Tämä on suositeltu artikkeli.

Grace Kelly

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Grace Kelly
Grace Kelly vuonna 1956
Grace Kelly vuonna 1956
Henkilötiedot
Koko nimi Grace Patricia Kelly
Syntynyt12. marraskuuta 1929
Philadelphia, Pennsylvania, Yhdysvallat
Kuollut14. syyskuuta 1982 (52 vuotta)
Monaco
Ammatti näyttelijä, malli
Puoliso Rainier III (vih. 1956)
Lapset
Näyttelijä
Aktiivisena 1950–1956
Merkittävät roolit Takaikkuna
Mies, jonka minulle annoit
Palkinnot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Grace Patricia Kelly (vuodesta 1956 Grace Kelly Grimaldi; 12. marraskuuta 1929 Philadelphia, Pennsylvania, Yhdysvallat – 14. syyskuuta 1982 Monaco) oli yhdysvaltalainen Oscar-palkittu näyttelijä, malli ja Monacon ruhtinatar.[1]

Teatterinäyttelijän urasta haaveillut varakkaan irlantilais-saksalaisen perheen tytär eteni mallintöiden ja televisioroolien kautta Hollywoodiin. Hänen uransa kesti vain kuusi vuotta, mutta hän ehti tehdä 11 elokuvaa ja oli 1950-luvun puolivälin suosituimpia näyttelijöitä. Hän teki muistettavimmat roolinsa Alfred Hitchcockin elokuvissa, joista tunnetuimpia on klassikkotrilleri Takaikkuna (1954). Oscar-palkinnon hän sai naispääosasta elokuvassa Mies, jonka minulle annoit.

Kelly luopui elokuvaurastansa 26-vuotiaana, kun hän avioitui Monacon ruhtinas Rainierin kanssa. Muutos näyttelijästä kuninkaalliseksi ei ollut helppo, ja Grace kaipasi uraansa, vaikka ei ikinä nauttinutkaan tähtistatuksen aiheuttamasta julkisuudesta. Ruhtinattarena hän oli muun muassa perustamassa hyväntekeväisyysjärjestöjä sekä tukemassa Monacon kulttuuritoimintaa. Rainierin ja Gracen lapsista Albertista tuli isänsä seuraaja ruhtinaana. Kelly kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin 52-vuotiaana 1982.

Lyhyestä urasta huolimatta American Film Institute on valinnut Kellyn 1900-luvun 13. suurimmaksi elokuvatähdeksi. Hän on saanut myös monia muita tunnustuksia, hänen muistolleen on perustettu säätiöitä, ja esimerkiksi Andy Warhol on käyttänyt hänen kuvaansa taideteoksessaan. Kelly oli myös merkittävä muoti-ikoni, jonka tyyliä seurattiin tarkasti.

Varhaisvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Grace Kellyn kotitalo East Fallsissa.

Grace Kelly syntyi Philadelphiassa marraskuussa 1929 keskelle suuren pörssiromahduksen aiheuttamaa talouskriisiä. Hän oli vanhempiensa John B. ”Jack” Kellyn ja Margaret Majerin kolmas lapsi. Gracen isä oli irlantilaisesta siirtolaisperheestä ja äiti puolestaan saksalaista syntyperää.[2]

Perhe oli roomalaiskatolinen, varakas ja vaikutusvaltainen; John Kelly oli hankkinut omaisuutensa rakennusalalla ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja hänen punatiilisessä kartanossaan East Fallsissa Schuylkilljoen varrella oli 17 huonetta. Hän oli myös voittanut 1920-luvulla kolme olympiakultaa soudusta. Kellyn perheellä oli kartanon lisäksi merenrantahuvila New Jerseyssä. He kuuluivat niihin harvoihin, jotka eivät ajautuneet velkoihin laman aikana. Gracen lapsuus oli herraskainen ja etuoikeutettu; perheellä oli palvelusväkeä, sisarukset kävivät yksityiskouluja ja pukeutuivat aina sesongin hienoimpaan muotiin.[2]

Gracen äiti Margaret oli entinen kilpauimari ja valokuvamalli sekä ensimmäinen nainen, joka opetti liikuntatiedettä Pennsylvanian yliopistossa ja naisten lääketieteellisessä koulussa. Hän oli saanut tiukan kasvatuksen ja piti samaa kuria myös lapsilleen.[3] Margaret oli myös enemmän läsnä lastensa kasvatuksessa kuin isä Jack, jota ei juurikaan nähty lastensa kanssa.[4]

Grace oli perheen toiseksi nuorin: hänen isosiskonsa Margaret eli ”Peggy” oli syntynyt syyskuussa 1925 ja isoveli John Jr. eli ”Kell” toukokuussa 1927. Perheen nuorimmainen Elizabeth Anne eli ”Lizanne” syntyi kesäkuussa 1933. Ulospäin suuntautuneista sisaruksistaan poiketen Grace oli ujo ja syrjäänvetäytyvä, ja hän myös sairasteli jatkuvasti. Vanhemmat odottivat lastensa kunnostautuvan kilpaurheilussa, mutta Gracea kiinnostivat enemmän kirjallisuus ja mielikuvitusleikit.[3] Lapset joutuivat tottumaan jo nuorina julkisuuteen, sillä John Kelly päätti 1930-luvun alussa osallistua politiikkaan ja kävi 1935 kiihkeän taistelun Philadelphian pormestarinvaaleissa.[5]

Gracella oli aina vieraantunut suhde isäänsä, joka suosi esikoistytärtään Peggyä. Kelly kertoi myöhemmin kokeneensa tämän vuoksi perheessään ulkopuolisuutta. Perheen palveluskuntaan kuulunut Godfrey Ford oli eräänlainen isähahmo Gracelle, samoin kuin hänen setänsä, John Kellyn vanhempi veli George Kelly, joka oli tunnettu näytelmäkirjailija. George-setä opasti Gracen näyttelijänuransa alkuun ja oli hänen tärkein kannustajansa.[6]

Grace aloitti koulunkäynnin vuonna 1935 Ravenhill Academyn luostarikoulussa.[7] Hän kiinnostui näyttelemisestä jo kouluaikana ja osallistui jo 11–12-vuotiaasta East Falls Old Academy Players -ryhmän näytelmiin. Hän esiintyi muun muassa setänsä George Kellyn komediassa The Torch-Bearers.[8]

Kelly jatkoi vuonna 1943 Stevens High Schooliin. Hän harrasti innokkaasti näyttelemistä koulunsa teatterikerhossa ja oli luokkansa kauneuskuningatar. Hän kuului myös kuoroon sekä uinti- ja maahockeyjoukkueisiin ja menestyi modernissa tanssissa. Toisen maailmansodan aikana Grace toimi monien muiden koulutyttöjen tavoin sairaala-apulaisena auttaen haavoittuneita.[7]

Ura näyttelijänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatteriopinnot ja mallintyöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grace Kelly valmistui high schoolista kesäkuussa 1947.[9] Hän oli hakenut Bennington Collegeen, jossa hän olisi pystynyt opiskelemaan teatterialan lisäksi yleissivistäviä aineita. Hän ei kuitenkaan päässyt sisään huonojen matematiikan arvosanojen takia.[10] Grace halusi joka tapauksessa näyttelijäksi, joten George Kelly ehdotti hänelle New Yorkin American Academy of Dramatic Arts -teatterikoulua, mutta Gracen vanhemmat olivat sitä vastaan. He eivät pitäneet näyttelemistä vakavasti otettavana ammattina ja pelkäsivät vapaamielisten piirien vaikutusta tyttäreensä.[11] Jack Kelly suostui, kun Grace lupautui asumaan opiskelunsa ajan naistenasuntola Barbizonissa, jonka säännöt olivat tiukat muun muassa pukeutumisen, alkoholinkäytön ja miesvieraiden suhteen. Asuintilat olivat askeettiset, ja asettuessaan asuntolaan elokuussa 1947 Kelly pysytteli enimmäkseen omissa oloissaan, mutta sai kuitenkin ystäviä. Useiden koe-esiintymisten jälkeen hänet hyväksyttiin samana syksynä American Academy of Dramatic Artsiin.[9]

Teatterikoulun opintoihin kuului muun muassa näytelmien lukua ja analysointia, improvisaatiota ja puheharjoituksia. Lukukausimaksu oli tuhat dollaria vuodessa, mikä oli tuohon aikaan valtava summa. Kellyn oli muiden opiskelijoiden tavoin mentävä töihin koulun ohessa, sillä hän halusi luoda uran itsenäisesti ja piti kiinni päätöksestään olla ottamatta vastaan taloudellista apua perheeltään. Useat Kellyn ystävät Barbizonissa työskentelivät malleina. Heidän mielestään olemukseltaan hillitty ja raikaskasvoinen Kelly voisi myös tienata hyvin mallintöillä, ja Kelly pääsikin vuosiksi 1947–1949 John Robert Powers -mallitoimiston listoille.[12]

Kelly aloitti mallintyöt 7,50 dollarin tuntipalkalla, ja hänen tienestinsä kohosivat nopeasti ensin 25 dollariin tunnilta ja sitten yli 400 dollariin viikossa. Hän oli New Yorkin parhaiten palkattuja malleja ja pystyi lukukausimaksujen lisäksi merkittävisti säästämään. Hän esiintyi muun muassa Pariisissa ja Bermudalla kuvatuissa muotifilmeissä ja Cosmopolitanin kannessa sekä toimi mainoskasvona muun muassa Max Factorille, Lustre Creme -shampoolle, Rheingold-oluelle sekä Old Gold -tupakkamerkille. Kelly muisteli myöhemmin mallinuraansa: ”Valokuvamainokseni menettelivät vielä, mutta televisiomainoksissa olin – rehellisesti ja vilpittömästi sanottuna – aivan kamala”.[13]

Kesäteatteri ja Broadway-debyytti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelly valmistui kaksivuotisesta teatterikoulusta 19-vuotiaana keväällä 1949. Tuottaja Theron Bamberger tarjosi hänelle kesätöitä kahdessa eri näytelmässä repertoaariteatterissa Bucks County Playhousessa.[14] Bucks County tunnettiin Yhdysvaltain itärannikon parhaimpiin kuuluvana teatteriseurueena, ja sen esityksissä oli usein mukana maan arvostetuimpia näyttelijöitä. Sieltä saatua roolia pidettiin huomattavana tunnustuksena.[15]

Kellyn ensimmäinen teatteritehtävä oli hänen setänsä Georgen kirjoittamassa harrastajateatteria irvailevassa satiirissa The Torch-Bearers (”Soihdunkantajat”), jossa hän näytteli Florence McCrickettiä. Tieto päätyi New York Times -lehteen, joka tiesi myös kertoa, että näytelmän nuori naisnäyttelijä oli kirjailijan veljentytär. Kellyn toinen rooli teatterin kesäkaudella oli pieni Marian Almondin osa tiivistunnelmaisessa draamassa Perijätär.[14]

Kellyn teatteriosat toivat hänelle huomiota myös elokuvamaailmasta, ja hänet pyydettiin koe-esiintymiseen New Yorkiin. Elokuvaohjaaja Gregory Ratoff halusi hänet elokuvaansa Taksi (1953). Kelly suhtautui George-sedältä kuulemiensa kertomusten perusteella hieman varauksin elokuvamaailmaan, mutta meni silti koe-esiintymiseen. Ratoffin mielestä Kelly olisi ollut täydellinen nuoren irlantilaisen siirtolaistytön osaan, mutta elokuvan tuottaja vastusti valintaa. Ratoff päätyikin antamaan roolin Constance Smithille.[16]

Loppukesällä 1949 Kelly koe-esiintyi August Strindbergin näytelmään Isä. Siitä oli tekeillä Broadway-versio, jonka ohjaisi Raymond Massey. Kellyllä ei ollut Broadway-kokemusta, ja meriitteinään hänellä oli vain aiemmat kesätuotannot. Hän oli kuitenkin lukenut näytelmän useaan kertaan ja koe-esiintyi rauhallisen keskittyneesti tekstiin paneutuen. Massey ja tuottajat vaikuttuivat suorituksesta ja valitsivat Kellyn Berthan rooliin 23:n hakijan joukosta. Teemaltaan synkkä ja dramaattinen näytelmä oli vaikea toteutettava, eikä se onnistunut vetämään yleisöä kahta kuukautta kauempaa. Näytökset päättyivät 14. tammikuuta 1950, kun näytelmää oli esitetty 69 kertaa. Kritiikeissä ohjausta pidettiin turhan helläkätisenä, mutta Kellyn suoritusta kehuttiin. Eräs arvostelija kirjoitti: ”Grace Kelly esittää viehättävästi ja taidokkaasti hämmentynyttä ja murheellista tytärtä.”[17]

Isän jälkeen Kelly jäi työttömäksi. Hän haki vuosina 1950–1951 kymmeniin teatterirooleihin, muttei saanut niistä yhtäkään. Kelly olisi esimerkiksi halunnut mukaan Anton Tšehovin Kirsikkapuiston sovitukseen. Näytelmän pääosa oli Helen Hayesilla, ja Kelly oli uskonut saavansa sivuosan, koska tunsi Hayesin tyttären. Hän oli erityisen pettynyt jäätyään sivuun tuotannosta.[18]

Uran alku televisiossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiittävät arviot Kellyn roolityöstä Isässä saivat newyorkilaiset televisiotuottajat kiinnostumaan hänestä, ja hän sai agentikseen muun muassa Marlon Brandoa edustaneen Edith Van Cleven,[19] joka oli aikansa tunnetuimpia ja luotetuimpia agentteja. Van Cleve pystyi vauhdittamaan Kellyn uraa, ja hänen suosituksestaan tämä myös hakeutui yksityisopettaja Sanford Meisnerin opetukseen.[20]

Van Cleve tutustutti Kellyn myös uuteen kokeilevaan tiedotusvälineeseen, televisioon.[20] Hän näytteli vuosina 1948 ja 1950–1954 kaikkiaan 36:ssa televisionäytelmässä. Kellyn ensimmäinen televisioesiintyminen tapahtui Kraft Television Theatren tuotannossa Old Lady Robbins, josta ei ole säilynyt tallennetta. Nimirooli hänellä oli The Philco Television Playhousen Bethel Merriday -näytelmässä. Vuodesta 1950 tuli kiireinen: Kelly teki pari televisioroolia samaan aikaan Isän näytösten kanssa, ja hän esiintyi kaikkiaan yhdessätoista televisionäytelmässä vuoden aikana. Roolit television varhaiskaudella veivät hänet vähitellen kohti Hollywoodia.[19]

Tuotantoyhtiö 20th Century Foxin vaikutusvaltainen tuottaja Sol C. Siegel näki Kellyn Isä-näytelmässä ja kertoi hänestä tekeillä olleen jännitysdraaman 14 tuntia ohjaajalle Henry Hathawaylle. Lyhyiden koe-esiintymisten jälkeen Kelly sai pikkuroolin ensimmäisestä valko­kangaselokuvastaan, jonka ensi-ilta oli maaliskuussa 1951. Kelly matkusti kuvauksia varten Hollywoodiin sisarensa Lizannen kanssa. Hänen osuutensa saatiin kuvattua kahdessa päivässä, ja hänen nimensä mainitaan alkuteksteissä kymmenentenä.[21] Palattuaan New Yorkiin Kelly muutti ystävänsä kanssa Barbizonista tilavaan asuntoon uuteen 19-kerroksiseen Manhattan Houseen.[22]

Gary Cooperin vastanäyttelijä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kelly Sheriffissä (1952).

Kellyn agentti oli lähettänyt hänen valokuviaan MCA-toimistolle, joka tarjoutui edustamaan häntä elokuva- ja televisiotöissä. Kelly ei aluksi ollut halukas allekirjoittamaan sopimusta, koska ei halunnut haudata toiveitaan teatteriurasta ja joutua jonkin toimiston ”omistukseen”. Kellyn valokuvat päätyivät MCA:n agentin Jay Kanterin kautta tuottaja Stanley Kramerille. Tämä palkkasi pelkkien valokuvien perusteella Kellyn tekeillä olevaan lännenelokuvaan Sheriffi (1952).[23] Kelly suostui elokuvasopimukseen, koska sai luvan myös esiintyä teatterissa kesällä 1951. Itsenäisenä elokuvantekijänä Kramerilla ei ollut mitään sitä vastaan, eikä hänellä ollut tapana sitoa näyttelijöitään pitkiin sopimuksiin.[24]

Kellyllä riitti töitä vuoden 1951 ajan niin televisiossa kuin teatterissa. Hänellä oli roolit muun muassa televisionäytelmissä A Kiss for Mr. Lincoln ja Berkeley Squaren aave. Kelly näytteli draamafestivaaleilla Michiganissa Isabellen roolin Jean Anouilhin näytelmässä Ring Around the Moon. Kesän aikana hänellä oli myös useita rooleja Denverin Elitch-teatterissa,[25] joka on yksi Yhdysvaltain arvostetuimpia repertoaariteattereita.[24] Kelly oli valmistautumassa Elitchin Lasinen eläintarha -näytelmään, kun häntä pyydettiin Los Angelesiin Sheriffin kuvauksiin.[26]

Fred Zinnemannin ohjaama Sheriffi on yksi elokuvan historian tunnetuimpia teoksia. Gary Cooper näytteli pää­osan, mutta Kelly pääsi jo uransa toisessa elo­kuvassa edellistä huomattavasti suurempaan ja näkyvämpään rooliin.[23] Moraalista kannanottoa ja siitä kiinni pitämistä kuvaava Sheriffi tehtiin erittäin tiukalla aikataululla kuukauden aikana syksyllä 1951. Sitä kuvattiin enimmäkseen ulkona Kalifornian pohjoisosissa sekä Columbia Picturesin ulkokuvauspaikoilla. Kuvausryhmä työskenteli jopa 14 tuntia päivässä.[27]

Kuvaukset aiheuttivat Kellyssä levottomuutta, sillä debyytti 14 tuntia -elokuvassa ei ollut valmistanut häntä näyttelemään Gary Cooperin kaltaisen suuren tähden rinnalla. Lisäksi ohjaaja Zinnemann ei harmikseen osannut kunnolla ohjata aloittelevaa näyttelijää.[27] Zinnemann uskoi Kellyllä olevan mahdollisuuksia suureksi tähdeksi, mutta piti tämän roolisuoritusta Sheriffissä laimeana ja verettömänä. Tuottaja Stanley Kramerin mielestä ”Grace oli sopimaton osaan”.[28] Kelly hermoili kokemattomuuttaan, ja hänen oli myös sopeuduttava elokuvanteossa tyypilliseen tuntikausien odotteluun kohtausten välillä. Kellyä ei juuri huomioitu Sheriffin arvosteluissa, mutta elokuva voitti neljä Oscaria (muun muassa Cooper mies­pääosasta).[27]

Heti kuvausten jälkeen syksyllä 1951 Kelly palasi New Yorkiin jatkamaan televisiotöitään sekä yksityistuntejaan Sanford Meisnerin opissa.[27][29]

Nousu tähteyteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kelly Mogambossa (1953).

Kelly esiintyi vuonna 1952 kaikkiaan viidessätoista televisio-ohjelmassa. Niiden tekeminen oli sangen hektistä: viikon harjoittelujakson jälkeen televisionäytelmät esitettiin suorina lähetyksinä, eikä virheiden korjaamiseen ollut aikaa. Kellyllä oli tuona aikana roolit muun muassa tv-näytelmissä The Big Build Up, The Kill ja Rikas poika, joka oli televisioitu versio F. Scott Fitzgeraldin novellista. Televisiodraamojen ohella hän näytteli muutamissa näytelmissä sekä Broadwaylla että Pennsylvanian kesäteattereissa. Romanttinen komedia Recapture oli ensimmäinen televisionäytelmä, jossa Kellyn nimi mainittiin ensimmäisenä alkuteksteissä.[30]

Kellyn kolmas elo­kuva oli John Fordin ohjaama Mogambo (1953), jossa hän esitti toista nais­pääosaa Ava Gardnerin ja Clark Gablen rinnalla. Kelly sai kuulla puhelimitse agentti Jay Kanterilta, että Metro-Goldwyn-Mayer halusi koekuvata hänet isoa roolia varten. Kelly suhtautui ideaan aluksi penseästi, mutta lähti heti seuraavana aamuna Los Angelesiin saatuaan tietää Gablen näyttelevän miespääroolin ja elokuvan kuvattavan Afrikassa.[31]

Kelly teki MGM:n kanssa seitsenvuotisen sopimuksen. Hän oli vaatinut, ettei hänen tarvitsisi asua Hollywoodissa eikä tehdä kuin kolme elokuvaa vuodessa. Lisäksi Kelly halusi saada kolmen vuoden välein vapaata teatterirooleja varten. MGM:ssä oltiin yllättyneitä, kun vielä varsin tuntematon näyttelijä vaati päästä edelleen teatteriin, vaikka hänelle oli tarjolla elokuvarooleja.[32]

Kelly oli syksystä 1952 lopputalveen 1953 kuvaamassa Mogamboa Ugandassa, Tanganjikassa ja Keniassa. Tuotantoryhmään kuului satoja ihmisiä, olosuhteet olivat vaikeat ja päällepäsmäröivän John Fordin ohjauksessa työskentely oli vaikeaa Kellylle, joka oli lopulta iloinen päästessään pois Afrikasta uuvuttavan oleskelun jälkeen.[33]

Mogambo sai ilmestyessään suuren yleisösuosion, mutta Kellyn roolisuoritus arvioitiin lehdissä korkeintaan kohtalaiseksi. Naispääosakaksikon, Gardnerin ja Kellyn roolityöt huomioitiin kuitenkin Oscar-ehdokkuuksilla. Kelly ei omasta mielestään ollut Mogambossa ”erityisen hyvä, koska olin alalla niin uusi”, mutta hänen asemansa filmitähtenä nousi entisestään, kun hän voitti roolistaan Golden Globen.[34] Mogambon jälkeen MGM:llä ei kuitenkaan ollut tarjota Kellylle muita töitä, joten hän jatkoi televisiodraamojen tekoa New Yorkissa. Sopimus kuitenkin salli hänen tehdä elokuvia myös muille yhtiöille, jotka pian kiinnostuivatkin hänestä.[35]

Huippuvuodet 1953–1954

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitchcockin luottonäyttelijäksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Gracen hienovarainen seksuaalisuus – hänen elegantti seksikkyytensä – vetosi minuun. ”

– Alfred Hitchcock[36]

Grace Kelly Edith Headin Takaikkunaa varten suunnitelemassa valkomustassa juhlapuvussa. Kellyn roolihahmo työskenteli elokuvassa muotialalla, ja hänen oli tarkoitus tehdä puvussa näyttävä sisääntulo.[37]

Jännityksen mestarina tunnettu Alfred Hitchcock valitsi elo­kuviensa nais­pääosiin etu­rivin näyttelijättäriä kauneuden ja lahjakkuuden perusteella. Kellylle järjestettiin tapaaminen ohjaajan kanssa Los Angelesissa kesäkuussa 1953, sillä tämä etsi uutta naistähteä tulevaan elokuvaansa. Kelly valittiin Täydellinen rikos -elokuvan nais­pääosaan ja ensimmäiseen päärooliinsa valkokankaalla.[38] Kelly ilahtui elokuvasta, sillä se oli sovitus Frederick Knottin näytelmästä, joka oli menestynyt sekä Lontoossa että Broadwayllä. Elokuvan käsikirjoitus noudatti varsin uskollisesti esikuvaansa, ja Kellyn mielestä Täydellinen rikos olikin filmattu näytelmä.[39]

Täydellinen rikos on synkkä jännityselokuva, ja se oli ensimmäisiä 3D-kameralla kuvattuja tuotantoja. Sen kuuluisaa murhakohtausta kuvattiin kokonainen viikko. Hitchcock oli ensimmäinen ohjaaja, joka paneutui toden teolla Kellyn ohjaamiseen ja valmennukseen. Hän sai Kellystä esiin seksikkyyden lisäksi myös Margotin hahmon vaatimaa herkkyyttä ja surumielisyyttä. Heidän yhteistyönsä toimi niin hyvin, että Kellystä tuli yksi Hitchcockin vakiotähdistä.[38] Hitchcock oli myös ilmeisen rakastunut Kellyyn, ja käsikirjoittaja John Michael Hayesin mukaan ohjaaja ”olisi kiinnittänyt Gracen pääosaan kymmeneen seuraavaan elokuvaansa jos olisi voinut”.[40] Hitchcock päättikin jo Täydellisen rikoksen kuvausten aikaan haluavansa Kellyn myös seuraavaan elokuvaansa. Hitchcock pyysi Takaikkunan käsikirjoittajaa Hayesia tutustumaan Kellyyn tarkemmin, ja Hayes esittikin muutaman päivän kuluttua suunnitelman, miten Kellyn kaksinaisen luonteen saisi paremmin esille.[41]

Täydellisen rikoksen kuvausten jälkeen Kelly näytteli teatterissa William Marchantin komediassa To Be Continued. Se ei menestynyt, ja Kellynkin arviot olivat laimeita. Näytelmää esitettiin vain kaksi viikkoa.[42] Kelly koe-esiintyi sen jälkeen Roxanen rooliin näytelmään Cyrano de Bergerac, jonka ohjaisi José Ferrer. Kellyllä oli samaan aikaan kova flunssa, minkä vuoksi hänen äänensä ei kantanut suuressa teatterissa eikä hän tehnyt Ferreriin vaikutusta. Osan menettäminen harmitti Kellyä, sillä hänellä oli edelleen ensisijaisesti tähtäimessä teatteriura.[43]

MGM suostui jälleen lainaamaan Kellyn Takaikkunaa varten Paramount Picturesille. Kelly oli harkinnut myös roolitarjousta Alastomasta satamasta, mutta hän päätti jatkaa yhteistyötä Hitchcockin kanssa, ja näin Kelly teki Takaikkunan naispääosan, kun Alastoman sataman naissivuosaan palkattiin Eva Marie Saint. Kellyn vastanäyttelijä Takaikkunassa oli James Stewart.[43]

Kelly ystävystyi Takaikkunan kuvauksissa puvustajansa Edith Headin kanssa. He miettivät yhdessä Kellyn roolihahmon puvustusta. Takaikkunan keskeisenä teemana ei ollut siinä tapahtuva murha, vaan naispäähenkilön romanttiset pyrkimykset. Kelly esitti jälleen rohkeaa ja tunteellista naista, joka on valmis riskeeraamaan henkensä rakastamansa miehen vuoksi. Samana vuonna Täydellisen rikoksen kanssa ensi-iltaan tullut Takaikkuna sai neljä Oscar-ehdokkuutta.[44]

Takaikkuna nosti Kellyn maineen nopeasti huippuunsa, ja monet elokuvateatterit asettivat hänet mainosjulisteisiin Hitchcockin ja Stewartin rinnalle. The Hollywood Reporterin kustantaja William R. Wilkerson ennusti samoihin aikoihin, että Kellystä tulee ”maailman naispuolisten kassamagneettien numero yksi”.[45] Myös arvostelijoiden mielipide Kellystä muuttui vähitellen positiivisemmaksi, vaikka New York Times arvioikin elokuvan pinnalliseksi ja sievisteleväksi. New Yorkin elokuvakriitikoiden yhdistys valitsi Kellyn vuoden 1954 parhaaksi naisnäyttelijäksi roolisuorituksistaan elokuvissa Täydellinen rikos, Takaikkuna ja Mies, jonka minulle annoit. Lisäksi brittiläinen Bafta asetti hänet ehdokkaaksi parhaasta naispääosasta elokuvassa Täydellinen rikos.[44]

Oscar-palkinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tuore Oscar-voittaja Grace Kelly ja William Holden vuoden 1955 Oscar-gaalassa.

Takaikkunan jälkeen Kelly kuvasi omat kohtauksensa Mark Robsonin ohjaamaan elokuvaan Toko-Rin sillat, jossa mies­pääosaa esitti William Holden.[46] Toko-Rin siltojen tuottajat olivat kysyneet MGM:ltä jo syksyllä 1953 Kellyä lainaan. Kelly itse ei ollut elokuvasta kovinkaan innostunut, koska rooli oli varsin vähämerkityksinen.[47] Hänen osuutensa Holdenin esittämän lentäjän vaimona kesti vain 15 minuuttia. Korean sotaan sijoittuva yltiöisänmaallinen elokuva jäikin Kellyn uralla välityöksi.[46] Elokuvaa mainostettiin kuitenkin Kellyn nimellä, sillä se tuli ensi-iltaan vasta vuoden 1955 puolella, jolloin Kelly oli jo voittanut palkintoja muista elokuvista.[47]

Elokuvan Mies, jonka minulle annoit naispääosaan suunniteltu Jennifer Jones tuli vuoden 1954 alussa raskaaksi, ja tuotantoryhmä päätti vaihtaa pääosaroolin esittäjää. Tuottaja William Perlberg ja ohjaaja George Seaton halusivat Kellyn korvaajaksi. MGM ei kuitenkaan halunnut enää lainata tätä muihin tuotantoihin vaan etsi näyttelijälle sopivia elokuvia. Kelly kuitenkin innostui Seatonin käsikirjoituksesta.[48] MGM:n Dore Schary halusi Kellyn naispääosaan elokuvaan Vihreä tuli ja torjui Paramountin pyynnön. Kelly ei kuitenkaan alistunut kahden yhtiön heittopussiksi, joten hän uhkasi lähteä Hollywoodista kokonaan ellei saisi näytellä Mies, jonka minulle annoit -tuotannossa. MGM taipui sillä ehdolla, että Kelly olisi sen jälkeen vapaana näyttelemään Vihreässä tulessa.[49]

Mies, jonka minulle annoit julkaistiin vielä vuoden 1954 aikana. Kelly teki siinä yhden uransa parhaista roolisuorituksista.[49] Itse elokuvaa ei pidetä erityisen hyvänä, mutta elämäkerturi Steven Englundin mukaan Kellyn ajoitus, esitystapa, äänenkäyttö ja korostukset olivat kehittyneet huomattavasti aiemmista elokuvista.[50] Kelly oli tahtonut tehdä roolin sen erilaisuuden vuoksi: aiempien viattomien, hienostuneiden ja varakkaiden naisten sijaan hän sai tulkittavakseen tavallisen ihmisen, rakkauden tähden kärsivän vaimon tuntoja. Rooli toi hänelle paitsi haastetta myös mainetta vakavasti otettavana draamanäyttelijänä. Kellyn vastanäyttelijänä alkoholisoituneen aviomiehen osassa oli laulajana tunnettu Bing Crosby ensimmäisessä vakavassa roolissaan.[49] Kelly kertoi, että roolihenkilön vahvuus sai hänet tekemään töitä suorituksensa eteen. Hänet palkittiin maaliskuussa 1955 roolistaan parhaan nais­pääosan Oscar-palkinnolla[51] ja Golden Globella[52] sekä oli ehdolla Baftaan.[44]

Kellyn työtahti vuosina 1953–1954 oli kova: hän oli näytellyt kolme perättäistä suurta roolia ja teki sovitusti vielä naispääosan viidakkoseikkailussa Vihreä tuli, vastanäyttelijänään Stewart Granger.[53] Mies, jonka minulle annoit -kuvaukset päättyivät huhtikuun 1954 lopussa, ja Kelly matkusti saman tien Kolumbiaan.[54] Hän katui myöhemmin suostumistaan rooliin, sillä hän piti tarinaa sekä kuvauspaikan olosuhteita kamalina. Heikohkon käsikirjoituksen takia elokuva oli kaupallinen epäonnistuminen.[53]

Menestyvä komedienne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kelly Varkaitten paratiisissa (1955).

Toukokuussa 1954, heti Vihreän tulen kuvausten päätyttyä Kelly matkusti Ranskan Rivieralle, jossa kuvattiin Hitchcockin veijarikomedia Varkaitten paratiisi (1955). Hänen vastanäyttelijänsä oli Cary Grant, joka oli kuvausten aikaan jo 50-vuotias, mutta hänen iätön charminsa ja vähäeleinen näyttelemistyylinsä tekivät hänestä sopivan vastaparin 24-vuotiaalle Kellylle. Kelly esitti sala­peräistä naista, jonka kanssa Grantin näyttelemä jalokivivaras aloittaa suhteen, ja näin osoitti kykynsä myös salonkikomediaan. Kriitikoiden mielestä elokuvan parasta antia oli sen visuaalinen viehätys, mikä peitti täysin alleen Hitchcockin elokuville ominaisen jännitteen.[55]

Kuvausten aikana Kelly ja Grant ystävystyivät, ja heitä yhdisti samanlainen ronski huumorintaju. Grant on muistellut: ”Koska Grace nautti niin suurta arvostusta, kuvauspaikalla vallitsi miltei täydellinen hiljaisuus, kun hän saapui sinne. Hän ei kuitenkaan koskaan pyrkinyt erottumaan muista, ja hän oli hurjan ystävällinen kaikille – ei tärkeilyä eikä tähden elkeitä.”[56]

Varkaitten paratiisi oli Kellyn viimeinen elokuva Hitchcockin ohjauksessa. Tämä oli koulupoikamaisella tavalla rakastunut tähteensä ja suhtautui häneen omistushaluisesti, kuten aiemmin Ingrid Bergmaniin ja myöhemmin Tippi Hedreniin. Valkokankaalla Hitchcock loi Kellystä hienostunutta ja aistillista kuvaa ja suunnitteli Kellyn kuuluvan jatkossakin ammatillisessa mielessä täysin hänelle.[57] Hitchcock oli kuitenkin myös melko vaativa naisnäyttelijöitään kohtaan etenkin intohimoisissa ja väkivaltaisissa kohtauksissa. Esimerkiksi Cary Grant muisteli myöhemmin, että ohjaaja oli harjoituttanut kymmenen kertaa suhteellisen epämerkittävää kohtausta, jossa Grant nykäisee Kellyä käsivarresta ja paiskaa tämän seinää vasten. Hitchcock oli myös pakkomielteinen Kellyn puvustuksen suhteen, ja Edith Head kertoi myöhemmin suunnitelleensa elokuvaa varten uransa kalleimmat rooliasut.[58]

Kelly kunnioitti syvästi Hitchcockia ja ymmärsi häntä sekä miehenä että ohjaajana, mutta ei halunnut uransa kytkeytyvän pelkästään häneen. Kelly tavoitteli edelleen teatteriuraa ja haaveili tuossa vaiheessa myös avioliitosta ja äitiydestä.[57]

Hyvästit Hollywoodille

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” En koskaan oikein pitänyt Hollywoodista – – Se oli täynnä miehiä ja naisia, joiden elämä oli sekavaa ja tuskallista. Ulkopuolisten silmin elämä siellä näytti hohdokkaalta, mutta sitä se ei todellakaan ollut. ”

– Grace Kelly[59]

Grace Kelly ja Louis Armstrong Skandaalihäiden kuvauksissa.

Varkaitten paratiisin kuvausten jälkeen Kelly pystyi ottamaan pitkän työrupeaman jälkeen lomaa ja matkusti kahdeksi viikoksi Jamaikalle.[60] Howell Conant otti Kellystä Jamaikalla valokuvia, jotka julkaistiin Collier’s-lehdessä. Kuvat olivat uraauurtavia, sillä tuohon aikaan filmitähdet eivät esiintyneet lehdissä luonnollisina, silottelemattomina eikä tavallisissa oloissa. Conantista tuli Kellyn luottovalokuvaaja ja läheinen ystävä.[61]

Kelly etsi vuoden 1954 syksyllä itselleen teatteriroolia, sillä hänen sopimuksensa takasi tähän mahdollisuuden. Vaikka hänet tunnettiin jo kuuluisana elokuvanäyttelijänä, teatterialalta hän ei saanut hyviä tarjouksia.[62] Kelly oli vuoden 1954 loppuun mennessä uuvuksissa ja täysin tympääntynyt elokuvamaailman häikäilemättömyyksiin sekä lehdistön riepotteluun. Hän kieltäytyi käsikirjoituksista, joita MGM yritti tarjota hänelle ja sai tuottajat hermostumaan.[61] Tietoisena positiivisesta julkisuuskuvastaan ja Oscar-ehdokkuudestaan Kelly tiedotti lehdille itse, että MGM oli uhannut häntä ”vakavilla seurauksilla”, jos hän siirtyisi toisen yhtiön leipiin. Tämän jälkeen MGM:n vastaava tuottaja Dore Schary joutui vahvistamaan väitteet varsin nolostuneena.[61]

Kellyä kosiskeltiin vuoden 1955 Cannesin elokuvajuhlille edustamaan elokuvaa Mies, jonka minulle annoit, joka haluttiin esittää festivaaleissa. Kelly kieltäytyi useaan kertaan, kunnes tapasi vanhan työtoverinsa Jean-Pierre Aumontin, joka oli tuolloin lähdössä Cannesiin. Heille kehittyi lyhyt romanssi, ja Kelly suostui lopulta osallistumaan elokuvajuhlille paitsi markkinointisyistä myös siksi, että oli sopinut tapaavansa Aumontin Cannesissa. Paris Match -lehden toimittajat keksivät, että ulkomaiselle filmitähdelle voisi järjestää tapaamisen Monacon ruhtinas Rainierin kanssa, jos se vain sopisi aikatauluihin. Kelly ja Rainier tapasivat Monacon palatsissa 6. toukokuuta. Kohtelias ja muodollinen tapaaminen johti tiiviiseen kirjeenvaihtoon ja etäseurusteluun Kellyn palattua New Yorkiin.[63]

Kelly ei ollut tyytyväinen MGM:n tarjoamiin rooleihin, joten hän keksi yhdessä George-setänsä kanssa idean elokuvasta, joka pohjautuisi Ferenc Molnárin näytelmään Joutsen vuodelta 1914. Kelly oli tehnyt Alexandran roolin televisiossa jo 1950 ja piti näytelmän katkeransuloisesta vähäeleisyydestä, nokkeluudesta ja ironiasta.[64] Studio myöntyi, ja Kelly näytteli toiseksi viimeisen roolinsa romanttisessa komediassa Joutsen, jota alettiin kuvata syyskuussa 1955. Kellyn katsottiin onnistuneen roolissaan sympaattisena Alexandrana, joka käy tapahtumien edetessä moraalista koulua. Hänellä oli elokuvassa ensimmäistä kertaa kirjaimellisesti päärooli, ja elokuva rakentui käytännössä hänen hahmonsa ympärille.[65]

Kellyn elokuvaura päättyi Skandaalihäihin, jonka kuvaukset alkoivat vuoden 1956 alussa ja loppuivat 3. maaliskuuta. Se oli musikaaliversio näytelmästä The Philadelphia Story sekä vuonna 1940 ilmestyneen samannimisen elokuvan toisinto. Kelly oli jo vastannut myöntävästi ruhtinas Rainierin kosintaan ja valmistautui jättämään MGM-studion sekä Hollywoodin taakseen. Hän kävi laulutunneilla, opetteli roolihahmoaan sekä opiskeli ranskaa ja kävi Monacon hovin protokollaa koskevissa palavereissa. Salonkikomedian keskiössä on naispäähenkilön, pidättyväisen seurapiirineito Tracy Lordin aikuistumisprosessi. Kriitikot eivät lämmenneet Kellyn suoritukselle, mutta elokuva oli MGM:n vuoden 1956 suurin yleisömenestys. Kelly suhtautui hyvin kriittisesti etenkin laulutulkintaansa ”True Love” -kappaleesta, mutta piti elokuvaa yhtenä hauskimmista kokemuksistaan.[66]

Kellyn ja Rainierin kihlauksen jälkeen MGM ilmoitti tammikuussa 1956, että Kellyllä on neljä vuotta vielä sopimusta jäljellä ja häiden jälkeen hän näyttelisi elokuvassa Mieheni entinen. Kelly suunnitteli myös jatkavansa uraansa, mutta Rainier ei pitänyt ajatuksesta. Rainier ilmoittikin 29. tammikuuta lehdistötilaisuudessa: ”Avioliitto tulee merkitsemään Gracen elokuvauran loppua.”[67] Kelly itse sanoi myöhemmin: ”Rakastin näyttelemistä – sekä teatterissa että elokuvissa. En kuitenkaan pitänyt lainkaan filmitähtenä olemisesta. Ammattini harjoittaminen oli ihanaa, mutten pitänyt kaikesta siitä, mitä yleisö halusi elokuvatähdeltä.”[68]

Kelly hoiti Skandaalihäiden kuvausten jälkeen ammatilliset velvollisuutensa Hollywoodissa loppuun ja luopui asunnostaan Manhattanin Fifth Avenuella. Hän vietti pääsiäispyhät perheensä luona Philadelphiassa ja 4. huhtikuuta poistui Rainierin perässä Yhdysvalloista.[69]

Monacon ruhtinattarena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monacon ruhtinatar Grace ja ruhtinas Rainier saapumassa Valkoiseen taloon vuonna 1961.

Virallinen rooli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grace Kellyn ja Monacon ruhtinaan Rainier III:n häät olivat aikansa mediatapahtuma, ja niitä kuvailtiin kaikkialla ”vuosisadan satuhäiksi”.[70] Siviilivihkiäiset pidettiin 18. huhtikuuta 1956 Monacon palatsin valtaistuinsalissa, ja kirkollinen vihkiminen tapahtui seuraavana päivänä Pyhän Nikolauksen tuomiokirkossa.[71] Kellyn sukunimeen lisättiin Grimaldin hallitsijasuvun nimi. Kelly kuvaili myöhemmin hääpäiväänsä ”painajaismaiseksi mylläkäksi”, sillä häävastaanotolla oli 1 500 vierasta ja vielä enemmän median edustajia.[70] Tuomiokirkossa oli noin 600 kutsuvierasta, heidän joukossaan muun muassa Aga Khan III, Aristoteles Onassis, monien valtionpäämiesten edustajia sekä näyttelijät Ava Gardner, David Niven ja Cary Grant.[71]

Ruhtinattaren elämään sopeutuminen oli Kellylle vaikeaa ja vei pitkään: häntä vaivasi koti-ikävä, ja jäykkää protokollaa ylläpitävät hovin ja palatsin työntekijät suhtautuivat epäluuloisesti amerikkalaiseen filmitähteen.[72] Monet hovin jäsenistäkin jäivät Kellylle etäisiksi, mutta Rainierin isä Pierre de Polignac oli ystävällinen ja tuki Kellyä. Polignac puhui erinomaista englantia ja muun muassa auttoi Kellyä protokollassa ja erilaisissa julkisissa tilaisuuksissa.[73]

Kellyn liikkumisen vapautta rajoitettiin, ja hän kärsi ajoittain yksinäisyydestä ja masentuneisuudesta ja kaipasi kovasti näyttelijänuraansa. Kelly muisteli kadottaneensa identiteettinsä avioliiton ensimmäisinä vuosina: ”Jouduin irrottautumaan siitä, mitä Grace Kelly oli ollut, ja se oli minulle hyvin vaikeaa. En kuitenkaan voinut olla kaksi eri ihmistä – amerikkalainen näyttelijä ja Monacon ruhtinaan vaimo.” Hän kuitenkin suhtautui vakavasti velvollisuuksiinsa ja teki muutoksia palatsin vanhentuneisiin käytäntöihin.[74]

Hyväntekeväisyyttä ja kulttuuriprojekteja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruhtinatar Grace vuonna 1972.

Kellystä tuli ruhtinattarena merkittävä kansainvälinen seurapiirihenkilö, ja hän hyväksyi uuden tittelin mukanaan tuoman julkisuuden, vaikkei pitänyt siitä sen enempää kuin filmitähteyden tuomasta julkisuudesta.[72] Julkinen elämä muuttui keväällä 1958, kun hän alkoi saada Rainierilta virallisia vastuita. Monacon sairaalaan avattiin syyskuussa 1958 uusi siipi, jolloin se nimettiin myös uudestaan ruhtinattaren mukaan. Kelly tuki sairaalaa ja paikallista vanhainkotia, minkä seurauksena Rainier nimitti Kellyn sijaishallitsijaksi sekä Monacon Punaisen Ristin puheenjohtajaksi. Punainen Risti oli tuolloin Monacon merkittävin hyväntekeväisyysjärjestö.[75] Kelly edisti merkittävästi Punaista Ristiä, laajensi sen toimintaa ja keräsi sille varoja.[76]

Kelly oli vuonna 1963 perustamassa uutta AMADE-hyväntekeväisyysjärjestöä, joka ajaa lasten oikeuksia. Hän toimi järjestön kunniapuheenjohtajana.[77] Vuonna 1965 Kelly puolestaan perusti Ruhtinatar Gracen säätiön, jonka nimissä hän osti Monaco-Villestä pienen myymälän, johon otettiin myytäväksi paikallisia käsitöitä sekä joitakin Kellyn omia töitä.[78] Kelly alkoi säätiönsä kautta myös kehittää Monacon balettitoimintaa. Hän halusi palauttaa valtion vanhan balettiloiston ja alkoi tehdä yhteistyötä Marika Besobrasovan kanssa. Säätiö keräsi varoja, ja Besobrasova sai Monacoon vierailevia tanssijoita ”kohtuulliseen” hintaan. Besobrasova perusti 1967 ruhtinasparin tuella Monte Carlon oopperan baletin.[79] Kelly oli aktiivisesti mukana myös Monacon puutarhayhdistyksessä. Hän järjesti Monacossa vuotuisen kukkafestivaalin ja tuki oman säätiönsä kautta nuorten taidetoimintaa.[72]

Esiintymiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 1976 Kelly lausui lavalla runoja festivaaleilla Edinburghissa, ja piti sen jälkeen lausuntakiertueen Yhdysvalloissa. Hän oli hieman aikaisemmin liittynyt elokuvayhtiö 20th Century Foxin johtokuntaan ja toimi tehtävässä kaksi vuotta. Runoesitykset jatkuivat satunnaisina vuoteen 1982.[80]

Alfred Hitchcock aikoi tuoda Kellyn takaisin elokuvamaailmaan Marnie – vaarallisella tiellä -elokuvan naispääosassa. Rainierilla ei tuossa vaiheessa ollut mitään sitä vastaan, että Kelly näyttelisi kyseisen roolin. Kelly hyväksyi tarjouksen ensin, mutta joutui lopulta vetäytymään projektista vedoten raskauteensa, joka tosin päättyi myöhemmin keskenmenoon. Viralliseksi syyksi ilmoitettiin kuitenkin monacolaislehdistön vastustus sekä Rainierin ja Charles de Gaullen välinen poliittinen kiista, koska ruhtinattaren raskauden julkistamista ei pidetty sopivana. Kelly teki lopulta vuonna 1982 paluun näyttelemisen pariin komediaelokuvassa Rearranged. Siitä oli tarkoitus tehdä tunnin pituinen tv-spesiaali, mutta se ei ehtinyt valmistua ennen Kellyn kuolemaa.[81]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romanssit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kelly ja Oleg Cassini vuonna 1954.

Kellyn ensirakkaus ja lukioajan poikaystävä oli Harper Davis, joka liittyi sodan aikana laivastoon ja sai komennuksen ulkomaille keväällä 1944. Palattuaan kotimaahan Davis sairastui MS-tautiin, johon hän kuoli 26-vuotiaana 1953. Kelly vieraili Davisin luona tämän ollessa vuoteenomana ja osallistui tämän hautajaisiin.[82] Teatterikouluaikana Kelly seurusteli lähes kaksi vuotta akatemian opettajan Don Richardsonin kanssa, joka ei kuitenkaan ollut vapaa avioitumaan, koska oli vielä muodollisesti naimisissa. Uransa alkupuolella Kellyllä oli puolitoistavuotinen suhde näyttelijä Gene Lyonsiin. Pääsyy heidän eroonsa oli Lyonsin paheneva alkoholiongelma. Myös William Holden, joka oli Kellyn vastanäyttelijänä kahdessa elokuvassa, oli yksi hänen rakastetuistaan, tosin Kelly lopetti suhteen sen kestettyä vain kolmisen viikkoa.[83]

Kellyn tärkein ihmissuhde ennen ruhtinas Rainieria oli häntä 16 vuotta vanhempi muotisuunnittelija Oleg Cassini, jonka hän oli tavannut vuonna 1953. Aluksi Cassini tavoitteli kiihkeästi Kellyä, joka omistautui täysin uralleen. Heidän alkuun platoninen suhteensa syveni romanssiksi keväällä 1954. Kelly oli valmis avioitumaan Cassinin kanssa, mutta hänen perheensä suhtautui aikeisiin torjuvasti. Häitä suunniteltiin vuoden verran, kunnes Kelly ymmärsi, ettei oikeasti halunnut Cassinia aviopuolisokseen. Myös Cassinin mustasukkaisuuskohtaukset varjostivat suhdetta, joka päättyi syksyllä 1955.[84]

Kellyn rakkauselämää on spekuloitu lehdissä runsaasti hänen kuolemansa jälkeen. Hän joutui jo elokuvauransa aikana monien suhdehuhujen keskelle koskien sekä ohjaajiaan että miesvastanäyttelijöitään, kuten Gary Cooperia, Ray Millandia ja Clark Gablea. Yhdellekään näistä juoruista ei ole todisteita tai luotettavaa lähdettä, ja vaikka Kelly omien sanojensa mukaan rakastui nuorempana jatkuvasti, hänen rakastajiensa määrää on liioiteltu paljon.[85]

Liitto Rainierin kanssa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Grace Kelly ja Rainier lastensa kanssa: Caroline seisoo vasemmalla, Albert oikealla ja Stéphanie on Gracen sylissä.

Kellyn ja Rainierin kihlaus julkistettiin 5. tammikuuta 1956. He olivat tavanneet toisen kerran vasta jouluaattona 1955, mutta viettivät koko loppuvuoden tiiviisti kahdestaan. Joulukuun 29. päivänä Kelly oli tunnustanut äidilleen olevansa rakastunut.[86] Rainier oli virallisessa elämäkerrassaan varsin pidättyväinen puhuessaan kosinnasta. Monet saivat sen kuvan, että liitto oltiin solmimassa lähinnä järkisyistä. Rainier oli kuitenkin vanhoillisen ruhtinaskunnan johtaja, jonka täytyi pitää julkisuuskuvastaan tarkkaa huolta.[87] Rainier valotti myöhemmin avioliittoon johtaneita tapahtumia: ”Molemmat meistä ymmärsivät, mitä avioliitto merkitsi. Olimme kumpikin kokeneet kovia, mutta noiden vaikeuksien kautta tajusimme, että halusimme molemmat avioliittoa --- ja kun näimme toisemme uudestaan Philadelphiassa, luulen, että molemmat tajusivat silloin, että halusimme viettää elämämme yhdessä.” Rainierin oli kuitenkin pyydettävä kättä Kellyn vanhemmilta ja saatava lupa myös Monacon kruununneuvostolta.[70]

Vastoin kaikkia huhuja Kellyn ja ruhtinas Rainierin yhteiselämä oli onnistunut rakkausavioliitto. Heille syntyi kolme lasta, Caroline vuonna 1957, Albert 1958 ja Stéphanie 1965. Kelly sai avioliiton aikana myös kolme keskenmenoa. Liitossa oli myös karikoita etenkin silloin, kun pariskunnan yhteinen vapaa-aika oli rajallista.[88]

Muu yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelly oli ihmisenä lämmin, avoin, myötäeläväinen, huomaavainen ja humoristinen, mikä ei lainkaan vastannut hänestä luotua julkisuuskuvaa. Hän vastusti koko elämänsä ajan rotusyrjintää ja piti myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvien puolia. Hänen läheisiin ystäviinsä lukeutuivat Josephine Baker, Coretta Scott King ja Louis Armstrong. Kellyn ystäväpiirin ytimessä olivat myös muiden muassa PR-mies ja myöhempi Monacon pääkonsuli Rupert Allan sekä näyttelijä Rita Gam.[89]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Grace Kellyn hauta Monacon katedraalissa.

Alkuvuodesta 1982 Kelly alkoi kärsiä rajuista päänsäryistä, joille ei löydetty selkeää syytä. Päänsärkyjen aikana hänen verenpaineensa kohosi poikkeavan korkealle. Monilla Kellyn perheenjäsenillä on tiedetty olleen verisuonitauti, mutta se jäi hänen kohdallaan diagnosoimatta. Päänsäryt muuttuivat lamaannuttaviksi kesällä 1982, kun Kellyllä oli paljon ohjelmaa ja matkoja sekä työn että perheen puolesta.[90]

13. syyskuuta Kelly oli ajamassa maaseutuasunnoltaan La Turbiesta Monacoon. Kyydissä oli myös hänen tyttärensä, tuolloin 17-vuotias prinsessa Stéphanie. Kelly sai ilmeisesti pienen aivoverenkiertohäiriön ajaessaan, ja menetti tajuntansa pariksi sekunniksi. On epäilty, että Kelly olisi virottuaan painanut vahingossa kaasua auton tullessa jyrkkään mutkaan. Hänen autonsa suistui ulos tieltä suoraan edessä olevaan jyrkänteeseen. Stéphanie ei saanut vakavia vammoja ja pääsi autosta itse ulos, mutta Kelly sai massiivisen aivoverenvuodon seurauksena rajusta onnettomuudesta. Sairaalassa hänet todettiin aivokuolleeksi, ja perheen päätöksestä elintoimintoja ylläpitävät koneet sammutettiin seuraavana päivänä. Ruhtinatar Grace oli kuollessaan 52-vuotias.[91]

Kelly haudattiin Monacon katedraaliin, jonka kryptaan Rainier määräsi ennen hautausta muutoksia, jotta hänet voitaisiin haudata vaimonsa viereen.[92] Rainier haudattiin paikalle kuolemansa jälkeen 2005.[93]

Julkisuuskuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Persoona

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Mitä hänen lahjakkuuteensa tulee, Grace näytteli niin kuin Johnny Weissmuller ui tai Fred Astaire tanssi – hän sai sen näyttämään helpolta. Ja hän tuli varmastikin aina ja kaikkialla väärinymmärretyksi, sillä hän sanoi yleensä sen, mitä tarkoitti. ”

– Cary Grant[94]

Grace Kelly tunnettiin klassisesta eleganssistaan ja luonnonraikkaasta olemuksestaan. Uransa alusta lähtien hänelle oli luotu eräänlaista ”jääkuningatarimagoa”, minkä vuoksi hänestä annettiin julkisuudessa kuva viileänä ja etäisenä ihmisenä. Tämä johtui osittain siitä, että Kelly ei tavoitellut julkisuutta eikä laverrellut yksityiselämästään. Hänen julkisuuskuvaansa liitettiin myös aristokraattisuus, mutta hänen useat tunteelliset roolihahmonsa tekivät hänestä myös samastuttavan, ja viileyden alle kätkeytyi eräänlaista hehkuvaa intohimoa.[95]

Kellyn sopimusyhtiö Metro-Goldwyn-Mayer hyödynsi tietoja hänen perheensä vauraudesta sekä hänen teatterikoulutuksestaan luodakseen hänestä kuvaa täydellisenä 1950-luvun ladynä aikakaudella, jolloin perhesiteitä ja kovaa työtä amerikkalaisen unelman eteen ihannoitiin. Vaikka hänen imagoaan muokattiin tarkkaan harkiten miesyleisöön vetoavaksi, hänet näytettiin myös säädyllisenä valkoisia käsineitä käyttävänä tyttönä, jota naisetkin saattoivat ihailla.[96]

Kelly tunnettiin julkisuudessa myös siitä, että hän ei suostunut alistumaan studionsa pelinappulaksi ja Hollywoodissa vallitseviin ajattelutapoihin. Hän kieltäytyi taipumasta elokuvayhtiön painostukseen ottaa vastaan rooleja, joita piti itse kelvottomina tai jotka eivät olisi kehittäneet hänen kykyjään lainkaan. Silkan tahdonvoiman avulla Kelly onnistui tekemään uraa omilla ehdoillaan, mikä vain kasvatti hänen suosiotaan. Hän oli kuitenkin pettynyt kuuluisuuteen ja inhosi Hollywoodin valheellista elämänmenoa. Tästä huolimatta hän ikävöi kovasti uraansa vaihdettuaan filmitähteyden täysin erilaiseen ruhtinattaren elämään.[97]

Tyyli-ikoni

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kelly-laukku

Tyyliltään Kelly oli varsin hienostunut, ja hänen yksinkertaisen elegantti pukeutumistyylinsä yhdistettynä luonnolliseen meikkiin teki hänestä yhden aikansa tyyli-ikoneista.[95]

Kelly valittiin vuonna 1954 ensimmäisen kerran vuoden parhaiten pukeutuneiden naisten listalle. Seuraavana vuonna hän sai tyylipalkinnon Neiman Marcus -tavarataloketjulta ja Mary Brosnanin yritys loi mallinukkesarjan Kellyn ulkonäön pohjalta. Women’s Wear Daily -lehdessä hänet nostettiin esiin joulukuussa 1955 ja häntä kutsuttiin tyypillisen amerikkalaisen tyylin personifikaatioksi. Kellyn kerrottiin tuoneen klassiset vaatteet takaisin muotiin. Associated Press puolestaan valitsi hänet viihdealan vuoden naiseksi 1955. Kellyn kuvauksessa keskityttiin erityisesti hänen vaikutukseensa muotiin.[98]

Yksi tunnetuimmista Kellyyn liitetyistä muotituotteista oli ranskalaisen luksustuotteiden valmistajan Hermèsin laukku, joka alettiin tuntea Kelly-laukkuna. Hermés oli valmistanut laukkua jo 1930-luvulta asti, mutta siitä tuli 1950-luvulla erityisen suosittu, kun Kelly käytti sitä Hitchcockin elokuvissa sekä yksityiselämässään. Se oli 1960-luvulla jo statussymboli.[99]

Merkitys ja perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
James Gill, Grace Kelly in Sun, 2013.

Elo­kuva­uransa lyhyydestä huolimatta Grace Kellyä pidetään nykyään yhtenä Hollywoodin historian merkittävimmistä elo­kuva­tähdistä. Esimerkiksi vuonna 1999 American Film Institute valitsi hänet 20. vuosisadan 13. suurimmaksi elokuvatähdeksi.[100][101]

Pian Kellyn kuoleman jälkeen julkaistiin televisioelokuva Grace Kelly – ruhtinattaren tarina, jossa pääosaa esitti Cheryl Ladd.[102] Vuonna 2014 sai puolestaan ensi-iltansa elämä­kerta­elokuva Grace of Monaco pääosassa Nicole Kidman.[103]

Monacon ruhtinas Albert II osti 2016 Kellyn kotitalon ja restauroi sen valokuvien perusteella siihen kuntoon, missä se oli Kellyjen siellä asuessa. Talossa on tarkoitus järjestää muun muassa Princess Grace Foundation-USA -säätiön tapahtumia.[102] Ruhtinas Rainier III perusti 1983 Kellyn nimeä kantavan säätiön, jonka tarkoitus on kunnioittaa ruhtinattaren muistoa. Säätiö muun muassa jakaa Princess Grace -palkintoja nuorille taiteen tekijöille.[104]

Yhdys­valtalainen pop-taiteilija Andy Warhol teki vuonna 1984 Grace Kellyn muoto­kuvan silkkipainotyönä Philadelphiassa sijaitsevaa Nykytaiteen instituuttia varten. Warhol käytti teoksessaan pohjana 14 tuntia -elokuvasta otettua still-kuvaa. Muotokuvasta otettiin 225 kopiota sekä 20 taiteilijan vedosta.[105][106] Myös muut pop-taiteilijat ovat hyödyntäneet Kellyn hahmoa, kuten James Gill profiili­muoto­kuvassaan.[107]

Yhdysvaltain Kansallisessa muotokuvagalleriassa on puolestaan Kees Verkaden tekemä rintakuva, jonka sinne lahjoitti Monacon ruhtinas Rainier.[108] Kellystä on julkaistu myös monia postimerkkejä. Hän oli 1993 aiheena Yhdysvaltain ja Monacon yhteisissä postimerkeissä, ja Monacossa julkaistiin kolmen postimerkin sarja 2019 Kellyn syntymän 90-vuotispäivän kunniaksi.[109]

Valikoitu filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Rooli
1951 14 tuntia Fourteen Hours Louise Ann Fuller
1952 Sheriffi High Noon Amy Fowler Kane
1953 Mogambo Linda Nordley
1954 Täydellinen rikos Dial M for Murder Margot Mary Wendice
Takaikkuna Rear Window Lisa Carol Fremont
Toko-Rin sillat The Bridges at Toko-Ri Nancy Brubaker
Mies, jonka minulle annoit The Country Girl Georgie Elgin
Vihreä tuli Green Fire Catherine Knowland
1955 Varkaitten paratiisi To Catch a Thief Frances Stevens
1956 Joutsen The Swan prinsessa Alexandra
Skandaalihäät High Society Tracy Lord

Valikoidut televisioroolit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosi Alkuperäinen nimi Rooli Tuotanto
1950 Bethel Merriday Bethel Merriday Philco Television Playhouse
The Rockingham Tea Set hoitajatar Sara Mappin Studio One
1951 A Kiss for Mr. Lincoln rouva Delight Kennitt Nash Airflyte Theatre
Berkeley Square Helen Pettigrew The Prudential Family Playhouse
1952 The Big Build Up Claire Conroy Hallmark Television Playhouse
The Kill Freda Clark Studio One
Don Quijote Dulcinea CBS Television Workshop
Rich Boy Paula Legendre Philco Television Playhouse
1953 The Way of an Eagle Lucy Bakewell Audubon

Kaikkiaan Grace Kelly näytteli 36:ssa televisionäytelmässä.

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Englund, Steven: Grace – Monacon ruhtinatar. Suomentanut Timonen, Hanna-Liisa. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 978-951-0-40338-9
  • Haugland, H. Kristina: Grace Kelly Style. London: V&A Publishing, 2010. ISBN 978-1-85177-599-6
  • Spoto, Donald: Seurapiirien kuningatar – Grace Kelly. (High Society – The Life of Grace Kelly, Harmony Books 2009) Suomentanut Lyytinen, Maria. Helsinki-kirjat, 2010. ISBN 978-952-5874-03-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Grace Kelly (Maksullinen muistokirjoitus) Helsingin Sanomat. 16.9.1982. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 3.4.2020.
  2. ↑ a b Spoto 2009, s. 25, 27.
  3. ↑ a b Spoto 2009, s. 27, 28, 30.
  4. ↑ Englund 2014, s. 30.
  5. ↑ Englund 2014, s. 27.
  6. ↑ Spoto 2009, s. 33, 39.
  7. ↑ a b Spoto 2009, s. 34–37.
  8. ↑ Englund 2014, s. 28–29.
  9. ↑ a b Spoto 2009, s. 44, 47, 50, 51.
  10. ↑ Englund 2014, s. 41.
  11. ↑ Englund 2014, s. 42.
  12. ↑ Spoto 2009, s. 52, 53.
  13. ↑ Spoto 2009, s. 53, 54.
  14. ↑ a b Spoto 2009, s. 55–57.
  15. ↑ Englund 2014, s. 61–62.
  16. ↑ Englund 2014, s. 63–64.
  17. ↑ Spoto 2009, s. 58, 59.
  18. ↑ Englund 2014, s. 65.
  19. ↑ a b Spoto 2009, s. 63, 65, 66.
  20. ↑ a b Englund 2014, s. 68.
  21. ↑ Spoto 2009, s. 66–69.
  22. ↑ Spoto 2009, s. 70.
  23. ↑ a b Spoto 2009, s. 80–83.
  24. ↑ a b Englund 2014, s. 77.
  25. ↑ Spoto 2009, s. 74–79.
  26. ↑ Englund 2014, s. 80.
  27. ↑ a b c d Spoto 2009, s. 88–94.
  28. ↑ Englund 2014, s. 85.
  29. ↑ Englund 2014, s. 87.
  30. ↑ Spoto 2009, s. 96–102.
  31. ↑ Spoto 2009, s. 105.
  32. ↑ Englund 2014, s. 98–99.
  33. ↑ Spoto 2009, s. 112, 115, 117, 121.
  34. ↑ Spoto 2009, s. 120, 121.
  35. ↑ Spoto 2009, s. 123.
  36. ↑ Spoto 2009, s. 132.
  37. ↑ Haugland 2010, s. 18.
  38. ↑ a b Spoto 2009, s. 130, 132, 134.
  39. ↑ Englund 2014, s. 112–113.
  40. ↑ Englund 2014, s. 116.
  41. ↑ Englund 2014, s. 117.
  42. ↑ Englund 2014, s. 118.
  43. ↑ a b Spoto 2009, s. 138, 140.
  44. ↑ a b c Spoto 2009, s. 143, 147, 153.
  45. ↑ Englund 2014, s. 125–126.
  46. ↑ a b Spoto 2009, 166.
  47. ↑ a b Englund 2014, s. 137–138.
  48. ↑ Englund 2014, s. 139–141.
  49. ↑ a b c Spoto 2009, s. 169–171.
  50. ↑ Englund 2014, s. 139–143.
  51. ↑ Spoto 2009, s. 171, 214.
  52. ↑ Haugland 2010, s. 27.
  53. ↑ a b Spoto 2009, s. 178, 179.
  54. ↑ Englund 2014, s. 146.
  55. ↑ Spoto 2009, s. 188, 189.
  56. ↑ Spoto 2009, s. 191, 194.
  57. ↑ a b Spoto 2009, s. 195, 196.
  58. ↑ Englund 2014, s. 149–150.
  59. ↑ Spoto 2009, s. 158.
  60. ↑ Englund 2014, s. 156.
  61. ↑ a b c Spoto 2009, s. 208, 211–213.
  62. ↑ Englund 2014, s. 158.
  63. ↑ Spoto 2009, s. 219–227.
  64. ↑ Spoto 2009, s. 217, 218.
  65. ↑ Spoto 2009, s. 234–237.
  66. ↑ Spoto 2009, s. 253–257.
  67. ↑ Englund 2014, s. 257–259.
  68. ↑ Spoto 2009, s. 249.
  69. ↑ Spoto 2009, s. 258, 259.
  70. ↑ a b c Spoto 2009, s. 243, 262.
  71. ↑ a b Englund 2014, s. 279, 282–283.
  72. ↑ a b c Spoto 2009, s. 267, 269.
  73. ↑ Englund 2014, s. 353.
  74. ↑ Spoto 2009, s. 262–264, 272.
  75. ↑ Englund 2014, s. 366–368.
  76. ↑ Englund 2014, s. 457.
  77. ↑ Englund 2014, s. 458–459.
  78. ↑ Englund 2014, s. 460.
  79. ↑ Englund 2014, s. 463–466.
  80. ↑ Spoto 2009, s. 282, 283.
  81. ↑ Spoto 2009, s. 276, 277, 290.
  82. ↑ Spoto 2009, s. 42, 43.
  83. ↑ Spoto 2009, s. 80, 165.
  84. ↑ Spoto 2009, s. 138, 202, 217.
  85. ↑ Spoto 2009, s. 54, 86, 113.
  86. ↑ Englund 2014, s. 237, 239.
  87. ↑ Englund 2014, s. 246–247.
  88. ↑ Spoto 2009, s. 264–266, 276.
  89. ↑ Spoto 2009, s. 32.
  90. ↑ Spoto 2009, s. 283, 284.
  91. ↑ Spoto 2009, s. 284.
  92. ↑ Princess Grace Was Buried in the Cathedral of Monaco… 22.9.1982. United Press International, Inc. Viitattu 29.3.2023. (englanniksi)
  93. ↑ Lichfield, John: Monaco Buries Prince Rainier Next to Grace The Independent. 16.4.2005. Lontoo: Independent Digital News & Media Ltd. Viitattu 29.3.2023. (englanniksi)
  94. ↑ Spoto 2009, s. 194.
  95. ↑ a b Spoto 2009, s. 144, 145, 156, 197.
  96. ↑ Spoto 2009, s. 156.
  97. ↑ Spoto 2009, s. 185, 272.
  98. ↑ Haugland 2010, s. 33, 36–37.
  99. ↑ Haugland 2010, s. 78.
  100. ↑ Whiteley, Chris: Grace Kelly (1929–1982) Hollywood’s Golden Age. Arkistoitu 27.8.2017. Viitattu 6.3.2009. (englanniksi)
  101. ↑ American Film Institute’s List of the 50 Greatest American Screen Legends, the Top 25 Male and Top 25 Female Legends 2005. Los Angeles: American Film Institut. Viitattu 14.9.2018. (englanniksi)
  102. ↑ a b Grace Kelly Biography. 7.5.2021. Yhdysvallat: A&E Television Network. Viitattu 24.3.2023. (englanniksi)
  103. ↑ Grace of Monaco Elonet. Viitattu 3.4.2020.
  104. ↑ Elevating Extraordinary Artists Through Game Changing Grants Grace Influential. Princess Grace Foundation-USA. Viitattu 24.3.2023. (englanniksi)
  105. ↑ Andy Warhol’s Grace Kelly New York: Artsy. Viitattu 26.4.2023. (englanniksi)
  106. ↑ Ní Aodha, Gráinne: Andy Warhol Portrait of Grace Kelly Expected to Fetch Massive Sum at Dublin Art Fair The Independent. 19.9.2022. Viitattu 26.4.2023. (englanniksi)
  107. ↑ Grace Kelly Paintings Saatchi Art. Viitattu 29.7.2023. (englanniksi)
  108. ↑ Kilian, Michael: Nation Honors Grace Kelly Chicago Tribune. 16.10.1986. Chicago: Tribune Publishing. Viitattu 26.4.2023. (englanniksi)
  109. ↑ Elegance Engraved on a Historic Postage Stamp Grace Influential. Viitattu 26.4.2023. (englanniksi)
  110. ↑ Ordonnance Souveraine n° 1.324 conférant l’honorariat la Grand’Croix de l’Ordre de Saint-Charles / Journal 5143 / Année 1956 / Journaux / Accueil Journal de Monaco. 30.4.1956. Viitattu 20.4.2023. (ranskaksi)
  111. ↑ a b c d Eugene Register-Guard Google News. 2023. Yhdysvallat: Google. Viitattu 20.4.2023. (englanniksi)
  112. ↑ Annuaire Officiel de la Principauté de Monaco Cloud Gouv. 2012. Viitattu 20.4.2023. (ranskaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Grace Kelly.
Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Grace_Kelly&oldid=22728138”