Koordinaatit: 1°S, 91°W

Galápagossaaret

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Galápagossaaret
Satelliittikuva Galápagossaarista
Satelliittikuva Galápagossaarista
Merialue Tyynimeri
Saaria yht. 19
Suurin saari Isabela
Pinta-ala 8 010 km²
Valtio
Valtio Ecuador
Maakunta Galápagos
Väestö
Väkiluku 30 890 (2017)
Asutuskeskukset Puerto Ayora, Puerto Baquerizo Moreno, Puerto Villamil
Animaatio Galápagossaarista.

Galápagossaaret (esp. Islas Galápagos) on 13 vulkaanisen pääsaaren ja kuuden pienemmän saaren muodostama ryhmä Tyynessä valtameressä 1000 kilometriä länteen Etelä-Amerikassa sijaitsevan Ecuadorin rannikolta. Saariryhmä kuuluu Ecuadorille. Saaret sijaitsevat päiväntasaajan molemmin puolin: päiväntasaaja kulkee suurimman saaren Isabelan pohjoisosan halki. Saariston leveys idästä länteen on 320 kilometriä.

Unesco lisäsi Galápagossaaret vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalleen kesäkuussa 2007. Saaria uhkaavat järjestön mukaan turismin lisääntyminen, tulokaseläinlajit ja maahanmuutto.[1][2]

Maantiede ja geologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galápagossaaret on 8 010 neliökilometrin laajuinen saaristo Tyynellämerellä noin 600 kilometriä Ecuadorista länteen. Saaret ovat levittäytynet noin 59 500 neliökilometrin laajuiselle merialueelle.[3] Galápagossaariin kuuluu 13 yli 10 neliökilometrin ja 19 yli neliökilometrin laajuista saarta sekä monia luotoja ja kareja. Suurin saarista on Isabela, jonka pinta-ala on 4 588 neliökilometriä.[4] Viisi suurinta saarta, Isabela, Santa Cruz, Fernandina, Santiago ja San Cristóbal, käsittävät 93,2 prosenttia koko saariston pinta-alasta.[5]

Galápagosin 18 suurinta saarta ovat:[6]

Galápagossaarten kartta

Saariston maasto on kumpuilevaa, ja sitä täplittävän monet korkeat tulivuoret sekä kraaterit ja kallioseinämät. Saarten korkein kohta on Isabelalla oleva Cerro Azul.[3]

Saarten kallioperä on vulkaaninen, ja suurin osa saarista on yksittäisiä tulivuoren huippuja. Isabela koostuu kuudesta tulivuoren huipusta.[7] Purkaukset ja maanjäristykset ovat yleisiä, ja saarilla on myös muita merkkejä vulkaanisesta toiminnasta, kuten fumaroleja, laavatunneleita, rikkikenttiä ja hohkakiviä. Saariston länsiosa on muodostunut viimeisenä, ja nuorimmat saaret ovat alle miljoona vuotta vanhoja. Itäosan vanhimmat saaretkin ovat geologisesti melko nuoria, sillä ne ovat muodostuneet 3–6 miljoonaa vuotta sitten. ja siellä on edelleen aktiivista vulkaanista toimintaa. Purkaukset ja maanjäristykset ovat siellä yleisiä.[4]

Galapagos-sijaitsevat Nazcan tektonisella laatalla, joka liikkuu itään. Galapagos on määritelty ”kuumaksi kohdaksi” eli paikaksi, missä havaitaan pitkäaikaista tulivuoritoimintaa, joka ei selity laattojen reunojen keskinäisellä toiminnalla.[7]

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galápagossaarten ilmasto voidaan jakaa kahteen kauteen. Kylmän Humboldtin merivirran vaikutuksesta kuivakausi on toukokuulta joulukuulle. Sen aikana lämpötila on viileä ja kosteus tulee sumusta ja tihkusateista.[4] Kesäkuulta marraskuulle tihkusateet ovat käytännössä jatkuvia, ja ne käytännössä peittävät yhdessä sumujen kanssa saariston.[8] Lämmin Panaman merivirta tuo puolestaan sadekauden joulukuulta toukokuulle.[4]

Ilma on kuumimmallaan tammikuulta huhtikuulle, jolloin lämpötilan vaihteluväli pysyttelee jatkuvasti noin 26–28 asteessa.[8] Maaliskuussa lämpötila voi nousta 30 asteeseen.[4] Tihkusateiden kaudella saariston länsiosissa lämpötila voi pudota jopa 14 asteeseen, ja koko saaristossa lämpötilat pysyttelevät alle 24 asteessa.[8]

Maaliskuussa sadanta voi olla 80 millimetriin, kun elokuussa sadanta on vain noin 5 millimetriä.[4]

Saarten vallitseva tuuli puhaltaa koko vuoden kaakosta. Helmikuulta toukokuulle tuulen voimakkuus on yleensä heikompi kuin vuoden muina aikoina, jolloin tuulen nopeus on melko säännöllisesti 8,4 solmua.[8]

Elävä luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galápagossaarten kasvillisuus vaihtelee runsaasti korkeuden mukaan, sillä ylänköalueet saavat sen verran enemmän kosteutta kuin lähempänä rantaa olevat alueet.[9] Suurin osa saarista kuuluu puoliaavikkoiseen kuivakkokasvien vyöhykkeeseen, sillä vain pieni osa maasta ulottuu ylänköalueelle, jossa kasvaa trooppista kasvillisuutta.[4]

Rannalla ja meren rantavyöhykkeessä kasvaa erityisesti suolaa hyvin sietäviä kasvilajeja. Niistä huomattivammat ovat neljä mangrovelajia.[9] Niitä kasvaa erityisesti rauhallisissa laguuneissa.[4]

Kuivavyöhyke on pensaista puoliaavikkoa.[9] Se on pinta-alaltaan Galápagossaarten suurin kasvillisuusvyöhyke, ja se on keskimäärin 80–200 metrin korkeudella merenpinnasta.[4] Alueella kasvaa monia kaktuksia. Kotoperäisiä kaktuksia ovat Jasminocereus thouarsii, joka voi kasvaa jopa seitsemän metriä korkeaksi, ja laavakentillä kasvava Brachycereus nesioticus. Opuntiakaktuksista saarilla elää monia lajeja ja niiden variaatioita. Tohtorinpuihin kuuluva Bursera graveolens on puolestaan kuivan vyöhykkeen tyypillisin puulaji.[9] Alueen muita puita ovat guavalaji Psidium galapageium ja pisonialaji Pisonia floribunda.[4]

Kosteavyöhyke alkaa noin 300 metristä, ja sitä ennen on kuivan ja kostean vyöhykkeen välinen siirtymäalue. Scalesia-puulajit hallitsevat aluetta, joka on 300–500 metrin korkeudessa. Puut kasvavat vyöhykkeellä 5–15 metriä korkeiksi.[4] Metsät ovat pilvimetsiä, ja valtapuu on Scalesia pedunculata. Metsät peittyvät kuivana kautena sankkaan tihkusateen aiheuttamaan sumuun, ja puilla kasvaa monien muiden pilvimetsien tavoin päällyskasveja, kuten sammalia, maksasammalia, saniaisia ja kämmekkäkasveja sekä yksi tillandsialaji.[9] Limopuihin kuuluva Zanthoxylum fagara korvaa Scalesia-lajit hieman korkeammalla, ja Santa Cruzin ja San Cristóbalin saarilla pensasmainen melastomakasvilaji Miconia robinsoniana on valtalaji 600–700 metrin korkeudella olevalla vyöhykkeellä.[4]

Noin 700 metristä alkaa niin sanottu pampavyöhyke, joka on korkeimmalla ja kosteimmalla oleva kasvillisuusalue. Siellä kasvaa ruohoja, saroja ja muita suoympäristöihin sopeutuneita kasveja. Pampalla kasvaa suurin osa saariston saniaisista, ja kotoperäinen saniaispuu Cyathea weatherbyana kasvaa jopa kolmemetriseksi.[9][4]

Eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galápagossaaret tunnetaan erityisesti endeemisistä eli vain saarella elävistä kasveista ja eläimistä. Charles Darwinille niiden tutkiminen loi perustan teorioille luonnonvalinnasta ja evoluutiosta. Saarilla pesii useita lintulajeja, jotka monet ovat asuneet siellä vuosituhansia. Joitakin eläinlajeja ei tavata missään muualla. Saarilla elää muun muassa jättiläiskilpikonnia, joiden mukaan saariryhmä on saanut nimensä. Galapagossaarilla eläimet saivat elää rauhassa pitkään ihmisten tuloon saakka. Saariryhmältä tavattavat darwininsirkut muodostavat parhaan lintumaailmassa tavattavan esimerkin sopeutumisen suuntautumisesta eri ekologisiin lokeroihin.

Galápagossaarten nisäkäslajisto ei ole kovinkaan monimuotoinen saarten eristäytyneen sijainnin takia.[4] Saarien seitsemästä alkuperäisestä rottalajista neljä on jo kuollut sukupuuttoon. Viimeiset kolme lajia elävät Santa Féllä ja Fernandinalla, joille vieraslajina saarille tullut mustarotta ei ole vielä levinnyt.[10] Lisäksi Galápagossaarilla elää kaksi punalepakkolajia, kalifornianmerileijonan kotoperäinen alalaji ja galapagosinmerikarhu.[4] Ihmisten mukana saarille on tullut mustarotan lisäksi vuohia, kissoja ja koiria.[10]

Galápagossaarilla elää noin 60 vakituista lintulajia ja lisäksi 81 muuttolintulajia tavataan säännöllisesti, mikä on melko pieni määrä tropiikissa. Kotoperäisiä näistä linnuista on kuitenkin noin puolet.[11] Merilintulajeja saarilla tavataan 19 vakituista lajia. Niistä viisi on kotoperäisiä. Galapagosinpingviini on ainoa päiväntasaajan pohjoispuolella tavattava pingviinilaji ja ainoa, joka pesii tropiikissa. Galapagosinalbatrossi pesii vain Españolalla ja galapagosinmerimetso on sukunsa ainoa lentokyvytön laji. Lisäksi kotoperäisiin lajeihin kuuluvat yölokki ja maailman harvinaisin lokkilintu laavalokki. Ainoa kotoperäinen rantalintu on galapagosinkyyryhaikara.[4]

Maalintuja galápagossaarilla elää 29 lajia. Niiden yhteinen piirre on niiden pelottomuus ihmisiä kohtaan.[4] Tunnetuin maalinturyhmä on darwininsirkut, joita saarilla elää noin 15 lajia. Ne ovat lajiutuneet todennäköisesti yhteisestä esivanhemmasta ja löytäneet sitten jokainen oman ekologisen lokeronsa. Vaikka lajeja on suhteellisen vaikea erottaa toisistaan, niiden nokkien koko ja ruokailutavat vaihtelevat.[12] Muita Galápagossaarten kotoperäisiä lintuja ovat neljä matkijalajia, galapagosinhiirihaukka, tornipöllön ja suopöllön alalajit, galapagosinkyyhky, galapagosinrääkkä ja etenlänsinipääsky.[4]

Matelijoiden kotoperäisyysaste on Galápagossaarilla erityisen suuri. Peräti 21 saarilla tavattavasta 23 lajista on kotoperäisiä.[10] Galápagoksenjättiläiskilpikonna on hyvä esimerkki saarten lajiston monimuotoisuudesta. Saarilla elää vielä 11 kilpikonnalajin alalajia, ja ne ovat kehittyneet elämään hieman eri olosuhteissa. Esimerkiksi Isabelalla on yksi alalaji jokaisella saaren viidestä päätulivuoresta. Kilpikonnien lisäksi saarten kotoperäisiin matelijoihin kuuluu muun muassa kolme käärmelajia, viisi gekkolajia, kolme Conolophus-suvun maalla elävää leguaania ja merileguaani.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Löytö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galápagossaaret löysi vuonna 1535 Panaman piispa Tomás de Berlanga, jonka alus ajautui saarille matkallaan Peruun. Hän antoi saarille nimen Las Encantadas ja ihmetteli kirjoituksissaan saarten tuhansia kilpikonnia.[3] Inkaperinteen mukaan kuningas Túpac Inca Yupanqui olisi kuitenkin vieraillut 1400-luvulla tutkimusmatkansa aikana ”Tulen saarilla”. Onkin mahdollista inkojen käyneen Galápagossaarilla, mutta Túpac Inca Yupanquin todennäköisempi kohde oli Pääsiäissaari.[13] Flaamilainen kartantekijä Abraham Ortelius antoi saarille nimeksi ”Galápagos”, espanjalaisen kilpikonnia tarkoittavan sanan mukaan.[14]

Merirosvojen ja valaanpyytäjien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galápagossaarilla vieraili de Berlangan jälkeen useita espanjalaisia aluksia, ja niistä tuli myös merirosvojen tukikohta.[3] Englantilaiset merirosvot kaappasivat 1600- ja 1700-luvuilla useita kauppalaivoja Tyynellämerellä. Tunnetuimpia heistä olivat John Cooke, jonka mukana saarilla olivat vuonna 1684 muun muassa William Dampier, joka kirjoitti teoksessaan A New Voyage Round the World ensimmäisen laajan kuvauksen saarista, ja Ambrose Cowley, joka teki ensimmäisen kartan niistä.[14]

Ihmisvierailut Galápagossaarilla alkoivat lisääntyä 1800-luvulla, kun valaanpyytäjät löysivät niille.[13] Tätä edesauttoi James Colnettin 1790-luvulla Britannian amiraliteetille tekemä raportti, jossa hän piti saaria sopivana tukikohtana valaanpyytäjille. Kaskeloteista sai öljyä, ja saarten kylmät merivirrat houkuttelivat niitä paikalle. Valaanpyytäjät romahduttivat alueen kaskelottikannan.[15] He metsästivät myös kilpikonnia, lintuja ja joskus myös iguaaneja ruoaksi. Saarilla tapettiin jopa 200 000 kilpikonnaa 1800-luvun aikana. Valaanpyynti alkoi vähentyä 1860-luvulla, kun kaskelotit olivat harvinaistuneet.[13]

Ecuadorin ensimmäiset uudisasukkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanja oli nimellisti hallinneet Galápagossaaria vuoteen 1832 asti, jolloin Ecuador otti ne haltuunsa.[13] Ranskalais-espanjalainen José de Villamil oli alkanut edellisenä vuonna ajaa saarten asuttamista. Hänen valtuuttamansa tutkimuksen perusteella Galápagossaarilla kasvavan Roccella gracilis -jäkälälajin kerääminen olisi taloudellisesti kannattavaa. Jäkälästä saatiin väriainetta. Villamil suostutteli juuri itsenäistyneen Ecuadorin hallitusta ottamaan saaret haltuunsa. Presidentti Juan José Flores tuki Villamilia, joten 12. helmikuuta 1832 saaret liitettiin Ecuadoriin.[16]

Ecuadorin hallitus antoi Villamilille asutusoikeuden Floreanalle.[13] Ensimmäiset asukkaat olivat sotilaita, jotka olivat osallistuneet Ecuadorissa vallankaappausyritykseen. Villamilin mukana saapui myöhemmin samana vuonna 80 muuta uudisasukasta.[16] Jäkäläteollisuus kuitenkin epäonnistui, ja Villamil luovutti. Hänen tilalleen tuli väkivaltainen José Williams, joka ajettiin saarelta uudisasukkaiden kapinassa. Villamilin perustama asutuskeskus hylättiin vuoteen 1852 mennessä.[15]

José Valdizán ja Manuel Julián Cobos puolestaan asuttivat San Cristobálin, missä he keräsivät Roccella portentosa -jäkälälajia, jota käytettiin myös väriaineena. Antonio Gil perusti 1897 plantaasin Isabelalle, ja norjalaisryhmä asettui vuonna 1900 Santa Cruzille.[17]

Saaret saivat maailmanlaajuista mainetta, kun englantilainen luonnontieteilijä Charles Darwin vieraili niillä vuonna 1835. Hän tutki niiden eläimiä ja viittasi niihin vuonna 1859 julkaistussa teoksessaan Lajien synty.[3]

Monet suurvallat alkoivat kiinnostua Galápagossaarista 1900-luvun alussa Panaman kanavan rakentamisen takia. Saaret sijaitsivat strategisesti merkittävällä paikalla, josta kanavaliikennettä voitaisiin valvoa. Yhdysvallat, Britannia ja Ranska tekivät tarjouksia saarten vuokrasta, mutta Ecuador ei suostunut vuokraamaan niitä. Kun Japani hyökkäsi Pearl Harboriin 1941, Panaman kanavan suojaaminen muodostui entistä tärkeämmäksi. Ecuador antoikin Yhdysvalloille luvan käytää Baltran saarta ilmatukikohtanaan.[18]

Vuonna 1935 saarille perustettiin kansallispuisto, ja vuonna 1959 Unesco perusti Santa Cruzin saarelle paikallisia kilpikonnalajeja tarkkailevan tutkimusaseman. Lisäksi alue on toiminut rangaistussiirtolana vuoteen 1958 asti.[19]

Galápagossaaret avautuivat muulle maailmalle 1960-luvun lopulla, kun säännöllinen lentoliikenne sinne avautui. Se alkoi houkutella saarille matkailijoita ja asukkaita. Vielä 1950-luvulla Galápagossaarilla asui vain vähän yli tuhat ihmistä, mutta asukasluku alkoi 1960-luvulla kasvaa. Saarille muuton on tehnyt houkuttelevaksi matkailun kasvu.[18]

Galápagossaarten kiinnostusta on lisännyt niiden asema Unescon maailmanperintökohteena. Asema annettiin niille vuonna 1978. Kun turismi on kasvanut, niin vuotuinen väestönkasvukin alkoi kasvaa. Vuonna 1974 väestönkasvu oli 4,4 prosenttia, mutta vuonna 1990 se oli jo 5,9 prosenttia. Saarille muuttoa alettiin kuitenkin hillitä 1990-luvulla. Vuonna 1998 solmittiin laki saarten suojelusta ja kestävästä kehityksestä.[17] Se on rajoittanut sinne muuttoa ja kääntänyt väestönkasvunkin pienemmäksi. Vuonna 2010 väestönkasvu oli 3,3 prosenttia.[20]

Turismi on kuitenkin edelleen kasvussa: vuonna 2000 Galápagossaarilla vieraili noin 70 000 matkailijaa, kun niitä vuonna 2014 oli jo noin 216 000.[18]

Talous ja infrastruktuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2000 matkailijoiden määrä oli rajoitettu. Nykyisin rajoitus perustuu siihen, että saarilla liikennöivien alusten määrä on rajoitettu nykyiselle tasolle. Matkailusta saadut rahat voivat tukea saarten ympäristöä ja tarjoavat paikallisille mannermaata korkeamman elintason. Luonnossa saa liikkua vain sertifioidun oppaan kanssa ja merkityillä reiteillä.

Vuonna 2006 saarilla kävi yli 145 000 matkailijaa, jotka toivat yli puolet Galapagosin tuloista.[21]

Myös risteilyt ovat lisänneet suosiotaan ja suurten risteilijäalusten tuloa alueelle pidetään ympäristöuhkana.

Matkailijoiden mukana tulee hallitsemattomien jätevirtojen lisäksi tulokaslajeja, etenkin hyönteisiä.[22]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galápagossaarten merkittävin liikennemuoto ulkomaailmaan on lentoliikenne, johon myös isolta osalta matkailu perustuu.[23] Päälentoasema on Seymourin lentoasema, joka sijaitsee Baltran saarella. Se on rakennettu Yhdysvaltain vanhan sotilaskentän pohjalle. Lentoasemaa käyttää noin 1 200 matkustajaa vuorokaudessa.[24] San Cristóbalin lentoasema on pienempi, mutta sieltäkin on lentoyhteksiä mantereelle. Isabelalla on puolestaan saarten välisessä liikenteessä käytetty lentoasema.[23]

Energia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2014 tilastojen mukaan noin 79 prosenttia sähköstä tuotetaan fossiilisia polttoaineita polttamalla. Loput 21 prosenttia tulee uusiutuvista energialähteistä, kuten tuulesta, auringosta ja mäntyöljystä.[25]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2015 tehdyn väestönlaskennan mukaan Galápagossaarilla oli 25 244 asukasta.[26] Ecuadorin tilastokeskuksen tekemän arvion mukaan vuonna 2017 saarilla oli 30 890 asukasta.[27] Vuoden 2015 väestönlaskennassa asukkaista 85,2 prosenttia ilmoitti olevansa mestitsejä, 8,1 prosenttia intiaaneja, 2.8 prosenttia afroecuadoarilaisia ja 2,6 prosenttia valkoihoisia. 9,7 prosenttia valkoihoisia, 7,0 prosenttia intiaaneja ja 5,2 prosenttia afroecuadorilaisia.[28]

Noin kaksi kolmasosaa Galápagossaarten asukkaista on syntynyt jossain muualla. Osuus on pysynyt melko samana vuosien 1990, 2001 ja 2010 väestönlaskennoissa.[29] Useimmat muualta tulleet ovat muuttaneet sinne taloudellisista syistä. Väestönkasvu on ollut 1970-luvulta asti paljon nopeampaa kuin Ecuadorin manneralueella.[30] Vielä vuoden 1974 väestönlaskussa saarilla oli 4 037 asukasta.[31] Vuosina 1982–1990 väestö kasvoi peräti 5,5 prosenttia ja vuosina 1990–2001 6,4 prosenttia. Sen jälkeen kasvu on tasaantunut, ja vuoden 2015 tilastojen mukaan väestönkasvu oli 1,8 prosenttia.[26]

Asukasluvultaan Galápagossaarten suurin kantoni on Santa Cruzin kantoni, jossa oli vuonna 2015 yli 15 700 asukasta. San Cristóbalin kantonissa oli alle 7 200 asukasta ja Isabelan kantonissa yli 2 300 asukasta. Suurin kaupunki oli Puerto Ayora, jossa asui 46,8 prosenttia saarten asukkaista. Puerto Baquerizo Morenossa oli 26,0 prosenttia asukkaista.[32] Galápagossaaret on hyvin kaupungistunut, sillä vain 18,6 prosenttia asukkaista eli maaseudulla.[33]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. "Galapagossaaret uhanalaiseksi maailmanperintökohteeksi". MTV3 Internet Uutiset, 26.6.2007. (luettu 26.6.2007)
  2. "Galápagos and Niokolo-Koba National Park inscribed on UNESCO’s List of World Heritage in Danger". Unesco World Heritage Centre, 26.6.2007. (26.6.2007)
  3. a b c d e Galapagos Islands Encyclopædia Britannica. 2018. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 23.6.2018. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Galápagos Islands, off the coast of Ecuador World Wildlife Fund. Viitattu 23.6.2018.
  5. Plan Galápagos, s. 36.
  6. Galápagos Islands Alluring world. Viitattu 14.5.2016.
  7. a b Geologic History Galapagos conservancy. Viitattu 14.5.2016.
  8. a b c d Plan Galápagos, s. 37.
  9. a b c d e f Humphreys & Küffner, s. 414.
  10. a b c Humphreys & Küffner, s. 412.
  11. Humphreys & Küffner, s. 410.
  12. Humphreys & Küffner, s. 411.
  13. a b c d e Discovery, Pirates, and Whalers Galapagos Geology on the Web. Department of Geological Sciences. Viitattu 23.6.2018. (englanniksi)
  14. a b Humphreys & Küffner, s. 336.
  15. a b Humphreys & Küffner, s. 337
  16. a b Oxford, Peter & Watkins, Graham: Galapagos Colonists Viitattu 6.8.2018. (englanniksi)
  17. a b Plan Galápagos, s. 54.
  18. a b c Humphreys & Küffner, s. 339
  19. Maailman maat ja kansat : Australia ja Oseania, s. 146-147. Valitut Palat, 1993. ISBN 9515840155.
  20. Plan Galápagos, s. 55.
  21. Tourism and Population Growth Glalapagos conservancy. Viitattu 14.5.2016.
  22. http://www.theguardian.com/world/2012/jun/10/galapagos-islands-conservation-crisis-exhibition
  23. a b Plan Galápagos, s. 132.
  24. Doug Morgan: World’s First “Green” Airport Fully Operational at Baltra, Galapagos Islands Your escape to Ecuador. 2013. Viitattu 14.5.2016.
  25. Plan Galápagos, 140–141.
  26. a b Análisis de resultados definitivos Censo de Población y Vivienda Galápagos 2015, s. 11.
  27. Proyección provincias, Sexos y Áreas 2010-2020 (xlsx) Instituto Nacional de Estadística y Censos. Viitattu 24.6.2018. (espanjaksi)
  28. Análisis de resultados definitivos Censo de Población y Vivienda Galápagos 2015, s. 19.
  29. Plan Galápagos, s. 111.
  30. People Today Galapagos conservancy. Viitattu 14.5.2016.
  31. Fascículo provincial Galápagos, s. 2.
  32. Análisis de resultados definitivos Censo de Población y Vivienda Galápagos 2015, s. 12.
  33. Análisis de resultados definitivos Censo de Población y Vivienda Galápagos 2015, s. 13.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Galápagossaaret.