Ingrid Bergman

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ingrid Bergman
Bergman vuonna 1944.
Bergman vuonna 1944.
Henkilötiedot
Syntynyt29. elokuuta 1915
Tukholma, Ruotsi
Kuollut29. elokuuta 1982 (67 vuotta)
Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Ammatti näyttelijä
Puoliso
Lapset 4; Pia Lindström
Isabella Rossellini
Näyttelijä
Aktiivisena 1932–1982
Merkittävät roolit
Palkinnot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Ingrid Bergman (29. elokuuta 1915 Tukholma, Ruotsi – 29. elokuuta 1982 Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta)[1] oli ruotsalainen Oscar-palkittu näyttelijä ja aikansa suurimpia elokuvatähtiä. Viisikymmenvuotisen uransa aikana hän menestyi sekä Hollywood-elokuvissa että eurooppalaisissa tuotannoissa. Hän voitti parhaan naispääosan Oscarin elokuvista Kaasuvalo (1944) ja Anastasia (1956) sekä naissivuosan Oscarin elokuvasta Idän pikajunan arvoitus (1974).

Bergman aloitti uransa ruotsalaisissa elokuvissa, jolloin tuottaja David O. Selznick löysi hänet. Bergmanista tuli kansainvälinen tähti jo ensimmäisen Hollywood-elokuvansa Intermezzon (1939) myötä. Hänen tunnetuin elokuvansa lienee klassikon asemaan noussut Casablanca (1942), jossa hän näytteli naispääosaa Humphrey Bogartin rinnalla.

Bergman oli menestyvä Hollywood-tähti ja amerikkalaisen yleisön suosikki, kunnes hänen suhteensa naimisissa olleeseen Roberto Rosselliniin aiheutti suuren skandaalin 1950-luvun vaihteessa. Hän jatkoi uraansa Italiassa Rossellinin ohjauksessa, ja heidän ensimmäinen yhteinen elokuvansa Stromboli (1950) syntyi skandaalin keskellä. Bergmanin paluu Hollywoodiin osoittautui menestykseksi, kun hänet palkittiin roolistaan Anastasia-elokuvassa.

Bergman näytteli uransa aikana myös teatterissa, muun muassa menestysnäytelmässä Teetä ja sympatiaa 1950-luvulla. Hän sairastui rintasyöpään 1970-luvun alkupuolella, mutta jatkoi näyttelemistä kuolemaansa 1982 asti. Bergman oli naimisissa kolme kertaa ja hänellä oli neljä lasta, joista tunnettuja ovat Pia Lindström ja Isabella Rossellini.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ingrid Bergmanin vanhemmat olivat ruotsalainen Justus Samuel Bergman (1871–1929) ja saksalainen Frieda Henriette Auguste Louise ”Friedel” Bergman (o.s. Adler, 1884–1918). Friedel Bergman oli lähtöisin Kielistä. Vanhemmat olivat avioituneet Hampurissa pitkän seurustelun jälkeen 13. kesäkuuta 1907. Heidän esikoistyttärensä syntyi kuolleena 1908, ja neljä vuotta myöhemmin syntynyt keskostytär eli vain viikon. Pariskunnan ainokainen Ingrid syntyi 1915 ja sai nimensä tuolloin viisivuotiaan Ruotsin prinsessan mukaan.[2]

Justus Bergman työskenteli valokuvaajana ja filmasi sekä valokuvasi Ingridiä tämän syntymästä lähtien. Tytön ollessa kaksivuotias hänen äitinsä kuoli pitkälle edenneeseen sappirakon tulehdukseen. Sen jälkeen Justus Bergmanin vanhapiikasisar Ellen muutti heidän luokseen huolehtimaan kodinhoidosta.[3] Ingrid varttui isänsä huomassa teinivuosiinsa asti ja koki eläneensä onnellisen mutta yksinäisen lapsuuden. Hän vietti suurimman osan lapsuuden kesistä äitinsä vanhempien luona Saksassa. Erityisen läheinen hänelle oli äidin sisar, Elsa-täti, jota hän kutsui nimellä ”Tante Mutti”. Tämä opetti Ingridille sujuvan saksan kielen.[4]

Ingrid piti hyvin paljon myös kotiapulaisesta Greta Danielssonista, joka oli Bergmanien talouteen tullessaan 18-vuotias. Hänestä tuli Ingridin viisikymppisen isän rakastajatar, mikä suututti hänen tätinsä Ellenin niin, että tämä muutti heidän luotaan pois. Kun Ingrid oli seitsemänvuotias, Danielsson vei hänet ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin katsomaa elokuvaa Ken tuomitsee (1922), joka kertoi Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnistä ja kuolemasta. Bergman piti omien sanojensa mukaan hahmoa ”suurimpana sankarittarenaan”. Saman vuoden syksynä Ingrid aloitti koulun kotinsa läheisessä tyttölyseossa.[5] Hän oli luonteeltaan ujo ja pidempi kuin useimmat muut hänen sukupolvensa tytöt, eikä kokenut sopeutuvansa kouluun. Lausuntaesitykset olivat Ingridille keino ilmaista itseään; viidennellä luokalla hän teki luokkatovereihinsa vaikutuksen lausumalla Vänrikki Stoolin tarinoihin kuuluvan Viaporin dramaattisia säkeitä, ja keväällä 1925 hän voitti julkisen lausuntakilpailun.[6]

Justus Bergman vietti suuren osan vuodesta 1925 Yhdysvalloissa harrastajakuoron johtajana ja innostui musiikista. Palattuaan Tukholmaan hän jatkoi kuoronjohtajan opintojaan ja toivoi tyttärestään oopperalaulajatarta, mutta Ingridiä kiinnosti teatteri yli kaiken muun. Hän loi mielikuvitushahmoja joita esitti itsekseen kotona, ja päätti alkaa näyttelijäksi nähtyään Hjalmar Bergmanin (jolle hän ei ollut sukua) näytelmän Patrasket Dramatenissa 11-vuotiaana.[6]

Justus Bergman sai tietää vuoden 1929 alussa sairastavansa mahasyöpää ja kuoli siihen 29. heinäkuuta 58-vuotiaana. Suru teki Ingridistä sulkeutuneen, eikä häntä pitkään aikaan kiinnostanut mikään. Syyskuussa hän muutti asumaan isänsä sisaren Ellenin luo. Hän ehti asua Ellen-tädin luona puolisen vuotta, kun tämä kuoli yllättäen sydänkohtaukseen. Sen jälkeen Ingrid muutti setänsä Otton ja tämän vaimon Huldan luo ja sai läheisen ystävän serkustaan Brittistä.[7]

Teatteriopinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ingrid Berg­man 14-vuotiaana.

Ingrid oli syksyllä 1931 jo tunnettu lyseossa lausunta- ja näyttelemistaidoistaan, ja jo silloin hänen ainoa tavoitteensa oli ”antautua täydellisesti teatterille... tulla uudeksi Sarah Bernhardtiksi”. Ingrid otti ensimmäisen askeleen kohti unelman toteutumista tammikuussa 1932. Hän oli tavannut uudestaan entisen kotiapulaisensa Greta Danielssonin, joka oli hoivannut hänen isäänsä ennen tämän kuolemaa. Danielsson opiskeli näyttelemistä ja teki välillä statistin töitä elokuvissa. Eräänä talvipäivänä hän otti Ingridin mukaansa Svensk Filmindustrin studiolle, missä heidät pantiin kiireesti yhteen joukkokohtaukseen elo­kuvassa Rakkautta ja alkoholia (1932). Kumpaakaan ei mainittu lopputeksteissä, mutta Ingrid sai työstään palkaksi kymmenen kruunua ja piti sitä yhtenä elämänsä hauskimmista päivistä.[8]

Ingrid valmistui lyseosta mainioin arvosanoin 16-vuotiaana kesällä 1933. Hän halusi entistä innokkaammin näyttelijäksi, joten hän otti selvää Dramatenin tarjolla olevista kursseista eikä suostunut setänsä ja tätinsä vaatimuksiin, että hankkisi taloudellisesti turvallisemman ammatin. Ingrid sai sedältään yhden mahdollisuuden pyrkiä Dramateniin, ja hän päätti muista hakijoista poiketen esittää valintaraadille koomisen kohtauksen. Ingridin esitys keskeytettiin, jolloin hän suureksi surukseen luuli tuomarien hylänneen hänet. Yhden serkkunsa kautta Ingrid sai kuitenkin tietää läpäisseensä esiintymiskokeen; raati oli keskeyttänyt hänen esityksensä siksi, koska pari ensimmäistä hetkeä riitti vakuuttamaan heidät hänen lahjoistaan.[9]

Dramatenissa Ingrid voitti sekä kurssitovereidensa että opettajien ihailun luontaisella lahjakkuudellaan ja itsevarmuudellaan. Huomattiin, että hän oli itsevarma tunneilla ja näyttämöllä, mutta ei sosiaalisissa tilanteissa. Ingridin kurssitovereita olivat muun muassa Gunnar Björnstrand, Signe Hasso ja Ingrid Luterkort. Koulussa oli tunteja kuutena päivänä viikossa, runsas kansainvälinen ohjelmisto ja tiivis tahti. Opetukseen kuului muun muassa äänenmuodostusta, näyttämöoppia, ruumiinkulttuuria ja dramaattista elekieltä.[10]

Ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Ingrid sai roolin uutuusnäytelmästä Ett brott, mikä oli täysin vastoin menettelytapoja koulussa, jossa tytöiltä edellytettiin kolmen vuoden opiskelua ennen sellaisen roolin saamista. Ohjaaja Alf Sjöberg oli muiden tavoin huomioinut Ingridin lahjakkuuden ja valitsi hänet näytelmään, jonka pääroolissa oli Edvin Adolphson. Valinta herätti kiivasta väittelyä ja kateutta Ingridiä kohtaan jopa siinä määrin, että toinen opiskelija hyökkäsi hänen kimppuunsa kadulla. Sjöbergin oli pakko perua päätöksensä, ja Ingrid joutui vetäytymään näytelmästä harjoitusvaiheessa talvella 1934.[11]

Huhtikuussa 1934 Sjöberg otti Ingridin ja pari muuta ensimmäisen vuosikurssin tyttöä mukaan Richard Brinsley Sheridanin klassiseen komediaan Kilpakosijat. Pettymyksekseen Ingrid oli näytelmässä vain avustajana, jolla ei ollut vuorosanoja. Edvin Adolphson, joka oli 41-vuotias perheenisä mutta hyvin ihastunut Ingridiin, antoi hänelle roolin tulevasta elokuvaohjauksestaan. Tällöin Ingrid jättäytyi pois teatterikoululaisten Venäjän-kiertueelta ja pääsi Svensk Filmindustrin palkkalistoille. Hän vietti koko kesälomansa studiolla joko kuvauksissa tai niitä seuraten.[12]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berg­man loi 1930-luvun jälkipuoliskolla menestyksekkään uran ruotsalaisella valko­kankaalla. Hän debytoi Elsan roolissa elokuvassa Munkbrogreven (1935), jossa Edvin Adolphson toimi ohjaajana ja miespääosan esittäjänä. Hän myös kehitti käsikirjoituksen yhdessä Gösta Stevensin kanssa ja samalla laajensi Bergmanin roolia. Bergmanin työosuus kuvattiin 12 päivässä, mutta hän halusi samalla oppia kaiken mahdollisen elokuvanteosta, kameran linsseistä trikkikuvaukseen. Jo ensimmäisessä elokuvaroolissaan Bergmanilla oli runsaasti mahdollisuuksia kehittää roolihahmonsa henkilökuvaa. Hän esitti huonesiivooja Elsaa, joka rakastuu Adolphsonin esittämään salaperäiseen mieheen. Sekä yleisö että kriitikot vaikuttuivat uuden tulokkaan suorituksesta. Bergman oli päässyt elokuvaurallaan hyvään alkuun, joten hän päätti erota Dramatenista juuri ennen toisen lukuvuoden alkua tehtyään jo sopimuksen kahdesta uudesta elokuvasta.[13]

Bergmanin seuraava elokuva oli melodraama Myrskyluodon pappi, jossa hänen Karin-hahmonsa oli hyvin erilainen kuin edellisen elokuvan tyttömäinen ja rakastunut Elsa. Hän esitti köyhän kalastajan tytärtä, jonka Sten Lindgrenin esittämä himokas pappi viettelee ja saattaa raskaaksi. Tytöstä kasvaa rohkea ja uhrautuvainen äiti julkisen paheksunnan keskellä. Kuvauksia tehtiin pienellä Prästgrundetin saarella. Kun elokuva tuli levitykseen helmikuussa 1935, Bergmanin katsottiin nostaneen vaisuhkon tarinan tasoa ja tehneen yksioikoisesta henkilöhahmosta sekä uskottavan että sympaattisen. Eräs aikalaisarvio Bergmanin suorituksesta kuului: ”Hänen näyttelemisensä on harkittua ja herkkää, hän on rakastettava ja aito”.[14]

Ennen Bergmanin kolmannen elokuvan kuvauksia marraskuussa 1934 elokuvayhtiö lisäsi hänen sopimukseensa vuositakuun ja vuosittaisen 20 prosentin korotuksen. Bergman oli kuitenkin koko uransa ajan kiinnostuneempi hyvistä rooleista ja ammatillisesta kehityksestään kuin muhkeista palkkioista. Vuoden lopussa hän näytteli sivuroolin Hjalmar Bergmanin näytelmään perustuvassa elokuvassa Swedenhielmit. Kuvaukset olivat Bergmanille oikea toiveiden täyttymys; tällöin toteutui hänen nuoruuden unelmansa päästä Gösta Ekmanin vastanäyttelijäksi. Elokuvan ohjasi Gustaf Molander, joka ”opetti minut näyttelemään niukasti, olemaan täydellisen vilpitön ja luonnollinen”, Bergman muisteli myöhemmin. Hän piti työskentelystä Molanderin kanssa, sillä tämä keskittyi aina näyttelijään.[15]

Ruotsin suurin filmitähti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bergmanin elokuvaura Ruotsissa edistyi hyvää vauhtia, ja hänen suosionsa nousi entisestään Molanderin ohjaaman Intermezzon (1936) myötä. Bergmanin vastanäyttelijänä oli jälleen Ekman, hänen roolihahmonsa on tyypillinen uran ja rakkauden ristiriidan repimä nainen, ja tarinaa säestää klassinen viulu- ja pianomusiikki. Roolisuoritus sai jälleen kiitosta herkkyydestä ja luontevuudesta. Tammikuussa 1937 Bergman palasi näyttämölle, kun hän esiintyi pienessä roolissa ranskalaisessa satiirinäytelmässä Tukholman Komediateatterissa.[16]

Vuonna 1937 Bergman oli mukana kahdessa elokuvassa: avioliittofarssi Dollareita (1938) ja romanttinen draama Vain yksi yö (1938) eivät olleet yhtä tasokkaita kuin Bergmanin aiemmat elokuvat, mutta hänen kykynsä hallita koominen ajoitus ja tehdä sekavastakin roolihahmosta uskottava nosti myös näiden elokuvien tasoa. Bergmanin mielestä Vain yksi yö -elokuvan käsikirjoitus oli ”täyttä roskaa”, mutta hän suostui Molanderin pyyntöön näytellä siinä saadakseen haluamansa pääroolin elokuvasta Naisen kasvot. Heinäkuussa 1937, viisi päivää Dollareiden valmistumisen jälkeen Bergman avioitui pitkäaikaisen poikaystävänsä, hammaslääkäri Petter Lindströmin kanssa. Hän oli tuossa vaiheessa Ruotsin kuuluisin filmitähti, joten parin häistä uutisoitiin pitkin Eurooppaa.[17]

Bergman filmasi Naisen kasvot vuoden 1938 alkupuolella. Hän näytteli katkeroitunutta ja maailmaa vihaavaa naista, jonka kasvot ovat palaneet pahoin tulipalossa. Käytyään kauneutensa palauttaneessa leikkauksessa naisessa alkaa myös hidas henkinen muutos. Tässä roolissa Bergman loi yhden intensiivisimmistä ja kompleksisimmista henkilöhahmoistaan. Samoihin aikoihin Bergmanin täti Elsa eli ”Mutti-täti” oli kertonut kuuluisasta sisarentyttärestään ystävälleen, joka työskenteli saksalaisella elokuvastudiolla. Ministeri Joseph Goebbels teki tuolloin paljon myönnytyksiä saksalaiselle elokuvateollisuudelle, jossa natseja kritisoitiin ja sensuuri tuomittiin jyrkästi. Hitlerin valtakaudella myös ”ei-arjalaisten” sallittiin esiintyvän elokuvissa, kun se oli välttämätöntä poliittisen ja taloudellisen edun nimissä. Kun Goebbels näki järjestetyssä yksityisnäytännössä yhden Bergmanin elokuvista, syntyi heti ajatus hänen palkkaamisestaan. Aviopuolisonsa kautta Bergman sai taiteilijoiden agenttina toimivan Helmer Enwallin avukseen hiomaan sopimuksen yksityiskohtia, ja pian hän allekirjoitti sopimuksen kahdesta elokuvasta, jotka tehtäisiin Saksassa.[18]

Saksan kautta Amerikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gösta Ekman ja Ingrid Bergman ruotsalaisessa Intermezzossa (1936).

Saatuaan Naisen kasvojen kuvaukset valmiiksi Bergman matkusti saman tien Berliiniin. Tuotannon vielä kestäessä hän oli saanut tietää olevansa raskaana, joten Saksassa oli kiirehdittävä kuvausaikatauluja. Ufan studioilla Berliinissä aletiin huhtikuussa 1938 kuvata elokuvaa Neljä kisälliä (Die vier Gesellen), jossa Bergman työskenteli kolmen saksalaisen naisnäyttelijän kanssa. Samaan aikaan, toisen maailmansodan alla, Ruotsin ja Saksan poliittiset suhdanteet olivat muuttumassa ongelmallisiksi. Neljä kisälliä ei ollut kovin onnistunut tuotanto, mutta Bergman sopi Ufan kanssa vielä kahdesta elokuvasta. Hän oli mennyt Saksaan ainoastaan elokuvan vuoksi eikä ymmärtänyt maassa vallinnutta poliittista tilannetta. Bergman kokikin myöhemmin vahvoja syyllisyydentunteita passiivisesta myöntyväisyydestään tuon ajan perusvireeseen, joka oli vasta alkua natsismin vihamielisyydelle.[19]

»Jos olisin ymmärtänyt jotakin politiikasta, minulla olisi ollut sen verran järkeä, etten olisi lähtenyt Saksaan tekemään elokuvaa vuonna 1938. Kyllä siellä tunsi, että jotakin erikoista oli tapahtumassa, ja se pelko oli aivan uskomatonta. Mutta ei se minua kiinnostanut, ja minä menin sinne vain tekemään elokuvaa.[20]»

Pian esikoistyttärensä syntymän jälkeen Bergman alkoi neuvotella elokuvasopimuksesta Hollywoodissa. Hänen tähdittämänsä Intermezzo oli osoittautunut suurmenestykseksi New Yorkissa ja vei hänet lopulta Yhdysvaltoihin – tuottaja David O. Selznick, yksi silloisen Hollywoodin mahtimiehistä, halusi tarjota sopimusta Bergmanille nähtyään hänet valkokankaalla. Hän aikoi ostaa elokuvan oikeudet ja tehdä uusintafilmatisoinnin Yhdysvalloissa. Mutkikkaiden neuvottelujen jälkeen Bergman teki sopimuksen Selznickin kanssa näytelläkseen Intermezzon hollywoodilaisversiossa. Hän oli innoissaan mahdollisuudesta työskennellä Yhdysvalloissa, sillä suuri maailma veti häntä puoleensa. Samalla hän oli kuitenkin huolissaan, ettei saisi yleisön hyväksyntää Hollywoodissa. Bergman oli ylpeä ruotsalaisesta syntyperästään, muttei viihtynyt kotimaassaan: ”Ruotsi oli henkisesti liian kaukana muusta maailmasta. Siellä tuntee olevansa eristyksissä kuin autiolla saarella.”[21]

Bergman matkusti 20. huhtikuuta 1939 laivalla New Yorkiin yhdessä Selznickin yhteyshenkilön Kay Brownin kanssa, josta tuli hänelle tuossa uravaiheessa tärkeä tukija ja opastaja. Hän ryhtyi välittömästi hiomaan englannin kielen taitoaan ja tutustui amerikkalaiseen elämäntyyliin. Puheen ymmärtäminen näytelmien dialogeista tuotti vaikeuksia, joten Bergmanille palkattiin puheopettaja. 6. toukokuuta hän matkusti junalla Kaliforniaan tapaamaan David ja Irene Selznickiä, jotka majoittivat hänet ylelliseen taloonsa Pasadenassa. Myöhemmin hänelle vuokrattiin oma espanjalaistyylinen huvila Beverly Hillsistä, joka tunnettiin elokuvatähtien asuinalueena. Sopimus Selznickin yhtiön kanssa takasi hänelle 2500 dollarin viikkopalkan Intermezzon kuvausten ajaksi.[22]

Intermezzon amerikkalaisversion ohjaaja Gregory Ratoff tunnettiin temperamenttisena miehenä, mutta hän ja Bergman pitivät toisistaan. Selznickin sekaantuminen tuotannon kuluun rasitti kuvausryhmää ja elokuvan käsikirjoitus oli suurelta osin yhtä kliseinen ja imelä kuin ruotsalaisversiokin. Bergmanin katsottiin kuitenkin onnistuneen luomaan jälleen uskottavan henkilökuvan tutusta roolihahmostaan, Anita Hoffmanista. Kuvausten kestäessä Bergman opetteli myös kaikkia amerikkalaiseen elokuvantekoon liittyviä esteettisiä ja teknisiä seikkoja sekä huomasi selkeän eron Ruotsin elokuvateollisuuteen: amerikkalaiselokuvat työllistivät rutkasti enemmän ihmisiä. Kun Intermezzo saatiin päätökseen heinäkuun lopussa 1939, Bergman matkusti puolisonsa ja vauvansa luo Ruotsiin, sillä hänellä oli Saksassa yhä voimassa oleva sopimus Ufan kanssa.[23]

Läpimurto Hollywoodissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hänessä yhdistyvät harvinainen kauneus, raikkaus, elinvoima ja lahjakkuus, joka on yhtä harvinaista kuin kukkiva satavuotinen aaloe.

– Kriitikon näkemys Bergmanista Intermezzossa (1939)[24]

Berg­man yhdessä ensimmäisistä Hollywood-elo­kuvistaan Tri Jekyll ja Mr Hyde (1941).

Bergman neuvotteli Ruotsiin palattuaan uudesta elokuvasta Ufan kanssa. Kun Saksa aloitti elokuussa 1939 sodan Iso-Britanniaa ja Ranskaa vastaan, diplomaattiset suhteet puolueettoman Ruotsin kanssa joutuivat epävarmalle pohjalle, eikä Bergmanilla ollut halua tai mahdollisuutta tehdä elokuvaa sotaa käyvässä maassa. Miehensä ja Enwallin avulla Bergman sai naispääosan ruotsalaiselokuvasta Kesäkuun yö, jonka hän kuvasi loppuvuonna 1939. Aiheeltaan synkkä elokuva laajensi Bergmanin roolirekisteriä, kun hän näytteli naista joka kokee kovia miehen käsissä, mutta vapaamielisyytensä vuoksi menettää maineensa. Samaan aikaan Bergman teki läpimurtonsa Yhdysvalloissa, kun Intermezzon amerikkalaisversio sai valtavan suosion ja kriitikot haltioituivat ulkomaisesta tähdestä.[25]

Selznick kosiskeli Bergmania uudella sopimuksella takaisin Yhdysvaltoihin, jonne tämä lähtikin vuodenvaihteen jälkeen 1940. Bergman matkusti valtamerilaivalla New Yorkiin tyttärensä ja lastenhoitajan kanssa, kun Petter Lindström jäi Ruotsiin ilmoittauduttuaan armeijaan vapaaehtoisena. Selznick lupaili Bergmanille tämän unelmaroolia Jeanne d’Arcina, mutta tuotantoa jouduttiin siirtämään. Hänellä ei heti ollut Bergmanille tarjolla muitakaan osia, eikä tämä sietänyt jouten oloa. Bergman pääsi keväällä 1940 tekemään debyyttinsä Broadwayllä sympaattisen Julien roolissa Ferenc Molnárin näytelmässä Liliom. Kirjailija sekä ohjaaja Vinton Freedley suhtautuivat epäilevästi Bergmaniin, mutta arvostelijat ihastuivat häneen ja nostivat esille hänen raikkaan olemuksensa sekä kyvyn tehdä roolistaan elävän. Näytelmää esitettiin kuusi viikkoa aina toukokuun loppuun asti.[26]

Syksyllä 1940 Bergman sai viimein Selznickiltä pitkään toivomaansa työtä. Hän palasi Hollywoodiin näyttelemään Ratoffin ohjaamassa elokuvassa Aatamilla oli neljä poikaa (1941) ja selvisi joten kuten kotiopettajattaren roolistaan sentimentaalisessa halvan budjetin tuotannossa. Seuraava rooli yhtä heikkona pidetyssä elokuvassa Taivaan viha (1941) ei ollut myöskään kummoinen, mutta Bergman onnistui dramaattisilla keinoillaan jälleen tekemään hahmosta uskottavan. Kuvaukset olivat hänelle epämiellyttävä kokemus ohjaajan, W. S. Van Dyken takia, sillä tämä huusi ja haukkui kuvausryhmää herkeämättä. Bergman oli ensimmäinen näyttelijä, joka uskalsi uhmata häntä suoraan ja Van Dyke joutui heltymään.[27]

Alkuvuonna 1941 Selznick lainasi Bergmanin jälleen Metro-Goldwyn-Mayerille elokuvaan Tri Jekyll & Mr Hyde, jossa hän näyttelisi viatonta ja rakastunutta morsianta vastaparinaan Spencer Tracy mieleltään järkkyvänä Jekyllinä. Bergman oli kuitenkin alkanut kyllästyä Hollywoodissa näyttelemiinsä yksitoikkoisiin kiltin tytön rooleihin ja toivoi monipuolisempaa ”langenneen naisen” osaa. Selznick ja ohjaaja Victor Fleming taipuivat hänen tahtoonsa, ja Bergman saikin esittää seksuaalisen ja traagisen Ivyn roolin Lana Turnerin näytellessä herttaisen Beatrixin osan. Elokuva sai elokuun ensi-illassa laajan yleisösuosion ja erinomaiset arvostelut, ja se oli myös Bergmanin henkilökohtainen suosikki.[28]

Huippuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hollywoodin suurin naistähti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ingrid Berg­man ensimmäisen Oscar-palkinnon tuoneessa elo­kuvassa Kaasuvalo (1944).

Bergmanin suosio Yhdysvalloissa kasvoi hurjaa vauhtia, ja hänestä kirjoitettiin lukuisissa amerikkalaislehdissä. Tri Jekyllin & Mr Hyden menestyksen jälkeen häntä kuitenkin odotti samanlainen toimettomuus kuin aikaisemmin. Hän palasi näyttämölle heinäkuussa 1941 Eugene O’Neillin näytelmässä Anna Christie, jota esitettiin ensin Santa Barbaran ja sitten San Franciscon kesäteattereissa. Rooli toimi myös Tri Jekyll & Mr Hyde -elokuvan markkinointikeinona. Bergman oli mielissään osastaan turmeltuneena Annana, mutta päätti luoda hänestä inhimillisen kuvan sälyttämällä hahmoon omia luonteenpiirteitään. Työttöminä aikoina Bergman oli perheensä luona New Yorkin Rochesterissa, hoiti tytärtään ja kehitti entisestään englannin kielen taitoaan.[29]

Yhdeksän kuukauden toimettomuuden aikana Bergman koki uransa ajautuneen umpikujaan, sillä hänelle ei taaskaan ollut tarjolla rooleja. Lopulta Selznick lainasi Bergmanin Warner Brosin tuottamaan elokuvaan Casablanca (1942). Sen tekovaihe oli Bergmanille yksi hänen elämänsä vaikeimmista kokemuksista. Suurelta osin improvisoitu käsikirjoitus aiheutti ongelmia ja Bergmanin oli vaikea ymmärtää Ilsa Lundin hahmoa, joka oli hänen ensimmäinen suuri rakkausroolinsa. Vaivalloisesti edenneestä Casablancasta valmistui yksi elokuvahistorian suosituimmista ja aikaa kestävimmistä teoksista. Bergman varasti jälleen arvostelijoiden huomion naisena joka käy läpi mutkikasta tunteiden kirjoa. Casablanca sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti kolme, muun muassa parhaan elokuvan palkinnon. Elokuvasta on sittemmin muodostunut klassikko ja se on kuuluisa myös Humphrey Bogartin lausuman repliikin ”Here’s looking at you, kid” ansiosta.[30]

Bergman oli pitkään halunnut tehdä naispääosan Paramount Picturesin tuottamassa ja Sam Woodin ohjaamassa elokuvassa Kenelle kellot soivat (1943). Hän oli myös tavannut kirjailija Ernest Hemingwayn, jonka teokseen elokuva perustui. Tuotanto lykkääntyi moneen otteeseen, ja vaikka Selznick kampanjoi kiivaasti Bergmanin puolesta, Paramount päätti säästösyistä pestata Marian osaan norjalaisen näyttelijän Vera Zorinan. Kun Bergman oli saanut Casablancan kuvaukset päätökseen, Hemingway ja Wood sekä Kellojen miespääosan esittäjä Gary Cooper olivat myös sitä mieltä, että hän sopisi parhaiten esittämään Mariaa. Zorina sai potkut, ja Bergman sai tuotantopäällikkö B. G. De Sylvan hyväksynnällä roolin, jota varten hänen oli leikattava hiuksensa lyhyiksi.[31] Sierra Nevadan vuorilla kuvattu Kenelle kellot soivat ei yltänyt edellisen kaltaiseen menestykseen. Sen käsikirjoitus oli liian pitkä ja yliromantisoitu alkuperäisteokseen nähden, Bergman työskenteli jälleen hankalan ohjaajan kanssa ja filmaaminen oli koko kuvausryhmälle turhauttavaa. Kyseessä oli Bergmanin ensimmäinen Technicolor-elokuva. Kriitikot olivat pettyneitä sekä tarinaan että näyttelijäsuorituksiin, mutta Bergman oli ensimmäisen kerran Oscar-ehdokkaana roolistaan. Hänen ainoa onnellinen muistonsa elokuvasta oli Gary Cooper, johon hän rakastui kuvausten aikana.[32]

Bergmanin seuraava elokuva Uhkapeliä Saratogassa (1943) oli Warner Brosin kaikkien aikojen kallein tuotanto ja hänen toinen yhteistyönsä ohjaaja Woodin ja vastanäyttelijä Gary Cooperin kanssa. Elokuvanteossa panostettiin lavasteiden ja pukujen määrään, ja henkilöhahmot jäivät ulkokohtaisiksi. Bergman oli etsinyt mahdollisuutta näytellä moraalitonta vehkeilijää rakastuneiden ja kovia kokeneiden naishahmojen jälkeen, mutta pettyi käsikirjoituksen luettuaan koko tuotantoon. Selvittyään kuvauksista Bergman sai suostuteltua Selznickin lainaamaan hänet uudelleen MGM:lle, jossa alettiin valmistella film noir -draamaa Kaasuvalo (1944). Hän onnistui sisäistämään Paula Alquistin vaativan roolin ja loi kuvan naisesta, jota raastavat hulluuden pelko sekä vakaa usko siihen, että on täysin järjissään. Bergman näytteli Kaasuvalossa ensi kerran George Cukorin ohjauksessa. Elokuva oli myös 17-vuotiaan Angela Lansburyn valkokangasdebyytti. Bergmanin roolisuoritus vakuutti paitsi kuvausryhmän myös kriitikot, joiden tyypillinen arvio oli: ”– – Hänen sympaattinen ja tunteellinen osasuorituksensa ei päästä katsojaa hetkeksikään otteestaan.”[33]

Kaasuvalon suuren menestyksen myötä Bergman otti paikkansa Hollywoodin eturivin näyttelijänä ja hän oli yleisöäänestyksissä Yhdysvaltain suosikkinaisnäyttelijöiden listan kärjessä. Vaativien kuvausten päätyttyä loppusyksyllä 1943 Bergman sai pitää vapaata ja vietti enemmän aikaa tyttärensä kanssa. Hänen avioliitostaan Petter Lindströmin kanssa oli tullut tuossa vaiheessa jo muodollinen, mutta Lindström hoiti yhä kaikkia vaimonsa uraan liittyviä asioita omien lääkäriopintojensa ohessa. Joulukuussa 1944 Bergman osallistui useiden muiden elokuvatähtien tavoin Yhdysvaltain sotaponnisteluihin ja kiersi viihdyttämässä amerikkalaisia joukkoja Alaskan sotilastukikohdissa. Hän sai kiertueen aikana molemminpuolisen keuhkokuumeen ja joutui kuukaudeksi vuodelepoon.[34]

Hitchcockin tähti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berg­man toisessa Hitchcock-elo­kuvassaan Notorious – kohtalon avain (1946).

Loppukeväästä 1944 Selznick antoi Bergmanille naispääosan Alfred Hitchcockin psykologisesta trilleristä Noiduttu (1945). Miespääosassa oli Gregory Peck, joka oli myös tehnyt sopimuksen Selznickin kanssa. Jännityksen mestarina tunnettu Hitchcock teki käsikirjoituksen yksinomaan Bergmania ja Peckiä ajatellen yhdessä Ben Hechtin kanssa. Noiduttu perustui vuonna 1927 ilmestyneeseen romaaniin The House of Dr. Edwardes. Elokuvassa oli vahva freudilainen ilmapiiri, ja se oli alku Hitchcockin ja Bergmanin historialliselle yhteistyölle. Bergman piti naispsykiatrin hahmostaan, mutta oli varsin epäuskoinen sen suhteen, että intellektuellin naisen romanssi toimisi valkokankaalla. Hän kuitenkin ihaili Hitchcockin ammattitaitoa ja kiistatonta neroutta visuaalisena tarinankertojana. Hitchcock sitä vastoin oli toivottoman rakastunut naistähteensä (kuten myöhemmin Grace Kellyyn ja Tippi Hedreniin). Noidutusta tuli odotettua suurempi menestys: se tuotti 8 miljoonaa dollaria ja oli yksi 1940-luvun tuottoisimmista elokuvista. Se oli myös ensimmäinen amerikkalainen elokuva, jossa Bergman mainittiin ensimmäisenä alkuteksteissä.[35]

Saatuaan Noidutun kuvaukset valmiiksi lokakuussa Bergman lähti jälleen menestyksekkäälle kiertueelle pohjoisvaltioihin ja Kanadaan markkinoimaan sotaobligaatioita. Hän piti suoria puheita, antoi lausuntaesityksiä ja voitti kuulijat puolelleen lämmöllään ja vilpittömyydellään. Päivät kiertueella olivat pitkiä: puhetilaisuuksien lisäksi Bergman oli mukana lounailla, cocktailtilaisuuksissa, radiohaastatteluissa ja lehdistökonferensseissa. Lisäksi hän teki käyntejä sotasairaaloihin.[36]

15. maaliskuuta 1945 Bergman vastaanotti Grauman’s Chinese Theatressa ensimmäisen Oscar-patsaansa roolistaan Kaasuvalossa. Hän sanoi: ”Olen erityisen iloinen, että sain Oscarin juuri tällä kertaa, sillä huomenna minä ryhdyn tekemään elokuvaa Bing Crosbyn ja Leo McCareyn kanssa, ja minusta tuntuu, että jos menisin kuvauspaikalle ilman palkintoa, kumpikaan ei haluaisi olla puheväleissä minun kanssani!”. Seuraavaksi Bergmanille oli tiedossa hartaan ja viisaan nunnan osa McCareyn ohjaamassa elokuvassa Pyhän Maarian kellot, ja hän valmistautui tähänkin rooliin perusteellisesti. Vierailustaan nunnaluostarissa hän sai paljon ideoita hahmonsa sisar Benedictin tulkintaan, ja rooli laajensi entisestään hänen monipuolista henkilögalleriaansa. Bergman osallistui tämän elokuvan teossa myös repliikkien kirjoittamiseen ja kohtausten toteuttamiseen. Kun Pyhän Maarian kellot tuli ensi-iltaan myöhemmin vuonna 1945, kriitikot ylistivät totuttuun tapaan Bergmanin suoritusta, ja hän oli roolistaan kolmatta kertaa peräkkäin Oscar-ehdokkaana.[37]

Hitchcock halusi Bergmanin naispääosaan myös seuraavaan elokuvaansa, vakoojatarinaan Notorious – kohtalon avain (1946). Bergman esitti kevytkenkäistä ja alkoholisoitunutta vakoojan tytärtä, miespääosassa oli Cary Grant. Heistä tuli kuvausten aikana elinikäiset ystävät. Elokuvan keskiössä ei ollut niinkään vakoiluaihe vaan kahden rakkaudesta kärsivän ihmisen tunne-elämä, ja käsikirjoitus oli kuvausten alkaessa hiottu valmiiksi joka yksityiskohtaa myöten. Notoriousia kuvattiin loppuvuodesta 1945 helmikuun loppuun 1946. Sitä pidetään yhtenä Hitchcockin mestariteoksista ja Bergmanin suoritusta hänen syvällisimpänä roolityönään.[38]

Bergmanin kolmas ja viimeinen elokuva Hitchcockin kanssa oli Kauriin merkeissä, joka kuvattiin Lontoossa kesällä ja syksyllä 1949. Hitchcock käytti kuvauksissa yhtäjaksoisia ottoja, ja eräs Bergmanin kohtaus kesti jopa yhdeksän minuuttia. Hänellä oli tässäkin elokuvassa rooli, joka sisälsi tunteiden kirjoa ja voimakkaita kohtauksia. Kauriin merkeissä sai ilmestyessään heikot arviot, ja se oli Hitchcockin tuotannossa yksi harvoista jota ei pidetty onnistuneena.[39]

Freelance-näyttelijäksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bergmanin seitsenvuotinen sopimus Selznickin kanssa päättyi Notoriousin jälkeen. Heidän etääntymistään edesauttoi Bergmanin aviopuolison jatkuva sekaantuminen sopimusasioihin. Työsuhteen kireydestä huolimatta heille jäi ystävälliset välit; Bergman puhui aina sydämellisesti Selznickistä ja tämä puolestaan piti Bergmanin puolia myöhemmin, kun hänet leimattiin huonoksi äidiksi.[40] Vapauduttuaan Selznickin alaisuudesta Bergman otti naispääosan elokuvasta Riemukaari (1948). Kun elokuva valmistui leikkaamosta kahden vuoden jälkeen, se epäonnistui kaupallisesti ja arvosteluissa sitä pidettiin ainoastaan pitkäveteisenä.[41]

Bergman sai Riemukaaren jälkeen näytellä pitkään toivomansa roolin Jeanne d’Arcina elokuvassa Orleansin neitsyt (1948) monen vuoden odotuksen jälkeen. Hän käytti roolin tutkimiseen ja valmisteluun enemmän aikaa kuin uransa mihinkään muuhun osaan, mutta arvostelijoiden vastaanotto oli lopulta tyly ja tuotanto oli Bergmanille itselleenkin pettymys. Hän sai kuitenkin kiittävät arviot suorituksestaan sekä neljännen Oscar-ehdokkuutensa. Kolmen peräkkäisen huonon filmauskokemuksen jälkeen Bergman tunsi entistä vahvemmin, ettei Hollywood enää sopinut hänelle.[42]

Skandaali ja uran lasku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bergman toivoi yhteistyötä Roberto Rossellinin kanssa nähtyään hänen ohjaamansa elokuvan Rooma – avoin kaupunki, jonka aitous teki suuren vaikutuksen Bergmaniin. Hän oli kiinnostunut realistisista elokuvista, jotka olivat täysin eri maata kuin Hollywoodissa sodan jälkeen tuotettu eskapistinen viihde. Bergman ja Rossellini sopivat kirjeitse yhteisestä elokuvasta. He rakastuivat toisiinsa tavatessaan ensi kerran Lontoossa elokuussa 1948. Saatuaan sopimuksen RKO Picturesilta Rossellini palasi Italiaan helmikuussa 1949 tekemään elokuvan alkuvalmisteluja. Bergman saapui maahan lehtimiesten piirittämänä maaliskuussa vietettyään viimeisen yhteisen loman puolisonsa ja tyttärensä kanssa. Maailmanluokan filmitähden saapuminen sodan rappioittamaan Roomaan sai paljon julkisuutta; häntä pidettiin jopa romanttisen sodankäynnin voitonmerkkinä.[43]

Bergman lähti Yhdysvalloista kohun saattelemana, sillä hänen oletettiin jättäneen miehensä ja kymmenvuotiaan tyttärensä ilman aikomusta palata takaisin. Bergman on painottanut, että hänen aikomuksensa alun perin oli viettää Roomassa vain muutaman kuukausi kuvaamassa elokuvaa. Hänen ja Rossellinin välille syttyi kuitenkin nopeasti romanssi, ja yksi valokuva heistä Life-lehdessä nostatti skandaalin ja teki Bergmanin yksityiselämästä maailmanlaajuisen pääuutisen. Lehdistössä sekä moralistien keskuudessa Bergman tuomittiin julkisesti.[44]

Bergmanin ja Rossellinin ensimmäinen yhteiselokuva näyttelijänä ja ohjaajana oli Stromboli (1950). Kuvausten aikana hän odotti jo lasta Rossellinille ja joutui yltyvien huhujen keskellä turvautumaan tämän moraaliseen tukeen. Bergman ja Rossellini saivat helmikuussa 1950 pojan. Stromboli sai ilmestyessään huonot arviot ja se epäonnistui kaupallisesti. Rossellinin seuraava ohjaus Europa ’51 oli niin ikään painajaismainen kokemus Bergmanille kuuman kesän ja puutteellisen käsikirjoituksen takia. Lisäksi hän sairastui flunssaan ja sai tietää olevansa jälleen raskaana. Bergman synnytti kaksostytöt kesäkuussa 1952. Kun Europa ’51 tuli ensi-iltaan samana vuonna, se sai hyvän yleisömenestyksen Italiassa mutta jäi ulkomailla hyvin vähälle huomiolle.[45]

Bergman teki myöhemmin vielä kaksi elokuvaa Rossellinin ohjauksessa. Matka Italiassa (1954) ja Uskottomuus (1954) olivat heikkotasoisia ja saivat vain rajallisen levityksen. Rossellinin ohjaajanuran laskiessa myös Bergmanin urakehitys oli saanut kovan kolauksen; jo alussa oli käynyt selväksi, ettei hän sopinut Rossellinin työskentelymetodiin. Tämä kehitti jokaisen elokuvansa omien ideoidensa pohjalta, muttei paneutunut niiden tekoon kovin tosissaan vaan saattoi häipyä paikalta kesken kaiken. Myös Rossellinin arvaamattomat raivokohtaukset olivat kuvauksissa yleisiä, ja hänellä oli tapana aloittaa uusi filmausprojekti vasta ollessaan pahassa rahapulassa. Uskottomuuden jälkeen Bergman ei enää suostunut näyttelemään aviomiehensä ohjauksessa. Rossellini ei kuitenkaan antanut hänen työskennellä muiden ohjaajien kanssa, joten hän keskittyi lastensa ja kodin hoitoon.[46]

Myöhempi ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tehtyään Rossellinin kanssa neljä elokuvaa Berg­man sai uuden tilaisuuden Hollywoodissa vuonna 1956. Anastasia oli menestys ja Berg­man sai uransa toisen Oscarin. Samoihin aikoihin hänen avio­liittonsa Rossellinin kanssa tuli päätökseen. Ingrid Berg­man sai kolmannen Oscarinsa sivu­roolistaan elo­kuvassa Idän pika­junan arvoitus (1974). Vuonna 1978 hän sai seitsemännen Oscar-ehdokkuutensa Ingmar Bergmanin elo­kuvasta Syyssonaatti. Elo­kuva jäi hänen viimeisekseen.

Ingrid Berg­manin joutsenlaulu näyttelijänä oli pää­rooli televisio­elo­kuvassa Nainen nimeltä Golda (1982), jossa hän esitti Israelin pääministeriä Golda Meiriä. Berg­man oli kuvausten aikaan jo syöpä­sairas, muttei valittanut kipuja tai näyttänyt ulos­päin sairauttaan. Hän sai postuumisti roolistaan parhaan pää­osan Emmy-palkinnon. Vuonna 1999 American Film Institute nimesi hänet vuosi­sadan neljänneksi tärkeimmäksi nais­näyttelijäksi. Hän on saanut urastaan tähden Hollywood Walk of Famelle.

Elo­kuvien ja television lisäksi Berg­man loi pitkän ja menestyksekkään uran teatterissa; vuonna 1947 hän voitti arvostetun Tony-palkinnon roolistaan Jeanne d’Arcina ja sen lisäksi hän näytteli muun muassa menestys­näytelmässä Teetä ja sympatiaa Pariisissa.

Tähtikuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berg­man löysi oman tyylinsä suoranaista itse­päisyyttään: kun Selznick heti ensitapaamisella vaati, että hänen olisi yhdys­valtalaisissa elo­kuvissa esiintyäkseen muutettava nimensä sekä ulko­muotonsa eli värjättävä hiuksensa, muotoiltava kulma­karvansa ja laitettava kuorikot hampaisiinsa, Berg­man ilmoitti viileästi lähtevänsä noilla ehdoilla takaisin Ruotsiin tai Saksaan jatkamaan uraansa. Tuottaja antoi vasta­hakoisesti periksi, ja näin syntyi Bergmanin sittemmin maailman­kuulu luonnollinen tyyli ja naapurintyttöimago. Kriitikot ihastuivat siihen, ja Berg­mania alettiin kutsua aluksi ”saippuan­raikkaaksi Garboksi” – joskin nimitys unohtui nopeasti kun hänen maineensa kiiri kaukaa Garbon ohi.[47]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Hän puhuu viittä kieltä, eikä osaa näytellä niistä yhdelläkään”.

– Näyttelijä John Gielgud Bergmanin kielitaidosta ja näyttelemisestä. [48]

Berg­man oli naimisissa kolmesti. Hän erosi Petter Lind­strömistä 1950, meni myöhemmin naimisiin Roberto Rossellinin kanssa ja lopuksi Lars Schmidtin kanssa. Avio­liitosta ensin hammaslääkärinä ja sitten aivo­kirurgina toimineen Petter Lind­strömin kanssa syntyi tytär Pia Lindström. Suhteesta Roberto Rossellinin kanssa syntyivät poika Robertino ja myöhemmin avioliitosta kaksos­tytöt Isabella ja Isotta Ingrid.[49]

Roberto Rosselliniin Ingridille hää­lahjaksi ostama yksittäiskappaleena valmistettu Ferrari 375 MM tunnetaan nimellä Berg­man Coupé.[50]

Berg­manilla tiedetään olleen romanssi myös muun muassa kuuluisan sota­valo­kuvaaja Robert Capan ja näyttelijä Gregory Peckin kanssa. Jälkimmäinen tuli ilmi vasta viisi vuotta Berg­manin kuoleman jälkeen Peckin julkistaessa suhteen.[51][52]

Valikoitu filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Spoto, Donald: Ingrid Berg­man. Suomentanut Kallio, Kaisa. Tammi, 1997. ISBN 951-31-1019-2.
  • Chandler, Charlotte: Ingrid: Ingrid Bergman, A Personal Biography. New York: Simon & Schuster, 2007. ISBN 978-0-7432-9421-8. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ingrid Bergman Elonetissä. Viitattu 16.4.2017.
  2. Chandler 2007, s. 32, 33.
  3. Spoto 1997, s. 17.
  4. Spoto 1997, s. 19, 20.
  5. Spoto 1997, s. 20–23
  6. a b Spoto 1997, s. 26, 27.
  7. Chandler 2007, s. 41, 42.
  8. Spoto 1997, s. 36, 37.
  9. Spoto 1997, s. 38, 39.
  10. Spoto 1997, s. 42.
  11. Chandler 2007, s. 44–46.
  12. Spoto 1997, s. 45–47.
  13. Spoto 1997, s. 47–49.
  14. Spoto 1997, s. 50
  15. Spoto 1997, s. 51, 52.
  16. Spoto 1997, s. 62–64.
  17. Spoto 1997, s. 65–68.
  18. Spoto 1997, s. 71, 72, 74.
  19. Spoto 1997, s. 76–78
  20. Spoto 1997, s. 78.
  21. Spoto 1997, s. 80–83.
  22. Spoto 1997, s. 85, 86, 91, 92.
  23. Spoto 1997, s. 94–98.
  24. Spoto 1997, s. 103.
  25. Spoto 1997, s. 100–104.
  26. Spoto 1997, s. 108, 112, 114.
  27. Spoto 1997, s. 118–122
  28. Spoto 1997, s. 123, 130, 143.
  29. Spoto 1997, s. 142, 145
  30. Spoto 1997, s. 148, 151, 154.
  31. Spoto 1997, s. 158–160.
  32. Spoto 1997, s. 161, 166, 167.
  33. Spoto 1997, s. 174–179, 182
  34. Spoto 1997, s. 182, 184, 187
  35. Spoto 1997, s. 198, 202, 206.
  36. Spoto 1997, s. 2019.
  37. Spoto 1997, s. 215, 219.
  38. Spoto 1997, s. 235, 239, 244.
  39. Spoto 1997, s. 283, 295.
  40. Spoto 1997, s. 235.
  41. Spoto 1997, s. 250, 258, 288.
  42. Spoto 1997, s. 306, 307.
  43. Spoto 1997, s. 284, 305, 319, 321.
  44. Spoto 1997, s. 319, 322, 333.
  45. Spoto 1997, s. 367, 368.
  46. Spoto 1997, s. 374.
  47. Suomen Elokuva-arkisto, käsiohjelma talvi 1987: teema Selznick, David O. Viitattu 12.10.2008.
  48. Masters of Funny Insults The Times of India. 2012. Mumbai: The Times Group. Viitattu 24.12.2023. (englanniksi)
  49. Oliver, Myrna: Petter Lind­strom; Abandoned by Ingrid Berg­man. (muistokirjoitus) Los Angeles Times. 31.5.2000. Los Angeles. Arkistoitu 4.1.2014. Viitattu 13.2.2014. (englanniksi)
  50. Redzepovic, Alen: The Story of Ingrid Berg­man’s Wedding Present Drive Tribe. 27.6.2020. Arkistoitu 25.1.2022. Viitattu 30.12.2020. (englanniksi)
  51. Fish­gall, Gary: Gregory Peck: A Bio­graphy. –, 2002. ISBN 9780684852904. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.2.2014). (englanniksi)
  52. Smit, David: Ingrid Berg­man: The Life, Career and Public Image. –, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.2.2014). (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Quirk, Lawrence J.: The Films of Ingrid Berg­man. Citadel, 1970. ISBN 0-8065-0480-3. (englanniksi)
  • Leamer, Laurence: Ingrid Berg­man, myytti ja ihminen. Suomentanut Paakkanen, Mia. Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-3742-0.
  • Berg­man, Ingrid & Burgess, Alan: Ingrid Bergman: Muistelmat. Suomentanut Mäen­pää, Risto. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14685-4.
  • Ziółkowska-Boehm, Aleksandra: Ingrid Berg­man prywatnie. Warszawa: Prószyński i S-ka, 2013. ISBN 978-83-7839-518-8. (puolaksi)
  • Ziółkowska-Boehm, Aleksandra: Ingrid Berg­man And Her American Relatives. Lanham, Maryland: Hamilton Books. The Row­man & Little­field Publishing Group. ISBN 978-0-7618-6150-8. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]