HIFK Bandy

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
IFK Helsingfors
HIFK-Jalkapallo.svg
Perustettu 1897 (jääpallojaosto 1907)
Kotikunta Helsinki
Kotikenttä Brahenkenttä
Värit          
Sarja Bandyliiga
Puheenjohtaja Kauko Rautiainen
Päävalmentaja Juha Laitinen
Gold medal blank.svg Kultaa 17 (1910, 1911, 1912, 1913, 1934, 1935, 1938, 1939, 1941, 1944, 1978, 1987, 1988, 1998, 2010, 2011, 2013)
Silver medal blank.svg Hopeaa 20 (1908, 1909, 1914, 1915, 1916, 1919, 1929, 1933, 1936, 1937, 1943, 1965, 1973, 1975, 1980, 1982, 1983, 1984, 2007, 2009, 2015)
Bronze medal blank.svg Pronssia 12 (1945, 1946, 1947, 1966, 1972, 1979, 1986, 1989, 1991, 2000, 2001, 2012)

HIFK Bandy on vuonna 1897 perustetun urheiluseura Helsingin IFK:n jääpallojaosto. Jääpalloa IFK:ssa on pelattu vuodesta 1907. Seuran miesten edustusjoukkue pelaa Bandyliigassa. HIFK on 17:llä jääpallon Suomen-mestaruudellaan maan menestynein jääpalloseura. Naisten edustusjoukkue pelaa SM-sarjassa ja on voittanut sen kolme kertaa.

Brahenkenttä kesällä

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääpallon alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urheilun yleisseura Helsingin IFK perustettiin vuonna 1897. Aluksi seurassa harrastettiin yleisurheilua, hiihtoa ja pikaluistelua. Vuonna 1907 seurassa aloitettiin jääpallon ja jalkapallon harrastus. Jääpallo alkoi HIFK:ssa koululiikunnan kautta, koululaisia houkuteltiin liikunnan pariin ja liittymään IFK:hon. Seuraan perustettiin omat lajijaostot eri urheilulajeille. Aluksi jääpallojaosto oli hockey-jaosto, millä nimellä jääpalloa 1900-luvun alussa vielä kutsuttiin.

Jääpallon Suomen mestaruudesta pelattiin ensimmäistä kertaa vuonna 1908, ja HIFK oli yksi neljästä kilpailuun osallistuneista seuroista. Ensimmäisenä kautena HIFK selviytyi loppuotteluun Polyteknikkojen Urheiluseuraa vastaan, mutta kokeneempana joukkueena PUS vei ensimmäisen mestaruuden lukemin 8–3. Myös seuraavana kautena 1909 PUS päihitti HIFK:n loppuottelussa maalein 6–4.[1]

Ensimmäisen mestaruutensa HIFK voitti vuonna 1910, kun se voitti PUS:n loppuottelussa maalein 12–4. Ensimmäisestä mestaruudesta alkoikin HIFK:n mestaruusputki, se voitti neljä perättäistä mestaruutta kausina 1910–1913. Vuonna 1911 loppuottelussa kaatui Viipurin IFK lukemin 15–7, seuraavana vuonna Viipurin SLU maalein 10–3 ja vuonna 1913 Viipurin Sudet 4–3.[1] Seuran johtohahmona oli ensimmäisinä kausina Viking Hulldén, joka menehtyi tapaturmaisesti 1913.

Mestaruusputken jälkeen HIFK selviytyi loppuotteluun asti myös kausina 1914, 1915 ja 1916, mutta jokaisena vuotena vastustajana ollut Viipurin Bandy- ja jalkapalloseura, myöhemmin Viipurin Susina tunnettu seura, vei mestaruuden. Loppuottelut päättyivät Susien voittoon lukemin 6–4, 8–2 ja 8–3. HIFK selviytyi SM-loppuotteluun vielä vuonna 1919, mutta hävisi sen jälleen Viipurin Susille maalein 2–11. Alkuvuosien jälkeen HIFK:n menestys hiipui, ja seuraavan kerran se oli loppuottelussa kaudella 1929, jolloin Sudet vei taas mestaruuden maalein 5–0.[1][2][3]

SM-sarjan alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1931 jääpallossa siirryttiin sarjamuotoiseen kilpailuun. Ensimmäisinä kausina HIFK jäi paikalliskilpalijoidensa ja viipurilaisseurojen taakse. Vuonna 1933 seura sai hopeaa ja vuonna 1934 HIFK palasi 21 vuoden tauon jälkeen mestariksi. Mestaruuden ratkaisemiseen tarvittiin uusintaottelu, sillä sarjan päättyessä HIFK oli Viipurin Palloseuran kanssa tasapisteissä. HIFK voitti Pallokentällä pelatun ottelun 3-2. Myös seuraavana vuonna HIFK voitti mestaruuden ja taas mestaruuden ratkaisemiseen tarvittiin uusintaottelu, tällä kertaa Susia vastaan. HIFK voitti Pallokentällä Sudet maalein 2-0. Kirkkaimpana tähtenä mestaruuskausina 1933 ja 1934 joukkueessa oli eniten maaleja sarjassa iskenyt Olof Strömsten.

Jääpallon loppuottelu Helsingin IFK (oikealla) ja Ylä-Vuoksen Palloseura Ensosta (vasemmalla) ryhmittyneinä ennen loppuottelun alkua 12. helmikuuta 1939 Helsingin Pallokentän jäällä.

HIFK:n mitaliputki jatkui myös seuraavina kausina. 1936 ja 1937 tuli hopeaa, jälkimmäisenä kautena mestaruus ratkesi vasta loppuottelun uusintaottelussa HJK:n hyväksi. Vuonna 1938 HIFK palasi taas mestariksi, kun se voitti loppuottelussa WP-35:n. Seuraavana kautena 1939 loppuottelussa kaatui YVPS.

Seuraava kausi peruttiin talvisodan takia. Vuonna 1941 oli välirauhan aikana taas mahdollista pelata Suomen mestaruudesta. Loppuottelussa pelasivat HIFK ja sen uusi paikallisvastustaja, Helsinkiin evakuoitunut Viipurin Sudet. Ottelun ja mestaruuden voitti HIFK maalein 4-2. Vuonna 1942 jatkosota esti SM-sarjan pelaamisen, mutta pienimuotoinen jääpallotoiminta oli mahdollista. Helsingissä pelattiin niin sanottua sotasarjaa paikallisten seurojen voimin. HIFK:n ohella sarjassa pelasivat HJK, HPS, KIF, TMP ja Kullervo. Sudet ei ollut mukana, sillä seura odotti jo paluuta takaisinvallattuun Viipuriin.

Kaudet 1943 ja 1944 pelattiin jatkosodasta huolimatta. Mestaruussarja pelattiin sotavuosina cup-muotoisena. WP-35 vei mestaruuden 1943 ja HIFK oli hopealla. Seuraavana kautena osat vaihtuivat. Seuraavina kolmena kautena 1945–1947 HIFK oli kolme kertaa perättäin pronssilla. Sotavuodet verottivat myös HIFK:n miehistöä, seuran jääpalloilijoista Jarl Malmgren kaatui sodassa.

1930–1940-luvuilla HIFK oli Suomen jääpallon menestynein seura – se oli mitaleilla 13 peräkkäistä kautta. Mitaleita olisi saattanut olla enemmänkin, ellei kahta kautta olisi peruttu sotien takia. Noina vuosikymmeninä seuran suurimpia nimiä olivat SM-sarjan maalikuninkuuksia voittaneet Olof Strömsten ja Erik Åberg, sekä muun muassa Frans Karjagin, Torsten Svanström ja Odert Forsstedt.[4]

Suomensarjakaudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauden 1947 pronssin jälkeen HIFK:n menestys hiipui. Kaudella 1948 se sijoittui 20. joukkueen kaksilohkoisessa SM-sarjassa kahdeksanneksi. Myös seuraavina kausina HIFK sijoittui sarjan keskikastiin. Vuonna 1952 HIFK oli vielä neljäs, mutta seuraavana kautena 1953 seura sijoittui SM-sarjassa toiseksi viimeiseksi ja putosi Suomensarjaan kaudeksi 1954. Putoaminen ratkesi vasta uusintaottelussa HJK:ta vastaan. Kaudet 1955 ja 1956 Suomensarjassa olivat HIFK:n historian heikoimmat, kun se oli Suomensarjan etelälohkossa viides. Putoaminen maakuntasarjaankaan ei ollut kaukana, HIFK oli vuonna 1955 vain pisteen sarjan viimeistä Porin Kärppiä edellä.

Pohjakosketuksesta alkoi taas nousu SM-sarjaan, vuonna 1958 HIFK voitti oman Suomensarjan lohkonsa ja eteni SM-sarjakarsintaan. Tasaisen karsintasarjan jälkeen HIFK nousi viiden Suomensarjassa vietetyn kauden jälkeen takaisin SM-sarjaan. [5][6]

Ensimmäisenä nousun jälkeisenä kautena HIFK onnistui säilyttämään SM-sarjapaikkansa niukasti, kun se uusintaottelussa putoamisesta voitti Mikkelin Palloilijat. Kolmen SM-sarjakauden jälkeen HIFK putosi takaisin Suomensarjaan vuonna 1961 – silloinkin vasta uusintaottelun jälkeen, tällä kertaa vastassa oli Veitsiluodon Vastus. HIFK:n toinen Suomensarjavisiitti kesti kaksi kautta, paluun SM-sarjaan se teki kaudeksi 1964. HIFK:n nousua takaisin pääsarjaan johtivat Oulusta HIFK:n riveihin värvätyt Kalevi Pirkola, Alpo Aho ja Raimo Okkonen. Kausi 1964 toi SM-sarjassa yhdeksännen sijan ja HIFK olisi pudonnut takaisin Suomensarjaan, mutta seuraavaksi kaudeksi sarjan joukkuemäärää nostettiin kahteentoista. Vuodesta 1964 HIFK on pelannut yhtäjaksoisesti korkeimmalla sarjatasolla. [7]

Oululaisten johdolla takaisin mitaleille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavana vuonna 1965 HIFK aiheuttikin kauden suurimman yllätyksen etenemällä SM-loppuotteluun saakka. Loppuottelussa WP-35 ei kuitenkaan antanut HIFK:n enää yllättää ja voitti Varkaudessa pelatun ottelun 5-1. Seuraavana vuonna HIFK oli pronssilla, mutta sen jälkeiset kaudet sujuivat sarjan keskikastissa, sarjasta putoamiselta HIFK kuitenkin välttyi. 1970-luvun alkukausina HIFK oli kolme kertaa mitaleilla, mutta kirkkain mitali jäi puuttumaan. Lähimpänä mestaruutta se oli kaudella 1972–1973, jolloin se oli mestaruuden voittanutta Vastusta pisteen jäljessä. HIFK:n paluuta mitaleille avittivat OPS:sta ja OTP:stä tulleet oululaispelaajat Alpo Aho, Kalevi Pirkola, Veikko Allinen, Raimo Okkonen, Seppo Kilponen, Seppo Kovala ja Kimmo Palmas. Kovimman menetyksen HIFK koki joulukuussa 1971, kun Kalevi Pirkola löi päänsä jäähän kaaduttuaan tapaninpäivän ottelun alkulämmittelyssä. Hän menehtyi vammoihinsa sairaalassa pari päivää myöhemmin. Hänellä ei ollut tapahtumahetkellä kypärää päässään.[8][9]

Luonnonjääaika päättyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1977 Oulunkylän tekojääradan valmistuminen merkitsi HIFK:lle ja muille helsinkiläisseuroille merkittävää parannusta harjoitusolosuhteisiin, mikä kantoi hedelmää tulevina vuosina. Kaudella 1977–1978 HIFK voitti uudella kotikentällään mestaruuden 34 vuoden tauon jälkeen. Se voitti ensin runkosarjan ja eteni loppuotteluun Oulun Luistinseuraa vastaan. Helsingissä pelatun ottelun HIFK voitti jatkoajan jälkeen maalein 4-3. Joukkueen suurin sankari oli maalikuninkuuden voittanut Veikko Niemikorpi, joka iski myös finaalin ratkaisseen maalin.

Uuden kotikenttänsä myötä HIFK teki paluun yhdeksi SM-sarjan parhaista seuroista ja 1980-luvulla se oli lähes joka vuosi mitaleilla. Seuraavaa mestaruutta saatiin kuitenkin odottaa 11 vuotta, kun seura palasi mestariksi kaudella 1986–1987, kun se voitti loppuottelussa OLS:n. Seuraavana kautena HIFK uusi mestaruutensa voittamalla loppuottelussa Veiterän. Ottelu pelattiin uudella Kallion tekojääradalla. Mestaruuskausina joukkueen suurimpia nimiä olivat muun muassa Veikko Niemikorpi ja Kari Peuhkuri.

Uuden sukupolven aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mestaruuden jälkeisinä kausina HIFK oli vielä pronssilla 1989 ja 1991, mutta sen jälkeen menestystä ei enää tullutkaan 1980-luvulla menestyneen sukupolven väistymisen myötä, ja uutta vauhtia piti hakea bandyliigan karsinnoista asti kaudella 1994–1995. Sarjapaikka kuitenkin säilyi vaivatta 1.divisioonan joukkueita vastaan pelattaissa.

Uudelleen mitalipeleihin HIFK selviytyi kaudella 1997–1998, jolloin seura voitti jälleen Suomen mestaruuden. Vastassa finaalissa oli kauden yllättäjä Botnia. Edellisen kerran finaalissa oli ollut vastakkain kaksi helsinkiläistä seuraa vuonna 1937, jolloin HJK voitti uusintaottelussa HIFK:n. Tasaisen loppuottelun Botniaa vastaan HIFK voitti maalein 4-2. Mestaruuskauden 1998 jälkeisinä kausina HIFK pysytteli kärjen tuntumassa, mutta kirkkainta mitalia ei tullut.[10]

Jälleen huipulle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Finaalipaikkaan seura ylsi jälleen 2007, yhdeksän vuoden tauon jälkeen, mutta ToPV oli loppuottelussa selvästi parempi. Seuraavana kautena Porin Narukerä pudotti HIFK:n heti puolivälierissä, mutta 2009 HIFK selviytyi loppuottelusarjaan OLS:aa vastaan. Loppuottelut pelattiin paras kolmesta järjestelmällä. Ottelusarja venyi kolmanteen otteluun, Oulussa pelatun ottelun OLS voitti selvästi ja HIFK:lle hopeaa.

Seuraavana kautena osat vaihtuivat, HIFK kohtasi loppuottelussa taas OLS:n mutta tällä kertaa mestaruus jäi HIFK:lle voitoin 2-0. Kaudella 2010–2011 HIFK eteni taas finaaliin asti, missä vastaan asettui Kampparit. Mikkelissä pelatussa ottelussa mestaruus ratkesi HIFK:n hyväksi vasta rangaistuslaukauskilpailussa. Seuraavana kautena 2011–2012 Narukerä pudotti HIFK:n välierissä, mutta HIFK:lle jäi kaudesta käteen pronssimitalit.

Kauteen 2012–2013 HIFK lähti haastajan asemasta Mikkelin Kamppareiden ollessa suurin mestarisuosikki. HIFK sijoittui runkosarjassa toiseksi ja pudotti pudotuspeleissä ensin Botnian voitoin 2-1 ja välierissä Akilleksen voitoin 2-1. HIFK sai vastaansa loppuottelussa Narukerän, joka pudotti suurimman suosikin Kampparit välierissä. Brahen kentällä pelatun loppuottelun voitti HIFK maalein 3-1. Mestaruus oli HIFK:lle seuran 17:s, mikä nosti sen maan ykköseksi mestaruuksien määrässä.

Naiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HIFK:n jääpallon naisten edustusjoukkue pelaa maan korkeimmalla sarjatasolla SM-sarjassa. HIFK on voittanut sen kolme kertaa. Mestaruudet tulivat vuosina 1986–1987 ja 2011.

Kotikenttä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Brahenkenttä

HIFK:n jääpallojoukkueen kotikenttä on Alppiharjun kaupunginosassa sijaitseva Brahen kenttä. Helsingin kaupungin liikuntavirasto kutsuu talvisin paikalla olevaa tekojäärataa Kallion tekojääradaksi, vaikka se sijaitseekin Alppiharjun puolella.

Ennen Brahen kentälle siirtymistä HIFK:n kotikenttänä oli Oulunkylän kaupunginosassa sijaitseva Oulunkylän tekojäärata, joka on nykyisin Botnian kotikenttänä.

Pelaajat ja valmentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seurassa pelanneita pelaajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuja HIFK:ssa pelanneita jääpalloilijoita ovat muun muassa Torsten Svanström, Frans Karjagin, Erik Åberg, Jarmo Haavisto, Veikko Niemikorpi ja Mika Mutikainen.

Saavutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 17 Suomen mestaruutta
  • 20 SM-hopeaa
  • 12 SM-pronssia
  • 1 Euroopan Cupin hopea: 1988
  • 2 Euroopan Cupin pronssia: 1987, 1998
  • 6 Cup-voittoa
  • 2 naisten Suomen mestaruutta

[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 186. Otava, 1970.
  2. Anttinen, Pekka & Hoppu, Tuomas: Vuosisata jääpalloa. Multiprint Oulu, 2011.
  3. Anttinen, Pekka: Sata vuotta helsinkiläistä jääpalloa. Botnia-69 ry, 2007. ISBN 978-952-92-2805-8.
  4. Anttinen, Pekka & Hoppu, Tuomas: Vuosisata jääpalloa. Multiprint Oulu, 2011.
  5. Suomen Palloliiton toimintakertomus Suomen Palloliiton Toimintakertomus Urheilumuseo. Viitattu 30.11.2013.
  6. Suomen Palloliiton toimintakertomus Suomen Palloliiton Toimintakertomus Urheilumuseo. Viitattu 30.11.2013.
  7. Anttinen, Pekka & Hoppu, Tuomas: Vuosisata jääpalloa. Multiprint Oulu, 2011.
  8. Suomen Palloliiton toimintakertomus HIFK:n historia seuran sivuilla HIFK Bandy. Viitattu 30.11.2013.
  9. Anttinen, Pekka: Sata vuotta helsinkiläistä jääpalloa. Botnia-69 ry, 2007. ISBN 978-952-92-2805-8.
  10. Anttinen, Pekka & Hoppu, Tuomas: Vuosisata jääpalloa. Multiprint Oulu, 2011.
  11. http://www.hifk.org/historia.htm

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]