Itä-Timorin historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Itä-Timorin historia tunnetaan kunnolla vasta 1500-luvulta alkaen, kun portugalilaiset kauppiaat ja lähetyssaarnaajat kiinnosutuivat saaresta.

Varhaiset vaiheet ja siirtomaa-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Timorin historiasta ennen 1500-lukua tiedetään kovin vähän. Kiinalaiset ja jaavalaiset kauppiaat ovat käyneet siellä ainakin 1200-luvulla, mahdollisesti jo 600-luvulla.[1]

Portugalilaiset kauppiaat saapuivat Timorin saarelle vuoden 1510 vaiheilla. Ensimmäiset sinne asettuneet portugalialiset olivat dominikaaniveljiä, jotka perustivat lähetysaseman 1556. Portugalilaiset pyrkivät laajentamaan sotilasvaltaansa saarella 1642, ja tästä huolestuneena hollantilaiset perustivat oman tukikohtansa saarenlänsiosaan 1653. Vuonna 1853 saari jaettiin Hollannin ja Portugalin kesken. Portugalilaiset hallitsivat maata paikallisten päälliköiden avulla, ja heidän todellinen valtansa rajoittui pitkään Dilin lähiseutuun.[1] 1800-luvun lopussa ja 1900-luvulla Portugali kuitenkin tiukensi otetaan sisämaasta, lisäsi kahvinviljelyä ja timorilaisten tuotteiden vientiä. Saaren eliitti muodostui katolisten seminaarien oppilaista.[2]

Itsenäisyysjulistus ja Indonesian miehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalin Timor (saaren itäinen puolisko) julisti itsenäisyytensä 28. marraskuuta 1975, mutta Indonesian armeija hyökkäsi maahan silloisen liittolaisensa Yhdysvaltojen aseellisen ja diplomaattisen tuen turvin ja valtasi Itä-Timorin 9 päivää myöhemmin, 7. joulukuuta.[1] Seuraavat 25 vuotta kestäneen indonesialaismiehityksen aikana kuoli eri arvioiden mukaan 100 000–250 000 itätimorilaista (10–25 prosenttia väestöstä).[3] USA huolehti Indonesian armeijan aseistuksesta ja rahoituksesta yhdessä liittolaistensa kanssa.[4] Kansanmurha on yksi pahimmista toisen maailmansodan jälkeen.[5]

30. elokuuta 1999 pidetyssä kansanäänestyksessä itätimorilaiset äänestivät ylivoimaisesti itsenäisyyden puolesta. Kansanäänestyksen jälkeen levottomuudet roihahtivat jälleen Indonesian armeijan ja sen aseistamien puolisotilaallisten joukkojen toimesta. Australialaisten johtamat rauhanturvajoukot vakiinnuttivat oloja.[6]

Kansanäänestyksen jälkeen Itä-Timorin itsenäistymiseen 2002 asti Itä-Timor toimi brasilialaisen Sergio Vieira de Mellon johtaman YK:n väliaikaishallinnon alaisuudessa. Heinäkuussa 2001 Indonesia ja Itä-Timor sopivat öljy- ja kaasutulojen jakamisesta. Ensimmäisissä vaaleissa 2001, joissa valittiin Itä-Timorin perustuslakia säätävä kansankokous, 57,4 prosenttia äänistä ja 55/88 paikkaa sai entinen vapautusliike Fretilin. Muut paikat jaettiin yhdeksän muun puolueen kesken. Alkuvuodesta 2001 Indonesia ja Itä-Timor allekirjoittivat suhteiden liennyttämiseen tähtääviä sopimuksia. Maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Xanana Gusmão, ja pääministeriksi nousi Fretilinin pitkäaikainen johtaja Mari Alkatiri.[1]

Itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Timor itsenäistyi 20. toukokuuta 2002, jolloin presidentti vannoi virkavalansa ja perustuslakia säätänyt kansankokous nimesi itsensä perustuslain tarkoittamaksi parlamentiksi. Syyskuussa 2002 Itä-Timorista tuli YK:n jäsen[7].

Kevään ja kesän 2006 levottomuudet pääkaupunkiseudulla vaativat satojen ihmisen hengen. Levottomuudet alkoivat puolustusvoimien (F-FDTL) sotilaiden protestista armeijassa tapahtuvaksi väitettyä etnistä syrjintää kohtaan. Sotilaat aloittivat protestin helmikuussa jättämällä palveluspaikkansa luvatta. Maaliskuussa puolustusvoimien komentaja erotti 591 sotilasta luvattoman poissaolon vuoksi. Toukokuussa levottomuudet muuttuivat puolustusvoimien ja kansallisen poliisin (PNTL) fraktioiden välisiksi tulitaisteluiksi. Kapinallisia johtivat protestijohtaja luutnantti Gastão Salsinha ja 28. huhtikuuta kapinaan liittynyt sotilaspoliisin komentaja Alfredo Reinado. Pääministeri Mari Alkatiri kutsui 24. toukokuuta ulkomailta apua väkivaltaisuuksien rauhoittamiseksi. Väkivaltaisuuksia seurasi paikallisten jengien laajat mellakat. Australia, Uusi-Seelanti, Malesia ja Portugali lähettivät joukkoja taltuttamaan mellakointia. 22. kesäkuuta 2006 presidentti Gusmão vaati televisiolähetyksessä pääministerin eroa. Fretilin-puolue kuitenkin tuki häntä, mutta protestiksi ulkoministeri José Ramos Horta ja seuraavana päivänä kahdeksan muuta ministeriä erosivat. Tuon jälkeen Alkatiri luovutti ja Horta nimitettiin hänen seuraajakseen.[8][9] Kevään ja kesän väkivaltaisuudet ajoivat toista sataa tuhatta itätimorilaista maan sisäisiksi pakolaisiksi.[10]

Horta voitti presidentinvaalit 9. toukokuuta 2007 ja astui virkaansa 20. toukokuuta.[9] Heinäkuussa 2007 pidettiin parlamenttivaalit, joissa maata itsenäistymisestä asti hallinnut Fretilin sai jälleen eniten ääniä (29 prosenttia), mutta Xanana Gusmãon kokoama neljän puolueen koalitio pyrki kokoamaan hallituksen.[11]

Helmikuussa 2008 vuoden 2006 kapinallisista koostuva joukko ampui presidentti Hortaa, joka loukkaantui vakavasti. Kapinalliset iskivät myös pääministeri Xanana Gusmãoa vastaan, mutta hän ei loukkaantunut.[12] Kesällä 2009 viimeinen vuoden 2006 konfliktin synnyttämistä maan sisäisistä pakolaisleireistä suljettiin.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]