Taikatemppu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Silmänkääntäjä” ohjaa tänne. Elokuvasta kerrotaan artikkelissa Silmänkääntäjä (elokuva).
Hieronymus Bosch: Silmänkääntäjä. Takarivin mies yrittää varastaa kukkaron katsojalta.

Taikatemppu eli taikominen on viihteellinen esitys, joka luo katsojille illuusion yliluonnollisesta taikuudesta. Taikatemppujen tekijästä käytetään nimityksiä taikuri, silmänkääntäjä ja illusionisti.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taikatempuista tuli länsimaissa 1700-lukuun mennessä suosittu viihteenlaji, ja menestyneimmät taikurit saattoivat nousta hyvin varakkaiksi. Varhaisen 1700-luvun tunnetuimpia taikureita oli brittiläinen Isaac Fawkes, joka esitteli kehittyneitä mekaanisia taikatemppulaitteitaan suurilla messualueilla. Italialainen Giuseppe Pinetti sai Fawkesilta vaikutteita ja esiintyi manner-Euroopassa usein myös kuninkaallisille. 1800-luvulla esiintynyt skotlantilainen John Henry Anderson, “Pohjoisen velho”, tunnettiin suurikokoisista taikurintarvikkeistaan.[1]

Ranskalaista Jean-Eugène Robertia (1805–1871) eli Robert-Houdinia pidetään nykyaikaisen taikomisen isänä. Robert-Houdin oli innovaattori ja avasi Pariisissa oman taikateatterin vuonna 1845. Hänet tunnetaan esimerkiksi itseliikkujistaan ja taikatempuista kirjoittamistaan kirjoista. Ranskalainen Buatier de Kolta oli myös merkittävä taikurikeksijä, joka kehitti esimerkiksi naisen katoamistempun, “De Kolta -tuolin”. Myös belgialaissyntyinen Servais Le Roy tunnettiin useista taikatemppuihin liittyvistä keksinnöistään, kuten Asrah-levitaatiosta, jossa kankaalla peitetty avustaja taiotaan leijumaan ilmaan ja katoamaan kun kangas vedetään pois. Englantilainen Selbit (Percy Tibbles) kehitti vuonna 1921 “naisen läpi sahaaminen” -illuusionsa, josta yhdysvaltalainen Horace Goldin kehitti muunnelman “naisen sahaaminen kahtia”. Yhdysvaltalainen Guy Jarrett kehitti “21 hengen kaappi” -illuusion, jossa tyhjästä kaapista saatiin ilmestymään 21 ihmistä. Hän kehitti muitakin useita edelleen käytössä olevia menetelmiä, kuten sen, jolla elefantti saatiin ilmestymään näyttämölle. Eteläafrikkalaissyntyinen Robert Harbin kehitti “siksak-tyttö” -illuusionsa, jossa kaapissa seisova avustaja jaetaan kolmeen osaan.[2]

1800-luvun tunnetuimpia illusionisteja oli ranskalainen Alexander Herrmann, “Herrmann suuri”. Hänen jälkeensä maailmanmaineeseen nousivat yhdysvaltalainen Harry Kellar ja englantilainen John Nevil Maskelyne. Saksalaissyntyinen Sigmund Neuberger, “Suuri Lafayette”, yhdisti suurella mittakaavalla tekemiinsä illuusioihin suuria eläimiä. Budapestiläissyntyinen kahlekuningas Harry Houdini oli sensaatio Yhdysvalloissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, ja hänen pakoilluusioitaan esitetään edelleen. Muita aikakauden tunnettuja yhdysvaltalaisia illusionisteja olivat Howard Thurston ja Harry Blackstone. Channing Pollock oli 1900-luvun puolivälin etevimpiä manipulaattoreita, joka tunnettiin esimerkiksi kyyhkysten taidokkaasta esiintaikomisesta. Viime vuosikymmenien menestyksekkäimpiä illusionisteja ovat olleet Siegfrid ja Roy, joiden esityksissä käytettiin muun muassa tiikereitä.[3]

1900-luvun taitteen ajan tunnetuimpia lähitaikureita olivat Yhdysvalloissa toimineet ruotsalaissyntyinen Nate Leipzig ja puolalais-itävaltalaissyntyinen Max Malini sekä hollantilainen Fred Kaps. Virtuoosimainen kanadalainen Dai Vernon (1895–1992) on ollut monen lähitaikurin esikuva. Albert Goshman oli tunnettu erityisen taitavana harhauttajana.[4]

1900-luvun tunnettuja koomikkotaikureita ovat esimerkiksi englantilainen Tommy Cooper sekä yhdysvaltalaiset Carl Ballantine ja Penn ja Teller -kaksikko, jonka esiintymisiin kuuluu taikatemppujen menetelmien paljastaminen.[5]

Tunnettuja televisioajan taikureita ovat olleet esimerkiksi brittiläinen David Nixon, yhdysvaltalainen Mark Wilson, kanadalainen Doug Henning, yhdysvaltalainen David Copperfield, brittiläinen Paul Daniels ja yhdysvaltalainen David Blaine.[6]

Taikuriesitysten lajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Close-up- eli lähitaikuus: Kaikki tapahtuu katsojien silmien alla aivan tavallisilla välineillä kuten pelikorteilla, seteleillä, tulitikuilla ja muilla vastaavilla tavaroilla.
  • Stand-up- eli näyttämötaikuus: Taikuri seisoo näyttämöllä ja tekee temput sieltä käsin yleensä suurille ryhmille kerrallaan.
  • Ajatustenluku: Taikuri osaa lukea katsojien ajatukset. Taikuri tietää tarkalleen mitä aikaa näyttämään katsoja on laittanut kellon, mitkä numerot katsoja on kirjoittanut paperille, joka on sen jälkeen revitty ja niin edelleen.
  • Lastentaikuus: Vitsit ja hyvin esitetyt temput hassuissa asuissa.
  • Manipulaatio: Taikuri taikoo tyhjästä kaikenlaisia esineitä ja asioita kuten pelikortteja, palloja, liinoja ja kanin tyhjästä silinterihatusta. Manipulaatiota esitetään yleensä musiikin soidessa taustalla. Usein nämä temput perustuvat silkkaan sorminäppäryyteen.
  • Illuusiotaikuus: Esitetään useimmiten isoilla näyttämöillä. Lajityyppiin kuuluvat ilmestyvät ihmiset, ihmisten sahaaminen kahtia yms. muut suuren luokan taikatemput.

Taikatemppujen lajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Katoaminen: Taikuri saa kolikon tai kyyhkysen häkkeineen katoamaan napsauttamalla sormiaan tai heilauttamalla taikasauvaansa. Katoaminen on tyhjästä luomisen vastakohta ja saattaa perustua samanlaisen tekniikan käyttöön käänteisesti.
  • Muodonmuutos: Luudasta tulee kaunis nainen, kyyhkysestä jänis ja niin edelleen. Asiat muuttuvat toisikseen.
  • Korjaaminen/Palauttaminen: Saksin leikelty köysi saadaan taas ehjäksi, ihminen sahataan kahtia, mutta pysyy ehjänä. Jotakin palautetaan ennalleen.
  • Teleportaatio: Esineitä siirretään paikasta toiseen. Taikuri asettuu häkkiin ja apulainen toiseen, ja he vaihtavat paikkaa taianomaisesti. Kortti asetetaan taskuun, ja se löytyy esimerkiksi apulaisen nenästä.
  • Levitaatio: Jotakin leijailee ilmassa: pelikortti, huivi tai taikuri itse.
  • "Eläintaikuus": Jokin oikea eläin kuten kettu tai susi tekee jotain ihmismäistä työtä kuten kokkaa tai lakaisee asuntoa.

Tekniikoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katoamis- ja luomistemput toteutetaan usein erilaisten salataskujen ja -lokeroiden avulla. Yleisö ei enää välttämättä hämmästy, jos taikuri vetäisee hatustaan kaniinin, koska silinterihatun välipohjasta on jo tullut klisee, mutta tekniikkaa silti yhä käytetään. Salalokeroiden ja varsinkin oman käden käyttö esineiden piilottamiseen vaatii usein huomattavaa näppäryyttä. Taikureiden on harjoiteltava kauan saadakseen kolikon piilottaneen kätensä näyttämään luonnolliselta (palmeeraus).

Yksi perustekniikoista on harhauttaminen, jossa yleisön mielenkiinto kohdistetaan toisaalle, jotta se ei huomaisi taikurin puuhaavan sillä välin jotakin muuta. Taikuri voi esimerkiksi napsauttaa sormiaan tai pyytää yleisöä katsomaan kättään. Vaikka yleisön huomio kiinnittyisi käteen vain silmänräpäyksen ajaksi, taitava taikuri ehtii sillä välin hoitaa tarvittavat asiat toisella kädellään. Optisia illuusioita käytetään esineiden kadottamiseen tai niiden koon muuttamiseen. Näitä voivat olla peilit tai esimerkiksi laatikon kylkeen maalatut optiset harhat, jotka saavat laatikon näyttämään pienemmältä kuin se todellisuudessa on.

Salaisuuden säilyttäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taikatempun tarkoitus on viihdyttää ja ihmetyttää. Vaikka yleisö tietää taikurin huijaavan, se saa nautintoa taikurin taitavuudesta ja oveluudesta. Yleensä taikurit eivät paljasta salaisuuttaan yleisölle. Salaisuuden kertomisen on oletettu tuhoavan taikomisen taiteenlajina, sillä jos katsoja tietää tempun toimintatavan, hän ei enää nauti esityksestä. Koska taikurien on saatava toimeentulonsa, he harvoin paljastavat kenellekään salaisuuksia. Luvallista on kuitenkin paljastaa salaisuuksia henkilöille, jotka haluavat tulla taikureiksi. Siksi useimpien temppujen salaisuus on paljastettu erilaisissa taikakirjoissa ja -lehdissä, mutta niissäkin kielletään salaisuuksien paljastaminen ulkopuolisille. Tämä ei ole kuitenkaan vähentänyt taikatemppujen suosiota esitysmuotona, sillä uusia taikatemppuja keksitään jatkuvasti.

Televisiotaikurien ei yleensä hyväksytä käyttävän hyväkseen kameroiden tai videonauhan editoinnin suomia petkutusmahdollisuuksia. Sellaisen rajaamiseksi pois useimmat heistä esiintyvät elävän yleisön edessä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Einhorn, Nicholas: Suuri taikatemppukirja. Suomentanut Reija Becks. Readme.fi, 2012. ISBN 978-952-220-419-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Einhorn 2012, s. 15.
  2. Einhorn 2012, s. 16–17.
  3. Einhorn 2012, s. 24–27.
  4. Einhorn 2012, s. 22–23.
  5. Einhorn 2012, s. 21.
  6. Einhorn 2012, s. 28–29.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nevala, Heikki: Silmänkääntäjiä, konstiniekkoja ja loihtutaiteilijoita: Taikurien vaiheita Suomessa 1800-luvulta 1960-luvulle. SKS, 2011.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]