HIFK Hockey

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Idrottsföreningen Kamraterna, Helsingfors
HIFK:n SM-liigakausi 2016–2017
HIFK-Jääkiekko.svg
Perustettu 15. lokakuuta 1897
1897 Idrottsföreningen Kamraterna, Helsingfors
1928 Jäähockeyn kilpailutoiminta alkaa; 1. ottelu 21.2.1928
1945 Jääkiekkojaosto perustetaan
1975 Ligaföreningen HIFK r.f.
2000 Oy HIFK-Hockey Ab
Kaupunki Suomen lippu Helsinki, Suomi
Kotiareena Helsingin jäähalli
– kapasiteetti 8 200
Sarja SM-liiga
Värit               
The uniform of the HIFK.png
Toimitusjohtaja Jukka Valtanen
Puheenjohtaja Timo Everi
Päävalmentaja Antti Törmänen
Kapteeni Suomen lippu Arttu Luttinen
Yhteistyöseurat Kiekko-Vantaa[1] (Mestis)
Grankulla IFK (II-divisioona)[2]
Helsinki Red Wings[3]
Media Hufvudstadsbladet
Helsingin Sanomat
Radio City
SM-mitalit
Kultaa 71969, 1970, 1974, 1980, 1983, 1998, 2011
Hopeaa 51973, 1975, 1986, 1999, 2016
Pronssia 91955, 1959, 1971, 1972, 1982, 1987, 1988, 1992, 2004

HIFK Hockey (Idrottsföreningen Kamraterna, Helsingfors) on helsinkiläisen urheiluseura HIFK:n jääkiekkojaosto, jonka edustusjoukkue pelaa jääkiekon SM-liigassa. HIFK on SM-liigan seuroista vanhin. Sen kotihalli on Nordenskiöldinkadun varrella sijaitseva Helsingin jäähalli. HIFK oli mukana ensimmäisessä SM-sarjassa vuonna 1928 ja on yksi neljästä SM-liigajoukkueesta, joka on ollut tauotta mukana Liigan ensimmäisestä kaudesta 1975–1976 asti. Muut kolme joukkuetta ovat Ilves, Tappara ja TPS. HIFK on seitsemällä Suomen mestaruudellaan yksi SM-liigan menestyneimpiä joukkueita ja se on maratontaulukon toisella sijalla.[4]

Seuran jääkiekkojaoston toimintaa pyörittää yritys Oy HIFK-Hockey Ab.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viereltä kadonneet helsinkiläisseurat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idrottsföreningen Kamraterna, Helsingfors perustettiin 15. lokakuuta vuonna 1897 Helsingin Kruununhaassa Georges Doubitskyn toimesta. Doubitsky oli tuolloin 15-vuotias Svenska Reallyceumin oppilas Helsingissä. Seuran alkuvuosina HIFK:n lajit olivat jalkapallo, jääpallo sekä yleisurheilu.

HIFK pelasi ensimmäisen kiekko-ottelunsa vuonna 1929, mutta seuran ykköslajina oli pitkään jääpallo. Vasta vuodesta 1947 lähtien jääkiekon suosio alkoi kasvaa ja SM-tasolla HIFK liittyi silloiseen Suomen mestaruussarjaan vuonna 1949. Tuolloin IFK oli vain yksi joukkue Helsingin moninaisten urheiluseurojen joukkiosta. Markus Ånäsin mukaan, vain harvat ovat jääneet aidoiksi monilajiseuroiksi, vielä harvemmat pystyivät pitämään laajan kannattajakunnan turvin yllä menestyvää edustusjoukkuetta. Helsingissä tällaisia on jäänyt jäljelle vain HIFK.[5]

Ympäriltä kadonneista seuroista merkittävin on Kiffeniksi muuttunut KIF (Kronohagens Idrottsförbund). Kiffen on tarjonnut HIFK:lle järisyttävän vastuksen kaikissa sen paraatilajeissa: jalkapallossa, jääpallossa, käsipallossa ja jääkiekossa, mutta myös yleisurheilussa. Kiffen on edelleen olemassa, mutta läsnä kaupungissa vain vähän. Jääkiekossa Kruununhakalaiset voittivat kolme mestaruutta – dynastian aika ulottui 1930-luvun lopulta 1940-luvun loppupuolelle. Kymmenen kauden aikana alkaen vuodesta 1936 se voitti kaikki mestaruutensa sekä kaksi hopeaa ja kaksi pronssia. HIFK:n rinnalla jääkiekossa kamppaili myös jo aikaisin hävinneitä helsinkiläisseuroja kuten Katajanokan Haukat, Sportklubben Unitas, HPS ja sittemmin myös HJK ja Karhu-Kissat.

Jääkiekossa HJK sinnitteli pisimpään HIFK:n ja Töölön Vesan kyydissä mutta joutui antautumaan vuonna 1967. Se hävisi samassa lohkossa pelanneille Vesalle ja HIFK:lle keskinäiset ottelut ja lopulta HIFK:lle myös Mestaruussarjapaikan. Tuolloin jengissä pelasi muun muassa Harri Linnonmaa, tuleva keskeinen HIFK-peluri. HJK:n romahdus Stadin kolmosjengiksi oli dramaattinen, sillä vaikka se nousi vielä myöhemmin Mestaruussarjaan, Vesaa ja HIFK:ta se ei enää haastanut.

Toisin oli ollut aiemmin. Jos KIF oli se alkuperäinen HIFK:n ykköskaadettava jääkiekossa Helsingissä, HJK seurasi 1930-luvulla perässä. Ensimmäisen mestaruutensa jälkeen vuodesta 1929 vuoteen 1941 HJK oli mitaleilla yhtä kautta lukuunottamatta jokaisella.[5]

1960-luku – HIFK:n nousu suurseuraksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin jäähalli avattiin 1. lokakuuta 1966. Jäähalli suunniteltiin alun perin Suomessa pidettyjä vuoden 1965 jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuja varten, mutta aikataulun venymisen vuoksi kisat pidettiin Tampereen jäähallissa.

Mestaruussarjapaikasta olivat kisanneet HIFK:n ja Vesan lisäksi helsinkiläiset HJK ja Karhu-Kissat, jotka kärkkyivät samalla myös uuden hallin isännyyttä. Näytti pitkään siltä, että HIFK selviytyisi kisassa leikiten voittajaksi, mutta kaikkien yllätykseksi vapautuneesti vailla nousumahdollisuuksia pelannut Karhu-Kissat löi itseriittoiset punanutut toiseksi viimeisessä ottelussa. Töölön Vesa oli voittanut viimeisissä otteluissaan sekä HJK:n että Joensuun Peli-Toverit. HIFK:kin peittosi sentään päätöskierroksella Mikkelin Palloilijat. Sarjataulukon räknäämisen jälkeen tultiin siihen tulokseen, että pitää pelata uusintaottelu kahden töölöläisseuran kesken.[5]

HIFK:n ei tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan: se oli jo vuosisadan alusta saakka pelannut monenlaisia pallopelejä Töölön kentillä, kuten Väinämöisellä, Pallokentällä, Hesperiassa ja nyt sitten uudessa Nordenskiöldin jäähallissa, ja harjoittanut monenlaisia yksilölajejakin niillä perustamisvuodestaan 1897 asti. Mutta Vesakin oli taustaltaan leimallisesti töölöläinen. Muuta yhteistä seuroilla ei juuri ollutkaan. HIFK oli taustaltaan ruotsinkielinen porvariseura, kun Vesa oli suomenkielinen työläisseura.

HIFK:n ja Vesan pelaajien luistellessa 17. helmikuuta 1967 tuohon historialliseen uusintaotteluun he kaikki saivat hämmästellä valtaisan yleisömeren vellontaa ympärillään. Kenttäkuuluttaja ilmoitti katsojamääräksi 10 814. Missään muualla Suomessa ei ollut nähty koskaan ennen sellaista määrää jääkiekko-ottelussa, ei edes "jääkiekkoilun kehdossa" Tampereella. Itse peli päättyi HIFK:lle numeroin 4–2 (1–2), (3–0), (0–0), ja toi mestaruussarjapaikan.

Matti Hagman ja Esa Peltonen tuulettavat vaihteeeksi maalia, tällä kertaa ruotsalaisjoukkuetta vastaan 1979.

HIFK pelasi SM-sarjapelejä lopulta kaksi kautta ilman paikallisvastustajaa Töölön prameassa hallissa. Nordenskiöldinkadun historiallista uusintaottelua seurasi Helsingin jääkiekkokartalla välittömästi yksi suuri mullistus, joka on määrittänyt pääkaupunkiseudun hegemoniaa aina näihin päiviin asti: Töölön Vesan jääkiekkotoiminta kuihtui pois ja Helsingin Jokerit syntyi.[5]

Brewerin perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HIFK:hon liitetty niin sanottu brändikiekko sai alkunsa kaudella 1968–1969, kun jääkiekkojaoston puheenjohtaja Göran Stubb palkkasi pelaajavalmentajaksi NHL-puolustaja Carl Brewerin. Stubb oli heitellyt kanadalaiselle veteraanipakille leikillään, että tämän olisi syytä suunnistaa Suomeen. Ulkomaanmiehistä HIFK:lla oli kokemusta muutenkin, sillä tähtirintojen paidassa oli pelannut tavallistatuloksekkaammin mm. Gerald Sullivan, joka voitti aikanaan pistepörssin 20 maalilla ja viidellä syötöllä. Stubb, joka oli puhunut Brewerille puolileikillään, hämmästyikin iloisesti, kun lyhyt, lihaksikas ja perinteisen kova kanadalaispakki ottikin jutut tosissaan ja ilmoitti haluavansa saapua Suomeen.

Kiekkoilu, joka haki omia uomiaan muiden talvilajien paineessa, oli kuitenkin ottanut pari kautta aikaisemmin varsin uuden ilmeen. Pelissä otettiin käyttöönkokokentän taklaus, joka mullisti kaukalon tapahtumat täysin. Hyökkäyspeliin tuli aggressiivisuutta, ja kun aikaisemmin peliä oli hallittu lähinnä hyvällä luistelulla, mailatekniikalla ja harhautuksilla, tuli nyt kentälle uusi elementti, fyysinen dominanssi. Kun vertaa vielä 50- ja 60-lukujen kiekkoilijoiden vartaloita vaikkapa 70-luvun ja erittäinkin 80-luvun pelaajiin, on havaittavissa selkeä ero: siinä, missä takavuosien kiekkoilija saattoi olla vartaloltaan ties millainen hernekeppi tai reimari, alkoi taklauspelin kautta tapahtunut kehitys suosia ja tuottaa lihaksikkaita, raamikkaita pelaajatyyppejä.

Pelaajavalmentaja Carl Brewerin tulo sattui sopivaan saumaan: mies osasi kontaktipelin ja tiesi, kuinka se opetetaan taisteluhenkeä korostamalla suomalaisille. Brewer iskosti tähtirintaisille oikeanlaisen asenteen ja kovan taklauspelin merkityksen aivan ensimmäiseksi. Nyrkitkin saisivat heilua, kunhan se palvelisi joukkueen etua. Brewer ryhtyi karsimaan HIFK:n pelistä kaikkia ylimääräisiä koukeroita. Pakki avaa laitahyökkääjälle, joka vie kiekon kuin juna kiskoillaan hyökkäysalueelle. Kiekoton laitahyökkääjä taas luistelee siniviivan ylitettyään suoraan vastustajan maalia kohti klassiseen pohjoisamerikkalaiseen tyyliin.

"Hockey is a simple game", Brewer perusteli. Ja nuo perustelut saattoivat olla koko suomalaiselle jääkiekkoilulle kauaskantoisemmat kuin tähtirintaisten leirissä osattiin ymmärtää. Brewerin ajoista alkoi nimittäin suomalaisten jääkiekkopiirien ihailu pohjoisamerikkalaista pelitapaa kohtaan, kun taas muut eurooppalaiset jääkiekkomaat, ennen kaikkea Ruotsi ja Tsekkoslovakia, vannoivat jatkossakin taitokiekon nimeen.[5]

Tähtirintaisten räväkkä maine alkoi kiiriä maakuntiin asti, mutta siellä ei oltu heistä yhtä ihastuneita. Sitä kuvastaa HIFK:n pelitavalle annettu lisänimikin: kriminaalikiekko. HIFK pystyi haastamaan ensimmäistä kertaa SM-sarjan menetyneimmän seuran Tampereen Ilveksen 1. tammikuuta 1969. Tasaväkinen peli päättyi lopulta 8–5 punapaidoille. HIFK:n kausi Carl Brewerin alaisuudessa päättyi ylivoimaiseen mestaruuteen. Se jäi myös Brewerin ainoaksi, sillä hän palasi jatkamaan ammattilaisuraansa Kanadassa. Hänen taktiikkansa erinomaisuutta kuvastivat kuitenkin seuraavatkin kaudet. Brewerin rooliin jäällä korvasi erinomaisesti alun perin Saipasta lähtöisin ollut Lalli Partinen, joka peri myöskin Brewerin numeron kolme.

HIFK:n tulevaisuuden kannalta merkittävintä oli tietenkin taloustilanteen äkillinen kohentuminen. Frank Mobergista kehkeytyi HIFK:ssa pitkän linjan seurajohtaja. Hän piti suitsia seuran puheenjohtajana 1976–1990. Göran Stubbin ja Carl Brewerin luomasta pelitavasta tuli HIFK:n tavaramerkki vuosikymmeniksi, ja tuota brändiä vaali erityisen tarkasti juuri Moberg.

1970-luvun hegemonia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mestaruuden voittaminen heti uudestaan ei ollut koskaan helppoa. HIFK:n ydinryhmä oli pysynyt kuitenkin samana kuin 1969-mestaruusjoukkue. HIFK:n joukkue oli kilpaurheiluorientoitunut ja lahjakas, mitä ei voi tuona puoliammattilaisuuden aikana pitää itsestäänselvyytenä. HIFK:n onneksi juuri 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Göran Stubb oli saanut kasattua rungon laadukkaaksi. Työtä auttoi HIFK:n asema kiistattomana Helsingin jääkiekkoilun herrana ja ainoana, jossa lahjakkaat pelaajat voisivat voittaa jotain, pelata vertaistensa joukossa. Tällaisia pelaajia olivat 1970-luvun alussa Matti Murto, Heikki Riihiranta ja Tommi Salmelainen. HIFK:n menestysnälkää ei saatu yhdellä mestaruudella vielä tyydytettyä. Taloudellisesti kestävämmälle alustalle noussut seura sai tarjottua joukkueen käyttöön koko ajan parempia resursseja.[5]

Matti Hagman ja Esa Peltonen taistelevat Rauman Lukon maalilla.

Kauden 1969–1970 odotetuin peli Helsingissä – 10 173 katsojan edessä – oli ensimmäinen paikallisottelu sitten 1967. Jokereiksi muuttunut Töölön Vesa oli noussut mestaruussarjaan, mutta ottelu lässähti, kun HIFK voitti sen 9–3.

HIFK nappasi yhden upeimmista kansainvälisistä voitoistaan arvostetussa Ahearne Cupissa, joka keräsi HIFK:n lisäksi Neuvostoliiton mestarin Moskovan Spartakin, Ruotsin mestarin Leksandin. Tsekkoslovakiasta oli mukana Sparta Praha, ja lisäksi turnauspisteistä mittelivät ruotsalaiset AIK, Djurgården, Södertälje ja Färjestad. Ratkaisupelissä Leksandia vastaan Harri Linnonmaan, Matti Murron kahdella, Juhani Jylhän ja Esa Isakssonin maaleilla HIFK korjasi 5–4-voiton ja samalla turnausvoiton. Turnauksen voitto oli siihen asti ylivoimaisesti paras suomalaisen seurajoukkueen kansainvälinen menestys.

Loppukausi meni HIFK:lta pelikielloissa ja jäähypenkeillä, joten vaikka joukkue pystyikin nousemaan sarjajohtoon, eroa sarjakakkoseen ei ollut viimeiseen peliin lähdettäessä kuin yksi piste. Kauden mestaruus ratkottiin HIFK:n ja Ilveksen kesken. HIFK:n voittaessa Esa Isakssonin ja Kimmo Heinon johdolla tamperelaiset 7–3, oli kausi jälleen päättynyt mestaruusjuhliin.

HIFK voitti mestaruudet myös kausina 1973–1974 ja 1979–1980. 1974 sarjaa oli jäljellä kolme kierrosta ja HIFK:lla (47) oli neljän pisteen kaula Tapparaan, Jokereihin ja Ilvekseen. Toiseksi viimeisellä kierroksella HIFK kohtasi edelliskauden mestarin Jokerit, jolla oli enää saumoja hopeaan, mutta joukkue halusi pistää hiekkaa HIFK:n rattaisiin. Jokerit meni pelissä 1–0-johtoon, mutta Juha Rantasila ja Harri Linnonmaa veivät kolmessa minuutissa HIFK:n lähemmäs SM-kultaa. Kolmannessa erässä Esa Peltonen ampui vapauttavan 3–1-maalin ja HIFK:n juhlat olivat valmiit kierrosta ennen sarjan päätöstä. Päätöskierroksen merkityksettömässä ottelussa HIFK voitti Ässät 5–1, ja HIFK sai vastaanottaa Porissa Kanada-maljan ja mestaruusmitalit.

Kolmannen mestaruusjoukkueen perusjalkana oli paljon kahden peräkkäisen mestaruusmiehistön pelimanneja. Kolmannen mestaruutensa valtasivat puolustuksen tukijalat Heikki Riihiranta ja Juha Rantasila sekä hyökkäyksen tehomiehet Juhani Boström, Kimmo Heino, Väinö Kolkka, Harri Linnonmaa, Matti Murto ja Jorma Rikala.

Muutenkin HIFK:n miehistö oli kokonaisuudessaan toimiva pakka. Maalivahti Stig Wetzell oli sarjan paras vahti. HIFK:n pisteykkösen Juha Rantasilan tehoja kuvaa puolestaan se, että hän oli sarjan tehotilastossa neljäs edellään vain kolme hyökkääjää. Lisäksi puolustuksessa hääri luunkova Lalli Partinen. Hyökkäyksessä HIFK:lla oli todellinen tuhonyrkki. Matti Hagman voitti maalitilaston. Hänen vierellään pelasivat Juhani Tamminen ja Esa Peltonen.

Kaudella 1979–1980 HIFK vei kultaa paljolti Matti Hagmanin johtaman ykköskentän ansiosta. "Hakin" laitahyökkääjinä pelasivat Esa Peltonen ja Tommi Salmelainen; puolustajina olivat Frank Neal ja Heikki Riihiranta. Finaalissa Porin Ässät joutui nöyrtymään suoraan kolmessa ottelussa. HIFK puristi kaikkien aikojen ensimmäisen SM-liigakultansa ja neljännen mestaruutensa monen mielestä kaikkien aikojen parhaalla HIFK-kokoonpanolla. HIFK vuoli kultaa kaudella 1979–1980 todella piinkovalla yhdistelmällä. Sekä hopealle että pronssille seura pääsi kaksi kertaa 1970-luvulla.

1980-luku – Dynastiasta sattumamestaruuksiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NHL-vaiheen jälkeen kotimaahan palannut Hagman oli arkkitehtina myös seuran seuraavassa mestaruudessa kaudella 1982–1983. Tukea hän sai etenkin NHL:ssäkin menestyneeltä puolustaja Pekka Rautakalliolta. Pudotuspeleissä suureen rooliin nousi toinenkin puolustaja, Pertti Lehtonen.

Lopputtelussa vastassa oli paikalliskilpailija Jokerit ja täyteen viiteen otteluun venynyt sarja kuuluu monien mielestä Jääkiekon SM-liigan historian dramaattisimpiin. Helsingissä on unelmoitu HIFK:n ja Jokereiden välisestä liigafinaalista joka vuosi, mutta vain kerran liigahistoriassa nämä rakkaat viholliset ovat kohdanneet toisensa. Jokerit johti ottelusarjaa voitoin 2–0, mutta HIFK kuitenkin voitti kolmannen ja neljännen loppuottelun. Viimeistä loppuotteluakin Jokerit johti maalein 2–0, mutta HIFK nousi rinnalle ja ohi, voittaen ottelun ja finaalisarjankin lukemin 3–2. Näihin mestaruusjuhliin lopettivat uransa Heikki Riihiranta, Matti Murto sekä pelaajaveteraanit Stig Wetzell ja Esa Peltonen.

1990-luvun alamäki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stig Wetzell, Heikki Riihiranta, Matti Murto ja Matti Hagman yhteiskuvassa vuonna 1992.

Tähtirintaisten asema Helsingin herroina oli täysin kiistatonta aina 1990-luvun alkuun saakka. Joukkue oli saavuttanut SM-liigassa kaksi mestaruutta, hopean ja neljä pronssia. Jokerien oli pitänyt tyytyä yhteen hopeaan. Moni kuvitteli tuolloin että Jokerien luhistumisesta alkaisivat tähtirintaisten entistäkin auvoisemmat ajat. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan päinvastoin: HIFK:n katsojaluvut kääntyivät laskuun ja tulovirrat pienenivät Jokerien pudottua pääsarjasta. HIFK:n osakkeet näyttivät yhtäkkiä romahtaneen myös sponsoreiden silmissä. Kulisseissa seuran tulevaisuudesta taistelivat Göran Stubb ja Frank Moberg. Stubb syytti Mobergia taloudenpidon väärinkäytöksistä, mutta nämä syytökset kumottiin seuran johtokunnassa. Moberg jäi yksin seuran johtoon Stubbin ja Heikki Järnin lähtiessä HIFK:sta. Stubbin painavia ajatuksia oli luettavissa Hufvudstadsbladetin kolumneista jossa hän kritisoi seuran johtoa. Moberg jatkoi valitsemallaan tiellä kohti entistäkin surkeampia aikoja.[6]

IFK-vaikuttaja Frank Moberg pitää kuitenkin kevään 1998 mestarijoukkuetta kaikkein vahvimpana, hän uskoi 13 vuotta myöhemmin, että se olisi voittanut myös tuon samaisen kevään HIFK-mestarit. Mobergin mukaan kultakokoonpanossa nousi esiin kolme johtajaa: sittemmin NHL:n parhaisiin maalivahteihin luettu Tim Thomas, puolustaja Kimmo Timonen ja mestaruuden ratkaisseen maalin ampunut nuori hyökkääjä Olli Jokinen.[7]

Heti kauden alussa näki kaikesta, että HIFK oli nälkäisempi kuin koskaan. Koko kauden ajan HIFK:n ympärillä tuntui leijuvan negatiivinen julkisuus. Syyssateiden keskellä HIFK:ta riepoteltiin raiskaussyytteiden ja kapteeninvaihdosten takia. Negatiivinen julkisuus oli sitä luokkaa, että sen arveltiin vaikuttavan myös joukkueen peliin. HIFK:n pelaajat tiesivät itse kuitenkin mediamyllytyksen keskellä asioiden oikean laidan ja keskittyivät pelkästään pelaamiseen. Vaikeudet vain tuntuivat kasvattavan joukkueen taisteluhenkeä. Ei hajuakaan edelliskauden vuoristoratapelaamisesta.

Moni heikompi joukkue olisi myös sortunut tapaan, jolla manageri Jarmo Kekäläinen hioi joukkuetta kultakuntoon. Kauden aikana punapaidan puki ylleen kaikkiaan 38 pelaajaa. "Jossain vaiheessa tuntui, että HIFK:n pelaajarallista hyötyi ainoastaan Finnair", veisteli Frank Moberg kauden aikana. Pelaajasirkus toki nakersi seuran kassaa, mutta Moberg uskoi Kekäläiseen. Myös ulkomaalaispelaajien loukkaantumiset rikkoivat pelipakkaa. Tim Bergland ja Brian Savoia lähetettiin kesken kauden kotiin. Mutta sitten löytyivät kultahiput. Maalivahti Tim Thomas ja jytypakki Bob Halkidis olivat hankintoja, joista jokainen liigavalmentaja oli kateellinen HIFK:lle.

Kekäläisen huippusuhteiden ansiosta HIFK-paidan pukivat kauden aikana ylleen myös NHL:ssä kauden aloittaneet Olli Jokinen (LA Kings) ja Miika Elomo (Washington). Kekäläinen sai NHL-pomot vakuutettua, että SM-liiga on nuorille parempi kasvualusta kuin kovaotteiset farmiliigat. Olli Jokisesta kasvoi kauden aikana mies, vaikka julkisuudessa hän antoikin lausuntoja, jotka nakersivat HIFK-johdon hermoja. Päällikkö-Olli sai paljon anteeksi kolmannessa finaalissa Ilvestä vastaan, kun hän mäjäytti mestaruusmaalin jatkoajalla.

HIFK oli olympiatauon jälkeen murhaavan murskaava ryhmä. Joukkue pelasi Naganon jälkeen 16 ottelua, voitti niistä peräti 14, pelasi yhden tasan ja hävisi vain TPS:lle. Maalierokin oli murskaava 78–24.

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaudella 2010–2011 HIFK otti helmikuussa yhteen Jokereiden kanssa ensimmäisessä Talviklassikko-tapahtumassa, joka oli SM-liigan virallinen ottelu. Jokereiden isännöimä ottelu päättyi HIFK:n voittoon lukemin 3–4. Toinen Talviklassikko pelattiin kaudella 2011–2012, jossa isäntäjoukkueena HIFK voitti uudelleen Jokerit voittomaalikilpailun jälkeen 3–2. Talviklassikon takana oli ajatus tuoda liigaan myös ulkoilmaotteluita.

Keväällä 2011 HIFK voitti 13 vuoden tauon jälkeen kultaa kaadettuaan Espoon Bluesin otteluvoitoin 4–0. Kauan odotettu mestaruus kruunasi urheilujohtaja Tom Nybondaksen ja päävalmentaja Kari Jalosen kolmen vuoden yhteistyön. Nybondaksen rakentama joukkue oli huippulaadukas jo edellisellä kaudella, mutta matka oli tyssännyt yllättäen puolivälierissä. Paria kuukautta myöhemmin pidetyssä lehdistötilaisuudessa IFK esitteli tulevan kauden joukkueensa, jonka kapteeniksi tuli Ville Peltonen. Kapteenien kapteenin kotiinpaluu sai median nostamaan stadilaiset kertaheitolla mestarisuosikiksi. Keskeisiäselvennä pelaajia mestaruusjoukkueessa olivat Mikael Granlund, Kimmo Kuhta, Ville Peltonen, Juha-Pekka Haataja, Lennart Petrell, Petteri Wirtanen, Juuso Riksman ja Toni Söderholm. Mainittakoon, että Ville Peltonen valittiin sekä pelaajien, että urheilutoimittajien äänestyksessä kautta aikojen suurimmalla erolla liigakauden parhaaksi pelaajaksi.

Ranskan maajoukkuetta MM-kilpailuissa edustanut Yohann Auvitu, pelaamassa Mestarien liigaa HIFK:n peliasussa 6. lokakuuta 2015.

13. marraskuuta 2012 HIFK ilmoitti aikovansa rakentaa monitoimiareenan Mäntymäen kentälle Töölönlahden rannalle. Tavoitteena oli siirtyä pelaamaan uuteen halliin vuonna 2016, mutta hanke viivästyy selvästi. Helsingin kaupunginhallitus teki 27. kesäkuuta 2016 päätöksen Garden Helsinki -nimellä kulkevan hankkeen suunnittelualuevarauksesta. Kaupunginhallitus hyväksyi asian yksimielisesti kahden vastaehdotuksen mukaisesti muutettuna. Garden Helsinki -hankkeelle myönnettiin suunnittelualuevaraus 31. joulukuuta 2018 asti.[8]

Kausi 2015–2016 sujui päävalmentaja Antti Törmäsen johdolla erinomaisesti. HIFK voitti ensimmäistä kertaa historiassaan SM-liigan runkosarjan. [9] HIFK saalisti 60 ottelussa 127 pistettä, tehden myös SM-liigan ennätyksen yhden kauden varsinaisen peliajan vierasvoitoissa (18).[10] Seura pelasi kauden päättävissä loppuotteluissa kukistettuaan välierässä JYP:in otteluvoitoin 4–2.[11] HIFK kuitenkin hävisi finaalisarjan Tapparalle otteluvoitoin 4–2, vaikka voitti kotonaan 4–0 ja 6–0.

Tunnukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peliasu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HIFK:n kapteenina vuosina 2010–2014 toimi Ville Peltonen.

HIFK pelaa kotiottelunsa puna-sini-valkoisella paidalla, jossa päävärinä on punainen. Yleensä vierasotteluissa käytettävässä paidassa väreistä punainen ja valkoinen ovat toisin päin, valkoisen ollessa paidan pääväri. Peliasun housut ja hanskat ovat siniset, kypärä punainen ja sukat samanväriset kuin käytettävä paita.

Logot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin IFK:n vaakuna poikkeaa muiden IFK-seurojen kilvistä värityksellään. Fontti ja malli ovat samat kuin ruotsalaisen keskusyhdistyksen, mutta kehyksen sisäreunan valkoinen väri on korvattu kultaisella, samoin IFK-kirjaimien sininen väri. Jääkiekossa HIFK on aina käyttänyt seuran muista lajeista poikkeavaa vaakunaa, sillä siinä kultainen väri on alusta asti ollut hopeinen, jo kaudella 1960–1961, jolloin vaakuna tuli HIFK:n jääkiekkojoukkueen ensisijaiseksi tunnukseksi. Syy poikkeavaan, näihin aikoihin asti kantaneeseen väriin oli HIFK:n keskushallituksen liikuntaneuvos Ingmar Björkmanin mukaan se että aikoinaan uudet paidat tilattiin Ruotsista ja ne olivat kalliita, jolloin hopeiset vaakunat olivat halvempia kuin kullanväriset.

Kun HIFK oli menestynyt heikosti koko 1990-luvun, vaatimukset Frank Mobergin erottamisesta olivat äityneet mielenilmaisuiksi hallissa. HIFK palkkasi urheilutoimenjohtajaksi entisen NHL-pelaajan Jarmo Kekäläisen, jonka vastuulle tuli joukkueen kokoaminen. Samalla seuraa uudistettiin "modernimpaan suuntaan". Tuloksena oli Big Reds Cats. Uuden petologon suunnitteli Sakari Järvenpää, joka oli jo sitä ennen suunnitellut lukuisia logo- ja nimiehdotuksia.[5]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HIFK on perinteisesti soittanut otteluissaan 1980-luvun rock -kappaleita. Joukkue on käyttänyt vuodesta 1997 lähtien maalilaulunaan J. Geils Band – Flamethroweria.
– 1. alkuvideon aikana: Lynyrd Skynyrd – Red White & Blue
– 2. alkuvideon aikana: Hardline – Takin' Me Down
– Ennen jatkoajan alkua: Foxy Shazam – Unstoppable
– Vierasjoukkueen kokoonpanon kuuluttamisen jälkeen: Pink Floyd – Another Brick In The Wall Part 2
– Kotijoukkueen sisälletulobiisi: Steve Hunter – Ghost Riders In The Sky
– Kotijoukkueen sisälletulon jälkeen: Nickelback – Burn It To The Ground
– Kotijoukkueen aloituskentällisissä: Status Quo – Whatever You Want
– Kotijoukkueen palatessa erätauolta: Bill Misener – Let's Play Hockey, jonka jälkeen Status Quo – Whatever You Want
– Kotijoukkueen jäähybiisi: George Thorogood & The Destroyers – Bad To The Bone
– Vierasjoukkueen jäähybiisi: Who – Who Are You
– Kotijoukkueen maalin jälkeisellä pelikatkolla: Free – All Right Now[13]

Nykyinen joukkue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin IFK:n kokoonpano n · k · m
Kokoonpano Valmentajat
Maalivahdit
Hyökkääjät
Päävalmentaja

Apulaisvalmentajat


Selitykset
  • (C) Kapteeni
  • (A) Varakapteeni

Lähde: Eliteprospects Eliteprospects.
Päivitetty: 30.11.2016


Jäädytetyt pelinumerot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HIFK:n virallinen faniklubi on HIFK Fan Club, joka aiemmin tunnettiin nimellä B2 Reds. Nimi juonsi juurensa ajoilta, jolloin faniklubi kannusti joukkuetta Helsingin jäähallin katsomosta B2. 2000-luvulla faniklubin jäsenet olivat otteluissa uudessa seisomakatsomo D6:ssa sekä sen yläpuolisissa katsomoissa, mutta fanit muuttivat toiseen päätyyn ja yläkatsomo F1:een, joka on seisomakatsomo. Muut fanit siirtyivät seisomakatsomon alapuolelle hyökkäyspäädyn kulmaukseen katsomoihin B5–C1 kaudesta 2009–2010 lähtien. Toinen, epävirallinen fanijärjestö on Stadin Kingit, joka kannattaa seuraa aktiivisesti lähes joka lajissa.

Luettelot ja tilastot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saavutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SM-sarja

SM-liiga

Muut

  • Ahearne Cupin voitto 1970
  • Euroopan Cupin hopeaa 1981
  • Nordic Trophyn pronssia 2008

SM-liigan tunnustuspalkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kimmo Kuhta: Raimo Kilpiö -palkinnon voittaja 2004.
Mikael Granlund: Jarmo Wasama -palkinnon voittaja 2010.
Juuso Riksman: Urpo Ylönen -palkinnon voittaja 2011.
Kausi Palkinto Voittaja
1970–1971 Raimo Kilpiö -palkinto Matti Murto
1973–1974 Jarmo Wasaman muistopalkinto Matti Hagman
1979–1980 Kalevi Numminen -palkinto Jorma Rikala
1979–1980 Aarne Honkavaara -palkinto Matti Hagman
1979–1980 Veli-Pekka Ketola -palkinto Matti Hagman
1981–1982 Pekka Rautakallio -palkinto Pertti Lehtonen
1982–1983 Matti Keinonen -palkinto Carey Wilson
1982–1983 Veli-Pekka Ketola -palkinto Matti Hagman
1983–1984 Jarmo Wasaman muistopalkinto Joel Paunio
1983–1984 Veli-Pekka Ketola -palkinto Matti Hagman
1984–1985 Matti Keinonen -palkinto Esa Tikkanen
1984–1985 Veli-Pekka Ketola -palkinto Matti Hagman
1985–1986 Aaro Kivilinnan muistopalkinto Helsingin IFK
1986–1987 Aaro Kivilinnan muistopalkinto Helsingin IFK
1987–1988 Kalevi Numminen -palkinto Pentti Matikainen
1987–1988 Aaro Kivilinnan muistopalkinto Helsingin IFK
1988–1989 Aaro Kivilinnan muistopalkinto Helsingin IFK
1992–1993 Jarmo Wasaman muistopalkinto Ville Peltonen
1996–1997 Jarmo Wasaman muistopalkinto Olli Jokinen
1997–1998 Kalevi Numminen -palkinto Erkka Westerlund
1997–1998 Urpo Ylönen -palkinto Tim Thomas
1997–1998 Jari Kurri -palkinto Olli Jokinen
1997–1998 Matti Keinonen -palkinto Olli Jokinen
1998–1999 Pekka Rautakallio -palkinto Brian Rafalski
1998–1999 Matti Keinonen -palkinto Brian Rafalski
1998–1999 Veli-Pekka Ketola -palkinto Jan Čaloun
1998–1999 Lasse Oksanen -palkinto Jan Čaloun
1999–2000 Pekka Rautakallio -palkinto Toni Lydman
2000–2001 Aarne Honkavaara -palkinto Jaroslav Bednář
2001–2002 Jarmo Wasaman muistopalkinto Joonas Vihko
2002–2003 Jarmo Wasaman muistopalkinto Toni Söderholm
2003–2004 Raimo Kilpiö -palkinto Kimmo Kuhta
2003–2004 Pekka Rautakallio -palkinto Toni Söderholm
2003–2004 Aarne Honkavaara -palkinto Timo Pärssinen
2003–2004 Veli-Pekka Ketola -palkinto Timo Pärssinen
2003–2004 Lasse Oksanen -palkinto Timo Pärssinen
2005–2006 Aarne Honkavaara -palkinto Tony Salmelainen
2005–2006 Veli-Pekka Ketola -palkinto Tony Salmelainen
2005–2006 Lasse Oksanen -palkinto Tony Salmelainen
2006–2007 Pekka Rautakallio -palkinto Cory Murphy
2006–2007 Lasse Oksanen -palkinto Cory Murphy
2008–2009 Veli-Pekka Ketola -palkinto Kim Hirschovits
2009–2010 Jarmo Wasaman muistopalkinto Mikael Granlund
2009–2010 Raimo Kilpiö -palkinto Mikael Granlund
2010–2011 Jari Kurri -palkinto Toni Söderholm
2010–2011 Lasse Oksanen -palkinto Ville Peltonen
2010–2011 Urpo Ylönen -palkinto Juuso Riksman
2010–2011 Raimo Kilpiö -palkinto Ville Peltonen
2011–2012 Matti Keinonen -palkinto Toni Söderholm
2015–2016 Pekka Rautakallio -palkinto Yohann Auvitu
2015–2016 Urpo Ylönen -palkinto Ville Husso

Päävalmentajat 2000–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimitusjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijoitukset SM-liigassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. HIFK ja Kiekko-Vantaa yhteistyösopimukseen mtv.fi. 11.5.2015. MTV SPORT – STT. Viitattu 17.8.2015.
  2. http://www.grifk.fi/jaakiekko/tiedotteet/grifk_jaakiekko_ja_hifk_jaakiekk/
  3. http://www.redwings.fi/?x236913=462898
  4. Sarjataulukko – kaikki kaudet: pisteet 21.3.2010. SM-liiga.fi. Viitattu 11.5.2010.
  5. a b c d e f g Ånäs, Markus: HIFK – Ikuisesti sinun, Johnny Kniga, 2015. ISBN 9789510409398
  6. Wickström, Mika: HIFK-Jokerit – Taistelu Helsingin herruudesta, Tammi, 2012. ISBN 9789513168698
  7. Riku Korkki: Huikea joukkue poltti kannun. Iltalehti Urheilu, 2011, nro 20.4., s. 9.
  8. http://www.gardenhelsinki.fi/
  9. HIFK:lle historiallinen runkosarjan voitto – murskasi Ässät www.iltalehti.fi. Viitattu 9.3.2016. fi-FI
  10. Joukkue-ennätyksiä rikki – lue muhkea tilastokatsaus www.liiga.fi. Viitattu 13.3.2016. fi-FI
  11. JYP-kapteeni myönsi HIFK:n paremmuuden – "Ei kahta sanaa kumpi oli parempi" Yle Urheilu. Viitattu 11.4.2016.
  12. Grankulla IFK 2013–2014 pelikirja GrIFK.fi. Viitattu 31.7.2015.
  13. http://www.angelfire.com/tv/joo/hifk.html

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta HIFK.