Hait

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee haikaloja, purjeveneestä katso Hai-vene, saappaasta Hai-saapas. Hai on myös pokerissa korkein korttiyhdistelmän ulkopuolinen kortti.
Hait
Valkohai (Carcharodon carcharias)
Valkohai (Carcharodon carcharias)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Rustokalat Chondrichthyes
Alaluokka: Leveäsuiset Elasmobranchii
Ylälahko: Hait
Selachimorpha
Lahkot
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Hait Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Hait Commonsissa

Hait (ylälahko Selachimorpha) ovat rustokaloja. Eri lajeja tunnetaan 368.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haiden koko vaihtelee suuresti lajista riippuen. Pienin laji on kääpiöhai, joka kasvaa vain parikymmensenttiseksi. Suurin hailaji, valashai, voi kasvaa yli 15 metrin pituiseksi. Kaikista lajeista puolet on kooltaan alle metrin pituisia. Erot ulkonäössä ja elintavoissa ovat eri lajeilla varsin suuret. Yhteisiä piirteitä ovat mm. avonaiset kidukset, pariton selkäevä, parilliset rintaevät ja useimmilla lajeilla voimakkaat leuat ja terävät repimiseen soveltuvat hampaat.

Suurimmat lajit ovat valashai, valkohai, jättiläishai, tiikerihai, holkeri, härkähai ja vasarahai. Erikoisimpia lienevät enkelihai, partahai, sitruunahai ja piikikäs kääpiöhai.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haikalojen lisääntyminen on varsin monimutkaista. Kaikki hait parittelevat, toisin sanoen hedelmöitys tapahtuu sisäisesti. Sen jälkeen kun muna on hedelmöittynyt naaraan ruumiissa, on olemassa kolme kehitysvaihtoehtoa:

  • Ovipaariset lajit. Munan ympärille kasvaa sarveiskuori, ja se poistuu emon ruumiista; alkionkehitys jatkuu veteen joutuneessa munassa, kunnes poikanen viimein kuoriutuu.
  • Ovovivipaariset lajit. Munan ympärille kasvaa ohut kalvo, ja se jatkaa kehittymistään emon kohdussa; alkionkehityksen päätyttyä munasta kuoriutuu poikanen, joka pienine ruskuaisvarastoineen poistuu emon ruumiista
  • Vivipaariset lajit. Alkio kehittyy kohdussa, mutta sen ravinnonsaanti ei ole pelkästään oman ruskuaispussin varassa, vaan sille kasvaa napanuoramainen lisäke, samalla kun ruskuaispussista kehittyy istukka; tämän istukan kautta emo ravitsee alkiota synnytykseen saakka.

Poikasten määrä vaihtelee lajeittain. Haikaloilla on todettu tapahtuneen myös neitseellistä sikiämistä.[1][2]

Ovipaarisista lajeista valashai munii kaikkein suurimman munan. Itse asiassa valashain munia on löydetty vain yksi kappale: tämä tapahtui Meksikonlahdella vuonna 1953. Muna oli 30,4 cm pitkä, 14 cm leveä ja 9 cm paksu. Sen sisällä oleva alkio oli 37 cm:n mittainen ja se oli aivan aikuisen yksilön näköinen.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa haista elää valtamerissä, mutta joitakin lajeja tavataan joissa ja järvissä, kuten Mississipissä Amerikassa ja Amazonjoessa Brasiliassa. Esimerkiksi härkähai Carcharhinus leucas uskaltautuu joskus jokiin, vaikka se elääkin pääasiallisesti meressä. Hengittääkseen useimpien haiden on uitava koko ajan, jotta vesi virtaisi niiden kidusten läpi. Tästä syystä hait eivät nuku samalla tavalla kuin ihminen, vaan niillä on aktiivisia ja ei-aktiivisia ajanjaksoja. Jotkut lajit kuten partahai sekä härkähai pystyvät kuitenkin hengittämään paikalla ollessaan. Jotkut lajit liikkuvat parvissa.

Hait Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vesiltä on väitetysti tavattu joitakin yksilöitä holkerista (Kiiminkijoki ja Hailuoto), sekä silli- ja piikkihaista (Ahvenanmaa)[3].

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa hailajeista on petokaloja, jotka syövät pääasiassa kaloja, merikilpikonnia ja hylkeitä. Hailla on kehittynyt värinäkö ja erittäin hyvä haju- ja makuaisti. Niillä on tarkan kylkiviiva-aistin lisäksi sähköaisti, jolla ne pystyvät tuntemaan muiden eläinten aiheuttamat sähkökentät ja löytämään siten esimerkiksi pohjaan kaivautuneen saaliseläimen.

Haiden ruokavaliot vaihtelevat lajeittain, mutta lähes kaikki hait ovat lihansyöjiä. Jotkut hait, kuten valkohai, makrillihai, tiikerihai ja vasarahai, ovat petokaloja, jotka syövät kalaa, kalmareita, muita haita ja nisäkkäitä kuten hylkeitä. Suurimmat hait syövät jopa pieniä valaita. Toiset, kuten seepransarvihai, enkelihai ja partahait, ovat hidasliikkeisiä suuria lihansyöjiä, jotka murskaavat ja syövät merenpohjan nilviäisiä ja äyriäisiä kuten taskurapuja. Hait purevat myös merenpohjassa olevia kaapeleita, joiden sähkömagneettinen kenttä kiehtoo niitä.

Eräät hait kuten jättimäinen valashai syövät planktonia.

Systematiikka ja kehityshistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hait kuuluvat rustokalojen luokan leveäsuisten alaluokkaan (Elasmobranchii) yhdessä rauskujen kanssa. Käsitykset leveäsuisten sisäisestä systematiikasta ovat olleet horjuvia. Perinteisesti rauskuja (Batoidea) ja haita (Selachimorpha) on pidetty rinnakkaisina ylälahkoina. Rakennetuntomerkkien perusteella on kuitenkin esitetty toisenlaista luokitusta, jossa pääjako on ulappaveden haiden (Galea) ja lähinnä pohjan läheisyydessä elävien lajien (Squalea) välillä. Jälkimmäinen ryhmä käsittäisi sekä perinteiset rauskuryhmät että joukon perinteisiä hailahkoja. Tässä luokituksessa perinteiset hait eivät olisi luonnollinen (monofyleettinen) taksoni vaan parafyleettinen ryhmä. Toisaalla jotkut molekyylisystemaattiset tutkimukset taas ovat puoltaneet haiden ja rauskujen asemaa luonnollisina sisarryhminä. Tällöin haiden sisällä olisi jako kahteen ylälahkoon Galeomorphi ja Squalomorphi (ks. Leveäsuiset).[4]

Varhaisista haista jääneet fossiilit ovat lähinnä hampaita, koska haiden luuranko koostuu rustosta. Varhaisilla hailla oli suipot hampaat ja ne olivat yli metrin pituisia kalansyöjiä.

Carcharodon megalodon eli megalodon oli varhainen jättimäinen lihansyöjähai. Se oli yli 16 metriä pitkä ja sen hampaat 18 cm pitkät. Sen ravinto koostui pääasiallisesti valaista.

Viholliset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hailla ei ole muita luonnollisia vihollisia kuin toiset hait ja ihminen, sekä jotkin delfiinilajit kuten miekkavalaat. Saasteet vähentävät haikantoja. Joka vuosi yli 100 miljoonaa haita kuolee kalaverkkoihin ja laivan potkureihin jääneinä. Niitä myös kalastetaan ruuaksi; esimerkiksi Aasiassa valmistetaan haineväkeittoa, jota varten pyydystettävistä haista osasta käytetään koko hai, mutta joskus hai nostetaan laivaan, siltä katkaistaan evät ja se heitetään elävänä takaisin mereen.[5] Tällöin hai uppoaa merenpohjaan, jossa se kuolee kituen.

Haiden hyökkäykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosittain tapahtuu noin 50 hain hyökkäystä ihmisen kimppuun. Näistä suurin osa tapahtuu Australian koillisrannikolla ja Floridassa, joissa vesiurheilu, kuten sukellus ja surffaus, on suosittua. On tutkittu että hait käyttävät ilmeisesti nukkumiseen matalikkoja missä veden liike on jatkuvaa jottei näiden tarvitsisi uida pysyäkseen hengissä ja nämä paikat ovat ihmisenkin suosiossa.lähde?

Australian 200-vuotisen historian aikana ovat hait hyökänneet 548 kertaa ihmisen kimppuun, joista 182 johti uhrin kuolemaan. New South Walesin osavaltiossa on tapahtunut eniten haihyökkäyksiä. New South Walesissa hait ovat puraisseet ihmistä 205 kertaa (joista 69 kuolemantapausta), Queenslandissa 201 kertaa (joista 68 kuolemantapausta). Viimeisten 30 vuoden aikana hait aiheuttivat 31 ihmisen kuoleman, joista 12 Queenslandissa ja kaksi New South Walesin osavaltiossa.lähde?

Ihmisillä on paljon ennakkoluuloja haita kohtaan, vaikka ne hyökkäävät suhteellisen harvoin ihmisen kimppuun. Osasyynä ovat sekä hain hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden kertomukset että elokuvat. 11 ihmistä on kuollut hain puremiin Australiassa vuosien 1980 ja 1990 välillä. On muistettava että samana aikana 20 kuoli ampiaisenpistoihin ja 19 salamaniskuihin. 48 % hyökkäyksistä päättyy saaliin kuolemaanlähde? , harva maapeto yltää samaan. On tutkittu, että hait eivät pidä ihmisten lihasta.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Neitseellisesti lisääntynyt hai 23.5.2007. YLE Radio 1. Viitattu 26.5.2007.
  2. Captive shark had 'virgin birth' 23.5.2007. BBC. Viitattu 26.5.2007. (englanniksi)
  3. http://www.kookas.fi/articles/read/6719
  4. Nelson JS: Fishes of the World. 4th edition. Wiley, 2006. ISBN 0-471-25031-7.
  5. National Geographic
  6. Scientific American