Sirkus Suomessa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen sirkuksen historian voidaan katsoa alkaneen 1700-luvulla, kun sirkusseurueita tuli Suomen kautta Pietariin. Nykyisin sirkus on Suomessa tunnustettu taidemuoto. Sirkusta voi myös harrastaa ympäri Suomea.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sirkuksen historian alkuvaiheet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen asema sirkusmaana on vaihdellut maamme valtapoliittisen tilanteen mukaan. Suuressa määrin se oli aikoinaan riippuvainen Pietarin vetovoimasta, sillä Venäjä oli erityisen hyvä esiintymispaikka pääsiäistä edeltävän paaston aikaan. Taiteilijat tulivat Suomeen sankoin joukoin yleensä Suomen kautta.

Suomessa esiintyneet sirkukset olivat sidoksissa Pietarissa esitettyyn ohjelmistoon. Esitykset olivat vaihtelevia ja monipuolisia, laadullisesti suoraan verrannollisia suurkaupunkien ohjelmiin. Teatteriseurueet saapuivat Suomeen vasta Pietarin perustamisen jälkeen, vuodesta 1737 lähtien. Ilman venäläistä vaikutusta Suomi olisi pysynyt pidempään syrjäisenä. Sitä se ei enää 1800-luvulla ollut lainkaan. Läpikulkumatkalla Suomen kautta Pietariin sirkukset esiintyivät säännöllisesti Turussa, Helsingissä ja Viipurissa, toisinaan myös matkan varrella olleissa sijaitsevissa pienemmissä kaupungeissa kuten Porvoossa, Loviisassa ja Haminassa.

Tämä Suomen kulttuurielämälle tavattoman myönteinen perusasia on määrätietoisesti häivytetty. Suomi hyötyi paljon 1800-luvun kulttuurivaikutteista, jotka Pietarin kautta ja välityksellä rantautuivat Suomeen nopeasti ja tehokkaasti. Itsenäistymisen myötä reitti katkesi ja Suomen asema muuttui jälleen hankalaksi ja syrjäiseksi.

Muitakin myötävaikuttavia tekijöitä vuosisadan vaihteen huvielämän kukoistamiseen toki löytyi: Ruotsista lopetettiin alkoholin tarjoilu varietee-esityksissä. Taiteilijat rynnistivät Helsinkiin, jolloin huviohjelmisto oli tuolloin vilkkaampaa Helsingissä kuin Tukholmassa.[1]

Itsenäistyvän Suomen huvit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edellytykset huvielämän kukoistukselle Suomessa romahtivat maan itsenäistymisen myötä. Raja itään sulkeutui, eikä Suomen kautta päässyt enää esiintymään Pietariin. Kieltolaki tuli voimaan vuonna 1919, ja se tuhosi ravintoloiden kannattuvuuden, eikä esiintyjiä voitu enää kiinnittää. Ulkomaisille artisteille ei myönnetty mielellään edes oleskelulupaa. Sirkus näiyvettyi musertavan huviveron kourissa, eikä korkeasuhdanne koskaan palautunut ennalleen.[1]

Sirkustaiteen käännekohtia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisella sirkuksella tuntuu nyt menevän kohtuullisen hyvin, vaikka alalla löytyy paljon kehittettävää. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin: ajateltiin, että jos ei omista punaista tupaa ja perunamaata, ei sellainen ihminen ole kunnollinen. Yleisön suhtautuminen on ollut kieltelevää ja karttelevaa. Takametsien asukkaiden silmissä monet eksoottiset artistit ovat voineet tuntua jopa pelottavilta. Yleisö saattoi suhtautua koomisesti sirkukseen, kuten viranomaisetkin.[1]

Tivolisirkukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oleellinen osa suomalaista sirkushistoriaa ovat 1900-luvun alussa toimineet kiertävät tivolit ja niiden ohjelmatarjonta. Ne olivat ympäristöltä suljettuja alueita, joissa viihdetarjonta painottui ajolaitteisiin ja pelitelttoihin, mutta ennen kaikkea esitettävään ohjelmaan. Lotta Mattilan mukaan vuonna 1936 Suomea kiersi 16 tivoliyksikköä. Jokaisessa tivolissa oli jonkinlainen pieni sirkus. Sirkusteltan lisäksi tivoleissa oli ns. side show -telttoja, joissa saattoi olla taikuriesityksiä, musta kabinetti, surmanajoa ja ns. kansatieteellisiä esityksiä ts. muita kulttuureja esitteleviä esityksiä.[1]

Huvivero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia sirkuksia rasittanut huvivero oli outo ilmiölähde?, ja sillä lienee ollut moralisoiva tarkoitus. Sodan jälkeen iltamat olivat suosittua huvia, mutta jos ohjelmassa oli pelkästään tanssia, lipuista joutui maksamaan 25 prosenttia huviveroa. Tilaisuus oli kuitenkin mahdollista saada verovapaaksi, jos siellä järjestettiin ensin puolitoista tuntia jotakin "ihmistä kehittävää ohjelmaa" kuten lausuntaa, oopperaa, näytelmiä ja balettia ja vasta sen jälkeen seuraavat puolitoista tuntia tanssia. Jos anomuksessa luki, että ohjelmassa esiintyi akrobaatti, jonglööri tai taikuri, paikallinen nimismies saattoi määrätä 40 prosentin huviveron. Sirkusohjelman katsomista pidettiin siis vielä synnillisempänä kuin tanssimista. Kun tilaisuuden järjestäjäksi merkittiin vaikkapa Sokeainyhdistys ja akrobatian paikalla merkittiin voimistelunäytös ja taikurin paikalle taika-aiheinen näytelmä, niin verovapaus oli jokseenkin varma.

Tilanne herätti sirkustaiteilijoissa luonnollisesti katkeruutta. Huviveron vuoksi alan veteraanit eivät suositelleet jälkipolvilleen sirkustaiteilijaksi ryhtymistä, ja välistä menettiin kaksi sukupolvea.[1]

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasta 1970-luvulla käynnistyi sirkuksen uusi tuleminen, jolloin perustettiin muun muassa nuorisosirkuksia. Nuorisosirkuskulttuuri on osoittautunut mukavaksi harrastukseksi suomalaisille lapsille ja nuorille.[2]

Ammattisirkuksen kehittäminen on perinteisesti ollut perhedynastioiden asialla. Suomalaisesta sirkusta edusti ja kehitti myös tivolisuku Sariola. Jernströmin perheen Sirkus Finlandia kiertää joka vuosi täysimittaisen sirkuskiertueen Suomessa.

Suomessa sirkustaide tunnustettiin taidemuodoksi 2000-luvun käänteessä. Vaikka sirkustaiteessa on menty talvi- ja jatkosodan jälkeen huomattavia harppauksia eteenpäin, vielä nykyäänkään valtio ei sanottavasti tue sirkusta. Sirkustaiteelle jaetaan vähän apurahoja, ja sirkustaiteilijoilla on korkea eläkeikä, akrobaateillakin 65 vuotta.

Nykysirkus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykysirkuksen taidemuoto alkoi kehittyä Suomessa 1990-luvulla. Sirkusalaa voi opiskella Suomessa kahdessa ammatillisessa koulutuksessa, Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiassa sekä Koulutuskeskus Salpauksessa.[3] Sirkusammattilaisten ja sirkusryhmien määrä on kasvanut 2000-luvulla. Sirkuksen tiedotuskeskuksen koostamassa vuoden 2019 sirkustilastossa on mukana esitystoimintaa yli 40 sirkusryhmältä tai työryhmältä sekä Cirko - Uuden sirkuksen keskukselta ja perinteisistä sirkuksista Sirkus Finlandialta.[4] Suomalaiset sirkustaiteilijat ja -ryhmät työskentelevät hyvin kansainvälisessä toimintaympäristössä ja suomalainen sirkustaide nauttii kansainvälistä arvonantoa.[5]

Valtio tukee sirkustaidetta Taiteen edistämiskeskuksen kautta.

Sirkuksen tiedotuskeskus tuottaa vuosittain tilastotietoa ja tunnuslukuja sirkusalasta Suomessa.[6]

Sirkukset ja sirkusryhmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sirkus Finlandia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sirkus Finlandia on Jernströmin perheen vuonna 1976 perustama perheyritys ja kiertävä sirkus. Finlandia tekee vuosittain laajan kiertueen huhti-lokakuussa eri puolille Suomea. Esiintyjinä on sekä kansainvälisiä että kotimaisia sirkustaiteilijoita. Sirkus Finlandia on Suomen kansallissirkus.

Muut perinteiset sirkukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa ovat kiertäneet 2000-luvulla telttoineen myös Sirkus Caliba, Sirkus Florentino, Sirkus Tähti ja Sirkus Valentino.[7]

Nuorisosirkukset ja sirkusharrastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sirkusta voi harrastaa useilla paikkakunnilla ympäri Suomen. Ryhmiä on niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin sekä perhe- ja vauvasirkusta.

Vanhin suomalainen nuorisosirkus on vuonna 1976 perustettu Haminan Teinisirkus. Osa sirkuskouluista tarjoaa taiteen perusopetusta. Valtionosuutta sirkuksen taiteen perusopetukseen saavat Sorin Sirkus Tampereella, Circus Helsinki, Taidekoulu Estradi Lappeenrannassa, Espoon sirkus- ja teatterikoulu, Sirkus Taika-Aika Rovaniemellä ja Pukinmäen Taidekoulut Helsingissä. Muita nuorisosirkuksia ovat mm. Linnanmäen Sirkuskoulu Helsingissä, Kuopion Sirkus, Hakasirkus Hyvinkäällä ja Oulun Tähtisirkus.

Nuorisosirkusten lisäksi sirkusopetusta annetaan joissakin tanssikouluissa, voimisteluseuroissa ja kansanopistoissa.

Suomalaisten nuorisosirkusten kattojärjestönä toimii Suomen Nuorisosirkusliitto, joka on perustettu vuonna 1991. Liitto järjestää tapahtumia sirkusharrastajille ja koulutusta sirkusohjaajille.

Sirkuksen tutkijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen sirkustutkimuksen kivijalka on ollut professori Sven Hirn. Hänen menestyksensä perustuu hyvään yhteistyöhön pohjoismaisiin saman ikäpolven tutkijoihin, tanskalaiseen Anders Enevigiin ja ruotsalaiseen Per-Arne Wahlbergiin. Hirnin ammatti Helsingin kaupunginkirjaston johtajana auttoi yhteyden rakentamista muiden pohjoismaiden arkistoihin sekä Latvian Riikaan ja Venäjän Pietariin. Hirn on sivunnut sirkusalaa monessa kirjassa. Paitsi sirkuksesta, hän on kirjoittanut kulttuurihistoriallisia teoksia myös operetista, teatterista, elokuvasta, populaarimusiikista ja valokuvauksesta.

Sven Hirnin jälkeen hänen aineistojaan on hyödyntänyt Heikki Nevala. Sirkusalan tutkimusta omalta osaltaan ovat tehneet henkilöt, jotka ovat keränneet talteen sirkus-, varietee- ja taika-alan suullista ja kirjallista perinnettä ja alan esineistöä. Näistä mainittakoon etunenässä Solmu Mäkelä, Björn Gammals, Markku Aulanko, Timo Kulmakko ja sirkusblogia kirjoittava Kari Nieminen. Nykysirkusta on tutkineet ja siitä kirjoittaneet Tomi Purovaara ja Emma Vainio.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Yhtä sirkusta. Näyttelyjulkaisu. Vammala: Turun maakuntamuseo, 2002.
  2. Sirkus Suomessa, Sirkusinfo
  3. Koulutus ja opiskelu • Sirkuksen Tiedotuskeskus Sirkuksen Tiedotuskeskus. Viitattu 12.10.2020.
  4. 2019 • Sirkuksen Tiedotuskeskus Sirkuksen Tiedotuskeskus. Viitattu 12.10.2020.
  5. Sirkuskulttuuri – Elävä perintö -wiki wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi. Viitattu 2.10.2020.
  6. Tilastot • Sirkuksen Tiedotuskeskus Sirkuksen Tiedotuskeskus. Viitattu 12.10.2020.
  7. Kari Nieminen: [sirkusteltta.blogspot.com Sirkusteltta-blogi] Viitattu 12.10.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]