Kaikuluotaus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kaikuluotaimen näyttö

Kaikuluotaus on tekniikka, joka hyödyntää äänen etenemistä ja heijastumista esineiden ja asioiden paikallistamiseen, useimmiten veden alla. Kaikuluotausta käytetään merenpohjan kartoittamiseen, hylkyjen paikantamiseen, vihollisen laivojen ja sukellusveneiden seurantaan sekä kalaparvien etsimiseen.

Kaikuluotaimen tyypillisesti käyttämä taajuus on 5 - 50 kHz. Signaalin muodosta voi tehdä johtopäätöksiä myös pohjan maalajeista. [1]

Kaikuluotain eli sonar (lyhennys sanoista "sound navigation and ranging") lähettää pulssimuotoisen äänisignaalin, "pingin" ja kuuntelee heijastunutta äänisignaalia vedenalaisella mikrofonilla eli hydrofonilla.

Ensimmäisen kaikuluotaimen keksi vuonna 1906 Lewis Nixon.[2] Sitä käytettiin jäävuorien paikallistamiseen. Tarkempia kaikuluotainta alettiin nopeasti kehittää vuonna 1912 Titanicin tuhon jälkeen, jolloin brittiläinen Lewis Richardson ja saksalainen Alexander Behm saivat kumpikin patentin parantamilleen kaikuluotaimille.

Eläinkunnassa muun muassa lepakot ja delfiinit käyttävät kaikuluotauksen tapaista menetelmää saalistaessaan pimeässä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]