Filip II (Espanja)

Wikipediasta
1 muutos tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 20. lokakuuta 2024.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Filip II
Espanjan ja Portugalin kuningas
Filip II, Sofonisba Anguissola 1570 jälkeen
Espanjan kuningas
Valtakausi 16. tammikuuta 1556 – 13. syyskuuta 1598
Edeltäjä Kaarle I
Seuraaja Filip III
Portugalin kuningas
Valtakausi 12. syyskuuta 1580 – 13. syyskuuta 1598
Edeltäjä Antonio
Seuraaja Filip III
Syntynyt 21. toukokuuta 1527
Valladolid, Espanja
Kuollut 13. syyskuuta 1598 (71 vuotta)
El Escorial, Espanja
Hautapaikka El Escorialin kuninkaallisen San Lorenzon luostarin kirkon Kuninkaallinen krypta, Kuninkaiden pantheon
Puoliso Maria Manuela
Maria I
Isabel de Valois
Anna Itävaltalainen
Lapset Don Carlos
Isabella Clara Eugenia
Katariina Mikaela
Ferdinand
Kaarle Lauri
Diego
Filip III
Maria
Suku Habsburg
Isä Kaarle I
Äiti Isabella
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus

Filip II (esp. Felipe II), (21. toukokuuta 1527 Valladolid – 13. syyskuuta 1598 El Escorial[1]) oli ensimmäinen virallinen Espanjan kuningas 1556–1598, Napolin ja Sisilian kuningas 1544–1559 ja Portugalin kuningas (hallitsijanimellä Filip I) 1580–1598 sekä Englannin kuningas 1554–1558 vaimonsa Maria I:n puolisona.

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filip oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Kaarle V:n ja prinsessa Isabellan, Portugalin kuninkaan Manuel I:n tyttären, ainoa eloonjäänyt laillinen miespuolinen perillinen. Hänen sisariaan olivat Maria, Pyhä Rooman keisarinna (1528–1603), joka avioitui serkkunsa, keisari Maksimilian II:n kanssa ja Johanna Itävaltalainen (1535–1573), joka avioitui serkkunsa, Portugalin prinssi João Manuelin kanssa.

Filip II:n isällä Kaarle V:llä oli sivusuhteita monien naisten kanssa ja niistä syntyi myös lapsia. Filip II otti heistä eräitä palvelukseensa ja myönsi heille korkeita hallinnollisia tehtäviä. Sisarpuoli Margareta Parmalainen oli Alankomaiden käskynhaltija ja velipuoli Juan de Austria komensi kristittyjen liittouman laivat voittoon Lepanton meritaistelussa.

Jo ennen 1556 alkanutta hallituskauttaan hän hoiti itse Länsi-Intiaan liittyviä asioita.

Kuningas

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1556 Kaarle V luopui vallasta ja Filip sai Espanjan ja Alankomaat. Vuonna 1580 hän peri myös Portugalin kruunun äitinsä kautta.[2]

Filip II:n aikana valloitukset Amerikassa vakiintuivat, ja hallintoa järjestettiin systemaattisesti ja modernisoitiin; säädettiin uusia lakeja ja nimitettiin lisää virkamiehiä sekä luotiin uusia neuvostoja ja tuomioistuimia. Filip oli uskonasioissa fanaattinen. Hän lisäsi inkvisition valtaa myös Amerikassa. Hän halusi säilyttää imperiuminsa eikä niinkään laajentaa sitä, vaikkakin Florida ja Filippiinit valloitettiin hänen aikanaan.[3] Filip II:n hallituskauden loppupuolella alkoi Espanjan rappeutuminen: jalometallien virta Amerikasta alkoi ehtyä, ja Englanti sekä Hollanti olivat nousemassa johtaviksi merivalloiksi. Englanti voitti ”voittamattoman armadan” 1588.

Filip oli neljästi naimisissa.[3] Vuosina 1554–1558 hän oli naimisissa Englannin katolisen kuningattaren Maria I:n kanssa.[2]

Protestanttisissa maissa Filip II:lla on maine synkkänä itsevaltiaana, joka käytti häikäilemättä väkivaltaa ja turvautui myös inkvisitioon halutessaan turvata valtansa ja pyrkiessään pakottamaan Euroopan katolisen kirkon tahtoon. Osasyynä maineeseen on Friedrich von Schillerin vuonna 1787 kirjoittama näytelmä Don Carlos.[4] On kuitenkin syytä muistaa, että näytelmä on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, vaikka perustuukin oikeasti eläneiden ihmisten vaiheisiin.

Hallintokauden voitot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filip II:n isä, keisari Kaarle V (Espanjan kuninkaana Kaarle I), asetti poikansa Espanjan varakuninkaaksi vuonna 1543. Hän oli alusta alkaen aina kuolemaansa saakka, espanjalaisten alamaisten suosiossa. Vuodet 1548–1551 Filip II oleskeli isänsä hovissa Brysselissä ja vieraili myös Saksassa, mutta ei tuntenut oloaan kotoisaksi näissä Habsburgien valtakunnan pohjoisissa osissa. Hän tunsi lopulta valtakuntansa pohjoisosia kohtaan niin suurta inhoa, että ei poistunut Pyreneiden pohjoispuolelle enää kertaakaan vuoden 1559 jälkeen.[5]

Sota Ranskaa vastaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1553 Filip II sai isältään kirjeen, jossa isä määräsi hänet kosimaan Englannin kuningatar Maria I Tudoria. Kaarle V:n avioliittohankkeiden takana oli merkittäviä suurvalta- ja talouspoliittisia aikeita. Keisarin suurlähettiläs oli arvioinut, että yli puolet Englannin asukkaista saa joko suoraan tai välillisesti elantonsa Alankomaiden villamarkkinoista. Lisäksi valtakunta olisi laajentunut pohjoisessa merkittävästi ja vastauskonpuhdistus olisi voitu ulottaa myös Englantiin. Filip II teki, kuten isä oli määrännyt ja kosi Mariaa.[6]

Avioliitto saatiin solmittua, mutta asiat eivät menneet Habsburgien toiveiden mukaan. Filip II:sta ei tullut Englannin kuningasta, vaan prinssipuoliso ja lisäksi määrättiin, että jos liitto jää lapsettomaksi, Filip II:lla ei ole mitään oikeuksia Englantiin. Marian ja Filip II:n liitto jäi molempien suureksi suruksi lapsettomaksi. Hän sai kuitenkin käynnistettyä Englannissa eräitä vastauskonpuhdistukseen liittyviä toimia ja liittolaisen vuonna 1557 Ranskaa vastaan käydyssä sodassa.[7]

Sota oli seurausta Kaarle V:n ja Ranskan kuninkaan Frans I:n vihamielisyyksistä. Lisäksi paavi Paavali IV yllytti Ranskan kuningasta Henrik II:ta käymään sotaan Espanjaa vastaan. Ensiksi Filip pakotti paavin luovuttamaan vihollisuuksista uhkaamalla tätä Rooman ryöstämisellä. Ranskalaisille aiheutettiin tappio Somme-joella. Rauha solmittiin vuonna 1559. Sodan merkittävin tulos oli se, että Ranska sai itselleen Calais’n joka oli Englannin viimeinen tukikohta mantereella. Rauhansopimuksessa Ranska luopui kaikista Italiaan kohdistuvista vaatimuksistaan ja siitä tuli Espanjan etupiiriä.[8]

Sota maureja vastaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vähemmän kunniakas ja suorastaan rikollinen oli sota moriskoja vastaan. Maurilaisvallan jälkeen Etelä-Espanjaan oli jäänyt asumaan maureja, jotka olivat kääntyneet kristinuskoon. Heitä kutsuttiin moriskoiksi. Inkvisitio oli alkanut syyttää moriskoja kerettiläisyydestä ja epäili heidän uskoaan. Inkvisitio oli käynnistänyt moriskoja vastaan suoranaisen vainon. Moriskot nousivat kapinaan ja Filip II lähetti heitä vastaan armeijansa vuonna 1569.[9]

Armeija kukisti kapinan helposti. Nyt Filip julkaisi asetuksen, jonka mukaan moriskojen piti lähteä asuinpaikoiltaan ja heidät hajautettiin ympäri Espanjaa. Mukaan sai ottaa ainoastaan sen verran omaisuutta kuin jaksoi kantaa. Loput omaisuudesta tuli myydä alle sen käyvän arvon ja moriskojen piti alistua heitä valvovan viraston alaiseksi. Moni moriskoperhe joutuikin kärsimään suoranaisesta mielivallasta.[9]

Prinssi Filip haarniskassa 24-vuotiaana Tizian 1551
Lepanton voiton jälkeen Filip II tarjoaa kruununprinssi Fernandon taivaaseen, Tizian 1572–1575
Prinssi Filip II yllään Sukkanauharitarikunnan tunnukset, Jooris van der Straeten, n. 1554

Sota Turkkia vastaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Selim II nousi Turkin sulttaaniksi vuonna 1566. Hän halusi saada liittää Kyproksen osaksi valtakuntaansa. Saari oli tuolloin Venetsian hallussa, ja sulttaani lähetti Venetsialle uhkavaatimuksen, jossa vaati saaren luovuttamista. Venetsia ei suostunut Turkin vaatimukseen. Paavi perusti kristityistä liittouman, ja hänen onnistui saada Filip II siihen mukaan. Päätettiin perustaa laivasto, joka hyökkäisi Turkin laivaston kimppuun sen omilla purjehdusvesillä. Kristittyjen laivastoa johti espanjalainen Juan de Austria, joka oli kuninkaan velipuoli.[10]

Juan de Austrian hyökkäyssuunnitelma oli erittäin uhkarohkea. Laivastot kohtasivat toisensa Lepantossa, aivan Peloponnesoksen tuntumassa. Taistelu kesti neljä tuntia ja turkkilaiset lyötiin täydellisesti. Myös kristityt kärsivät raskaita tappioita. Kuultuaan voitosta Filip II reagoi eleettömästi: hän käski veisata jumalanpalveluksen päätteeksi Te Deumin. Tavallinen kansa juhli voittoa riehakkaasti, sillä turkkilaisvaaran katsottiin väistyneen.[11]

Portugalin liittäminen Espanjaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1579 Filip II nimitti pääministerikseen kardinaali Granvellan, joka oli luonut jo uraa Napolin varakuninkaana ja kuninkaan Alankomaissa olevan sijaisen, kuninkaan sisarpuolen Margareta Parmalaisen neuvonantajana. Granvella oli Habsburgien suvun vankkumaton kannattaja. Hänen mukaan Habsburgien valta takasi Euroopan sivistyksen. Hän oli myös yhtä työteliäs kuin kuningas ja erittäin lujatahtoinen. Granvella piti kuningasta kylmänä ja anteeksiantamattomana ihmisenä. Kuningas oli uskoutunut Granvellalle, että tämän tehtävänä olisi Portugalin liittäminen Espanjaan. Jos Espanjan onnistuisi liittää naapurimaa itseensä siirtomaineen, olisi lopputuloksena suurvalta, jota toteltaisiin ja kuunneltaisiin kaikkialla Euroopassa.[12]

Portugalissa oli vuonna 1578 kuninkaana nuori kuningas Sebastian I, jonka suurena haaveena oli tehdä ristiretki Pohjois-Afrikkaan maureja vastaan. Sebastian johti Portugalin armeijan Pohjois-Afrikkaan, missä se kärsi täydellisen tappion. Kuninkaan ruumista ei löydetty koskaan. Portugalin kuninkaaksi nousi hallitsijasuvun vanhin miespuolinen jäsen, kardinaali Henrik. Uusi kuningas Henrik I oli vanha ja lapseton mies ja anoi paavilta lupaa mennä naimisiin. Espanjan asiamiehet saivat taivuteltua paavin kieltäytymään vihkiluvasta. Vuonna 1580 kuningas Henrik kuoli. Filip johdatti nyt armeijansa Portugalin rajan yli.[13]

Portugalilaiset nimittivät itselleen kuninkaan, Antonion ja kokosivat armeijan. Espanjan joukot, joita johti Alban herttua, nujersivat portugalilaisten vastarinnan nopeasti. Antonio pakeni lopulta Ranskaan ja käytti elämänsä espanjalaisvastaiseen propagandaan, millä oli ajan myötä tulosta. Moni eurooppalainen hallitsija alkoi suhtautua Espanjaan kielteisesti.[14] Joulukuussa 1580 Filip saapui Lissaboniin, missä hänet julistettiin Portugalin kuninkaaksi. Hän vannoi kunnioittavansa maan lakeja ja oikeuksia. Sen jälkeen hän ryhtyi järjestämään sen hallintoa. Filip II piti tätä työtä niin tärkeänä, että pysyi maassa yhtäjaksoisesti kaksi vuotta. Portugalin yhdistäminen Espanjaan oli hänen hallituskautensa huippukohta.[15]

Kuningas Filip II parhaina vuosinaan, Antonio Moro

Erakko ja El Escorial

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1557 sodassa Ranskaa vastaan Filip II:n tykistö pommitti hajalle Pohjois-Ranskassa sijainneen Pyhän Laurentiuksen luostarin. Filip vannoi rakennuttavansa korvaukseksi uuden luostarin Espanjaan. Filip ryhtyi rakennuttamaan El Escorialin luostaria vuonna 1563, ja rakennustyöt kestivät 21 vuotta. El Escorial on valtava rakennus, joka on yhtä aikaa kirkko, luostari ja kuninkaallinen palatsi.[16]

El Escorial oli Filip II:n kärkihankkeita ja kuningas vieraili usein tarkastamassa rakennustöiden etenemistä. Hän halusi vaikuttaa rakennuksen pienimpiinkin yksityiskohtiin. Kuninkaan omat asuintilat ovat askeettiset,[17] – "Rakennan temppelin Jumalalle ja itselleni kammion."– [18] vaikkakin hyvin valoisat. Erikoisuutena on suora näkymä makuuhuoneen ikkunan kautta palatsikirkon pääalttarille. Lisäksi vuodekoroke on verhoiltu ylellisellä, painokoristellulla ns. córdobalaisella nahalla.[19][20][21][18] Koska Filip oli harras katolilainen, hän keräsi valtavan yli 7 400 esinettä käsittävän kokoelman pyhäinjäännöksiä.[22][23][24] Rakennuskompleksiin kuuluvat myös kirjasto ja taidegalleria, jotka on sisustettu loisteliaasti. Filip II asetti toiveensa, että linnassa piti olla parasta, mitä hänen valtakuntansa eri osat pystyivät tuottamaan. El Escorialissa on milanolaisia kulta- ja hopeatöitä, harvinaista puuta Etelä-Amerikasta ja alankomaalaisia gobeliineja. Hallitsijan asiamiehet ostivat kirjastoon harvinaisia kirjoja ja käsikirjoituksia ympäri Eurooppaa. Kuningas oli kiinnostunut kirjallisuudesta, ja El Escorialissa on säilynyt Erasmus Rotterdamilaisen teos, johon kuningas on kirjoittanut monia reunahuomautuksia.[17]

Filip II oli haaveillut, että voisi keskittää hallintonsa yhteen huoneeseen. El Escorialin valmistuttua hänellä oli siihen mahdollisuus. Hän vietti työhuoneessaan päiväkausia ja siellä hän tapasi ministerinsä ja vakoojansa. Hän luki tarkasti kaikki saamansa selonteot ja laski kustannusarvioita. Mitään asiaa hän ei antanut ministereidensä hoidettavaksi, ennen kuin oli mielestään pohtinut asian tarpeeksi huolellisesti. Tämä teki hänen hallinnostaan hitaan ja raskassoutuisen ja tuotti hänelle nimityksen "lyijyjalkainen mies".[25] Tähän nimitykseen saattoi vaikuttaa myös se, että hän oli käytännössä liikuntakyvytön sairastamansa kihdin vuoksi.[26] Myös hänen isänsä Kaarle V oli kärsinyt vuosikymmeniä kihdistä. Hänen tyttärensä Isabel Clara Eugenia oli ainoa henkilö, jonka sallittiin järjestellä hänen papereitaan ja joka kielitaitoisena käänsi isälleen italiankielistä kirjeenvaihtoa.

Vastaanotoillaan Filip II ei koskaan sanonut paljoakaan. Muun hovin juhliessa Filip II pysyi omissa oloissaan. Hän piti ihmiset loitolla itsestään, sillä epäili heitä salahankkeista. Hänen vanhempansa olivat teroittaneet hänet mieleensä jo varhain ajatuksen hänen erityisyydestään ja mahtavuudestaan. El Escorialissa hän osallistui usein munkkiveljien kanssa polvirukouksiin tai vietti tuntikausia rukoilemassa Tizianin Jeesusta esittävän maalauksen äärellä. Filip pukeutui vaatimattomasti, koristeellisuutta vältellen, useimmiten mustaan.[27]

Hallintokauden tappiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Filip II hoiti hallitustoimiaan ahkerasti ja hänen virkamiehistönsä oli kyvykästä, hänen hallituskaudellaan alkoi Espanjan mahdin hiipuminen. Merkittävä isku oli Alankomaiden kapina, itsenäistyminen ja nousu merivallaksi.

Alankomaiden kapina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alankomaiden kapinalle oli monia syitä. Maassa oli jo melko kehittynyt kapitalismi ja sen porvarissäätyä olivat pitkään ärsyttäneet Espanjasta tulevat maksumääräykset ja aina vain kiristyvä verotus. Köyhälistön keskuudessa kehittyi kapina kohoavien elinkustannusten vuoksi. Uskonpuhdistus oli leviämässä Alankomaihin ja sekä luterilaisuus että kalvinismi levisivät kansan parissa. Espanjalaishallinnon uskonnollinen suvaitsemattomuus ja inkvisition toimet herättivät kansan keskuudessa vihaa. Aatelistoa ei köyhien asema kiinnostanut eikä se suhtautunut lämmöllä uskonpuhdistukseenkaan, mutta kapinaliike alkoi olla niin voimakasta, että aatelisto johtajanaan Vilhelm Oranialainen katsoi viisaammaksi asettua sen puolelle.[28]

Filip nimitti sisarpuolensa Margareta Parmalaisen Alankomaiden käskynhaltijaksi vuonna 1559. Hän oli keisari Kaarle V:n ja hollantilaisen palvelustytön lapsi. Äitinsä alhaisen syntyperän ja hollannin kielen taidottomuuden takia alankomaalaiset aatelismiehet eivät voineet kunnioittaa Margareta Parmalaista. Filip II oli nimittänyt Margaretan tehtäväänsä tämän intomielisen katolilaisuuden takia. Filip II ei voinut sallia alankomaalaisten luopumista katolilaisuudesta ja kääntyvän protestanteiksi.[29]

Alankomaita oli päätetty hallita kuten valtakunnan muitakin osia. Filip II:n ministeri, kardinaali Granvella, yritti vakuuttaa kuninkaalle, että nyt oltiin tekemässä suurta virhettä. Alankomaiden aateliset olivat vielä tässä vaiheessa uskollisia kuninkaalle ja vaativat vain suurempaa taloudellista itsenäisyyttä.[30] Tilanne kärjistyi lopulta sodaksi. Osasyynä olivat muun muassa vihaisten kansanjoukkojen suorittamat kirkkojen ryöstöt ja Filip II:n julkistamat Segovian ediktit, joiden mukaan inkvisitio sai täydet toimintavaltuudet myös Alankomaissa. Alankomaiden aateliset vastasivat siihen vuonna 1565 julkistamallaan asiakirjalla, jossa ilmoittivat vastustavansa inkvisitiota kaikin voimin.[31]

Filip II:n 1/5 Philipsdaalder, lyöty 1566, Gueldersissa, Alankomaissa

Filip II vannoi kostoa ja päätti lähettää Alankomaihin armeijansa, jonka vahvuus oli 10 000 miestä johtajanaan Alban herttua. Hän saapui Brysseliin elokuussa 1567 ja seuraavan kuukauden aikana hän vangitutti aateliston johtomiehiä. Seuraavaksi hän perusti erityistuomioistuimia, jotka etsivät kapinoitsijoita ja kerettiläisiä. Vuoden 1568 aikana erityistuomioistuimet langettivat tuhansia kuolemantuomioita eri puolilla Alankomaita. Alban herttua julistettiin myös käskynhaltijaksi ja tässä toimessaan hän perusti ilmiantajaverkoston, joka pyrki etsimään myös kuninkaan salaiset vastustajat. Jos oppositiomies oli paennut ulkomaille, kohtasi rangaistus hänen vaimoaan ja lapsiaan.[32]

Sotaa käytiin maalla ja merellä. Vuonna 1572 alankomaalaisten johtajaksi tuli Vilhelm Oranialainen ja Alban herttuan joukot valtasivat Haarlemin. Alkmaarin valtaus epäonnistui ja vuonna 1573 Alban herttua jätti tehtävänsä vapaaehtoisesti Don Luis de Requénses y Zuñiganille. Uusi käskynhaltija yritti aluksi neuvotteluja, mutta ne eivät johtaneet tulokseen. Espanjan joukot piirittivät Leidenin, mutta kärsivät murskatappion lokakuussa 1574. Nyt oli kaikille selvää, että Filip II ja espanjalaiset ovat hävinneet sodan.[33] Filip II yritti vielä vaihtaa komentajiaan ja välillä käskynhaltijana oli hänen velipuolensa, Lepanton taistelun voittaja Juan de Austria (Juhana Itävaltalainen). Hän ei saanut aikaan kahtena käskynhaltijavuotenaan mitään ja Filip II jätti hänet lopulta ilman käyttövaroja ja ohjeistusta.

Vuonna 1579 nimitettiin uusi käskynhaltija Alessandro Farnese. Hän kylvi menestyksellä epäsopua etelän katolisten ja pohjoisten maakuntien protestanttien välille. Etelän maakunnat julistivat 1579, että ne vannovat uskollisuutta Filipille. Näistä maakunnista syntyi myöhemmin Belgia. Pohjoisen maakunnat julistivat Utrechtin unionin, mikä käytännössä merkitsi itsenäisten Alankomaiden syntyä. Leppymätön Filip II julisti Vilhelm Oranialaisen lainsuojattomaksi ja tämän murhaajalle 20 000 guldenin palkkion ja aatelisarvon.[34]

Voittamattoman armadan tuho

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1588 Espanjaa kohtasi tuhoisa isku, kun sen laivasto, jota kutsuttiin voittamattomaksi armadaksi, tuhoutui. Englannissa oli noussut valtaan kuningatar Elisabet I, joka oli aluksi pitänyt yllä hyviä suhteita Espanjaan. Elisabet muutti kuitenkin mieltään ja ryhtyi tukemaan Alankomaita ja lähetti vuonna 1585 Leicesterin jaarlin, Robert Dudleyn johtaman sotajoukon tukemaan Espanjan vastaista sotaa. Lisäksi Francis Drake teki ryöstöretkiä Espanjan Amerikan siirtomaita vastaan.[35]

Filip II:n dominiot vuonna 1580

Filip II määräsi, että kaikki Espanjan satamissa olevat laivat tulee takavarikoida. Lisäksi hän antoi vuonna 1587 määräyksen, jonka mukaan on valmisteltava yhdistetty meri- ja maavoimien hyökkäys Englantiin. Englannin katolilaisten ajateltiin pitävän Filipiä vapauttajanaan. Hyökkäykseen tarvittaisiin 8 000 merimiestä ja 22 000 sotilasta. Hyökkäyksen johtajaksi nimitettiin markiisi Santa Cruz, joka tosin kuoli yllättäen seuraavan vuoden alussa. Hänen seuraajakseen nimitettiin Medina-Sidonian herttua, jolla ei ollut mitään kokemusta merisodasta.[35]

Espanjalaisten hyökkäysvalmistelut kokivat iskun 1587, kun Draken komentamat alukset hyökkäsivät Cádizin satamaan ja polttivat 30 espanjalaisten laivaa. Medina-Sidonia valitti Filip II:lle, että hyökkäys on huonosti valmisteltu, mutta yleensä varovainen Filip II:n kehotti kuitenkin kiirehtimään. Laivaston piti lähteä kukistamaan kerettiläisten kuningatar, kuten Elisabetia nyt nimitettiin, mutta huonon tuulen vuoksi hyökkäys alkoi Lissabonista vasta 20. toukokuuta 1588.[36] Espanjan laivaston hidas eteneminen antoi englantilaisille aikaa valmistautua taisteluun. 19. heinäkuuta 1588 englantilaiset saivat katsekontaktin espanjalaisiin ja aloittivat näiden saartamisen. 20. heinäkuuta Espanjan laivat asetettiin taistelumuodostelmaan ja englantilaiset hyökkäsivät näitä kohti niiden ampuessa kiivaasti kanuunoillaan. Ensikosketus oli tulokseton.

Filip II:n kuningaskunnan alueet vuonna 1598

27. heinäkuuta huomattiin, että 18 000 espanjalaisen maihinnoususta yli Englannin kanaalin ei tullut mitään, sillä joukkojen kuljetukseen ei löytynyt aluksia. Yön koittaessa englantilaiset uittivat palavia aluksia kohti Calais'n edustalle ankkuroituneita espanjalaisia, jotka joutuivat ankkurinköytensä katkoen pakenemaan niitä. 28. heinäkuuta käydyssä taistelussa espanjalaiset kärsivät suuria tappioita. 30. heinäkuuta Medina-Sidonia päätti viedä laivaston takaisin kotimaahan. Kotimatkalla 17 laivaa karkasi ja 15 niistä upposi. 2. elokuuta oli ilmeistä, että espanjalaiset eivät enää uhkaa Englantia ja heidän takaa-ajostaan luovuttiin. Espanjan laivaston kotimatka oli täynnä vaikeuksia, laivoissa puhkesi lavantauti ja keripukki ja Medina-Sidonia sairastui punatautiin. Espanjalaisten 130 laivasta pääsi takaisin vain 67. Kuolleiden miesten luku nousi tuhansiin.[37]

Kun Filip II kuuli tappiosta hän ei osoittanut ulospäin tunteitaan. Hän sulkeutui työhuoneeseensa ja suostui keskustelemaan ainoastaan rippi-isänsä kanssa. Filip II eli loppuelämänsä eräänlaisen masennuksen vallassa. Hän ei salannut itseltään, että oli epäonnistunut estämään uskonpuhdistuksen leviämisen. Hallitustoimensa hän hoiti loppuun saakka tunnollisesti ja yksityiskohtiin paneutuen. Venetsian lähettiläälle hän kertoi, että ei ollut antanut elämässään voittojen eikä tappioiden vaikuttaa itseensä.[38]

Filip II:n hauta (toinen ylhäältä), El Escorialin kuninkaallisen San Lorenzon luostarin kirkon Kuninkaallinen krypta, Kuninkaiden pantheon

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filipin eroa hallitsijan tehtävistä isänsä tavoin vahvisti hänen fyysisen kuntonsa huononeminen. Kuningas kärsi kihdistä ja malarian aiheuttamista kuumekohtauksista, kuten myös isänsä Kaarle V. Hän oli elämänsä kolme viimeistä vuotta kiinnitettynä erikoistuoliin, joka piti hänet lähes liikkumattomana.[26] Hänen vanhin tyttärensä Isabel Clara Eugenia oli hänen hoitajansa näinä vuosina.

Filip II kuoli syöpään 71-vuotiaana El Escorialissa lähellä Madridia 13. syyskuuta 1598, jolloin Espanja oli edelleen voimansa huipulla. Kesti lähes 50 vuotta, ennen kuin oli selvää, että vastauskonpuhdistus ei enää tekisi suuria valloituksia.[39] Hänet on haudattu rakennuttamansa El Escorialin kuninkaallisen San Lorenzon luostarin kirkon Kuninkaalliseen kryptan, Kuninkaiden pantheoniin.

Avioliitot ja lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen puoliso Portugalin prinsessa María Manuela (1527–1545)
Filip II ja toinen puoliso Maria I Tudor, Hans Eworth 1558

Filip II oli naimisissa neljä kertaa. Ensimmäinen vaimo vuonna 1543 oli serkku, Portugalin prinsessa Maria Manuela (1527–1545), joka oli kuningas Juhana III:n ja Katariina Itävaltalaisen vanhin tytär. Hän synnytti prinssi Carlosin ja kuoli neljä päivää lapsen syntymän jälkeen synnytyksen jälkeiseen verenvuotoon. Poika Don Carlos, joka oli fyysisesti kehitysvammainen ja henkisesti epävakaa, aiheutti isälle ongelmia ja Filip II määräsi hänet vuonna 1568 vangittavaksi ja syrjäytettäväksi kruununperimyksestä.[40]

Isän ja pojan väliset suhteet olivat jo varhain ajautuneet umpikujaan. Don Carlos oli tietäen isänsä oleskelevan lähestulkoon pelkästään El Escorialissa, kirjoittanut pilkallisen teoksen Filip kuninkaan pitkät ja ihmeelliset matkat. Teos käsittää lähes pelkästään tyhjiä sivuja. Don Carlosin on kuvattu olleen epävakainen ja käyttäytyneen hillittömästi.[41] Venetsian suurlähettiläs raportoi Don Carlosin kiusanneen erästä suutaria pakottamalla tämän syömään tekemänsä kengät.

Kuningas otti poikansa vangitsemisessa johdon käsiinsä. Hän johti paljastettu miekka kädessään joukon uskottuja miehiä poikansa makuuhuoneeseen ja takavarikoi tämän pistoolit. Pojan kysymyksiin hän ei vastannut, vaan määräsi, että ovet ja ikkunat on teljettävä ja kukaan ei saa puhua hänen kanssaan. Tämän jälkeen Filip II ei enää koskaan nähnyt poikaansa. Don Carloksen kuoltua 23-vuotiaana levisi sitkeä huhu, jonka mukaan isä murhasi poikansa. Totuus ei ole selvinnyt koskaan.[42]

Filip II:n toinen avioliitto Englannin Maria I:n kanssa oli solmittu puhtaasti poliittisia tarkoitusperiä silmällä pitäen. Puolisot tapasivat harvoin ja oleskelivat kumpikin enimmäkseen omassa maassaan. Liittoon ei syntynyt lapsia ja se purkautui Marian kuoltua vuonna 1558.

Neljäs puoliso Anna Itävaltalainen (1549–1580), Sofonisba Anguissola 1573

Kolmannen avioliittonsa Filip II solmi Elisabet Valois'n (1546–1568) kanssa. Liitto kesti vuodet 1559–1568, ja pari sai viisi tytärtä. Lapsista kolme kuoli synnytyksessä ja Elisabet kuoli viimeisen lapsen syntymän yhteydessä komplikaatioihin. Toinen aikuisiksi eläneistä tyttäristä oli Espanjan Alankomaiden kanssahallitsija Isabella Clara Eugenia ja toinen Savoijin herttuatar Catalina Micaela (1567–1597), joka avioitui Savoijin herttua Kaarle Emanuel I:n kanssa.

Kolmas puoliso Isabel de Valois (1546–1568)

Fillipin neljäs ja viimeinen puoliso oli hänen sisarensa Marian vanhin tytär Anna Itävaltalainen (1549–1580). Heidän liittonsa kesti vuodet 1570–1580. Aikalaislähteiden mukaan avioliitto oli hyvin onnellinen lähes 20 vuoden ikäerosta huolimatta. He saivat viisi lasta, joista aikuiseksi eli vain poika Filip III, joka hallitsi isänsä jälkeen.

Yksityiselämä ja aviottomat lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filip II:lla oli kaksi virallista rakastajatarta.

Isabel de Osorio (n. 1522–1589) oli Filipin äidin, kuningatar Isabellan hovinainen vuosina 1503–1539 ja sen jälkeen hänen sisariensa, infanta Marian ja infanta Johanna Itävaltalaisen hovinainen. Heille syntyi kaksi poikaa.[43] Isabel oli teini-ikäisen Filipin rakastajatar noin 1540–1543 sekä vuosina 1551–1552, Filipin toisen puolison Maria I Tudorin kuoleman jälkeen.[44]

Eufrasia de Guzmán (k. 1592) oli Filipin sisaren, infanta Johanna Itävaltalaisen hovinainen vuodesta 1550. Hän oli Filipin pitkäaikainen rakastajatar vuosina 1559–1564, kun kuningas odotti vaimonsa Elisabet Valois'n olevan riittävän vanha avioliiton täytäntöönpanoon. Eufrasia sai pojan Filipin kanssa vuonna 1564, jonka jälkeen Filip järjesti hänelle avioliiton ja lopetti suhteen.[45]

Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 12, Tieteen ja taiteen vuosisata. Helsinki WSOY 1982 ISBN 951-0-09740-3
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 13, Uskonsodat. Helsinki WSOY 1982 ISBN 951-0-09741-1
  • Williams, Neville (toim.): Maailmanhistorian käännekohtia. osa 3, Avartuva maailma. Otava 1981 ISBN 951-1-06115-1

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ britannica.com: Philip II
  2. ↑ a b Charles V and Philip II Spain: A Country Study. Library of Congress, 1988.
  3. ↑ a b Philip II (Arkistoitu – Internet Archive) When Worlds Colide PBS
  4. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 275
  5. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 282, 286
  6. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 286–288
  7. ↑ Grimberg: Kansojen historia, 289
  8. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 290–292,1982
  9. ↑ a b Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 293
  10. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 294
  11. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 294–296
  12. ↑ Grimberg: Kansojen historia,osa 12, s. 296–297
  13. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 297–298
  14. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 299–300
  15. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 300
  16. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 280–281
  17. ↑ a b Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 282
  18. ↑ a b Barros de Orrego, Martina: Felipe II Y El Escorial. Conferancia dada por Senora Martina Barros de Orrega., s. 20. Madrid: Luis Soler Puchol, Aries Gráficas Langa y C.n, 1944. https://www.memoriachilena.gob.cl/archivos2/pdfs/MC0061011.pdf.
  19. ↑ El Escorial. Habitaciones de Felipe II apuntes.santanderlasalle.es. Viitattu 7.1.2024.
  20. ↑ Palacio de los Austrias Patrimonio Nacional. Viitattu 7.1.2024. (espanja)
  21. ↑ admin: El arte del cuero en Córdoba: artesanía de origen árabe Patio del Posadero, Hotel en Córdoba. 8.5.2018. Viitattu 7.1.2024. (espanja)
  22. ↑ Javier Picos: Las reliquias del Monasterio de El Escorial, a la vista de unos pocos privilegiados www.ucm.es. 13.7.2018. Universidad Complutense de Madrid. Viitattu 7.1.2024.
  23. ↑ Las 7.432 reliquias que Felipe II reunió en El Escorial: solo le faltó el sepulcro de Santiago El Español. 11.9.2023. Viitattu 7.1.2024. (espanja)
  24. ↑ Relicarios – Agustinos monasteriodelescorial.com. Real Monasterio de San Lorenzo de El Escorial. Viitattu 7.1.2024.
  25. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 283–284
  26. ↑ a b Philip II: old age and death Die Welt der Habsburger. Viitattu 7.1.2024. (englanniksi)
  27. ↑ Grimberg: Kansojen historia,osa 12, s. 282–284
  28. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 313–320
  29. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 311
  30. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 313–315,1982
  31. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 322–323
  32. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 326–334
  33. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 339–341
  34. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 347–349
  35. ↑ a b Williams, N.: Maailmanhistorian käännekohtia, osa 3, 146
  36. ↑ Williams, N.: Maailmanhistorian käännekohtia, osa 3, 148
  37. ↑ Williams, N.: Maailmanhistorian käännekohtia, osa 3, 150–153
  38. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 13,, s. 206
  39. ↑ Philip II - Expansion, Religion, Diplomacy | Britannica www.britannica.com. Viitattu 6.1.2024. (englanniksi)
  40. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 275–276
  41. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 276, 282
  42. ↑ Grimberg: Kansojen historia, osa 12, s. 277–278
  43. ↑ Isabel de Osorio | Real Academia de la Historia dbe.rah.es. Viitattu 6.1.2024.
  44. ↑ Isabel de Osorio | Real Academia de la Historia dbe.rah.es. Viitattu 6.1.2024.
  45. ↑ Eufrasia de Guzmán | Real Academia de la Historia dbe.rah.es. Viitattu 6.1.2024.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Espanja Edeltäjä:
Kaarle I 		Espanjan kuningas
1556–1598 		Seuraaja:
Filip III
Portugali Edeltäjä:
Antonio 		Portugalin kuningas
1580–1598 		Seuraaja:
Filip II
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Filip_II_(Espanja)&oldid=22748213”