Tämä on lupaava artikkeli.

Hongkongin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hongkongin historiasta ennen kiinalaisten tuloa alueelle tiedetään vain vähän. Vanhimmat merkit kiinalaisten käymästä kaupasta Hongkongin alueella ovat yli 2 000 vuoden takaa.[1]

1800-luvulla alueesta kiinnostuivat brittiläiset. Britannia halusi Hongkongin saaren hallintaansa hyvän satamapaikan tähden. Paikka soveltui hyvin Kiinan kanssa käytävän kaupan tukikohdaksi. Hongkong siirtyi briteille ensimmäisen oopiumisodan jälkeen vuonna 1842. Hongkongin siirtomaa kasvoi nopeasti, ja toisen oopiumisodan jälkeisellä sopimuksella brittien hallintaan siirtyi myös Kowloon vuonna 1860. Myöhemmin britit laajensivat alueitaan vuonna 1898, kun se vuokrasi Kiinalta Uudet territoriot 99 vuodeksi.[2][3]

Kun vuokrasopimus päättyi vuonna 1997 britit palauttivat Kiinalle koko Hongkongin, sillä alue oli jo kasvanut niin tiiviisti kiinni Kiinaan, että maiden välisen rajalinjan veto olisi ollut mahdotonta.[3][4]

Kiina kavensi vuonna 2020 Hongkongin autonomiaa säätämällä turvallisuuslain.[5]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hongkongin alueella on vain vähän merkkejä alueen esihistoriasta. Varhaisimmat arkeologiset löydöt ovat ajoitettu neoliittiselle kaudelle, noin 6 000 vuoden taakse.[1][6] Tuolloin Hongkongin alueella eläneet ihmiset olivat sukua Guangdongin alueen ihmisille. He kuuluivat Yue-väestöryhmään, jotka asuttivat koko nykyisen Etelä-Kiinan aluetta aina Vietnamiin asti.[6][7] Yuet olivat kielellisesti austroaasialaista tai malaijilais-polynesialaista alkuperää.[1]

Myöhemmän ajan, noin 3 500 vuoden taakse ajoitetut ruukkulöydöt viittaavat siihen, että Hongkongin alueen ihmiset ovat olleet yhteydessä pohjoisempien varhaisten kiinalaisdynastioiden kanssa.[1] Yue-heimon ihmiset saivat elantonsa kalastuksesta, metsästyksestä ja maanviljelystä.[6]

Varhaiset kiinalaisdynastiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinalaisten läsnäolosta alueella on merkkejä 200-luvulta eaa., jolloin Qin- ja Han-dynastian vaikutuspiirit ulottuivat Hongkongin alueelle asti. Nanyue-kuningaskunnan vaikutusvallan alla Hongkongin alue oli 100-luvulla eaa.[1]

Ulkomaankaupasta alueella on merkkejä yli 2 000 vuoden takaa. Silkkikaupan myötä Hongkongin alueen merkitys kasvoi. Kiinan tärkein kauppasatama oli Tang-dynastian aikana 600–900-luvuilla Kantonin alueella, Hongkongista itään. Hongkongin alueella sijaitseva Tuen Mun toimi sotilastukikohtana kaupankäynnin turvaamiseksi.[6] Song-dynastian aikana 900–1200-luvuilla alueelle muutettiin vilkkaasti pohjoisen suunnalta, syyksi on arveltu mongolien vaikutusvallan kasvua. Tuolta ajalta on myös merkit alueen pysyvämmästä asutuksesta.[1][8] Muuttoliike jatkui Yuan-dynastian aikana 1200-luvulla, kun muu Kiina joutui Mongolivaltakunnan vallan alle.[8]

1300–1600-luvuilla Ming-dynastian aikana Hongkong kasvoi edelleen ja vaurastui suolan, helmien ja suitsukkeiden tuotannon myötä. Myöhemmin Ming-dynastian aikana alkoi myös posliinin valmistus. Hongkong oli Ming-dynastian aikana varhainen kauppakeskus ja alueen puolustusta vahvistettiin.[1][8] Monet Uusien territorioiden kylistä syntyivät Ming-dynastian aikana. Alueen puolustuksen vahvistamiseen oli syynsä, sillä merirosvot aiheuttivat alueelle vaaraa, ja uutena uhkana olivat alueelle saapuneet tehokkaasti aseistetut eurooppalaiset.[1]

Eurooppalaisten saapuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aasian luonnonvarojen hyödyntäminen ja kaupankäyntimahdollisuudet alkoivat kiinnostaa eurooppalaisia kasvavassa määrin 1500-luvulla. Kanton oli tärkeä kiinalainen satamakaupunki, minkä takia eurooppalaisten kiinnostus kauppasataman perustamiseen sen lähelle kasvoi. Säännöllinen kaupankäynti Kiinan ja Euroopan välillä alkoi vuonna 1557, jolloin portugalilaiset perustivat Macaoon kauppatukikohtansa.[8][9]

Portugalilaisten perustettua tukikohtansa Macaoon kasvoi brittien kiinnostus Kiinan kaupasta. Kiina oli melko sulkeutunut maa, ja mahdollisuudet kaupankäyntiin olivat rajalliset. Eurooppalaiset kävivät 1700-luvulle saakka Kantonissa vapaasti kauppaa, kunnes vuonna 1702 Kiinan keisari nimitti virkamiehen valvomaan ulkomaankauppaa. Vuonna 1720 kiinalaisten kauppiaiden kilta sai ulkomaankaupan monopolin. Kauppaseura muun muassa määritteli ulkomaalaisten tuotteille tulleja ja myönsi kaupankäyntilupia.[2]

Itä-Intian kauppakomppania taas hallitsi Kiinan kauppaa brittiläisten puolella. Kauppakomppania perusti omia varastojaan Kantoniin teen, silkin ja posliinin kauppaa varten. Kauppakomppania kontrolloi sekä brittiläisten että muiden ulkomaalaisten matkoja Kiinan suuntaan.[2][9] Sen monopoli lakkautettiin 1830-luvulla, jolloin yksityiset kauppiaat saivat yliotteen Kiinan-kaupasta.[2][10]

Oopiumikauppaa ja oopiumisotia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oopiumiluolat olivat yleisiä Kiinassa brittiläisten harjoittaman oopiumikaupan aikana.
Katunäkymää Hongkongista vuonna 1865

Yksityiset kauppiaat kokivat kiinalaisten asettamat kaupparajoitukset kohtuuttomiksi, minkä takia brittien ajatus oman tukikohdan perustamisesta Kiinan rannikolle kasvoi. Kiinassa kasvoi puuvillan kysyntä, mutta se ei taannut kaupankäynnin kannattavuutta. Samaan aikaan oopiumin vieminen Intiasta Kiinaan osoittautui tuottoisaksi liiketoiminnaksi. Aiemmin Itä-Intian kauppakomppania oli vienyt välikäsien kautta oopiumia Kiinaan ja välttänyt näin kiinalaisten tullivelvoitteet ja vastuun huumeiden levittämisestä Kiinaan. Kiinan keisari Qianlong oli kieltänyt oopiumikaupan vuonna 1796, mutta kiellolla ei ollut juuri vaikutusta ja huumekauppa kasvoi 1800-luvun alussa.[2][9]

Kasvanut huumekauppa ja lisääntynyt huumeiden käyttö aiheuttivat Kiinassa vakavia ongelmia ja moraalin rapistumista. Kiinan korkea-arvoiset virkamiehet kannattivat oopiumikaupan laillistamista, sillä korruptoituneet virkamiehet saivat itse lahjusten muodossa tuloja huumekaupasta. Keisari Daoguang antoi kuitenkin tiukat määräykset kaupan lopettamiseksi, ja hänen tahtonsa toteuttajaksi saapui korkea-arvoinen virkamies Lin Zexu. Kiinalaisten ja brittien välit kiristyivät, sillä kauppiaat eivät saaneet enää myytyä oopiumia entiseen tapaan. Tilanne kärjistyi vuonna 1839, kun Kantonin brittiväestö pakotettiin siirtymään Hongkongin sataman laivoihin.[2][9]

Tilanteen kärjistyminen johti ensimmäiseen oopiumisotaan. Brittilaivasto lähti 4 000 miehen voimin Britanniasta turvaamaan maan Kiinan kauppaa, ja se saapui kesäkuussa 1840 kriisialueelle. Vallattuaan Kantonin brittijoukot etenivät pohjoiseen ja saartoivat kaikki Kiinan tärkeät satamat. Kun britit saapuivat Tianjiniin, heille avautui tie Hai He -jokea pitkin pääkaupunkiin Pekingiin. Kiinan keisari päätti vetäytyä vihollisjoukkojen päästyä vaarallisen lähelle pääkaupunkia.[2][9]

Rauhanneuvottelut johtivat Nanjingin sopimukseen, jonka mukaan brittien haltuun siirtyi Hongkongin saari. Brittiläiset ottivat Hongkongin haltuunsa tammikuussa 1841. Sopimuksen mukaan Kiinan oli myös avattava muiden satamakaupunkiensa kauppa brittiläisille ja maksettava 21 miljoonan dollarin sotakorvaukset. Kiinalaisen tulkinnan mukaan sopimus, jonka Qing-dynastian keisari joutui sopimaan, oli ensimmäinen niin sanottu epäoikeudenmukainen sopimus Kiinan ja ulkovaltojen välillä.[2][8][9] Ensimmäinen brittien alueelle perustama kaupunkimainen asutus, josta tuli myös siirtomaan pääkaupunki, oli Victorian kaupunki Hongkongin saaren pohjoisrannalla.

Ulkomaalaiset kauppiaat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä Nanjingin sopimuksen tarjoamiin mahdollisuuksiin laajentaa Kiinan kauppaa, sillä kiinalaisia viranomaisia syytettiin kaupan vaikeuttamisesta. Brittiläiselle Hongkongille ongelmia tuotti myös se, että Kiinan muut satamat, etunenässä Shanghai veti kauppiaita puoleensa paremmin. Kauppiaat vaativat omien etujensa turvaamiseksi Nanjingin sopimuksen uudistamista. Paikalliset konfliktit ja kauppiaiden etunäkökohdat johtivat lopulta 1856 toiseen oopiumisotaan. Konflikti alkoi, kun brittien hongkonglainen laiva siepattiin Kantonissa. Britit lähettivät vahvistuksiksi lisää sotilaita Kiinaan. Ranska tuki brittejä sotilaallisesti, sillä myös ranskalaiset pyrkivät laajentamaan vaikutusvaltaansa Aasiassa.[2][9]

Brittien ja ranskalaisten sotilasjoukot ottivat haltuunsa Tianjinin kaupungin ja marssivat sen jälkeen Pekingiin, missä Kiina pakotettiin 1858 rauhansopimukseen. Sen mukaan Kiina joutui luovuttamaan Iso-Britannialle Kowloonin niemimaan, joka liitettiin osaksi Hongkongin siirtokuntaa. Lisäksi Kiina joutui avaamaan kymmenen uutta satamaa ulkomaankaupalle ja maksamaan sotakorvauksia Iso-Britannialle ja Ranskalle.[2][9]

Toisen oopiumisodan rauhansopimus päättyi kiinalaisen näkökannan mukaan myös epäoikeudenmukaisesti. Eurooppalaisten tuloa Hongkongiin ei katsottu hyvällä, mikä aiheutti toisaalta ongelmia, mutta toisaalta monet kiinalaiset tekivät yhteistyötä ulkomaalaisten kanssa. Ulkomaalaisia kauppiaita oli Hongkongissa 1840-luvun alussa vain muutamia satoja, mutta tuhannet kiinalaiset kävivät kauppaa heidän kanssaan tai työskentelivät heille. Hongkongin asukasluku oli 1840-luvun alussa vain runsaat 4 000, mutta väkiluku lähti nousuun kaupankäynnin vapautumisen myötä. Hongkong houkutti kauppiaita Kantonista ja brittien lisäksi myös muut ulkomaalaiset alkoivat vierailla Hongkongin satamassa. Vuonna 1865 kaupungin väkiluku oli jo 120 000. Kiinalaisia väestöstä oli yli 95 prosenttia.[2][11]

Muuttoliike toi Hongkongiin monia uusia yrityksiä, ja kaupungissa toimi muun muassa laivayhtiöitä, rekrytointia harjoittavia työvoiman värvääjiä ja vakuutusyhtiöitä. Tärkeimpiä tapahtumia oli Hongkongin ja Shanghain pankin perustaminen 1800-luvun puolivälissä. Hongkongin uusi satama sijaitsi myös tärkeällä merireitillä Singaporen ja Shanghain välillä, joten Hongkong hyötyi sijainnistaan. Hongkongin kautta vietiin Kiinaan muun muassa puuvillaa hiiltä, alkoholia ja elintarvikkeita. Myös oopiumikauppa oli merkittävää; 1800-luvun puolivälissä kolme neljäsosaa Kiinaan viedystä oopiumista kulki Hongkongin kautta.[11]

Alueellinen laajentuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläiset saivat hallintaansa Hongkongin saaren vuonna 1842, Kowloonin niemimaan 1860 ja Uudet territoriot 1898.

1800-luvun lopulla Hongkong menetti brittien Kiinan politiikassa merkitystään, kun britit hoitivat Kiinan suhteitaan enenevässä määrin Pekingin kautta. Samoihin aikoihin muut siirtomaavallat kasvattivat Kiinan suunnalla vaikutusvaltaansa, ja myös Japani ja Venäjä tavoittelivat sieltä jalansijaa. Kasvanut taloudellinen kilpailu ja sotilaallinen uhka huolestutti brittejä. Siksi britit harkitsivat aluelaajennuksia Hongkongin puolustuksen vahvistamiseksi. Britannia ryhtyi neuvottelemaan Kiinan kanssa alueluovutuksista Hongkongin laajentamiseksi. Sopimus Hongkongin brittiläisen siirtokunnan laajentamisesta syntyi elokuussa 1898, jolloin Hongkongiin liitettiin kaupungin pohjoispuolella sijaitseva Uudet territoriot ja Hongkongin nykyiset rajat muodostuivat. Pinta-alallisesti Uudet territoriot oli alueen suurin. Sillä ei ollut kuitenkaan briteille taloudellisesta merkittävyyttä, mutta puolustuksellisesti sillä oli arvoa. Britannia vuokrasi alueen Kiinalta 99 vuodeksi.[8][12][13]

Aluelaajennuksista huolimatta Hongkong oli brittiläisen imperiumin syrjäisimpiä alueita. 1900-luvun alussa Hongkong oli Kiinan vallankumouksellisten kapinaliikkeiden keskus. Kiinan tasavallan tuleva presidentti Sun Yat-sen perusti Kuomintang-allianssin Tokiossa vuonna 1905. Hänellä oli läheiset yhteydet Hongkongiin, missä organisoitiin kapinaliikkeitä. Kiinan Qing-hallinto kukistui vuonna 1911 vallankumouksen seurauksena, mikä ajoi monet pakolaisiksi Hongkongiin.[9][14]

1900-luvulle tultaessa Hongkong oli jo maailmankaupan keskeinen satamakaupunki. Sataman merkitystä lisäsi Kiinan sisämaan liikenneverkoston kehittymättömyys. Manner-Kiinan levottomuuksista huolimatta Hongkongissa oli rauhallista 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Rauhallisuudesta huolimatta väestö oli jakautunut kiinalaisväestöön ja brittiläiseen väestönosaan. Hongkong eli erillään Euroopasta, eikä ensimmäisen maailmansodan aikana emämaa Britannialla ollut merkittävää kiinnostusta Hongkongin asiohin.[15][16]

Japanin miehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanilaiset sotilaat ovat pidättäneet länsimaisia pankkiireja.
Hongkong vapautui japanilaismiehityksestä ja brittihallinto palasi vuonna 1945.

1930-luvulla Kaakkois-Aasian ja Kiinan tilanne jännittyi Japanin aloitettua aggressiivisen kauppa- ja ulkopolitiikan alueella. Japani koki jääneensä sivulliseksi suurvaltapolitiikassa brittiläisten ja yhdysvaltalaisten asetettua tuontirajoituksia japanilaisille tuotteille 1930-luvun laman aikoina. Japanissa koettiin britit vihamieliseksi valtioksi, minkä takia brittien oli tarkistettava Japanin politiikkaansa. Hongkong oli strategisesti tärkeä, mutta Yhdysvaltojen, Britannian ja Japanin sopimus vuosilta 1921–1922 kielsi Hongkongin linnoittamisen, eikä Hongkongista tullut briteille Singaporen kaltaista tärkeää sotilastukikohtaa.[17][18]

Japani hyökkäsi Kiinaan vuonna 1937, ja Hongkong joutui Kiinan-Japanin sodan eturintamaan, kun japanilaiset miehittivät Kantonin vuonna 1938.[9][18] Hongkong ylikuormittui Kiinasta tulevien pakolaisten määrästä, mikä aiheutti sosiaalisia ongelmia ja kaupungissa levisivät vakavat sairaudet, kuten beriberi, punatauti ja kolera.[18]

Japani aloitti toiseen maailmansotaan kuuluneen tyynenmeren sodan hyökkäämällä Pearl Harboriin Yhdysvaltain laivastotukikohtaan 7. joulukuuta 1941. Seuraavana päivänä Japani aloitti pommitukset Hongkongiin. Hongkongin väestö oli hajanainen, eikä brittiläisten siirtomaahallinto kyennyt organisoimaan yhtenäistä vastarintaa japanilaisia vastaan. Alueen kaikki kiinalaisasukkaat eivät olleet halukkaita puolustamaan brittiläistä siirtokuntaa. Briteille oli myös tärkeämpää turvata sotilaallisesti arvokkaampi Singapore japanilaisilta.[17][18][19]

Japanilaiset valtasivat nopeasti Hongkongin mannermaan puoleiset alueet ja nousivat maihin Hongkongin saarelle 18. joulukuuta 1941. Hongkongin taistelu kääntyi japanilaisten eduksi muutamassa päivässä. Hongkong antautui japanilaisille joulupäivänä. Hongkongin taistelussa kaatui 2 000 brittiläistä tai brittien rinnalla taistellutta intialais- ja kanadalaissotilasta. Siviilejä kuoli ainakin 4 000, lähes kaikki heistä olivat Hongkongin kiinalaisia. Japanilaisten miehitys Hongkongissa kesti kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta. Sinä aikana etenkin kiinalaisväestö joutui vainojen kohteeksi. Hongkongin väestöstä katosi lähes miljoona asukasta sotavuosina. Osa asukkaista menehtyi japanilaisten julmuuksissa, ja osa muutti manner-Kiinan puolelle.[17][18][19]

Toinen maailmansota päättyi elokuussa 1945, ja japanilaiset ajettiin pois Hongkongista kuun lopulla. Sotilasoperaatio ei ollut suuri, sillä japanilaiset eivät tehneet vastarintaa. Sodan jälkeen Hongkongiin palasi brittien siirtomaahallinto.[20]

Jälleenrakennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Hongkong oli raunioina ja väkiluku oli romahtanut alle miljoonaan. Jälleenrakennukseen liittyi myös rodullisen eriarvoisuuden poistaminen, sillä korkeimmat virat siirtomaahallinnossa menivät brittiläisille ja saaren arvokkaimmilla asuinalueillakin oli rajoitettu kiinalaisten määrää. Siirtomaahallinnon vastaista liikehdintää Hongkongissa ei kuitenkaan esiintynyt[16][19][20]

Sosiaalisiin ongelmiin puuttumisella oli syynsä, sillä toisen maailmansodan päätyttyä Kiinan sisällissota ajoi vuosina 1945–1950 Hongkongiin pakolaisaallon. Vuonna 1953 alueen väkiluku oli jo yli 2,3 miljoonaa. Hongkongista oli myös muodostumassa Kiinan taloudellinen keskus, sillä ulkomaalaiset liikemiehet jättivät manner-Kiinan kommunistien valtaantulon jälkeen. Manner-Kiinasta paenneet ihmiset olivat pääasiassa antikommunisteja, kun aikaisemmat pakolaiset taas olivat Kuomintangin vastustajia, mikä nosti Hongkongissa poliittisia jännitteitä. Sisällissodan hävinnyt osapuoli pakeni Taiwaniin, mihin se perusti Kiinan tasavallan. Kuomintangia tukeneet sanomalehdet vaativat myös Hongkongin liittämistä Kiinan tasavaltaan. Vuonna 1949 Kiinan kansantasavallassa valtaan päässeet kommunistit sulkivat Hongkongin ja manner-Kiinan rajan.[20]

Hongkongin pakolaisten olosuhteet olivat kurjat ja pakolaisleireillä sattui vakavin onnettomuus vuonna 1953, kun 50 000 ihmistä menetti asumuksensa tulipalossa. Maan viranomaiset puuttuivat tilanteeseen katastrofin jälkeen ja 1950-luvulta alkaen väestö asutettiin jättimäisiin kerrostaloihin. Vuoteen 1957 mennessä Hongkongissa oli jo asutettu uudelleen 200 000 pakolaista. Taloudellista tukea Hongkong sai asutusohjelmaansa Yhdysvalloista, Kiinasta ja Britanniasta.[19][20]

Brittiläiset halusivat pitää kiinni Hongkongin siirtomaastaan, vaikka sekä Kiinan kansantasavalta että Kiinan tasavalta pitivät Hongkongia omana alueenaan. Kiinan näkemyksen mukaan Hongkong oli vain väliaikaisesti lainassa brittiläisillä, eikä Hongkong solminut näin suoria suhteita Pekingiin. Välit brittiläisen Hongkongin ja kommunistisen Pekingin välillä olivat viileät, mutta taloussuhteet olivat molemminpuolin tärkeät, jolloin suuremmilta väkivaltaisuuksilta vältyttiin.[20]

Talouden nousukausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hongkong 1950-luvulla.
Hongkong 1980-luvulla.

Toisen maailmansodan jälkeen Hongkong koki taloudellisen rakennemuutoksen, jota vauhditti Kiinan liike-elämän keskuksesta Shanghaista Hongkongiin siirtyneet yrittäjät pääomineen. Teollisuus kasvoi Hongkongissa vauhdilla, ja työvoimaa oli saatavilla. Hongkongiin alkoi virrata pääomaa myös muualta Aasiasta, sillä alueen koettiin olevan Kaukoidän turvallisin paikka poliittisesti ja taloudellisesti.[21]

1950-luvun alussa Kiina vei suuren osan tekstiiliteollisuutensa tuotteista Hongkongin kautta, mutta tilanne muuttui Korean sodan myötä. YK julisti Kiinan kauppasaartoon, sillä Kiina soti Pohjois-Korean puolella YK:n joukkoja vastaan. Yhdysvallat taas kielsi kaiken kaupankäynnin Kiinan kanssa, mikä heikensi Hongkongin talouselämää, kun kauttakulkukauppa väheni. Kauttakulkukaupan vähennyttyä Hongkongin elinkeinoelämää kehitettiin muilla tavoin, jolloin muut teollisuudenalat saivat positiivisen sysäyksen. 1950-luvulla kehittyi tunnetuksi tullut ”Made in Hongkong” -ilmiö.[9][9][21][22]

Väkiluku kasvoi nopeasti, ja kun 1970-luvun alussa väkiluku oli kolme miljoonaa, oli se vuosikymmenen lopulla jo yli neljä miljoonaa. Suuri ihmismäärä ahtaissa asumuksissaan oli kuitenkin aikapommi, mikä Hongkongin hallinnossa osattiin ottaa vakavasti. Alueen terveydenhuoltoa ja infrastruktuuria kehitettiin ja väestön hyvinvointiin panostettiin. Ongelmaa pahensivat Vietnamin sodan jälkeen Etelä-Vietnamin suunnalta paenneet niin sanotut venepakolaiset. Vuosien 1980–1990 välisenä aikana Hongkongiin tulleiden pakolaisten lukumäärä oli lähes 100 000.[21][22]

Väkiluvun nopea kasvu aiheutti paineita asuntopolitiikalle ja 1960-luvun alussa aloitettu asuntojen rakentaminen pienituloisille muutti rajusti Uusien territorioiden aluetta, jossa elettiin vielä 1960-luvun alussa maaseutumaisissa olosuhteissa. 1990-luvulle tultaessa oli asutettu jo yli kaksi miljoonaa ihmistä. Nopea uusien alueiden rakentaminen edellytti hyviä liikennejärjestelyjä ja Mass Transit Railwayn linja Hongkongin saaren ja Kowloonin välillä on yksi maailman vilkkaimmin liikennöidyistä metrolinjoista.[9][21]

Vallanvaihtoon valmistautumisen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulta lähtien Hongkongilla meni taloudellisesti hyvin ja maan sosiaaliset olot parantuivat. Pahimmat levottomuudet tapahtuivat 1960-luvulla, kun Mao Zedongin aloittama kulttuurivallankumous aiheutti pienimuotoista kapitalismin vastaista liikehdintää ja brittihallinnon vastustamista. Britannian siirtomaahallinto onnistui tukahduttamaan pienimuotoiset levottomuudet, eikä Hongkongin väestön enemmistöllä ollut halua vastustaa siirtomaahallintoa. Kulttuurivallankumous kuitenkin säikäytti monet; 1970–1980-luvulla tulevaisuudessa alkoi jo häämöttää vuonna 1997 tapahtuva vallanvaihto, mikä ilmeni muun muassa siinä, että jotkut yritykset siirsivät toimintansa pois Hongkongista.[23]

Deng Xiaopingin aikana Kiina avasi vähitellen ovensa ulkomaan investoinneille, mikä lisäsi Hongkongin kauppaa. Vuonna 1982 Britannia ja Kiina aloittivat neuvottelut Hongkongin tulevaisuudesta. Britannian pääministeri Margaret Thatcher pyrki neuvottelemaan Kiinan kanssa Hongkongin säilymisestä brittihallinnon alaisuudessa. Brittihallinnon jatkumista tuki myös suurin osa Hongkongin väestöstä. Kiinan kanta asiaan oli se, että alueet liitettäisiin osaksi Kiinaa vuonna 1997, mutta alue tulisi säilymään erityistalousalueena, jota tulisi hallitsemaan Hongkongin oma hallinto.[23] Brittiläiset olisivat voineet kuitenkin pitää kiinni Hongkongin saaresta ja Kowloonista, joita vuokrasopimus ei koskenut. Hongkong oli kuitenkin kasvanut esikaupunkien kautta niin tiiviisti kiinni Kiinaan, että rajan veto olisi ollut jo mahdotonta. Britannia päätti näin palauttaa kaikki hallinnoimansa Kiinalle.[4]

Neuvottelujen tuloksena päästiin vuonna 1985 ratifioituun sopimukseen, jonka mukaan Kiinan hallinto tulisi palaamaan brittialueille, joihin kuuluivat Hongkong, Kowloon ja Uudet territoriot. Tämän jälkeen Hongkongista tulisi 50 vuodeksi Kiinan erityishallintoalue, joka takaa Hongkongille ”Yksi maa, kaksi järjestelmää” -politiikan vähintään vuoteen 2047 asti. Sopimuksen mukaan Hongkongin dollari on sen ainoa laillinen valuutta, Hongkong säilyttää vapaasataman asemansa sekä oman verotuksensa ja erityistalousalue pitää tullirajaa Kiinan kanssa. Alueelle sijoitettavat Kiinan kansanarmeijan joukot eivät saa puuttua Hongkongin sisäisiin asioihin.[23][24]

Vuoden 1989 levottomuudet Pekingissä päättyivät, kun Kiinan demokratialiike kukistettiin verisesti Taivaallisen rauhan aukion mielenosoituksessa. Tämä jätti jälkensä myös Hongkongiin, jonka väestö huolestui alueen tulevaisuudesta Kiinan tapahtumien takia. Epävarmuus kiihdytti muuttoliikettä pois Hongkongista. Hongkongilaisia muutti 1980-luvun lopusta vuoteen 1997 asti pois maasta satojatuhansia. Muuttoliike kohdistui etenkin Kanadaan ja Australiaan. Kiinan demokratialiikkeen kannattajat taas löysivät pakopaikan Hongkongista.[9][23][25]

Vallanvaihto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hongkong 2010-luvulla.

Britannia luovutti Hongkongin takaisin Kiinan hallintaan 2. heinäkuuta 1997. Vallanvaihto sujui rauhanomaisesti ilman mellakoita. Aluksi Hongkongin talous kääntyi laskuun Aasian talouskriisin aikana pian Kiinaan liittämisen jälkeen. Lisäksi Hongkongia koetteli SARS-epidemia, joka lamautti kaupunkia entisestään. Tyytymättömyyttä hongkongilaisten keskuudessa lisäsi se, että Kiina kiristi hongkongilaisten sananvapautta ja asetti rajoituksia kansalaisjärjestöille. Vuonna 2003 Hongkongissa järjestettiin suuri mielenosoitus erityistalousalueen erivapauksien kaventamisen johdosta. Mielenosoitukseen on arvioitu osallistuneen lähes miljoona ihmistä.[9][23][26]

Hongkong on myös yrittänyt hyötyä Kiinaan liittämisestä. Hongkongissa on pyritty yhdistämään manner-Kiinan halpa työvoima ja raaka-aineiden saanti erityistalousalueen taloudelliseen osaamiseen. Manner-Kiinaan on kuitenkin siirtynyt paljon tuotannollista toimintaa halvempien tuotantokustannusten houkuttelemana. Naapurimaakunta Guangdongin talous on noussut Kiinaan liittämisen jälkeen.[23]

Kiinan keskushallinto ei kuitenkaan sitoutunut tavoitteeseen, jonka mukaan Hongkong saa valita kaikki lainsäädäntoneuvoston jäsenet vapailla vaaleilla vuoden 2007 jälkeen. Kiinaa johtava kommunistinen puolue pelkää, että demokratiavaatimukset leviäisivät Hongkongista muualle Kiinaan.[23][27] Kun Kiina ilmoitti, että Hongkongin vuoden 2017 vaaleihin pääsevät ehdokkaiksi vain ne, jotka Kiinan keskushallinto hyväksyy, tyytymättömyys Kiinan hallintoon kasvoi, mikä johti vuonna 2014 suuriin Kiinan hallintoa vastustaviin mielenosoituksiin.[27][28][29]

Hallinnon vuonna 2019 esittämä luovutuslaki aiheutti vieläkin suurempia mielenosoituksia.[30][31] Näiden takia Kiina julisti kesäkuussa 2020 voimaan turvallisuuslain, joka mahdollistaa valtionvastaisesta toimista epäiltyjen luovuttamisen Hongkongista Manner-Kiinaan hyvinkin pitkiin vankeusrangaistuksiin.[32][33] Tämä hiljensi merkittävästi Hongkongin oppositiota: sen jäseniä pidätettiin tai heitä karkasi maanpakoon[34] Länsimaissa katsottiin, että turvallisuslaki päätti Hongkongin "yksi maa, kaksi järjestelmää"-hannintomallin, tai ainakin merkittävästi heikensi Hongkonin itsemääräämisoikeutta.[35][36]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h Sivonen, s. 15–20
  2. ↑ a b c d e f g h i j k Sivonen, s. 44–49
  3. ↑ a b Ellegard, Peter; Forbes, Andrew; Henley, David, McDonald, George; Madison, Brent; Rice, Christopher; Rice, Melanie; Robson, Simon: Kiina, s. 195–214. Tammi. ISBN 978-951-31-4100-4.
  4. ↑ a b Meacham, William: Brittivallan loppu Hongkongissa 22.3.2010. Tieteen kuvalehti historia. Viitattu 6.4.2015.
  5. ↑ Kiina varoittaa Britanniaa: kansalaisuuden tarjoaminen hongkongilaisille johtaa vastatoimiin Yle Uutiset. Viitattu 11.11.2020.
  6. ↑ a b c d Lehtipuu, s. 19
  7. ↑ Meacham, William: Defining the Hundred Yue (pdf) 1996. Bulletin of the Indo-Pacific Prehistory Association. Viitattu 6.4.2015. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e f Lehtipuu, s. 20
  9. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o History Lonely Planet. Arkistoitu 21.4.2012. Viitattu 6.4.2015. (englanniksi)
  10. ↑ India and the British Debacle in Afghanistan, 1831-50 22.3.2010. fsmitha.com. Viitattu 6.4.2015. (englanniksi)
  11. ↑ a b Sivonen, s. 50–58
  12. ↑ Sivonen, s. 82–85
  13. ↑ Lehtipuu, s. 21
  14. ↑ Sivonen, s. 136–140
  15. ↑ Sivonen, s. 140–148
  16. ↑ a b Sivonen, s. 148–150
  17. ↑ a b c Barwise, J.M; White, N.J.: Matkaopas historiaan, Kaakkois-Aasia. Suomentanut Toppi, Anne. Kuopio: UNIpress, 2002. ISBN 951-579-212-6.
  18. ↑ a b c d e Sivonen, s. 150–153
  19. ↑ a b c d Lehtipuu, s. 22
  20. ↑ a b c d e Sivonen, s. 203–206
  21. ↑ a b c d Sivonen, s. 206–210
  22. ↑ a b Lehtipuu, s. 23
  23. ↑ a b c d e f g Sivonen, s. 210–216
  24. ↑ Lehtipuu, s. 24
  25. ↑ Lehtipuu, s. 25
  26. ↑ Lehtipuu, s. 26
  27. ↑ a b Paakkanen, Mikko: Kuivuvatko Hongkongin mielenosoitukset kasaan? 8.10.2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 6.4.2015.
  28. ↑ Meacham, William: Hong Kong protests 11.12.2014. Tieteen kuvalehti historia. Viitattu 6.4.2015. (englanniksi)
  29. ↑ Tuomaala, Erja: Suomalaisasiantuntija: Demokratiamielenosoitukset jakavat Hongkongia 12.12.2014. Yle Uutiset. Viitattu 6.4.2015.
  30. ↑ Maukonen, Riikka ja Vainio, Sara: Hongkongissa suurmielen­osoitukset nostattanut luovutus­laki lykkääntyy, asian­tuntijan mukaan hallitus taipui pakon edessä Helsingin Sanomat. 15.6.2019. Viitattu 19.8.2019.
  31. ↑ Hongkongin johtaja: Kiistelty luovutuslakiesitys on kuopattu – lausunto ei vastaa mielenosoittajien vaatimuksiin Yle Uutiset. 9.7.2019. Viitattu 19.8.2019.
  32. ↑ Mikä on Kiinan nopeasti läpinuijima Hongkongin kansallisen turvallisuuden laki ja mitä se tarkoittaa? Kokosimme vastauksia oleellisiin kysymyksiin Yle Uutiset. Viitattu 16.10.2020.
  33. ↑ Kiinan kansankongressi hyväksyi lopullisesti Hongkongin asemaa rajoittavat turvallisuuslait, voimaan jo huomenna? Yle Uutiset. Viitattu 16.10.2020.
  34. ↑ Hongkong | Pelätty turvallisuuslaki on ollut voimassa vasta pari kuukautta, mutta se näkyy Hongkongissa jopa koulukirjojen sisällössä Helsingin Sanomat. 8.9.2020. Viitattu 16.10.2020.
  35. ↑ Pääkirjoitus | Hyväksymällä Hongkongin kiistellyn turvallisuuslain Kiina jättää hyvästit ”yksi maa, kaksi järjestelmää” -periaatteelle Helsingin Sanomat. 1.7.2020. Viitattu 17.10.2020.
  36. ↑ Hongkongin kiistelty turvallisuuslaki astui voimaan – lakiteksti luovuttaa tuomiovaltaa Kiinalle Ilta-Sanomat. 30.6.2020. Viitattu 17.10.2020.
Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hongkongin historia.
Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Arabiemiraatit  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hongkongin_historia&oldid=22021964”