Hait

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee haikaloja. Hai-sanan muita merkityksiä on lueteltu sivulla Hai (täsmennyssivu).
Hait
Valkohai (Carcharodon carcharias)
Valkohai (Carcharodon carcharias)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Rustokalat Chondrichthyes
Alaluokka: Euselachii
Osaluokka: Leveäsuiset Elasmobranchii
Lohko: Hait
Selachii
Richardson, 1836[1]
Synonyymit
  • Pleurotremata
  • Selachimorpha
Alaryhmät
  • Katso teksti
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Hait Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Hait Commonsissa

Hait (Selachii) on leveäsuisiin kuuluva rustokalojen lohko. Eri lajeja tunnetaan yli 513.[2]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haiden koko vaihtelee suuresti lajista riippuen. Pienin laji on kääpiöhai, joka kasvaa vain parikymmensenttiseksi. Suurin hailaji, valashai, voi kasvaa yli 15 metrin pituiseksi. Kaikista lajeista puolet on kooltaan alle metrin pituisia. Erot ulkonäössä ja elintavoissa ovat eri lajeilla varsin suuret. Yhteisiä piirteitä ovat mm. avonaiset kidukset, pariton selkäevä, parilliset rintaevät ja useimmilla lajeilla voimakkaat leuat ja terävät repimiseen soveltuvat hampaat.

Suurimmat lajit ovat valashai, valkohai, jättiläishai, tiikerihai, holkeri, härkähai ja vasarahai. Erikoisimpia lienevät enkelihai, partahait, sitruunahai, piikikäs kääpiöhai ja peikkohai.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haikalojen lisääntyminen on varsin monimutkaista. Kaikki hait parittelevat – toisin sanoen hedelmöitys tapahtuu sisäisesti. Sen jälkeen kun muna on hedelmöittynyt naaraan ruumiissa, on olemassa kolme kehitysvaihtoehtoa:

  • Ovipaariset lajit. Munan ympärille kasvaa sarveiskuori, ja se poistuu emon ruumiista; alkionkehitys jatkuu veteen joutuneessa munassa, kunnes poikanen viimein kuoriutuu.
  • Ovovivipaariset lajit. Munan ympärille kasvaa ohut kalvo, ja se jatkaa kehittymistään emon kohdussa; alkionkehityksen päätyttyä munasta kuoriutuu poikanen, joka pienine ruskuaisvarastoineen poistuu emon ruumiista
  • Vivipaariset lajit. Alkio kehittyy kohdussa, mutta sen ravinnonsaanti ei ole pelkästään oman ruskuaispussin varassa, vaan sille kasvaa napanuoramainen lisäke, samalla kun ruskuaispussista kehittyy istukka; tämän istukan kautta emo ravitsee alkiota synnytykseen saakka.

Poikasten määrä vaihtelee lajeittain. Haikaloilla on todettu tapahtuneen myös neitseellistä sikiämistä.[3][4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa haista elää valtamerissä, mutta joitakin lajeja tavataan joissa ja järvissä, kuten Mississipissä Amerikassa ja Amazonjoessa Brasiliassa. Esimerkiksi härkähai Carcharhinus leucas uskaltautuu joskus jokiin, vaikka se elääkin pääasiallisesti meressä. Hengittääkseen useimpien haiden on uitava koko ajan, jotta vesi virtaisi niiden kidusten läpi. Tästä syystä hait eivät nuku samalla tavalla kuin ihminen, vaan niillä on aktiivisia ja ei-aktiivisia ajanjaksoja. Jotkut lajit kuten partahai ja härkähai pystyvät kuitenkin hengittämään paikalla ollessaan. Jotkut lajit liikkuvat parvissa.

Hait Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vesillä on tavattu kaksi hailajia, sillihai ja piikkihai. Sillihaita on tavattu vain yksi kuollut yksilö rannalla Ahvenanmaalla vuonna 1871, mutta piikkihai on tavattu elävänä sekä Saaristomerellä että Selkämerellä ja se on luokiteltu maan kalalajistossa vierailijaksi.[5]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa hailajeista on petokaloja, jotka syövät pääasiassa kaloja, merikilpikonnia ja hylkeitä. Hailla on kehittynyt värinäkö ja erittäin hyvä haju- ja makuaisti. Niillä on tarkan kylkiviiva-aistin lisäksi sähköaisti, jolla ne pystyvät tuntemaan muiden eläinten aiheuttamat sähkökentät, ja löytämään siten esimerkiksi pohjaan kaivautuneen saaliseläimen.

Haiden ruokavaliot vaihtelevat lajeittain, mutta lähes kaikki hait ovat lihansyöjiä. Jotkut hait, kuten valkohai, makrillihai, tiikerihai ja vasarahai, ovat petokaloja, jotka syövät kalaa, kalmareita, muita haita ja nisäkkäitä kuten hylkeitä. Suurimmat hait syövät jopa pieniä valaita. Toiset, kuten seepransarvihai, enkelihai ja partahait, ovat hidasliikkeisiä suuria lihansyöjiä, jotka murskaavat ja syövät merenpohjan nilviäisiä ja äyriäisiä kuten taskurapuja. Hait purevat myös merenpohjassa olevia kaapeleita, joiden sähkömagneettinen kenttä kiehtoo niitä.

Eräät hait kuten jättimäinen valashai syövät planktonia.

Systematiikka ja kehityshistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hait kuuluvat rustokalojen luokan leveäsuisten osaluokkaan (Elasmobranchii) yhdessä rauskujen kanssa. Käsitykset leveäsuisten sisäisestä systematiikasta ovat olleet horjuvia. Perinteisesti rauskuja (Batomorphi) ja haita (Selachii) on pidetty rinnakkaisina lohkoina. Rakennetuntomerkkien perusteella on kuitenkin esitetty toisenlaista luokitusta, jossa pääjako on ulappaveden haiden (Galea) ja lähinnä pohjan läheisyydessä elävien lajien (Squalea) välillä. Jälkimmäinen ryhmä käsittäisi sekä perinteiset rauskuryhmät että joukon perinteisiä hailahkoja. Tässä luokituksessa perinteiset hait eivät olisi luonnollinen (monofyleettinen) taksoni vaan parafyleettinen ryhmä. Toisaalla jotkut molekyylisystemaattiset tutkimukset taas ovat puoltaneet haiden ja rauskujen asemaa luonnollisina sisarryhminä. Tällöin haiden sisällä olisi jako kahteen ylälahkoon Galeomorphi ja Squalomorphi (ks. Leveäsuiset).[6]

Varhaisista haista jääneet fossiilit ovat lähinnä hampaita, koska haiden luuranko koostuu rustosta. Varhaisilla hailla oli suipot hampaat, ja ne olivat yli metrin pituisia kalansyöjiä.

Carcharodon megalodon eli megalodon oli varhainen jättimäinen lihansyöjähai. Se oli yli 16 metriä pitkä ja sen hampaat 18 cm pitkät. Sen ravinto koostui pääasiallisesti valaista.

Viholliset ja uhanalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hailla ei ole muita luonnollisia vihollisia kuin toiset hait, ihminen ja jotkin delfiinilajit kuten miekkavalaat. Saasteet vähentävät haikantoja. Joka vuosi yli 100 miljoonaa haita kuolee kalaverkkoihin ja laivan potkureihin jääneinä. Niitä myös kalastetaan ruuaksi; esimerkiksi Aasiassa valmistetaan haineväkeittoa, jota varten pyydystettävistä haista osasta käytetään koko hai, mutta joskus hai nostetaan laivaan, siltä katkaistaan evät, ja se heitetään elävänä takaisin mereen.[7] Tällöin hai uppoaa merenpohjaan, jossa se kuolee kituen. Hain liha on ihmiselle myrkyllistä, sillä se pitää sisällään suuria määriä metyylielohopeaa.[8]

Monien hailajien kanta on muuttunut vaarantuneeksi tai erittäin uhanalaiseksi ihmisen toimien vuoksi. Laiton salakalastus uhkaa haikantoja, sillä evistä saatetaan maksaa jopa 1 100 dollaria kilolta. Uhanalaisimpia ovat sillihai, jättiläishai, valkopilkkahai, vasarahai ja isovasarahai. Kalastus yleensäkin uhkaa haita myös silloin, kun nimenomaan hai ei ole tavoiteltu laji: haikaloja päätyy sivusaaliiksi. Kun hai takertuu verkkoon eikä pysty liikkumaan, se hukkuu, koska vesi ei pääse virtaamaan sen kidusten läpi. Haipopulaatioiden määrän arviointi on vaikeaa salakalastuksen vuoksi ja siksi, että sivusaaliiksi jääneistä haista ei vaivauduta ilmoittamaan. Kalastuksen uhriksi joutuu jatkuvasti haita, jotka eivät ole saavuttaneet vielä sukukypsyyttä, minkä seurauksena vesistä katoaa myös seuraavia haisukupolvia. Jättiläishai kasvaa hitaasti ja lisääntyy satunnaisesti. Tällaisen lajin kanta on erityisen haavoittuvainen. Valtamerten ekosysteemi muuttuu, kun ravintoketjusta puuttuu joku linkki. Kun haiden määrä vähenee, niiden saaliiksi yleensä joutuvien kalojen määrä kasvaa liiaksi ja ne taas metsästävät runsaasti keskikoisia ja pieniä kaloja. Haiden suojelua edistävät muun muassa WWF:n Global Shark and Ray Initiative-, Bite-Back Shark and Marine Conservation- ja WCS Wildlife Conservation Society -järjestöt. Vastuunalainen haiturismi on tärkeää, jotta haiden uhanalainen tilanne huomataan.[9]

Haiden hyökkäykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosittain tapahtuu noin 50 hain hyökkäystä ihmisen kimppuun. Näistä suurin osa tapahtuu Australian koillisrannikolla ja Floridassa, joissa vesiurheilu, kuten sukellus ja surffaus, on suosittua. On tutkittu, että hait käyttävät ilmeisesti nukkumiseen matalikkoja, joissa veden liike on jatkuvaa, jottei niiden tarvitsisi uida pysyäkseen hengissä. Matalikot ovat ihmisenkin suosiossa.[10]

Australian Shark Attack File -tietokannan mukaan hait ovat Australiassa hyökänneet vuosien 1791–2017 välillä ihmisen kimppuun 1 045 kertaa, joista 691 oli provosoimattomia. Hyökkäyksistä 236 johti kuolemaan, ja 184:ssä tapauksessa uhri selvisi vahingoittumattomana. Vuosien 1917–2017 aikana eniten provosoimattomia hyökkäyksiä on sattunut Uuden Etelä-Walesin osavaltiossa (218 kertaa, 47 kuolemantapausta) ja toiseksi eniten Queenslandissa (159 kertaa, 52 kuolemantapausta).[11] Australian haintutkimusseura suunnitteli koko haikannan hävittämistä 1960-luvulla. Mahdollisena ratkaisuna pidettiin sellaista tarttuvaa tautia, joka tappaisi vain hait.[12]

Vaikka hait hyökkäävät harvoin ihmisen kimppuun, niihin liittyy ennakkoluuloja agressiivisuudesta. Ennakkoluulojen syynä ovat sekä hain hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden kertomukset että hyökkäyksistä kertovat elokuvat. 11 ihmistä kuoli hain puremiin Australiassa vuosien 1980 ja 1990 välillä. Samalla aikavälillä 20 ihmistä kuoli Australiassa ampiaisenpistoihin ja 19 salamaniskuihin. Hait eivät tutkitusti pidä ihmisten lihasta.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nelson, Joseph S. & Grande, Terry C. & Wilson, Mark V. H.: Fishes of the World. Fifth edition. Hoboken, New Jersey: John Wiley & Sons, 2016. ISBN 9781118342336. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 30.9.2019). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Richard Van der Laan, William Eschmeyer & Ronald Fricke: Family-group names of Recent fishes. Zootaxa, 2014, nro 2, s. 1–230. Artikkelin verkkoversio Viitattu 5.5.2020. (englanniksi)
  2. Nelson, Grande, Wilson 2016, s. 58
  3. Neitseellisesti lisääntynyt hai 23.5.2007. YLE Radio 1. Viitattu 26.5.2007.
  4. Captive shark had 'virgin birth' 23.5.2007. BBC. Viitattu 26.5.2007. (englanniksi)
  5. Urho, L. & Lehtonen, H. 2008. Kalalajit Suomessa. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Riista- ja kalatalous – Selvityksiä 1/2008. S. 7, 14, 26.
  6. Nelson JS: Fishes of the World. 4th edition. Wiley, 2006. ISBN 0-471-25031-7.
  7. National Geographic
  8. VisionDive, Tommy and Nancy Duerrenberger: Poisonous Shark Meat / Methyl mercury blue shark steak and tuna www.visiondive.com. Viitattu 15.5.2016.
  9. Miksi hait ovat vaarassa kadota?. (Ympäristö) Miten se toimii, 2017, 1. vsk, nro 3/2017, s. 74–75. Vaasa: Viipalemediat Oy.
  10. Shark Attack Statistics Oceana USA. Viitattu 15.5.2016.
  11. Latest Figures - Taronga Taronga Conservation Society. Viitattu 20.3.2017. (englanniksi)
  12. Tiede HS:ssä 50 vuotta sitten: Tiedemiesten suunnitelma haiden joukkotuhoamiseksi. Helsingin sanomat, 12.6.2015, s. B15.
  13. Scientific American

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]