Niilo Tarvajärvi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Niilo Tarvajärvi
Niilo Tarvajärvi juontamassa Tervetuloa aamukahville -radio-ohjelmaa tapaninpäivänä 1960.
Niilo Tarvajärvi juontamassa Tervetuloa aamukahville -radio-ohjelmaa tapaninpäivänä 1960.
Henkilötiedot
Syntynyt6. joulukuuta 1914
Kuollut25. elokuuta 2002 (87 vuotta)
Kansalaisuus suomalainen
Ammatti radio- ja televisiotoimittaja
Arvonimikamarineuvos (1989)
Puoliso Maija-Liisa Savimaa (1942–2002)
Muut tiedot
Lempinimet Tarva

Niilo Einar ”Tarva” Tarvajärvi (6. joulukuuta 1914 Espoo – 25. elokuuta 2002 Helsinki) oli suomalainen radio- ja televisiotoimittaja, majuri evp ja kamarineuvos.

Sotilasura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarvajärvi valmistui ylioppilaaksi vuonna 1937 ja suoritti Kadettikoulun vuonna 1939. Talvi- ja jatkosodan aikana hän toimi patterin päällikkönä ja patteristoupseerina sekä sotien jälkeen mm. toimistoupseerina Pääesikunnan koulutusosastolla ja puolustusvoimien komentajan adjutanttina. Tarvajärvi haavoittui jatkosodan alussa selkään; salamannopea heittäytyminen maahan pelasti hänet pahemmalta.[1] Hän erosi puolustusvoimien palveluksesta kapteenin arvossa vuonna 1950. Tarvajärvi kertoi myöhemmin lupaavasti alkaneen sotilasuransa katkenneen Pekka Tiilikaisen pyydettyä häntä selostajaksi Lontoon olympialaisiin. Hieman ennen tätä hän oli hakenut Sotakorkeakouluun ja tullut hyväksytyksi pääsykokeisiin.[2][1] Tarvajärvi ylennettiin majuriksi vuonna 1967.[3]

Ura radiossa ja televisiossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jukka Virtanen, Saara Palmgren ja Niilo Tarvajärvi (oik.) Yleisradion Studiotalon rakennustyömaalla kesäkuussa 1960.

Ensimmäisen kerran Tarvajärvi esiintyi radiossa joulupukin roolissa Yleisradion jouluna 1941 suorana lähetyksenä rintamakorsusta esittämässä Tulilinjojen joulu -ohjelmassa. Vuonna 1945 hän osallistui Yleisradion järjestämään Tuleeko sinusta radioselostaja? -kilpailuun käsikirjoituksellaan Tiskillä ja tiskin alla, joka käsitteli sodanjälkeisiä kauppahalli-ilmiöitä. Parhaiten sijoittuneet 20 kilpailijaa, joukossa Tarvajärvi, kutsuttiin Pekka Tiilikaisen vetämälle radioselostajakurssille.[4][1]

Aamukahviohjelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarvajärvi muistetaan muun muassa radion Tervetuloa aamukahville -lähetyksistä ja television Palapelistä. Sunnuntaiaamuisin lähetetty suosikkiohjelma Aamukahvi päättyi aina Tarvan sanoihin ”ylös, ulos ja lenkille”. Merkittävä rooli aamukahviohjelmissa oli myös pianisti Harry Bergströmillä, joka sävelsi ohjelmaan oman tunnussävelmän, sekä kahvia kaataneella ”Frida-rouvalla” (Frida Öström[5]). Idean aamukahviohjelmaansa Tarvajärvi sai Ruotsin radiossa esitetystä Sigge Fürstin juontamasta Frukostklubben-ohjelmasta ja hän taisteli ideansa hyväksytyksi Yleisradion ohjelmaneuvostossa ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoman penseästä asenteesta huolimatta. Ensimmäinen aamukahviohjelma, silloin vielä nimeltään Tahdikasta tapania, esitettiin radiossa 26. joulukuuta 1950; Tervetuloa aamukahville -nimi tuli käyttöön kolmannessa lähetyksessä kaksi viikkoa myöhemmin.[6]

Tarvajärven ollessa selostamassa Oslon talviolympialaisia hänen sijaisenaan aamukahviohjelman juontajana oli Tauno Rautiainen.[7] 1950-luvun henkeä kuvaa, että vuonna 1955 Tarvajärvi sai Yleisradion ohjelmaneuvostolta huomautuksen onniteltuaan aamukahviohjelmassaan kansanedustajia ja ministereitä näiden juuri saamasta 30 prosentin palkankorotuksesta. Ohjemaneuvoston kokouksessa ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma oli pahoitellut Tarvajärven ”arvostelukyvyn pettämistä”.[8]

Tarvajärvi oli radion selostusosaston ja teatteriosaston toimittaja vuosina 1950–1957. Tervetuloa aamukahville -ohjelman lisäksi hän juonsi Lauantaisauna-ohjelmaa. Radion jälkeen Tarvajärvi jatkoi Yleisradiossa Suomen Television toimittajana 1958–1960. Televisiotyönsä johdosta Tarvajärvi teki opintomatkan Yhdysvaltoihin vuonna 1959. Mainos-television vapaana toimittajana hän työskenteli vuodet 1960–1970 ja Ylen viihdetoimittajana 1974-1976.[3]

Palapeli ja Laatikkoleikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisradio aloitti television koelähetykset maaliskuussa 1957, ja uuden median johtaja Ville Zilliacus pestasi Tarvajärven televisioon. Tarvajärvi päätyi Palapeli-ohjelman juontajaksi sattumalta, kun tehtävään alun perin kaavailtu Kauko Käyhkö joutui kieltäytymään Näyttelijäliiton lakon vuoksi.[1] Vuosina 1958–1960 Yleisradiossa ja vuosina 1962–1963 Mainostelevisiossa esitetty Palapeli oli studioyleisön edessä kuvattu lavaviihdeohjelma, jonka esikuvana oli vastaavankaltainen ruotsalainen Hylands hörna. Ohjelmassa vieraili yhteiskunnan eliittiin kuuluvia henkilöitä, mikä ei tuolloin vielä ollut tavallista. Eräässä jaksossa eduskunnan puhemies, työuransa aikoinaan parturina aloittanut K.-A. Fagerholm ajoi Tarvajärven pään paljaaksi TV-kameroiden edessä.[9]

Palapeli-ohjelman[10] suosituin osio oli Laatikkoleikki, jossa kilpailija valitsi yhden laatikon kahdeksasta. Tarvajärvi yritti sitten ostaa kilpailijan valitseman laatikon takaisin. Ideana oli, että vain yhden laatikon sisällä oli arvopalkinto, kuten vaikkapa levysoitin, muissa oli joko hyödyllistä käyttötavaraa tai joutavaa rihkamaa. Tarvajärvi vakuutti, ettei hän itse tiennyt eri laatikoiden sisältöä. Laatikkoleikissä Tarvajärven juontajaparina oli silloinen kauppatieteiden opiskelija Lenita Airisto. Viimeisessä Laatikkoleikissä juhlistettiin juuri lunastettua Suomen viidettäsadattatuhannetta televisiolupaa.[11]

Vuonna 1960 Tarvajärvi sai Turussa pidetystä maatalousnäyttelystä lahjaksi porsaan, joka ristittiin yleisöäänestyksessä Palapeli-ohjelman mukaan PP-possuksi. Porsaalle tehtiin oma karsina Pasilan TV-studion lähelle, silloin vielä metsäiseen maastoon. Porsaan kasvua seurattiin ohjelman jaksoissa ja rahaa kerättiin arvuuttelemalla sen kulloistakin painoa ja muita mittoja. Porsaan tuotolla hankittiin joululahjat sadalle kainuulaiselle lapselle ja lopuksi heille kustannettiin junamatka Helsinkiin, jossa he pääsivät tutustumaan kaupungin nähtävyyksiin. Vierailullaan lapset tapasivat myös suosikkinsa Kylli-tädin ja Markus-sedän.[12]

Hyväntekeväisyystempaukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mainos-Televisiossa Tarvajärven ohjelmissa kerättiin rahaa erilaisiin hyviksi koettuihin tarkoituksiin. Jo Palapelin ensimmäisellä tuotantokaudella 1958 organisoitiin ”joulujuna”, joka kuljetti 12 vaunulastillista lahjoja rajaseudun lapsille.[12] Ilmasilta-ohjelmassa kerätyillä varoilla hankittiin Suomen Punaiselle Ristille pelastushelikopteri. Tarvajärven ohjelmissa myös Meksikon ja Münchenin olympiajoukkueille koottiin rahaa ja sotainvalideille hankittiin taloja[3][1].

Poliisiautoja Liikkuvalle poliisille

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näkyvin Tarvajärven organisoimista hyväntekeväisyyskampanjoista olivat niin kutsutut ”Tarva-autot”. Jouduttuaan kesällä 1965 rattijuopon aiheuttamaan vakavaan auto-onnettomuuteen Tarvajärvi ideoi ja organisoi yhdessä Mainostelevision kanssa Suomessa ainutlaatuisen keräyksen, jossa myytiin Hamsteri-tarroja muun muassa huoltoasemilla. Tarkoituksena oli alun perin hankkia huutavaa resurssi- ja kalustopulaa poteneelle liikkuvalle poliisille muutama uusi auto käytettäväksi liikenteen valvonnassa. Varoja kertyi lopulta niin paljon, että ne riittivät 51 poliisiauton ostamiseen.[13] Samassa yhteydessä öljy-yhtiö Shell lahjoitti viisi uutta poliisiautoa sekä Volvo-Auto ja Helsingin Urheiluautoilijat ry kumpikin yhden. Uusien autojen joukossa oli 11 Volkswagen Kuplaa, kymmenen Opel Rekordia ja Volvo Amazonia, kahdeksan Moskvitš Eliteä ja Dodge Dartia, viisi Plymouth Valiantia ja Volvo 144:ää sekä yksi Volvo P1800 -urheiluauto. Vahvasti oikealle kallellaan olleen Tarvajärven mukaan Moskvitšit järjesti hankintalistalle länsimaisten autojen joukkoon silloinen kansandemokraattinen valtiovarainministeri Ele Alenius. Kaikki 58 autoa luovutettiin poliisille Senaatintorilla 14. toukokuuta 1967 ja ne vastaanotti silloinen ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva.[14]

Kansanedustajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarvajärvi toimi kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1970–1972.[15] Puheenjohtaja Juha Rihtniemi ja puoluesihteeri Harri Holkeri houkuttelivat hänet ehdokkaaksi vuoden 1970 vaaleihin. Kun presidentti Urho Kekkonen hajotti eduskunnan syksyllä 1971, Tarvajärvi ei asettunut ehdolle vuoden 1972 vaaleihin, vaan palasi juontajaksi televisioon.[1]

Urheilu-ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niilo Tarvajärvi edusti pesäpallon SM-sarjassa Keravan KooPeetä, ja oli voittamassa SM-hopeaa kaudella 1937. Tarva valittiin Itä-Länsi-otteluun 1938 vaihtopelaajaksi ja 1939, jolloin pelasi kakkosvaravahtina. Tarvajärvi pelasi myös yhden maaottelun: hän oli vuonna 1934 Tallinnassa voittamassa Viroa 18–0.

Joulumaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niilo Tarvajärvi toi ensimmäisenä esille ajatuksen Korvatunturin kaupallisesta hyödyntämisestä Joulupukin maana. Väitetään, että Korvatunturia esitti Joulupukin asuinpaikaksi ensimmäisenä Markus-setä Lastentunti-ohjelmassaan vuonna 1927, mutta hän ei kuitenkaan koskaan vahvistanut tätä. Kielitieteilijä Osmo Ikola on kertonut kuulleensa tarinoita Korvatunturista Joulupukin asuinpaikkana jo lapsuudessaan 1920-luvun alkuvuosina, eikä Rautio siten keksinyt tarinaa omasta päästään. Ikolan mukaan uskomus tunnettiin ainakin Satakunnassa, Hämeessä ja Tornion seudulla.[16][17]

Tarvajärvi alkoi kehittää ideaa Joulumaasta käytyään Disneylandissa Yhdysvaltain-matkallaan vuonna 1959. Hänen visiossaan Joulumaasta olisi tullut Disneylandin suomalainen vastine. Joulumaa-ajatuksen takia Tarvajärvi siirtyi 1960-luvun alussa Yleisradiosta MTV:lle. Hanketta varten perustettiin vuonna 1967 Joulumaa Oy. Lapin ja koko Suomen matkailun uudeksi vetonaulaksi kaavaillusta Joulumaasta tuli Tarvajärvelle lähes pakkomielle, joka maksoi hänelle vuosien aikana paljon niin taloudellisesti kuin henkisestikin.[3]

Joulumaa-hanke joutui jo pian alkamisensa jälkeen vaikeuksiin. Sitä jouduttiin rahoittamaan sieltä täältä haalituin lahjoitusvaroin ja suurelta osin myös lainarahalla, koska monet merkittävät tahot, muun muassa kauppa- ja teollisuusministeriö eivät tulleet sen tueksi. Rahoitusvaikeuksiin ajautunut Joulumaa Oy jätti konkurssihakemuksen Rovaniemen kihlakunnanoikeudelle joulukuussa 1970.[18]

Toukokuussa 1981 kerrottiin Joulumaan siirtyvän Ruotsiin, jossa se oli tarkoitus rakentaa Övertorneån kunnan alueelle Tonttumaan nimellä. Ruotsin valtio myönsi hankkeen toteuttamiseen kuusi miljoonaa kruunua.[19] Tarvajärvi itse oli uskonut ideaansa niin vakaasti, että hän oli ottanut kaikki siitä koituneet velat omille niskoilleen, minkä vuoksi ”eräänä päivänä oven takana ei ollut Joulupukki, vaan ulosottomies” ja hän menetti miltei kaiken omaisuutensa. Silloiseen Rovaniemen maalaiskuntaan vuonna 1998 avattu Santapark oli vain kalpea aavistus Tarvajärven alkuperäisestä suunnitelmasta, ja sen avajaisiin hänet kelpuutettiin pelkäksi mainosnukeksi.[20][21]

Palkinnot ja tunnustukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarvajärvi ja Teija Sopanen saivat vuonna 1962 ensimmäiset suosituimman televisioesiintyjän Telvis-patsaat. Presidentti Mauno Koivisto myönsi Tarvajärvelle kamarineuvoksen arvonimen vuonna 1989.

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Niilo Tarvajärvi puhumassa Hertto­niemessä Helsingissä pääsiäisenä 1962.

Niilo Tarvajärven puoliso vuodesta 1942 oli sairaanhoitaja Maija-Liisa Savimaa, ja heillä oli yksi tytär ja kolme poikaa.

Tarvajärven pojanpoika on jalkapalloilija Niklas Tarvajärvi.[22]

Tarvajärvi kuoli 87-vuotiaana lyhyen sairauden jälkeen.[23]

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Seutulasta Melbourneen ja takaisin. Helsinki: Otava, 1957.
  • Tarvan mustelmat. Tampere: Kustannus Oy Lehmus, 1964.
  • Satu maista. Helsinki: Kauppiaitten kustannus, 1989. ISBN 951-635-731-8

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Halonen, Jukka: Tarva 50 vuotta sitten: kansanedustajan pesti jäi, kun televisio kutsui Suomen tunnetuinta ruutukasvoa takaisin 2.5.2022. Apu.
  2. ↑ "Kapteeni Tervajärvi", Naurettiin sitä ennenkin, s. 222–224. Toimittanut Anneli Calder. Helsinki: Valitut Palat, 2004.
  3. ↑ a b c d Hämäläinen, Timo: Muistot: Niilo Tarvajärvi. Helsingin Sanomat, 2002. Helsingin Sanomien muistokirjoitus. Viitattu 27.10.2019.
  4. ↑ Niilo Tarvajärvi on kuollut 25.8.2002. Yle Uutiset.
  5. ↑ Alpola 1988, kuvaliite 1, s. 7.
  6. ↑ Alpola, Antero: Viihdevuosien vilinässä: Radiokauteni ensimmäinen puoliaika 1945–1960, s. 98. Hämeenlinna: Karisto, 1988.
  7. ↑ Raimo Salokangas: Aikansa oloinen: Yleisradion historia 2 (1949–1996), s. 95. Helsinki: Yleisradio, 1996. ISBN 951-43-0714-3.
  8. ↑ Salokangas 1996, s. 58.
  9. ↑ Lindfors, Jukka: Tarva aamukahvitti Suomen ja yllytti sen avustustalkoisiin 4.12.2014. Yle Elävä arkisto.
  10. ↑ http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/06/21/912-teeman-elava-arkisto-niilo-tarvajarvi-100v
  11. ↑ Lindfors, Jukka: Tarvan Laatikkoleikki 8.9.2006. Yle Elävä arkisto.
  12. ↑ a b Lindfors, Jukka: Palapelin viihde teki hyvää lapsille ja sotavammaisille 8.12.2014. Yle Elävä arkisto.
  13. ↑ Kirsti Lehtomäki (toim.): Liikkeelle! sano Kekkonen: Mobilia-vuosikirja 2015, s. 43. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2015. ISBN 978-952-67739-3-3.
  14. ↑ Kovanen, Vesa: Sillä lailla, sanoi Tarva kun autoja osti. Ilta-Sanomat 12.5.2018, Plus-liite, s. 20. Helsinki: Sanoma Media Finland.
  15. ↑ Niilo Tarvajärvi Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  16. ↑ Tuominen, Jorma: Markus-setä oli Suomen ensimmäinen mediapersoona Yle – Kultturi. 24.2.2015. Viitattu 23.12.2017.
  17. ↑ NIssinen, Hannes: Mäkättävästä karvamöröstä punanuttuiseksi paavin kaveriksi – näin joulupuksta tuli suomalainen 21.12.2019. Yle.
  18. ↑ Mitä Missä Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1972, s. 28. Helsinki: Otava, 1971.
  19. ↑ Mitä Missä Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1982, s. 62. Helsinki: Otava, 1981.
  20. ↑ Naurettiin sitä ennenkin, s. 224.
  21. ↑ Mitä-Missä-Milloin: Kansalaisen vuosikirja 2003, s. 141. Helsinki: Otava, 2002.
  22. ↑ Ka-news
  23. ↑ Koko kansan Tarva on poissa Ilta-Sanomat. 26.8.2002. Viitattu 5.3.2023.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Urheilumme kasvot 3, s. 1263.
  • Oinonen, Paavo: ”Aamukahvilta Joulumaahan: Niilo Tarvajärvi ja julkisuus”, Pohjan tähteet: Populaarikulttuurin kuva suomalaisuudesta, s. 35–62. (Toimittaneet Hannu Salmi ja Kari Kallioniemi) Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2000. ISBN 951-692-475-1
  • Salokangas, Raimo: ”Tarvajärvi, Niilo (1914–2002)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 663–664. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5 Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Niilo_Tarvajärvi&oldid=22741536”