varmasti lämpimänä ja terveenä aloittaakseen jälleen seuraavana keväänä muninnan.

Kevät ja kesä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä mehiläispesä muuttuu jälleen aktiiviseksi ja aloittaa lentotoiminnan ilmojen lämmetessä +10 asteeseen. Mehiläisemo saattaa aloittaa muninnan jo myöhään talvella, mikäli pesässä riittää resursseja toukkien huoltamiseen, mutta pajun kukinnan alkaminen huhtikuun lopulla sysää pesän kehityksen kunnolla liikkeelle. Talvella noin 10 000 yksilön yhteiskunta paisuu keskikesäksi noin viisinkertaiseksi. Keskikesällä pesät pyrkivät usein parveilemaan. Parveilulla tarkoitetaan mehiläisyhteiskunnan jakaantumista, kun saatavilla on runsaasti mettä ja siitepölyä. Pesän ahtaus kiihdyttää yhteiskunnan jakaantumisalttiutta. Jotta mehiläiset lähtisivät parveilemaan, tulee pesässä olla vähintään kaksi emoa. Olosuhteiden ollessa suotuisat pesän työläiset rakentavat erityisiä emokennoja, joissa kasvatetaan emon munimasta, hedelmöityneestä munasta uusi emo. Yleensä pesästä poistuu vanha emo työläisjoukon houkuttelemana ja uusi, nuori emo jää vanhaan pesään. Mikäli toinen emo ei jostain syystä pääse poistumaan pesästä, syntyy lopulta valtataistelu nuoren ja vanhan emon välille. Vahvempi jää eloon ja jatkamaan yhteiskunnan ylläpitoa. Toisen emon poistumisen esteenä voi olla esimerkiksi pitkä sateinen kausi tai mehiläistarhaajan pesän kulkuaukolle asettama ns. emopyydys, jonka nimenomaisena tarkoituksena on estää emon poistuminen pesästä. Kun emo ei pääse poistumaan pesästä estyy myös parveilu, mikä on pyydyksen varsinainen tarkoitus. Työläiset, jotka ovat emoa pienempiä, voivat kuitenkin yhä kulkea pesään ja pesästä pois, joten pesän normaali toiminta ei juurikaan häiriinny.

Mehiläisten hyödyntäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mehiläishoito

Hunajan lisäksi pesästä voidaan kerätä siitepölyä, mehiläisvahaa, mehiläismyrkkyä, propolista eli kittivahaa ja kuningatarhyytelöä. Mehiläismyrkkyä käytetään lääkinnällisiin tarkoituksiin, muun muassa reuman hoitoon. Kuningatarhyytelö (käytetään myös nimitystä emomaito) puolestaan on nuorten työläisten tuottamaa, uuden emon kasvattamiseen tarkoitettua ruokaa. Mehiläisten suorittama niin luonnonvaraisten, kuin viljeltyjen kasvien pölytystyö on rahallisesti moninkertainen hunajan arvoon verrattuna. Erityisesti lämpimämmissä maissa moni mehiläishoitaja saa tärkeimmän osan tuloistaan pölytyspalvelusta.

Mehiläisiä on kautta aikojen arvostettu ja mehiläisen vahaa onkin käytetty esimerkiksi kynttilöiden tekemiseen. Egyptiläiset taas käyttivät sitä ruumiiden balsamointiin. Mehiläisten hoitoa onkin harjoitettu Egyptissä jo todistettavasti 2600 eaa. ja mehiläinen olikin Ala-Egyptin kuningaskunnan hieroglyfisymboli. Antiikin ajan Efesoksessa mehiläinen oli äitijumalattaren symboli. Intiassa, missä villihunajan keruu on aivan erityisen satoisaa, mehiläisten hoidolla ei kuitenkaan ole ollut samanlaista merkitystä. Kiinassa sen harjoittaminen sen sijaan on jo muinaista. Kiinan kielen mehiläistä tarkoittava sana feng kuulostaa samanlaiselta kuin ”kreivin arvo” ja siksi siihen on liitetty mielikuva uralla etenemisestä. Symbolina mehiläinen on Kiinassa merkinnyt nuorten rakastavaisten luvattomia nautiskelujen hetkeä.

Kasvituholaisten torjunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mehiläisten surina pitää toukkia loitolla kasvista, jonka ne muuten söisivät. Perhostoukkien ruumiissa on aistinkarvoja jotka aistivat ruokailuhaluisen ampiaisen. Aistinkarvat eivät kuitenkaan erota lihaa syövää ampiaista harmittomasta mehiläisestä, joten mehiläisen havaitessaan toukka jähmettyy tai pudottautuu. Jatkuvasti häiriintyessään toukka ei saa riittävästi ravintoa eikä menesty.[4]

Mehiläiset mytologiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Kiinassa mehiläistä pidetään nuoren rakkauden himojen symbolina, on se myös sikäläisissä saduissa johdattanut rakastavaisia yhteen. Samanlainen tarinankulku esiintyy myös länsimaisessa mytologiassa.

Länsimaissa mehiläistä on sanottu Marian tai Jumalan linnuksi ja sitä on pidetty sielun vertauskuvana. Joka näkee sen unessa, kuolee pian. Jos toisaalta mehiläinen lentää vainajan suuhun, herännee tämä pian taas henkiin. Germaanit nimittivät ilmaa (joka heille oli kuolleiden sielujen täyttämä) mehiläistieksi (Bienenweg).

Välimeren alueella mehiläisiä pidettiin sukupuolettomina, niiden uskottiin sikiävän mätänevissä ruumiissa, niillä ei ollut verta eivätkä ne hengittäneet. Mehiläisten talviunta verrattiin kuolemaan ja niiden herääminen keväällä rinnastettiin ylösnousemukseen. Kreikkalaisessa mytologiassa myytti kertoo Aristaioksesta ja hänen mehiläisistään.

Kristillisessä symboliikassa mehiläisten väsymättömyyttä on pidetty esimerkillisenä. Kirkkoisä Ambrosius (340–397) vertasi kirkkoa mehiläispesään ja hurskaita seurakuntalaisia mehiläisiin, jotka kokoavat kaikista kukista vain sitä, mikä on parasta ja kavahtavat ”ylpeyden savua”. Bernhard Clairvauxlainen (1090–1153) piti mehiläisiä Pyhän Hengen symbolina. Maallisena vertauskuvana mehiläinen on ollut kuninkaallisuuden symboli, koska mehiläiskuningatarta pidettiin pitkään kuninkaana.

Mehiläiset heraldiikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaakunataiteessa mehiläisellä on useita eri merkityksiä. Niinpä korsikalaisen Buonaparten perheen vaakunassa se kuvaa järjestyksen halua ja ahkeruutta. Italialaisen Barberini-suvun mehiläisvaakuna koristaa Vatikaanin Pietarinkirkkoa ja Rooman Santa Maria d'Aracoeli -kirkkoa muistona tästä suvusta nousseesta paavi Urbanus VIII:sta.

Mehiläisiä fiktiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]