Hyppypäästäiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hyppypäästäiset
Kultajättiläishyppypäästäinen (Rhynchocyon chrysopygus)
Kultajättiläishyppypäästäinen (Rhynchocyon chrysopygus)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Synnyttävät nisäkkäät Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Hyppypäästäiset
Macroscelidea
Butler, 1956
Heimo: Hyppypäästäiset
Macroscelididae
Bonaparte, 1838
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Hyppypäästäiset Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Hyppypäästäiset Commonsissa
Tummajättiläishyppypäästäinen (Rhynchocyon petersi).
Lyhytkorvahyppypäästäinen (Macroscelides proboscideus).

Hyppypäästäiset (Macroscelidea) on afrikkalainen nisäkäslahko, joka vielä muutama vuosikymmen sitten luettiin hyönteissyöjiin.[1] Hyppypäästäisillä on hyvin kehittyneet aivot ja suurehkot silmät. Hyppypäästäiset on varsin pieni ja yhtenäinen lahko, johon luetaan vain yksi heimo (hyppypäästäiset, Macroscelididae[2]), jossa on neljä sukua ja 17 lajia sekä lukuisia alalajeja.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyppypäästäisiä on toisinaan kutsuttu myös norsupäästäisiksi niiden englanninkielisen nimen elephant shrews mukaan.[1] Nimitys tulee lajeille ominaisesta pitkästä kärsämäisestä kuonosta, aiemmin oletetusta sukulaisuussuhteesta varsinaisiin päästäisiin (Soricidae), ulkonäöllisestä yhtenevyydestä päästäisten kanssa ja siitä, että ne päästäisten tavoin syövät selkärangattomia.[1] Nykyisin hyppypäästäisten ei katsota olevan sukua varsinaisille päästäisille, ja siksi niitä on alettu englannin kielessä kutsua myös sengeiksi[3] niiden bantukielisen nimityksen mukaan. Nisäkäsnimistötoimikunta ehdotti vuonna 2008 niille uutta suomenkielistä nimeä "kuonokkaat"[2].

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osaa hyppypäästäisistä elää Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja vain yksi laji, norsupäästäinen, Pohjois-Afrikassa Välimeren rannikolla.[1] Lahkon alkuperäinen levinneisyysalue käsitti koko Afrikan, mutta Saharan kuivuminen on jakanut sen kahtia. Hyppypäästäisiä tavataan monenlaisissa ympäristöissä autiomaasta metsiin, mutta missään ne eivät ole erityisen runsaslukuisia.[1] Koska hyppypäästäiset ovat varovaisia ja niillä on hyvä suojaväri, niiden havaitseminen ja pyydystäminen on usein vaikeaa, vaikka ne ovat päiväeläimiä ja hyvin aktiivisia liikkeissään.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyppypäästäisillä on kaksi huomiota herättävää tuntomerkkiä. Ensinnäkin jatkuvasti liikkuva "kärsä" – pitkä, liikkuva kuono, jonka päässä ovat sieraimet. Toinen tuntomerkki on pitkät ja hieman kengurumaiset takajalat, erityisesti sääret, joiden luut muodostuvat yhteenkasvaneista sääri- ja pohjeluusta (hyppypäästäiset). Nämä eläimet eivät kuitenkaan hypi takajalkojensa varassa.[1] Hyppypäästäisten pituus vaihtelee huomattavasti lajeittain 10–30 senttimetrin välillä ja paino alle 50:stä yli 700 grammaan.

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin useimmat muut piennisäkkäät, hyppypäästäiset saavat kerrallaan usein vain 1–2 poikasta. Poikaset ovat syntyessään suhteellisen suuria ja hyvin karvoittuneita. Ne myös näkevät melko hyvin ja pystyvät melko pian juoksemaan. Hyppypäästäiset ovat melko lyhytikäisiä, luonnossa ne voivat saavuttaa 4 ja eläintarhassa 5,5 vuoden iän[1].

Hyppypäästäisten ravinto koostuu pääosin hyönteisistä ja muista selkärangattomista pikkueläimistä, mutta siihen kuuluu myös siemeniä ja silloin tällöin kasvien vihreitä osia.

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsitykset hyppypäästäisten evolutiivisesta asemasta muiden nisäkkäiden joukossa ovat vaihdelleet. Niitä on pidetty paitsi hyönteissyöjinä, myös sorkkaeläinten, tupaijoiden ja jäniseläinten sukulaisina.[1] Uusimpien eikä aivan kiistattomien molekyylifylogeneettisten tutkimusten mukaan hyppypäästäiset voitaisiin lukea samaan ylälahkoon muun muassa kultamyyrien, sireenieläinten ja norsueläinten kanssa.lähde? Anatominen aineisto ei kuitenkaan tue tätä teoriaa.

Hyppypäästäisten heimossa katsottiin aiemmin olevan useita alaheimoja. Näistä Macroscelidinae, Mylomygalinae ja Myohyracinae olivat esihistoriallisia ja kuolivat sukupuuttoon jo pleistoseenikaudella noin 2 miljoonaa vuotta sitten.[1] Elossa olevat lajit jaettiin kahteen alaheimoon: jättiläishyppypäästäiset (Rhynchocyoninae, sisälsi suvun Rhynchocyon) ja hyppypäästäiset (Macroscelinae, sisälsi muut 3 sukua).[1] Uudemmissa luokituksissa näitä alaheimoja ei yleensä enää käytetä[4].

Suvut ja lajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2005 ilmestyneen Wilsonin ja Reederin Mammal Species of the World -teoksen mukaan hyppypäästäisten heimossa oli tuolloin 4 sukua ja 15 lajia.[5][4] Lajimäärä kasvoi kahdella, kun vuonna 2008 julkaistiin tieteelle uusina nisäkäslajeina Tansaniasta löydetty Rhynchocyon udzungwensis ja Etelä-Afrikasta löydetty Elephantulus pilicaudus.[6][3]


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 2, s. 290–295, 454. (Englanninkielinen alkuteos The Encyclopedia of Mammals 2, sarjassa World of animals). Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6531-6.
  2. a b Nisäkäsnimistötoimikunta: Hyppypäästäiset (Macroscelididae) Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet. 2008. Viitattu 1.8.2011. (artikkelin viitteettömien suomenkielisten nimien lähde, uudet nimet vahvistamattomia ehdotuksia)
  3. a b c Elephantulus pilicaudus IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 1.8.2011. (englanniksi)
  4. a b Schlitter, Duane A., Wilson, D. E., and Reeder, D. M. (eds) Mammal Species of the World, 3rd edition, Johns Hopkins University Press. 2005. ISBN 0-8018-8221-4, s. 82–85. (Teoksen verkkoversio). Luettu 1.8.2011
  5. Wilson & Reeder's Mammal Species of the World, 3rd edition: Preface (englanniksi) Luettu 1.8.2011
  6. a b Rhynchocyon udzungwensis IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 1.8.2011. (englanniksi)