Sri Lankan historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
n · k · m

Sri Lankalla on kirjoitettua historiaa yli 2 000 vuotta. Perimätieto kertoo prinssi Vijayasta, joka saapui saarelle tarujen mukaan samana päivänä kun buddha kuoli. Häntä pidetään saaren valtaväestön muodostavien singaleesien kantaisänä. Singaleesien pääkaupungiksi muodostui Anuradhapura, jonne rakennettiin kastelujärjestelmiä ja buddhalaisia temppeleitä. Singaleesien valtaa uhkasivat Etelä-Intian suunnalta tulleet tamilit, jotka olivat 1000-luvulla asettuneet saarelle pysyvästi. Saari jakautui kahtia, ja singaleesit asuttivat eteläisiä ja keskisiä osia, tamilit pohjoisia ja itäisiä osia. Singaleesien ja tamilien vastakkainasettelu on jäänyt pysyväksi tekijäksi saaren poliittisessa historiassa.[1][2]

Eurooppalaiset kolonialistit saapuivat Sri Lankalle 1500-luvulla. Ensin saarelle tulivat portugalilaiset, heidän jälkeensä hollantilaiset ja viimeisenä britit. Eurooppalaiset käyttivät hyväkseen jakautunutta saarta ja tekivät sopimuksia eri hallitsijoiden kanssa ajaakseen omia etujaan. Viimeinen itsenäinen saarella sijainnut kuningaskunta Kandyn kuningaskunta kukistui brittien hallintaan vuonna 1815, jolloin saaresta tuli Britannian kruununsiirtomaa. Brittivallan aikana Ceylonin teestä muodostui maalle tärkeä vientituote.[1][2]

Ceylon itsenäistyi Iso-Britanniasta vuonna 1947, ja vuonna 1972 maasta tuli Sri Lankan tasavalta. Koko itsenäisyyden ajan maassa ovat kyteneet singaleesien ja tamilien väliset ristiriidat. Tamilit kokivat itsensä alistetuiksi, ja tilanne johti lopulta vuonna 1983 syttyneeseen sisällissotaan, jossa tamilitiikereinä tunnettu separatistinen liike vaati tamilialueiden irrottamista Sri Lankasta.[1][2][3] Sisällissota kesti 26 vuotta, ja se päättyi tamilitiikerien antautumiseen vuonna 2009.[4]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prinssi Vijayan kruunajaiset kuvattuna Ajantan luolataidemaalauksessa.

Geologisesti Sri Lankan saari on Intian niemimaan laajennus, joka oli yhteydessä mantereeseen mioseenikaudella, noin 25-5 miljoonaa vuotta sitten.[5] Tämänkin jälkeen Sri Lankan ja Intian yhdisti kapea 30 kilometrin pituinen maakannas, Aataminsilta, jolloin Sri Lanka muodosti Intiasta työntyvän niemimaan. Aataminsilta oli kulkukelpoinen vielä 500 vuotta sitten, mutta vuonna 1480 myrsky katkaisi yhteyden.[6][7]

Arkeologisten kaivausten perusteella on päätelty, että Sri Lankalla oli ihmisasutusta noin 75 000-125 000 vuotta sitten. Ensimmäiset asukkaat olivat metsästäjä-keräilijöitä, ja he käyttivät kivityökaluja. Kehittyneempiä kivityökaluja, joiden alkuperä on ajoitettu noin 28 000 vuoden taakse, on löydetty koko saaren alueelta. Niitä on löytynyt erityisesti saaren kukkuloilta ja hiekkarannoilta. Maanviljelystaito ja raudasta tehdyt työkalut levisivät saarelle noin 800-luvulla ennen ajanlaskun alkua[5]

Sri Lankan alkuperäisasukkaita olivat veddat, jotka saapuivat alueelle 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Heidän jälkeläisiään asuu saarella edelleen joitakin tuhansia, mutta veddan kieli ei ole säilynyt.[8][9][10] Vuoden 500 eaa. tienoilla saarelle saapuneet indoarjalaisia kieliä puhuneet singaleesit muodostavat nykyisin saaren valtaväestön. Dravidakieliä puhuneet tamilit saapuivat saarelle myöhemmin 200-luvun eaa. ja 1200-luvun jaa. välillä.[10][11]

Varhaisimmat kirjalliset viittaukset saareen löytyvät intialaisesta Ramayana-eepoksesta, joka kertoo hindulaisen jumalan Raman valloittaneen Lankan vuonna 3000 eaa.[10][9] Merkittävin muinainen tietolähde Sri Lankasta on kuitenkin neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua kirjoitettu mahavamsa, joka on paalinkielinen buddhalaismunkkien muinaisista kuninkaista kirjoittama sukukirja. Mahavamsa kertoo peräkkäisten buddhalaisten valtakuntien noususta ja taantumisesta, alkaen prinssi Vijayasta, Sri Lankalle saapuneen varhaisen singaleesisiirtokunnan johtajasta.[12][11] Buddhalaisuus saapui saarelle Intiasta kolmannella vuosisadalla eaa. Mahavamsan mukaan Maurya-valtakunnan kuninkaan Ašokan poika Mahinda, toi buddhalaisuuden Sri Lankalle ja esitteli uskonnon saaren hallitsijalle. Merkittäväksi buddhalaisuuden suojelijaksi nousi hallitsija Devanampiya Tissa, joka perusti Mahaviharan luostarin, josta tuli Sri Lankan Theravada-buddhalaisuuden keskus.[13][14]

Perimätiedot puhuvat saaren valloituksesta, mutta kaupankäynti oli myös merkittävässä asemassa saaren asutuksessa. Indoarjalaiset kauppiaat purjehtivat Intian rannikolla ja saattoivat perustaa Sri Lankalle siirtokuntia. Indoarjalaiset siirtokunnat kasvoivat ympäri saarta viidenneltä vuosisadalta eaa. lähtien, ja asukkaat järjestäytyivät useiksi klaaneiksi.[11] Varhaiset siirtokunnat olivat puolittain itsenäisesti toimivien hallitsijoiden hallinnassa. Merkittäväksi hallintokeskukseksi nousi kuningas Pandukabhayan perustama Anuradhapuran kaupunkivaltio, joka yritti laajentaa määräysvaltaansa kattamaan koko saaren.[15]

Anuradhapura-kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anuradhapuran kuningaskunnan aikainen tekojärvi, joka nykyisin on käyttämätön.
Parakrama Samudra on antiikin aikana rakennettu tekojärvi, joka on toimii makean veden lähteenä nykyisinkin.

Vijaya-dynastia hallitsi maata yli 600 vuoden ajan, aina vuoteen 65 jaa. asti.[16] Vijaya-dynastia ei hallinnut maata kuitenkaan yhtäjaksoisesti, sillä sen valtaa heikensivät mantereen puolelta tulleiden tamilien vallankaappaukset.[16][17] Vijaya-dynastiaa seurasi Lambakanna-dynastia, joka pysyi vallassa neljän vuosisadan ajan. Dynastian merkittävin kuningas oli vuosina 276-303 hallinnut Mahasena, jonka aikana rakennettiin monia suuria kastelujärjestelmiä.[16]

Anuradhapuralle muodostivat kasvavan uhan kolme tamilien hindulaista valtakuntaa eteläisessä Intiassa; Pandya, Pallava ja Chola. Pandya-dynastia hyökkäsi Sri Lankaan vuonna 432 ja Lambakanna-dynastia kukistui. Singaleesien vallan palautti Moriya-dynastian ensimmäinen kuningas Dhatusena, joka syrjäytti Pandyat vuonna 459.[16][17] Eteläintialaiset sekaantuivat kuitenkin Sri Lankan asioihin yhä enemmän 600-luvulta lähtien; vuonna 684 Pallavan hallitsijoiden tuella valtaan nousi Manavamma, joka perusti toisen Lambakanna-dynastian, joka hallitsi Anuradhapurassa noin 400 vuotta.[16] Tänä aikana singaleesien valta laajeni ja pallavalaisen kulttuurin vaikutus kasvoi Sri Lankalla.[16][17]

Pallavan suojeluksessa olo veti singaleesikuninkaat mukaan Etelä-Intian valtakuntien kiistoihin. Etelä-Intiasta Sri Lankalle kohdistuneet hyökkäykset olivat toistuva ilmiö. 900-luvun puolivälissä Pandya-dynastia oli saanut yliotteen Pallavasta Etelä-Intiassa. Anuradhapuran singaleesit liittoutuivat Pandyan kanssa Cholaa vastaan. Chola-dynastia piti singaleesikuningaskuntaa vihamielisinä Pandyan kanssa tekemänsä liiton vuoksi, ja Chola valloitti Sri Lankan saaren vuonna 993 ja liitti sen alueisiinsa. Chola-dynastian valta vyöryi Intiasta Sri Lankan yli aina Malakan niemimaalle ja Sumatralle asti, missä se nousi uhkaamaan Srivijayan valtakunnan valta-asemaa. Cholat hallitsivat Sri Lankaa 75 vuoden ajan. Tänä aikana hindulaisuus kukoisti ja buddhalaisuus taantui. Cholat perustivat uuden pääkaupungin saaren kaakkoisosaan Polonnaruwaan, joka oli strategisesti paremmassa suojassa singaleesien hyökkäyksiltä.[16][17]

Satmahal Prasada on Polonnaruwan aikakaudelta säilynyt buddhalainen stupa.

Polonnaruwa-kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chola-dynastian valta saarella kesti 1070-luvulle asti, jolloin kuningas Vijayabahun johdolla singaleesit saivat vallan saarella takaisin itselleen. Singaleesivallan palattua pääkaupunkia ei enää siirretty takaisin Anuradhapuraan, sillä Polonnaruwan katsottiin olevan paremmin suojassa Etelä-Intiasta tulevia hyökkäyksiä vastaan. Vijayabahu I hallitsi neljänkymmenen vuoden ajan, ja hänen aikanaan elvytettiin Chola-kauden aikana rappeutunutta buddhalaisuutta ja jälleenrakennettiin temppeleitä ja luostareita. Hän hallitsi vuoteen 1110 saakka, mutta hän ei jättänyt jälkeensä nimettyä seuraajaa, ja hänen jälkeensä maa joutui epävakauden tilaan.[16][17]

Seuraavaksi merkittäväksi kuninkaaksi nousi vuonna 1153 Parakramabahu I, jonka aikana Polonnaruwa saavutti suurimman loistonsa ajan. Hänen aikanaan kaupungin väkiluvun on arvioitu olevan yksi muinaisen maailman suurimmista pääkaupungeista. Polonnaruwasta lähetettiin myös retkikunta Burmaan rankaisutoimenpiteenä srilankalaisen lähetystön pahoinpitelystä. Polonnaruwasta lähetettiin myös armeija hyökkäämään Pandyan valtakuntaan. Näillä toimilla ei kuitenkaan saavutettu pysyvää menestystä. Parakramabahu kuoli vuonna 1186 ja hänen jälkeensä valtaistuin siirtyi Kalinga-dynastialle, jonka aikana Etelä-Intian vaikutus lisääntyi. Vuosina 1187-1197 hallinnut Nissankamalla oli Polonnaruwa-ajanjakson viimeinen tehokas hallitsija. Hänen aikanaan maassa oli rauhan ja vakauden aika. Kastijärjestelmä kehittyi ja sitä alkoi säädellä brahmaanien oikeusjärjestelmä. Korkein kasti oli viljelijäkasti ja maanomistus antoi heille hyvän aseman. Ammattikasteista tuli myös perinnöllisiä ja ne säätelivät ruokavaliota ja avioliittoja. Ajanjaksolla tehtiin myös pakolliseksi se, että kuninkaan tuli olla buddhalainen. Kuninkaalle oli tärkeää että tällä oli papiston tuki takanaan, mikä mahdollisti buddhalaisuuden kukoistuksen kun ylläpidettiin ja rakennettiin uusia luostareita ja pyhäkköjä.[16][17]

Nissankamallan kuoleman jälkeen valtakunta ajautui epävakauden ja heikon hallinnon kauteen, jolloin Sri Lankalla kasvoi Etelä-Intian vaikutusvalta. Vuonna 1214 saarelle hyökkäsi palkkasotureidensa tukemana kuningas Kalinga Magha, joka otti valtaansa koko saaren.[18] Hänen kuolemansa jälkeen Polonnaruwa alkoi menettää väestöään ihmisten muuttaessa kaupungista saaren eteläisempiin osiin.[19] Yhtenä muuttoliikkeen laukaisevana tekijänä pidetään kuivuutta, sillä maatalouden tuottavuus riippui alueen kastelujärjestelmien toimivuudesta. Kun perinteiset singaleesihallitsijat syrjäytettiin, ei niiden kunnossapidosta enää huolehdittu. Uusi hallinto ei enää ollut kykenevä eikä halukas ylläpitämään järjestelmiä ja osa myös tuhottiin tahallaan, jotta kilpailevien armeijoiden haitaksi saatiin aiheutettua tarkoituksella tulvia. Maanviljelystä tuli epävarmaa ja alue ei enää kyennyt elättämään suurta väestöä. Niinpä ihmiset muuttivat johtajiensa perässä alueille joilla oli suurempi sademäärä.[18]

Hajanaiset kuningaskunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtakeskuksen siirtyessä pois Polonnaruwasta, uusia väestökeskuksia syntyi saaren eteläisen, lounaisen ja keski-ylämaan alueille. Merkittäväksi singaleesien valtakeskukseksi nousi Dambadeniya, joka sijaitsi noin 110 km lounaaseen Polonnaruwasta. Sen ensimmäinen kuningas oli Vijayabahu III, joka hallitsi vuosina 1232-1236.[18][20] Saaren pohjoisosaan taas muodostui tamilien Jaffnan kuningaskunta. Tänä aikana pohjoisen Sri Lankan viidakot erottivat toisistaan tamilien ja singaleesien asuttamat alueet.[18] Jaolla oli merkittävä kulttuurinen vaikutus, kun saaren pohjoisosissa vallitsi tamilivaltakunnan hindukulttuuri ja eteläosissa singaleesiruhtinaskuntien buddhalainen kulttuuri.[1][18] Aikakauden merkittävimmäksi singaleesikuningaskunnaksi nousi Kotte, jonne pääkaupunki siirrettiin vuonna 1412. Singaleesien valta oli kuitenkin hajallaan jakaantuneena useaan pieneen ruhtinaskuntaan, joiden valta ei ulottunut kauas pääkaupungeista.[18][19]

Uusien asuinalueiden merkittävä ero ilmastossa ja topografiassa edellytti uusia viljelymenetelmiä kuivan vyöhykkeen keinokastelujärjestelmiin verrattuna. Riisinviljely oli edelleen tärkeää, mutta sen rinnalle merkittäväksi viljelytuotteeksi tulivat puutarhaviljelykset ja kookokset. Maatalouden tuottavuuden heikkenemisen vuoksi kaupankäynti muodostui entistä merkittävämmäksi tulonlähteeksi. Mausteet olivat saaren merkittävin vientituote. Tärkeiksi ulkomaankaupan satamiksi muodostuivat Colombo ja Galle. Suurin osa maan väestöstä ei kuitenkaan hyötynyt kaupankäynnistä. Lähes kaikki kauppiaat olivat ulkomaalaisia, merkittävimmät heistä olivat arabeja, joiden kanssa paikalliset ruhtinaat tekivät kauppasopimuksia.[20]

Kun saaren hallitsijat siirtyivät muuttoliikkeen seurauksena etelämmäs, eivät he enää kyenneet ylläpitämään erikoistunutta hallintoa verojen keräämiseksi. Sen vuoksi verojärjestelmä korvattiin palvelujärjestelmällä, jossa jokaisen oli suoritettava tiettyä palvelua, jotta he voisivat itse saada tukea. Singaleesikuninkaiden hallitsemat pääkaupungit olivat suhteellisen pieniä ja eristyneitä asutetuimmilta alueilta. Ne eivät houkutelleet kauppiaita ja muita hallitsevia ryhmiä, eivätkä näin muodostuneet talouselämän keskuksiksi, niiden merkitys oli pikemminkin sotilaallinen.[20]

Saari oli poliittisesti jakaantunut ja heikentynyt, mikä teki siitä houkuttelevan ulkomaisille hyökkäyksille 1200-1400 -luvuilla.[18] Sri Lankan valtakunnat joutuivat toistuvasti alisteiseksi Intian suunnalta tulleiden Pandyan ja Vijayanagaran valtakuntiin nähden. Jotkut historioitsijat ovat esittäneet, että portugalilaisten saapuminen 1500-luvulla pelasti Sri Lankan, ennen kuin eteläintialaiset ehtivät alistaa sen kokonaan valtansa alle.[18][19]

Eurooppalaisten saapuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalilaisvallan aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1500-luvulle saakka kaupankäyntiä Intian valtamerellä hallitsivat intialaiset, arabit, malaijit ja kiinalaiset. Vuonna 1505 Sri Lankalle saapuivat ensimmäisinä eurooppalaisina portugalilaiset Lourenço de Almeidan johtamana. Portugalilaisten tavoitteena oli päästä osallisiksi alueen maustekaupasta ja käännyttää alueen asukkaat tunnustamaan roomalais-katolilaista uskontoa.[21][22]

Sri Lankan poliittinen kartta Vijayabahu VII:n kuoleman jälkeen 1500-luvulla.

Portugalilaisten saapuessa Sri Lankalle, saaren hallinnan jakoivat tamilien Jaffnan kuningaskunta, sekä singaleesien Kotten kuningaskunta ja Kandyn kuningaskunta. Kotte oli singaleesien valtakeskus ja näennäisesti saaren hallitsevin valtio. Mikään kolmesta kuningaskunnasta ei kuitenkaan voinut vakuuttua kahden muun tuesta puolustuksessa ja saaren voimavarojen yhdistymisessä.[22] Portugalilaiset solmivat Kotten hallitsijan Parakramabahu VIII:n kanssa sopimuksen, jonka mukaan he saivat perustaa kauppatukikohdan Colomboon.[21][22] Varsin pian tulivat kuitenkin ilmi portugalilaisten militaristiset ja monopolistiset aikomukset saaren hallinnasta. Portugalilaiset totesivat että Sri Lankan hallinta tarjosi strategisen etulyöntiaseman maan hallitseman Intian rannikon suojelemisessa ja kauppavallan vahvistamisessa Intian valtamerellä.[22]

Portugalilaiset saivat tilaisuutensa sekaantua saaren asioihin kun Kotte ajautui vallanperimyskiistaan kuningas Vijayabahu VII:n kuoltua vuonna 1521. Kuninkaan pojista Bhuvanekabahu pyysi portugalilaisten tukea valtaistuimelle noustakseen ja portugalilaiset hyödynsivät kuninkaan poikien välistä vallanperimyskiistaa. Bhuvanekabahusta tuli Kotten nukkehallitsija ja kaksi muuta veljestä perustivat saarelle Sitawaken ja Rayigaman kuningaskunnat. Sitawaken kuninkaana toiminut Mayadunne oli kyvykäs hallitsija ja hän pyrki laajentamaan valtakuntaansa Kotten kustannuksella.[21][22]

Portugalilainen kuvitus singaleesisotilaista.

Bhuvanekabahu kuoli vuonna 1550 ja häntä seurasi valtaistuimella hänen poikansa Dharmapala, joka oli kuninkaaksi tullessaan vielä alaikäinen ja näin edeltäjäänsäkin riippuvaisempi portugalilaisten tuesta. Hänen koulutuksensa uskottiin fransiskaaneille ja hän kääntyi roomalais-katolilaiseksi. Hänen kääntymisensä kristityksi rikkoi vuosisatoja vanhan vaatimuksen kuninkaan buddhalaisuudesta. Suuri osa singaleeseistä hylkäsi tukensa kuninkaalle. Mayadunne pyrki käyttämään tätä hyväkseen ja liitti suuren osan Kotten kuningaskunnasta omaan valtakuntaansa. Mayadunnen sotia Kottea ja sitä tukevia portugalilaisia vastaan merellä ja maalla jatkoi hänen poikansa Rajasinha. Sitawaken hallitsijat menestyivät sodankäynnissä maalla ja Colomboa piiritettiin monta kertaa ja portugalilaiset olivat lähellä nälänhätää. Sitawake ei kuitenkaan voinut mitään Portugalin merivoimalle, sillä portugalilaiset pystyivät lähettämään hallitsemaltaan Goalta apujoukkoja Sri Lankalle. Rajasinha kuoli vuonna 1594, eikä hänelle löytynyt yhtä vahvaa seuraajaa. Sitawaken kuningaskunta hävisi yhtä nopeasti kuin se oli syntynytkin ja Portugali sai hallintaansa suuren osan Kotte-dynastian hallitsemasta osasta saarta.[21][22]

Nukkehallitsijana toiminut Dharmapala oli suostunut portugalilaistamaan valtakuntaansa merkittävästi, ja kun hän kuoli vuonna 1597, ei hänelle asetettu valtaistuimelle seuraajaa, vaan portugalilaiset ottivat muodollisen hallinnan. Portugali yritti saada valtansa alle myös saaren pohjoisosan Jaffnan ja käännyttämään tämän katoliseksi, mutta Jaffnan kuningas teloitutti portugalilaisten retkikunnan. Portugalin kuningas lähetti tämän johdosta useita retkikuntia Jaffnaa vastaan. Portugalilaiset saivat kukistettua Jaffnan valtansa alle vuonna 1619.[21][22]

Jaffnan kukistumisen jälkeen ainoastaan saaren keskiosaan syntynyt singaleesien buddhalainen Kandyn kuningaskunta pysyi riippumattomana portugalilaisten vallasta. Rajasinhan johtama Sitawake oli miehittänyt Kandyn noin vuonna 1580, ja tämän kuoltua ja Sitawaken kukistuminen jätti Kandyn ainoaksi itsenäiseksi valtakunnaksi. Portugalilaiset yrittivät tuloksetta kukistaa Kandyn valtansa alle seuraavan puolen vuosisadan aikana. Kandyn kuningaskunta tarjosi turvapaikan buddhalaisille munkeille, jotka pakenivat portugalilaisten hallitsemilta rannikkoalueilta. Portugalilaiset pyrkivät levittämään saarelle roomalais-katolilaisuutta ja buddhalaisia ja hindulaisia temppeleitä tuhottiin.[21][22]

Kandyn kuningas Vimala Dharma Surya ymmärsi, että ilman vahvaa merivoimaa hän ei voisi ajaa portugalilaisia pois Sri Lankalta. Hollantilaiset saapuivat Sri Lankalle 1600-luvun alussa, ja hän näki tämän mahdollisuutena päästä eroon portugalilaisista.[21][23] Ensimmäiset kosketukset hollantilaisiin päättyivät kuitenkin katastrofiin kun kandylaisten ja hollantilaisten väliset väärinkäsitykset johtivat hollantilaisen lähetystön surmaamiseen.[21]

Hollantilaisvallan kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hollantilaiset valtasivat Gallen sataman portugalilaisilta vuonna 1640.
Hollantilaisten rakennuttama Batticaloan linnake 1600-luvulla. Linnakkeesta on jäljellä rauniot Batticaloan kaupungissa.

Hollannin Itä-Intian kauppakomppania nousi 1600-luvun alussa vahvaan asemaan Intian valtamerellä. Jaavalla sijainneesta Bataviasta käsin hollantilaiset pyrkivät laajentamaan kauppavaltaansa Etelä-Aasiassa, portugalilaisten maustekaupan kustannuksella. Hollantilaiset aloittivat neuvottelut Kandyn kuninkaan Rajasinha II:n kanssa vuonna 1638. He solmivat sopimuksen, jonka mukaan hollantilaiset avustivat sodassa portugalilaisten pois ajamiseksi vastineeksi Sri Lankan kauppamonopolista, erityisesti kanelikaupasta. Kandyn kuningas myöntyi myös korvaamaan hollantilaisille sodankäynnistä aiheutuneet kulut.[21][22]

Hollantilaiset valloittivat Trincomaleen ja Batticaloan itärannikolla sijainneet satamat ja luovuttivat niiden hallinnan singaleesien hallintaan. Seuraavana vuonna valloitettiin länsi- ja lounaisrannikon Galle ja Negombo, mutta hollantilaiset kieltäytyivät luovuttamasta näiden hallintaa, sillä he katsoivat että Rajasinha II ei ollut korvannut sotimisen kustannuksia sovitusti. Tämä tekosyy mahdollisti hollantilaisten hallita saaren rikkaimpia kanelialueita. Hollantilaiset esittivät lopulta niin suuren korvausvaatimuksen, että Kandyn kuninkaalla ei ollut mahdollisuuksia sitä suorittaa. Kuningas sai pian huomata, että hän oli korvannut toisen vihollisen toisella.[22]

Hollannin-Portugalin sota jatkui, ja taistelujen jälkeen hollantilaiset valloittivat Colombon vuonna 1656 ja Jaffnan vuonna 1658. Hollantilaisilla oli käytettävissään ylivoimaisesti paremmat taloudelliset resurssit ja voimakkaampi laivasto, mikä teki heistä Intian valtameren hallitsevan voiman. Hollantilaiset hyökkäsivät Portugalin asemiin kaikkialla Etelä-Aasiassa, ja Portugalille jäivät lopulta ainoastaan Goan ja Diun siirtokunnat.[22][24]

Hollantilaiset kukistivat Kandyn kuninkaan yritykset palauttaa singaleesien valta, sulkemalla Kandyn käyttämät satamat pysäyttämällä näin kaupan.[25] Kandy saatiin eristettyä näin täysin sisämaahan, eikä se kyennyt tarjoamaan merkittävää vastarintaa kuin sisämaan raja-alueillaan. Tilanne asettui lopulta epämukavaksi rinnakkaineloksi, osittain siksi että hollantilaiset muuttuivat vähemmän aggressiivisiksi.[26]

Hollantilaiset jakoivat saaren hallinnon kolmeen hallinnolliseen osaan, joiden pääpaikkoja olivat Colombo, Galle ja Jaffna. Näistä jokaista hallinnoivat Alankomaiden Itä-Intian kauppakomppanian kuvernööri tai korkea-arvoiset upseerit. Vaikka kauppakomppania valvoi ensin vain rannikkoalueita, hollantilaisvalta työntyi vähitellen myös sisämaahan, miehittäen suuren osan saaren etelä- ja länsiosista, mikä takasi parhaimmat kanelinviljelyalueet ja satamapaikat.[27]

Hollantilaiset yrittivät korvata portugalilaisten levittämän roomalais-katolilaisuuden protestanttisuudella, katolilaiset käytännöt kiellettiin, mutta katolisuus oli kuitenkin saarelle jo syvään juurtunut. Myös hindulaisten ja buddhalaisten uskonnollisten tapojen vietto kiellettiin, mutta maaseudulla näihin ei puututtu.[26] Hollantilaisten hallintokausi oli merkittävää tulevalle Sri Lankan taloudelliselle kehitykselle siinä, että hollantilaisvallan aikana saari liittyi kehittyvään maailmantalouteen. Merkittäviksi vientituotteiksi kehittyivät kaneli ja betelpippuri, sekä jalokivet. Myös norsut nousivat merkittäväksi kauppatavaraksi. Maatalous kehittyi ja vientiin viljeltiin tupakkaa ja kahvia.[27]

Hollantilaiset pyrkivät monopolisoimaan tärkeimpien tuotteiden kaupan itselleen, mikä johti Intian kanssa käytävän kaupan vähenemiseen, mikä puolestaan johti välttämättömien hyödykkeiden kuten riisin ja tekstiilien puutteeseen. Kaupankäynnin kehitys vaati infrastruktuurin kehittämistä, ja saarelle rakennettiin vesiväyliä joita pitkin hyödykkeet voitiin kuljettaa satamiin.[27] Hollantilaisten valtakaudella sosiaaliset erot rannikolla asuvien ja sisämaassa asuvien singaleesien välillä kasvoivat. Rannikon asukkaat omaksuivat länsimaisia tapoja ja he nauttivat korkeammasta elintasosta kuin sisämaassa asuvat. Sisämaan asukkaat taas olivat ylpeitä poliittisesta itsenäisyydestään.[26]

1700-luvulla hollantilaiset karkottivat saarelle joitakin jaavalaisia aatelisia, jotka vastustivat Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian valtaa. Näihin kuuluivat muun muassa Mataramin sulttaani Amangkurat III perheineen sekä useat bandiitti Surapatin jälkeläiset.[28][29]

Brittiläinen Ceylon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britit valtaavat saaren[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britit olivat kiinnostuneita Trincomaleen sataman hallinnasta jo 1750-luvulla, sillä Intiassa oli uhkana Ranskan vaikutusvallan kasvu. Hollantilaiset kielsivät briteiltä Triancomaleen sataman käytön, ja kun Hollanti asettui Ranskan tueksi Yhdysvaltain itsenäistymissodassa, britit alkoivat pitää myös hollantilaisia uhkana.[30] Ranskan vallankumoussotien aikana vuosina 1792-1801 Hollanti joutui Ranskan miehittämäksi. Miehityksen aikana Brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania pyrki laajentamaan valtaansa Intiasta Sri Lankalle, jota britit kutsuivat nimellä Ceylon.[31][32] Britit saivat tukea Kandyn kuningaskunnalta, joka oli joutunut taipumaan hollantilaisten kanssa niin epäedulliseen sopimukseen että Kandy lähestyi brittejä apua saadakseen. Britit esittivät sopimuksen, jonka mukaan Kandylle annettiin sotilaallista tukea vastineeksi kanelikaupan monopoliasemasta ja rannikon hallinnasta. Kandyn kuningas yritti löytää parempia sopimusehtoja kuitenkaan siinä onnistumatta. Britit valtasivat saaren hollantilaisilta vuonna 1796. Kandylaisten ulkomaanavun etsintä osoittautui suureksi virheeksi, sillä he korvasivat suhteellisen heikon vihollisen voimakkaammalla siirtomaaisännällä.[32] Britit ajattelivat Ceylonin hallinnan olleen tilapäistä ja saarta hallinnoitiin Madrasista käsin. Hollantilaisille luvattiin, että Sri Lanka palautettaisiin lopulta hollantilaisille. Ranskaa vastaan käydyssä sodassa kuitenkin paljastui saaren strateginen arvo, ja britit päättivät jäädä saarelle pysyvästi. Vuonna 1802 solmitussa Amiensin rauhansopimuksessa vahvistettiin brittien asema saarella ja Ceylonista tehtiin brittien ensimmäinen kruununsiirtomaa.[32][31]

Kandyn kuningaskunnan suojana oli vuoristoinen maasto ja tiheä kasvillisuus. Kandyyn pääsi vain muutamia salaisia reittejä pitkin.

Brittiläiset havaitsivat kuitenkin pian, että saaren keskiosassa sijainnut itsenäinen Kandyn kuningaskunta aiheutti ongelmia. Rajavalvonta söi resursseja, saaren keskiosien kaupankäyntimahdollisuuksia ei voinut kehittää, ja saaren itä- ja länsiosien välinen yhteys olisi ollut nopeampi, jos saaren läpi voitaisiin rakentaa tie.[31] Kandyn sisäiset ristiriidat maan hallinnossa antoivat briteille mahdollisuuden puuttua tilanteeseen. Sodan alkamista maiden välille nopeutti Kandyn kuninkaalle epäuskollinen pääministeri, joka antoi brittisotilaiden marssia Kandyyn vuonna 1803.[30] Kuningas sai kuitenkin maan aateliston tuen ja britit ajettiin Kandysta.[31] Britit olivat huonosti valmistautuneita sodankäyntiin ja etenemiseen vaativassa maastossa ja he olivat epätietoisia kuninkaan suosion laajuudesta.[30][33] Kandyyn pääsi myös vain muutamia reittejä pitkin ja nämä olivat vain kaupungin asukkaiden tiedossa.[34][35] Seuraavaan kymmeneen vuoteen britit eivät tehneet mitään Kandyn valtaamiseksi, mutta yhä kasvavat sisäiset erimielisyydet Kandyssa antoi briteille uuden mahdollisuuden vuonna 1815. Kandyssa kuningasta vastaan kapinoineet kutsuivat britit puuttumaan asiaan, jolloin kuvernööri lähetti Kandyyn paremmin varustautuneen joukon kuin edellisellä kerralla. Kapinallisten tukemina britit onnistuivat valloittamaan Kandyn ja maan kuningas ajettiin maanpakoon.[31][32]

Kandyn päämiehet ja brittiläiset allekirjoittivat vuonna 1815 sopimuksen, jonka mukaan Kandyn maakunnat tuodaan brittien suvereniteetin alle, mutta kaikki Kandyn perinteisten päämiesten etuoikeudet säilytetään. Kandya oli myös määrä hallita tavanomaisten buddhalaisten lakien ja tapojen mukaan.[31][32] Tyytymättömyys brittihallintoon nousi Kandyssa kuitenkin nopeasti kansan keskuudessa. Tyytymättömimpiä britteihin olivat buddhalaiset munkit, joiden perinteinen tukija oli ollut Kandyn kuningas. Munkit alkoivat herättää kansan keskuudessa poliittista ja uskonnollista tyytymättömyyttä, ja kapina sai laajan tuen kandylaisten keskuudessa. Britit kukistivat kapinan, minkä jälkeen Kandy liitettiin tiiviisti muuhun Ceyloniin. Kun brittien valta lujittui Kandyssa, koko saari oli jälleen yhden hallinnon alaisuudessa ensimmäistä kertaa yli 600 vuoteen.[31][32]

Brittien talous- ja hallintouudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britit lakkauttivat perinteisiä singaleesien hallintotapoja ja aloittivat nopeasti uudistusprosesseja maassa.[31][32] Ceylonia hallitsi kuvernööri, jolla oli kaikki hallinto ja lainsäädäntövaltuudet. Hän toimi Lontoon siirtomaahallinnon alaisuudessa ja hänen tehtävänänsä oli varmistaa että siirtomaa tuotti tarpeeksi tuloja kattamaan omat kulunsa.[32] Britit lakkauttivat maasta orjuuden, mikä oli pääasiassa seurausta maksamattomista veloista, paitsi tamilienemmistöisessä Jaffnassa missä se kuului kastijärjestelmään.[31] Brittiläiset pitivät aluksi Ceylonia vain strategisista syistä, mutta 1820-luvulla tämä käsitys muuttui.[36] Maataloutta edistettiin ja kaneli, pippuri, sokeriruoko, puuvilla ja kahvi nousivat merkittäviksi viljelykasveiksi.[31]

1830-luvulta lähtien talouden kehityksen kannalta tärkeimmäksi nousi kahvi. Kahvinviljelyn pinta-ala kasvoi ja viljelyn tarpeisiin kehitettiin tieverkostoa.[31] Kahvinviljely kärsi vakavasta työvoimapulasta, myöskään singaleeseja ei saatu houkuteltua kahviplantaaseille matalaa korvausta vastaan.[37] Työvoimapulan vuoksi työvoimaa tuotiin 1840-luvulta lähtien Etelä-Intiasta suuria määriä, heistä suurin osa oli tamileja.[37][31] 1880-luvulla aloitettiin myös teen viljely, jonka todettiin menestyvän saarella hyvin. Samalla kehitettiin myös kumipuu- ja kookospähkinäviljelyksiä.[31]

Kahvi nousi niin merkittäväksi viljelykasviksi, että lähes koko talous oli riippuvainen kahvisadosta. Kun vuonna 1869 kasvitauti lehtiruoste (hemileia vastatrix) iski kahviviljelyksiin ja levisi nopeasti koko viljelyalueelle tuhoten koko kahviteollisuuden 15 vuodessa, maassa piti etsiä korvaavia viljelykasveja.[37] 1880-luvulla aloitettiin myös teen viljely, jonka todettiin menestyvän saarella hyvin. Samalla kehitettiin myös kumipuu- ja kookospähkinäviljelyksiä.[31][37] Teen tuotanto nousi vuosisadan loppuun mennessä radikaalisti. Teen viljely vaati täysin erilaisen työvoiman kuin kahvinviljely, sillä teesatoa kerättiin ympäri vuoden, jolloin se vaati pysyvää työvoimaa. Monet intialaiset tamili-maahanmuuttajat asettuivat Ceylonille pysyvästi. Heidän asuin- ja työskentelyolosuhteensa olivat usein hyvin surkeita. Vuoden 1911 väestönlaskennassa saaren intialaisten työntekijöiden määrä oli noin 500 000, mikä oli 12 prosenttia koko väestöstä.[37] Kun britit valtasivat saaren ensimmäiset osat, oli saaren väkiluku arviolta 800 000, kun 150 vuoden kuluttua brittien lähtiessä väestö oli kasvanut yli 7 miljoonaan. Ceylonille kehittyi lyhyessä ajassa tarpeeksi vahva talous, maatalousmenetelmät ja infrastruktuuri, joka kykeni tukemaan kasvavaa väestöä.[36]

Nationalismin herääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saaren hallinnossa britit pitivät kaikkia korkeimpia virkoja. Heidän lisäkseen saarelle syntyi koulutettu paikallinen eliittiluokka, joka järjesti siirtomaavallan tarvitsemat hallinnolliset ja ammatilliset palvelut. Eliittiluokka oli uskollinen briteille ja omaksui länsimaiset tavat, mutta he muodostivat hyvin pienen väestönosan.[38] 1800-luvun lopulla kansallistunne nousi Ceylonin väestön keskuudessa, kun samalla buddhalaiset ja hindulaiset herätysliikkeet pyrkivät uudistautumaan ja puolustautumaan kristittyjä vastaan. Ilmapiiri alkoi muuttua levottomaksi ja paikallisväestö esitti briteille uudistusvaatimuksia ja paikallisväestön suurempaa roolia saaren hallinnossa. Vaatimukset eivät olleet hyvin järjesteltyjä eivätkä kovin äänekkäitä, jolloin brittihallinto jätti ne yleisesti huomiotta.[39][40]

Ensimmäisellä maailmansodalla oli vain vähäinen vaikutus Ceyloniin, joka joutui osalliseksi sotaan osana brittiläistä imperiumia. Sodalla oli kuitenkin suuri vaikutus kansallismielisyyden kasvuun. Ensimmäiset vakavat mellakat alkoivat vuonna 1915, jolloin länsirannikon muslimien ja singaleesien välillä puhkesi väkivaltaisuuksia. Britit tulkitsivat levottomuudet brittivastaisuuksiksi ja syyttivät suurimpia etnisiä ryhmiä ja useita singaleesien johtajia pidätettiin. Pidätettyjen joukossa oli Don Stephen Senanayake, Ceylonin tuleva pääministeri, joka itse asiassa oli yrittänyt vaikutusvallallaan hillitä mellakoita.[41] Mellakka oli verrattain pieni, mutta brittien toiminta sen tukahduttamiseksi kasvatti laajan brittivastaisen opposition. Ceylonin eri yhteistöjen johtajat katsoivat aiheelliseksi liittoutua kansan vaikutusvallan lisäämiseksi. Vuonna 1919 perustettiin Ceylonin kansalliskongressi, joka yhdisti saaren singaleesi- ja tamilijärjestöjä. Yksi sen ensimmäisistä toimista oli saada aikaan perustuslaillisia muutoksia, jotka lisäisivät paikallisväestön valtaa hallinnollisissa ja taloudellisissa asioissa.[42][41]

Kaikki Kongressipuolueen vaatimat uudistukset eivät toteutuneet, mutta ne johtivat uuden perustuslain voimaansaattamiseen vuonna 1920. Tämän jälkeen vuonna 1924 lisättiin ceylonilaisten edustusta. Vaikka kansallismielisten edustusta maan toimeenpanevassa neuvostossa ei hyväksytty, lakiasäätävää neuvostoa laajennettiin siten, että siihen kuului alueellisesti valittuja paikallisväestön edustajia. Kuitenkin vain noin neljä prosenttia maan väestöstä oli äänioikeutettuna päätöksenteon piirissä.[42][41] Perustuslain katsottiin kuitenkin olevan epäonnistunut, eikä se tuonut Ceylonille vahvaa ja yhtenäistä edustustoa.[43] Varsin pian kansalaisten vallan lisäämisen jälkeen alkoi myös nationalistien yhteisrintama säröillä ja eri vähemmistöryhmät irtautuivat kongressista muodostaakseen omat ryhmittymänsä.[42]

Maassa julkistettiin vuonna 1931 uusi perustuslaki, joka tarjosi Ceylonin väestölle valmistautumista maan itsehallintoon. Suurimman hallintovastuun kantoi kuitenkin edelleen brittiläinen kuvernööri. Hänen alapuolellaan toimi valtioneuvosto, joka oli jakaantunut seitsemään valiokuntaan joista jokainen valitsi oman puheenjohtajansa. Nämä puheenjohtajat toimivat ministereinä, jotka koordinoivat valtioneuvoston toimintaa. Näiden seitsemän ceylonilaisen ministerin lisäksi valtioneuvostoon kuului kolme brittivirkamiestä. Brittiministerit käsittelivät maan ulkopoliittisia, taloudellisia ja puolustusasioita. Uusi perustuslaki käynnisti maassa demokratiakokeilun, mutta sitä on myöhemmin kritisoitu siitä että järjestelmä ei sellaisenaan johtanut poliittisten puolueiden kehittämiseen, vaan poliittiset ryhmät kehittyivät vaikutusvaltaisten henkilöiden ympärille, joiden näkemykset asioista olivat hyvin rajoittuneita ja heillä oli hyvin yksipuolinen vaikutus maan politiikkaan.[42][43]Päätöksenteon ulkopuolelle jätetyn kaupunkien työväenluokan keskuudessa alkoi muodostua vasemmistolaisia puolueita.[44]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannian laivaston sotilaita Ceylonilla.

Toisen maailmansodan aikana Japani miehitti briteille merkittävän Singaporen helmikuussa 1942, jolloin Triancomaleen sataman strateginen merkitys kasvoi. Ceylon oli Britannian laivastolle strategisesti hyvin merkityksellinen, mikä teki siitä sotilaallisen tavoitteen myös japanilaisille. Keisarillisen Japanin laivaston komentaja Isoroku Yamamoto määräsi amiraali Chuichi Nagumon komentaman miehistön etsimään ja tuhoamaan brittien laivaston Intian valtamerellä.[45] Britit siirsivät itäisen laivastonsa Ceylonia suojaamaan, mutta tämä pikemminkin kutsui japanilaiset hyökkäykseen, kun toimien tarkoitus oli estää se.[46]

Japanin laivasto hyökkäsi 5. huhtikuuta 1942 Colomboon, pääkohteenaan tuhota Colombon satama ja Ratmalanan lentokenttä. Neljä päivää myöhemmin japanilaiset hyökkäsivät Triancomaleen. Japanilaiset onnistuivat tuhoamaan useita liittoutuneiden hävittäjiä Ratmalanassa ja upottivat Colombon ja Traincomaleen satamissa risteilyaluksia ja kauppalaivoja, mutta brittilaivastoa ei löytynyt.[46][47] Japanilaiset eivät olleet tietoisia brittien tukikohdasta Malediivien Addun atollilla, jonne brittilaivasto oli kätkeytynyt.[46] Jotkut sotilashistorioitsijat ovat väittäneet, että mahdollinen kohtaaminen olisi ollut brittilaivastolle kohtalokasta. Japanin laivasto menetti hyökkäyksessään niin monta lentokonetta, että he vetäytyivät alueelta. Ceylonin taistelujen jälkeen sodan painopiste siirtyi pois saarelta.[45]

Sodan aikana Ceylonin maataloutta ja teollisuutta kehitettiin liittoutuneiden sotatarpeita varten. Etenkin kumiteollisuus kehittyi. Koska saaresta tuli merkittävä tukikohta Kaakkois-Aasiassa käytyä sotaa varten, kehitettiin myös terveydenhuoltoa ja muita palveluja, jotta voitiin palvella maahan lähetettyjä joukkoja.[45]

Siinä missä Intiassa nationalistit vaativat itsenäisyyttä vastineeksi tuesta sodassa, Ceylonilla sitouduttiin täysin tukemaan liittoutuneita. Vaikka saari oli sotilaallisen toimivallan alaisuudessa, brittiläiset ja ceylonilaiset toimivat yhteistyössä sodan aikana.[45] Poliittisten uudistusten paine kasvoi sodan loppuvaiheessa ja britit lupasivat Ceylonille sisäisen itsehallinnon sodan päätyttyä.[45][42]

Ceylonin dominio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

D.S. Senanayake toimi itsenäisen Ceylonin ensimmäisenä pääministerinä.

Brittiläisten ja ceylonilaisten välinen vallansiirto virallistettiin vuonna 1947 julistetulla itsenäisyyssäädöksellä. Ceylonin pääneuvottelijana toimi saaren valtioneuvoston johtaha D.S. Senanayake. Hän oli myös Yhdistyneen kansallispuolueen (United National Party, UNP) perustaja ja johtaja. UNP voitti selvästi vuoden 1947 vaalit, sitä vastusti vain pieni joukko vasemmistolaisia puolueita.[48] Todellisen itsenäisyyden Ceylon sai 4. helmikuuta 1948, jolloin tuli voimaan uusi perustuslaki.[48][49] Maan ensimmäisenä pääministerinä aloitti D.S. Senanayake. Hänen puolueensa UNP sai laajan tuen, mutta sen heikkoutena oli että hallitus koostui brittiläisen koulutuksen saaneesta eliittiryhmästä, joka edusti vain pientä osaa väestöstä. Heidän arvomaailmansa oli täysin eri, kuin singaleesien ja tamilien enemmistöllä. Paikallisen kulttuurin laiminlyönti muodosti kuilun kansan ja hallinnon välille, mikä johti kansan herätysliikkeiden muodostumiseen.[49]

Ceylonilla itsenäistyminen sujui kuitenkin ilman suurta väkivaltaa, toisin kuin Intiassa vuotta aiemmin. Ceylonilla oli kuitenkin myös ratkaisemattomia etnisiä ongelmia jotka vaativat kiireellistä ratkaisua. Näistä merkittävin oli teeviljelyksillä työskentelevien Intiasta muuttaneiden tamilien poliittinen asema. Maan hallitus päätti olla myöntämättä heille äänioikeutta, mitä päätöstä Ceylonin intialaisten kongressipuolue vastusti. Jännitteet kasvoivat singaleesien ja tamilien välillä ja myös intiantamilien ja ceylonintamilien välillä oli eripuraisuutta.[48]

UNP-puolue ei kyennyt purkamaan singaleesien ja tamilien välistä eripuraa, vaan jotkut toimet kuten singaleesien asuttaminen saaren pohjoisosan tamilialueille vain kasvattivat erimielisyyksiä. D.S. Senanayake kuoli tapaturmaisesti vuonna 1952, minkä jälkeen järjestettiin välittömästi uudet vaalit. UNP:n johtoon nousi D.S. Senanayaken poika Dudley Senanayake. UNP voitti vaalit ja merkittävimmäksi oppositiopuolueeksi nousi Sri Lankan vapauspuolue (Sri Lanka Freedom Party SLFP), jota johti Solomon Bandaranaike.[50]

Singaleesinationalistinen Solomon Bandaranaike nousi maan pääministeriksi 1956. Hänet murhattiin vuonna 1959, minkä jälkeen hänen leskensä Sirimavo Bandaranaike nousi pääministeriksi.

Pian vaalien jälkeen maa alkoi kohdata kasvavia taloudellisia vaikeuksia. Saaren tärkeimmät vientituotteet tee, kumi ja kookospähkinä menestyivät hyvin, mutta nopeasti kasvavan väestön tarvitsemat palvelut ja kulutushyödykkeiden vapaa tuonti söivät nopeasti ulkomaankaupan tulot.[50][49] Maailmanpankki suositteli että valtion apua riisintuotannolle vähennetään, mikä vei suurimman osan menoista. Pääministeri Dudley Senanayake seurasi neuvoa, mutta tämä johti laajamittaiseen kansalaistottelemattomuusliikkeeseen, mikä johti hänen eroonsa vuonna 1953. Hänen tilalleen pääministeriksi nousi John Kotelawala, joka toimi pääministerinä vuoteen 1956 asti, jolloin UNP hävisi vaalit.[50] UNP:n vaalitappioon johti maassa vallinnut poliittinen ja taloudellinen tyytymättömyys, jolloin myös singaleesinationalismi kasvatti suosiotaan. Vaalivoittajaksi selviytyi Solomon Bandaranaiken johtama SLFP. Bandaranaike kampanjoi itseään singaleesikulttuurin puolustajana ja vaati maan poliittiseen järjestelmään radikaaleja muutoksia.[51][49][52]

Bandaranaiken johtama hallitus alkoi välittömästi muuttaa maan poliittista rakennetta. Maan itsenäistymisen jälkeen oli hyväksytty että singaleesi ja tamili korvaavat englannin virallisena kielenä, mutta Bandaranaiken hallinto päätti että vain singaleesi oli maan virallinen kieli. Valtion tukea myönnettiin myös buddhalaisen ja singaleesikulttuurin tukemiseen. Bandaranaiken toimet aiheuttivat välirikon singaleesien ja tamilien välille. Yli 100 tamilia menetti henkensä seuranneissa väkivaltaisuuksissa, kun tamilit protestoivat uusia lakeja.[51][49][52]

Hallitusta nousi vastustamaan tamilien liittopuolue (Federal Party, FP), joka organisoi tamilien keskuudessa väkivallattoman protestiliikkeen. Toimet johtivat lopulta osapuolten väliseen sopimukseen, jolla myönnettiin tamileille autonominen asema saaren pohjoisissa ja itäisissä maakunnissa.[53] Singaleesinationalistinen aika oli maassa poliittisen epävakauden aikaa.[49] Tilanne kärjistyi vuonna 1958 kun singaleesien ja tamilien välille syttyi valtakunnanlaajuisia mellakoita, joissa menehtyi satoja ihmisiä, heistä suurin osa tamileja. Hallitus julisti hätätilan ja siirsi voimakeinoin 25 000 tamilia singaleesienemmistöisiltä alueilta saaren pohjoisosaan.[53]

Buddhalalainen munkki salamurhasi Bandaranaiken vuonna 1959. Hänen leskensä Sirimavo Bandaranaike nousi vapauspuolueen johtoon ja maan pääministeriksi vuonna 1960.[53][49] Hänestä tuli samalla maailman ensimmäinen naispääministeri. Hän jatkoi miehensä singaleesinatiolistista politiikkaa, mikä jälleen aiheutti tyytymättömyyttä tamiliväestön keskuudessa.[53]

Vuoden 1965 vaaleihin mennessä singaleesinationalismin äänekäs kannatus oli hiipunut. Kielen ja uskonnon merkitys painoi vähemmän kuin poliittiset kysymykset. Maa oli edelleen talouskriisissä ja oppositiopuolue UNP:n suosio kasvussa. UNP voitti vaalit ja Dudley Senanayake nimettiin pääministeriksi.[49] Senanayake pyrki kehittämään maan taloutta ja etenkin yksityistä sektoria ja maatalouden tuottavuutta. Talous ei kuitenkaan toipunut merkittävästi, mikä johtui suureksi osaksi kasvaneesta inflaatiosta. Myös etnisiä levottomuuksia esiintyi, UNP teki myönnytyksiä tamiliväestön aseman kohentamiseksi, mikä aiheutti singaleesiaktivistien keskuudessa vihamielisyyttä tamileita kohtaan. SFLP muodosti marxilaisten puolueiden kanssa hallituksen vastaisen koalition, joka vaati talouden valtion valvontaan. Koalitio voitti vuoden 1970 vaalit ja Sirimavo Bandaranaike palasi pääministeriksi.[49][54]

Bandaranaiken hallitus alkoi rajoittaa yksityisen sektorin toimivaltaa ja yrityksiä ja ulkomaisia omistuksia kansallistettiin. Sosiaalista eriarvoistumista pyrittiin vähentämään maareformiohjelmalla. Uudistukset eivät kuitenkaan ratkaisseet talouden perusongelmia ja tyytymättömyys Bandaranaiken hallintoon kasvoi.[49] Vuonna 1971 maolainen ja ensisijaisesti maaseudun singaleesien nuorisoliike Kansan vapautusrintama (Janatha Vimukthi Peramuna, JVP), käynnisti aseellisen kapinan hallitusta vastaan, mikä kukistettiin verisesti. Kuolonuhrien määrän virallinen arvio on 1200, mutta epäviralliset arviot ovat paljon korkeammat.[49][54]

Ceylonista Sri Lanka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasavallan perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1972 koalitiohallitus teki vaalikampanjansa mukaisen lupauksensa ja julkisti maahan uuden perustuslain. Maasta muodostettiin tasavalta, ja samalla maan nimi muuttui Ceylonista Sri Lankaksi. Valta keskitettiin kansalliselle lakiasäätävälle edustajakokoukselle, oppositioon joutunut UNP pelkäsi tämän merkitsevän autoritäärisen hallinnon muodostumista. Perustuslaki nosti buddhalaisuuden tärkeimmäksi uskonnoksi ja singaleesin kieli tunnustettiin viralliseksi kieleksi.[55][56] Uusi perustuslaki aiheutti tamilien keskuudessa levottomuutta, sillä heille ei suotu mitään federalistisia oikeuksia. Tamileita syrjittiin myös koulutuksen alalla. Tamilijärjestöt liittoutuivat ja perustivat Tamileiden yhdistyneen vapautusrintaman (Tamil United Liberation Front TULF) vuonna 1976.[56] Samana vuonna perustettiin myös separatistinen Tamil Eelamin vapautuksen tiikerit (Liberation Tigers of Tamil Eelam, LTTE) eli Tamilitiikerit.[52]

Uudesta perustuslaista huolimatta talouden taantuma jatkui ja UNP nosti suosiotaan.[55] Myös hallituskoalition omat rivit alkoivat rakoilla oikean ja vasemman siiven vihamielisyyksien seurauksena.[56] Vuoden 1977 vaaleissa Junius Richard Jayawardenen johtama UNP nousi vaaleissa ylivoimaiseksi voittajaksi, saaden 140 paikkaa 168:sta.[57][55] Hän ei kuitenkaan saanut tukea tamiliväestöltä, vaan TULF voitti kaikki paikat tamilialueiden vaaleissa ja TULF nousi merkittävimmäksi oppositiopuolueeksi.[57][52]

Jayawardenen hallinto pyrki elvyttämään taloutta elvyttämällä yksityistä sektoria ja houkuttelemalla maahan ulkomaista pääomaa.[55] Maahan laadittiin myös uusi perustuslaki, jossa maa julistettiin Sri Lankan demokraattiseksi sosialistiseksi tasavallaksi. Samalla hylättiin brittiläistyylinen valtiosääntö ja valtaa keskitettiin presidentille Ranskan mallin mukaisesti. Jayewardene nimitti itsensä presidentiksi ja pääministeriksi tuli Ranasinghe Premadasa. Valtion kansallisiksi kieliksi tunnustettiin singaleesi ja tamili, mutta singaleesi oli virallinen kieli.[57][55]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sri Lankan sisällissota

Poliittiset levottomuudet lisääntyivät 1980-luvun alussa ja tamiliryhmät alkoivat järjestäytyä organisoidumpiin kapinaliikkeisiin.[55] TULF ajoi autonomiaa pohjoisen tamilialueille, mutta puolueen sisällä vaadittiin myös itsenäisyyttä. Vuonna 1981 UNP:n poliitikko murhattiin, mikä aiheutti yhteiskunnallisia mellakoita. TULF päätti boikotoida vuoden 1982 presidentinvaaleja vastalauseena tamilien ääriliikkeiden painostukseen. Äänestysprosentti tamilialueilla pysyi alhaisena ja separatistit vaativat itsenäistä Tamil Eelamia yhä äänekkäämmin. Sri Lankan hallitus kielsi separatismista puhumisen, mutta TULF:n jäsenet kieltäytyivät hyväksymästä tätä linjausta ja heidät karkotettiin parlamentista.[57][55]

Sri Lankan hallitus reagoi levottomuuksiin sijoittamalla sotilaita idän ja pohjoisen tamilialueille. Heinäkuussa 1983 tilanne kärjistyi yhteiskunnallisiksi mellakoiksi, kun tamilitiikerit surmasivat kolmetoista maan pohjoisosassa partioinutta sotilasta. Tamilivastaiset mellakat levisivät muualle maahan ja myös pääkaupunkiin Colomboon, kun singaleesit hyökkäsivät tamilien kimppuun tuhosivat heidän omaisuuttaan. Väkivaltaisuuksien kuolonuhrien määräksi on arvioitu 400, useimmat tamileja. Ainakin 150 000 tamilia pakeni saarelta.[57][55][52]

1980-luvun lopulla Intian pääministeri Rajiv Gandhi alkoi neuvotella rauhaa konfliktiin, koska Intia pelkäsi, että levottomuudet leviäisivät Intian puolelle Tamil Nadun osavaltioon.[58][59] Junius Richard Jayewardene ja Gandhi solmivat 1987 rauhansopimuksen, jolla taistelut lopetettiin ja Intia lähetti maahan rauhanturvajoukkoja, joiden piti riisua tamilit aseista, mutta operaatio epäonnistui Intian joukkojen jouduttua verisiin taisteluihin LTTE:n kanssa ja rauhanturvaajat vetäytyivät 1990.[52][55] Sri Lankan sisällissotaan osallistuminen koitui Rajiv Gandhin kohtaloksi, sillä hän sai surmansa tamiliterroristien pommi-iskussa 1991.[1][4] Junius Richard Jayewardene vetäytyi eläkkeelle vuonna 1989 ja Premadasa seurasi häntä maan presidenttinä.[55]

Presidentti Ranasinghe Premadasa sai surmansa pommi-iskussa vuonna 1993.[55][52] Seuraavissa vaaleissa vuonna 1994 presidentiksi nousi Chandrika Kumaratunga, Sirimavo Bandaranaiken ja Solomon Bandaranaiken tytär.[55] Kumaratungan tavoite oli lopettaa konflikti neuvotteluin, mutta ne kariutuivat tamilitiikerien upotettua kaksi Sri Lankan laivaston alusta.[52][60] Vastineeksi hallitus aloitti suurhyökkäyksen, joka ajoi kapinalliset Jaffnan kaupungista.[61] LTTE jatkoi terrori-iskujaan, iskien muun muassa merkittävimpään buddhalaiseen pyhäkköön, Sri Dalada Maligawaan vuonna 1998. Myös presidentti Kumaratunga oli pommiattentaatin kohteena vuonna 1999, mutta hän selviytyi iskusta.[52][60]

Aselepo onnistuttiin saavuttamaan vihdoin vuonna 2002 norjalaisten johtamissa neuvotteluissa.[2][52] Rauhanneuvottelut kuitenkin vaikeutuivat vuoden 2004 parlamenttivaalien jälkeen vaalituloksen vahvistaessa tamilivastaisia mielialoja.[2] Levottomuuksien lisäksi maa kärsi luonnonkatastrofista, kun saarelle iskenyt tsunami surmasi yli 30 000 srilankalaista.[52]

Vuonna 2005 maan presidentiksi valittiin pääministeri Mahinda Rajapaksa, joka tunnettiin kovasta linjastaan tamilitiikereitä vastaan.[52][55] LTTE:n iskut jatkuivat vuosien 2006-2007 aikana ja vuonna 2006 Euroopan unioni luokitteli LTTE:n terroristijärjestöksi. Vuonna 2008 Sri Lankan hallitus virallisesti sanoutui irti vuoden 2002 tulitaukosopimuksesta ja taistelut tehostuivat. Seuraavina kuukausina hallituksen joukot valtasivat LTTE:n merkittävimmät tukikohdat. Tammikuussa 2009 Sri Lankan armeija valtasi LTTE:n komentokeskuksen Kilinochchin kaupungissa. Hallituksen joukot jatkoivat etenemistään ja viimeiset LTTE:n tukikohdat kukistuivat toukokuussa 2009. Operaatoin aikana LTTE:n merkittävät johtajat, mukaan lukien liikkeen perustaja Velupillai Prabhakaran saivat surmansa.[52][55][60]

Sota päättyi toukokuussa 2009 LTTE:n antautumiseen. 26 vuotta kestänyt sisällissota vaati yli 100 000 ihmisen hengen. Sodan loppuvaiheissa kuoli ainakin 40 000 siviiliä saaren pohjoisosissa.[59] Molempia sodan osapuolia on syytetty sotarikoksista siviiliväestöä kohtaan.[62]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sri Lankan hallituksen voitto LTTE:stä pitkän sisällissodan jälkeen teki hallituksesta erittäin suositun singaleesien keskuudessa.[55] Vuoden 2010 vaaleissa presidentti Mahinda Rajapaksa valittiin jatkokaudelle, mutta hänen vastustajansa, voittoisaa sotilasoperaatiota johtanut entinen kenraali Sarath Fonseka ilmoitti ettei hyväksy tulosta. Fonseka pidätettiin ja vangittiin korruptiosyytteisiin vedoten, hänet vapautettiin vuonna 2014.[55][52]

Maa alkoi toipua sisällissodasta Rajapaksan toisen kauden aikana, mutta jälleenrakennusta ovat hidastaneet sodan jälkiselvittelyt.[55][59] Rajapaksan hallinto yhdistyi sotilaalliseen taktiikkaan ja hän tukahdutti poliittisten toisinajattelijoiden mielipiteet. Rajapaksa keskitti valtaa itselleen ja suhteita länsimaihin rasitti se, että Sri Lankan hallitus ei suostunut riippumattomiin tutkimuksiin sotarikostutkinnassa.[55]

Rajapaksan suosio alkoi hiipua hänen toisen kautensa lopussa. Hänen aiempi tukijansa Maithripala Sirisena erosi hallituksesta ja liittyi Rajapaksaa vastustaneeseen oppositioon. Sirisena valittiin maan presidentiksi vuonna 2015.[52][55]

Huhtikuussa 2019 yli 200 ihmistä kuoli pommi-iskuissa turistien suosimiin hotelleihin.[63]

Marraskuussa 2019 presidentiksi valittiin Gotabhaya Rajapaksa, joka on vuosina 2005-2015 presidenttinä toimineen Mahinda Rajapaksan veli. Uusi presidentti nimitti astuttuaan virkaansa veljensä pääministeriksi. Ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet veljeksiä sotarikoksista Sri Lankan sisällissodan loppuvaiheessa. Rajapaksan veljesten valta Sri Lankassa voimistui entisestään, kun pääministeri Mahinda Rajapaksan puolue Sri Lanka Podujana Peramuna (SLPP) sai elokuussa 2020 suuren vaalivoiton maan parlamenttivaaleissa.[64][65][66]

Talouskriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2021 Sri Lanka ilmoitti, ettei se pysty maksamaan velkojaan. Maa oli veloissa varsinkin Kiinalle. Maa oli menettänyt matkailutuloja koronapandemian vuoksi[67] Hallitus leikkasi veroja, alensi korkoja, otti lainoja ja käynnisti inflaation painattamalla lisää seteleitä. Huono talous alensi itsevaltaisemmaksi muuttuneet Rajapaksan suosiota.[68]

Sri Lanka ajautui vuonna 2022 pahimpaan talouskriisiin vuosikymmeniin.[69][70] Se johtui mm hallituksen politiikasta, kuivuudesta, koronapandemiasta ja Ukrainan sodan talousvaikutuksista.

Rajapaksa ajoi koko maahan luomuviljelyä. Luonnollisissa lannoitteissa ei ollut kyllin ravinteita, mikä pienensi tee- ja riisisatoa.[71] Koronapandemia lamautti matkailua.[72]

Talouden luhistuminen alkoi näkyä jo 2021. Vuonna 2022 kuukausia pulaa lääkkeistä, sähköstä, polttoaineesta ja elintarvikkeista. Näiden hinnat nousivat. Inflaatio kiihtyi.[73]

Tämä nosti tyytymättömyyttä ja levottomuuksia. Protestoijat syyttivät talouskriisistä presidentti Gotabaya Rajapaksan hallintoa. He tunkeutuivat 12. heinäkuuta presidentin palatsiin. Presidentti Rajapaksa pakeni maasta. Mielenosoittajat hyökkäsivät myös väliaikaisestin presidentin virkaa hoitavanpääministeri Ranil Wickremesinghen toimistoon. Pääministeri julisti kansallisen hätätilan.[74] Parlamentti valitsi Wickremesinghen presidentiksi.[75]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hall, Daniel George Edward: History of South East Asia. 4th edition. Macmillan, 1981. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Ricklefs, M. C.: A History of Modern Indonesia since c.1200. 4th edition. Macmillan International Higher Education, 2008. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Wienecke-Janz, Detlef (toim.): Maailmalla : Aasia, s. 134-139. Saksa: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33474-41.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput, s. 421-424. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.
  2. ↑ a b c d e Wienecke-Janz 2008 (toim.), s. 134-139
  3. ↑ History U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  4. ↑ a b Post-war Sri Lanka bbc.com. 9.1.2015. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  5. ↑ a b Prehistoric record Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  6. ↑ The Many Legends of Adam's Bridge (Built by a Monkey Army...for a Giant) 2.11.2015. cntraveler.com. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  7. ↑ Adam's Bridge Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  8. ↑ Vedda Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  9. ↑ a b Early Man and the Rise of Civilisation in Sri Lanka: The Archaeological Evidence vedda.org. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  10. ↑ a b c Ethnic Groups U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  11. ↑ a b c Early settlement and the spread of Buddhism Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  12. ↑ Origins U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  13. ↑ The Impact of Buddhism U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  14. ↑ Conversion to Buddhism Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  15. ↑ Early Settlements U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  16. ↑ a b c d e f g h i Early growth and political centralization, c. 200 BCE–1255 CE Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  17. ↑ a b c d e f Rise of Sinhalese and Tamil Ethnic Awareness U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  18. ↑ a b c d e f g h The fall of Polonnaruwa Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  19. ↑ a b c DECLINE OF THE SINHALESE KINGDOM U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  20. ↑ a b c Drift to the southwest (1255–1505) Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  21. ↑ a b c d e f g h i The Portuguese in Sri Lanka (1505–1658) Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  22. ↑ a b c d e f g h i j k The Portuguese U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  23. ↑ The Portuguese in Sri Lanka (1505-1658) lankalibrary.com. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  24. ↑ Hall 1981, s. 345
  25. ↑ Humphry William Codrington: The Dutch Occupation A Short History of Sri Lanka. 1926. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  26. ↑ a b c The Dutch U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  27. ↑ a b c Dutch rule in Sri Lanka (1658–1796) Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  28. ↑ Hall 1981, s. 353
  29. ↑ Ricklefs 2008
  30. ↑ a b c THE BRITISH U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  31. ↑ a b c d e f g h i j k l m n British Ceylon (1796–1900) Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  32. ↑ a b c d e f g h The British Replace the Dutch U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  33. ↑ British Times spur.asn.au. Arkistoitu 12.2.2006. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  34. ↑ Visiting the Udarata Kingdom island.lk. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  35. ↑ THE KANDYAN KINGDOM AND ROBERT KNOX srilanka.for91days.com. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  36. ↑ a b Modernization and Reform U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  37. ↑ a b c d e Economic Innovations U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  38. ↑ Rise of the Sri Lankan Middle Class U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  39. ↑ Constitutionalism and nationalism (c. 1900–48) Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  40. ↑ Constitutional Reform U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  41. ↑ a b c World War I U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  42. ↑ a b c d e Growth of nationalist power Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  43. ↑ a b The Donoughmore Commission U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  44. ↑ Growth of Leftist Parties U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  45. ↑ a b c d e World War II U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  46. ↑ a b c The Battle of Ceylon - 1942 lankalibrary.com. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  47. ↑ Ceylon's Pearl Harbour attack Times Online. 11.4.2010. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  48. ↑ a b c INDEPENDENCE U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  49. ↑ a b c d e f g h i j k Independent Ceylon (1948–71) Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  50. ↑ a b c United National Party "Majority" Rule, 1948-56 U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  51. ↑ a b Emergence of the Sri Lanka Freedom Party U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  52. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Sri Lanka profile - Timeline BBC News. 11.4.2010. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  53. ↑ a b c d Sri Lanka Freedom Party Rule, 1956-65 U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  54. ↑ a b United National Party Regains Power, 1965-70 U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  55. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s The Republic of Sri Lanka Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  56. ↑ a b c United Front Rule and Emerging Violence, 1970-77 U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  57. ↑ a b c d e The UNP Returns to Power U.S. Library of Congress. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  58. ↑ Growth of Sri Lankan Tamil Militancy in Tamil Nadu tamilnation.co. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  59. ↑ a b c Pöntinen, Pirkko: Taustaa: Sri Lankan sisällissota kesti 26 vuotta Yle. 25.6.2014. Viitattu 28.3.2018.
  60. ↑ a b c Sri Lanka Conflict timeline irinnews.org. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  61. ↑ Sri Lankan army hails capture of Jaffna CNN. 5.12.1995. Arkistoitu 6.2.2005. Viitattu 28.3.2018. (englanniksi)
  62. ↑ Sri Lankan sotarikoksia kaivetaan vihdoin haudasta 9.2.2014. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 25.2.2014. Viitattu 28.3.2018.
  63. ↑ Yle seurasi: Sri Lankan pommi-iskuissa on kuollut yli 200 ihmistä, Tanskan ulkoministeriö kertoo kolmesta tanskalaisuhrista Yle Uutiset. Viitattu 20.8.2020.
  64. ↑ Ihmisoikeusrikoksista syytetty ex-presidentin pikkuveli voitti Sri Lankan presidentinvaalit Yle Uutiset. Viitattu 20.8.2020.
  65. ↑ Sri Lankan hallitus hajoaa, uudeksi pääministeriksi vasta valitun presidentin veli Yle Uutiset. Viitattu 20.8.2020.
  66. ↑ Sri Lanka: Sri Lankaa hallitsevien Rajapaksan veljesten valta vankistui: SLPP-puolue voitti määräenemmistön parlamenttivaaleissa Helsingin Sanomat. 7.8.2020. Viitattu 20.8.2020.
  67. ↑ Sri Lanka | Sri Lankan kuohunnassa käsillä ratkaisun hetket: Presidentti pakeni maasta, pääministerin toimisto vallattu, hätätila julistettu Helsingin Sanomat. 13.7.2022. Viitattu 13.7.2022.
  68. ↑ Sri Lanka | Rajapaksat ovat hallinneet Sri Lankassa vuosikausien ajan – Nyt maan historian pahin talouskriisi uhkaa syöstä perheen vallasta Helsingin Sanomat. 14.7.2022. Viitattu 14.7.2022.
  69. ↑ Köyhä Sri Lanka luisuu ahdinkoon – teenpoimijalla on varaa vain yhteen ateriaan Yle Uutiset. 5.5.2022. Viitattu 13.7.2022.
  70. ↑ Sri Lankan uudeksi pääministeriksi valittiin odotetusti veteraanipoliitikko Ranil Wickremesinghe Etelä-Suomen Sanomat. 12.5.2022. Viitattu 13.7.2022.
  71. ↑ Sri Lanka siirsi koko maan luomuviljelyyn "yhdessä yössä": Näin presidentin päätöksestä tuli kaaos, joka voi uhata jo viljelijöiden elantoa ja ruokaturvaa Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 13.7.2022.
  72. ↑ Maailmanlaajuinen hintojen nousu iski rajusti Sri Lankaan – tiistaina ministeriö antoi käskyn ampua mellakoijat Yle Uutiset. 10.5.2022. Viitattu 13.7.2022.
  73. ↑ Sri Lanka: Why is the country in an economic crisis? BBC News. 13.7.2022. Viitattu 13.7.2022. (englanniksi)
  74. ↑ Sri Lankan kiistelty presidentti pakeni maasta ja aikoo erota –levottomuuksien pieksemässä maassa julistettiin hätätila Yle Uutiset. 13.7.2022. Viitattu 13.7.2022.
  75. ↑ Sri Lanka | Pääministeri Ranil Wickremesinghe valittiin Sri Lankan uudeksi presidentiksi Helsingin Sanomat. 20.7.2022. Viitattu 20.7.2022.
Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Arabiemiraatit  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sri_Lankan_historia&oldid=20950597”