Elizabeth Taylor

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Elizabeth Taylor
Taylor elokuvayhtiön kuvassa.
Taylor elokuvayhtiön kuvassa.
Henkilötiedot
Koko nimi Elizabeth Rosemond Taylor
Syntynyt27. helmikuuta 1932
Iso-Britannia Lontoo, Englanti
Kuollut23. maaliskuuta 2011 (79 vuotta)
Yhdysvallat Los Angeles, Kalifornia
Ammatti näyttelijä
Puoliso
Lapset 4
Näyttelijä
Taiteilijanimet Liz Taylor
Aktiivisena 1942–2003
Palkinnot

Parhaan naispääosan Oscar
1960 BUtterfield 8
1966 Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Parhaan naispääosan Golden Globe
1959 Äkkiä viime kesänä
Cecil B. DeMille -palkinto 1985
Parhaan naispääosan Bafta
1966 Kuka pelkää Virginia Woolfia?

Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet

Elizabeth Rosemond Taylor, DBE (27. helmikuuta 1932 Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta23. maaliskuuta 2011 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli brittiläis-yhdysvaltalainen näyttelijä ja 1950-luvun suurimpia filmitähtiä. Hän aloitti uransa lapsinäyttelijänä 1940-luvulla ja jatkoi uraansa menestyksekkäästi 1960-luvulle. Taylor pysyi tunnettuna julkisuuden henkilönä elämänsä loppuun asti. American Film Institute nimesi hänet seitsemänneksi suurimmaksi naiselokuvatähdeksi vuonna 1999.

Taylor eli lähes koko elämänsä julkisuuden valokeilassa ja kameroiden ympäröimänä. Äitinsä ponnistelujen ansiosta hän nousi tähdeksi 11-vuotiaana Yli esteitten-elokuvan pääosassa. Vuosien varrella hänestä kehittyi Hollywoodin hallitseva kauneuskuningatar ja yksi alansa arvostetuimmista näyttelijöistä. Taylor oli 1950-luvulla studionsa Metro-Goldwyn-Mayerin suurimpia kassamagneetteja elokuvien Paikka auringossa (1951), Jättiläinen (1956) ja Kissa kuumalla katolla (1958) ansiosta. Uran kulta-aikoina hänen imagoaan kuitenkin murensivat useat julkiset skandaalit.

Taylor palkittiin parhaan naispääosan Oscarilla rooleistaan elokuvissa Ei rahasta (1960) ja Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966). Jälkimmäisestä hän sai myös Baftan vuonna 1967. Lisäksi Taylor voitti Golden Globen vuonna 1960 elokuvasta Äkkiä viime kesänä.

Taylor muistetaan myös myrskyisästä yksityiselämästään, johon kuului muun muassa seitsemän aviomiestä, ylellinen elämäntyyli sekä terveyskriisit. Näyttelijä Richard Burtonin kanssa Taylor avioitui kahdesti. Burtonin kanssa hän myös teki osan tunnetuimmista elokuvistaan, kuten Kleopatran (1963). Taylorilla oli avioliitoistaan kolme biologista lasta sekä yksi adoptiolapsi. 1980-luvulta alkaen Taylor teki uraauurtavaa ja ansiokasta työtä AIDS-potilaiden hyväksi. Hän kärsi myöhempinä vuosinaan vakavista terveysongelmista ja kuoli sydämen vajaatoimintaan maaliskuussa 2011.

Sukutausta ja varhaisvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Taylor syntyi helmikuussa 1932 varakkaassa Hampsteadin kaupunginosassa Lontoossa. Hänen vanhempansa Francis Lenn Taylor (1897–1968) ja Sarah Warmbrodt (1895–1994) olivat amerikkalaisia, jotka asuivat tuolloin Englannissa. Elizabeth oli pariskunnan toinen lapsi, hänen isoveljensä Howard oli syntynyt 1929. Molemmilla oli syntyjään Britannian sekä Yhdysvaltain kaksoiskansalaisuus.[1]

Taylorin vanhemmat olivat kotoisin pienestä Arkansas Cityn teollisuuskaupungista Kansasissa. Molemmat olivat myös lähtöisin alemmasta keskiluokasta. Elizabethin isä oli ammatiltaan taidekauppias ja äiti entinen teatterinäyttelijätär, taiteilijanimeltään Sara Sothern. Vanhempien sukujuuret olivat enimmäkseen Illinois’n ja Ohion alueelta, mutta Sarah Warmbrodt oli isänsä puolelta myös neljännesosaksi sveitsiläinen. Sara Sothern pääsi teini-ikäisenä mukaan kokeelliseen mykkäelokuvaan sekä varieteeryhmään, eteni urallaan Broadwaylle asti 1920-luvulla ja niitti suurta mainetta Channing Pollockin näytelmässä The Fool. Sen jälkeen hänen uransa kuitenkin laski nopeasti. Hän tapasi New Yorkissa uudelleen Francis Taylorin, jonka oli tuntenut pintapuolisesti jo Kansasissa. Sothern lopetti näyttelijänuransa avioiduttuaan Taylorin kanssa lokakuussa 1926.[2]

Taylorit kiertelivät aluksi Eurooppaa, ja vuonna 1929 he asettuivat Lontooseen, jonne Francis Taylorin eno Howard Young perusti taidegallerian. Taylorin perhe eli Lontoossa ylellistä seurapiirielämää, mikä oli paljolti Elizabethin epävirallisen kummisedän, majuri Victor Cazaletin ansiota. Heillä oli palveluskuntaa, maaseutuasunto Kentissä sekä rantahuvila Devonshiressä. Elizabeth alkoi käydä balettitunneilla kolmevuotiaana ja opetteli ratsastamaan omalla hevosellaan. Jo tuolloin Sara Taylor toivoi tyttärestään elokuvatähteä.[3]

Toisen maailmansodan uhan kasvaessa Taylorit palasivat Yhdysvaltoihin vuonna 1939. Sara Taylor matkusti laivalla kahden lapsensa kanssa, Francis-isä seurasi myöhemmin perässä. Hän avasi Howard-enonsa kanssa uuden gallerian Los Angelesiin elokuvaväen suosimaan Chateau Elysée -hotelliin. Perheen yhteydet viihdemaailmaan syntyivätkin taidegallerian kautta, kun Hollywood-tähdet olivat hyvin kiinnostuneita eurooppalaisesta taiteesta. Elizabeth ja Howard ilmoitettiin läheiseen Hawthorne Schooliin, jonka oppilaina oli paljon elokuvaväen lapsia. Samaan aikaan Sara Taylor pyrki sinnikkäästi saamaan Elizabethille filmisopimuksen.[4]

Victor Cazaletin eli ”Victor-sedän” kautta Taylorit tutustuivat merkittävään juorukolumnistiin Hedda Hopperiin, joka oli siitä lähtien vahvasti läsnä Elizabethin elämässä; hän oli alun perin ehdottanut Elizabethia Tuulen viemää -elokuvaan Bonnien rooliin. Yli esteitten -elokuvan ensi-illan aikoihin Hopper yritti innokkaasti saada itselleen kunnian Elizabeth Taylorin ”löytämisestä” ja uskoi, että juuri hän oli tehnyt Elizabethista tähden. Myöhemmin hän koetti kaikin keinoin mustata Taylorin maineen.[5]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset roolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabethin äiti kierrätti häntä koekuvauksissa, ja hän sai ensimmäisen sopimuksensa Universal Picturesilta vuonna 1941. Elizabethin debyytti valkokankaalla oli pieni rooli elokuvassa There’s One Born Every Minute kun hän oli yhdeksänvuotias. Se jäi hänen ainoaksi elokuvakseen Universalille. Vuoden sisällä studio erotti Elizabethin, koska roolitusvastaavan mielestä hän näytti ikäistään vanhemmalta. Elizabethilla oli geenivirheen aiheuttama kaksinkertainen rivi silmäripsiä. Seuraavan sopimuksensa hän sai Metro-Goldwyn-Mayerilta, joka oli myös kiinnostunut ruskeatukkaisesta ja syvän sinisilmäisestä tytöstä. Elizabethin sopimus MGM:n kanssa takasi hänelle 100 dollarin viikkopalkan, ja hän sai pikkuroolit elokuvista Lassie palaa kotiin (1943) ja Doverin valkeat kalliot (1944). Hänet lainattiin vaatimattomaan osaan myös 20th Century Foxin elokuvaan Kotiopettajattaren romaani (1943).[6]

Nuori tähdenalku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mickey Rooney ja Elizabeth Taylor elokuvassa Yli esteitten (1944).

Pienet roolit arvostetuissa tuotannoissa eivät näyttävyydestään huolimatta edistäneet 11-vuotiaan Elizabethin uraa. Sara Taylor haki kesällä 1943 sitkeästi tyttärelleen suurta roolia, joka tekisi hänestä maailmanluokan tähden. Elizabeth koekuvattiin suunnitteilla olleen Yli esteitten -elokuvan päärooliin, johon tarvittiin englantilaisella korostuksella puhuvaa ja ratsastustaitoista tyttöä. Tuottaja Pan Berman piti Elizabethia liian nukkemaisena ja pienikokoisena esittämään teini-ikäistä kilparatsastajaa Velvet Brownia, mutta Sara Taylor vakuutteli, että tyttö kasvaisi pituutta. Lopulta Elizabeth sai roolin ilmeisesti sen vuoksi, ettei tuottajan olisi tarvinnut opettaa toista tyttöä ratsastamaan tai käyttäytymään perienglantilaisesti. Elizabeth alkoi viihtyä MGM-studioilla päästessään näyttelemään ja ratsastamaan.[7] Kalifornian Pebble Beachilla kuvatusta elokuvasta tuli suurmenestys ja sen myötä Elizabeth Taylorista tuli hänen äitinsä toivoma suuri Hollywood-tähti vain 12-vuotiaana. Elokuvan muissa osissa olivat nuoret näyttelijät Mickey Rooney ja Angela Lansbury. Vuosia myöhemmin Taylor kutsui tuota elokuvaa ”kaikista jännittävimmäksi” jonka hän oli koskaan tehnyt, vaikka kärsikin selkäviasta, jonka hän sai kuvauksissa pudottuaan hevosen selästä.[8]

Yli esteitten -elokuvan markkinoinnissa MGM alkoi rakentaa Elizabethin julkista imagoa vauhdilla. Hänen mainostettiin kasvaneen rooliaan varten vaaditut sentit määrätietoisuutensa ansiosta. Elizabeth esiteltiin julkisuudessa neitseellisen puhtoisena tyttönä, mutta jo kuvausten aikana hän oli alkanut saada naisellisia muotoja. Lähestyessään kolmattatoista ikävuottaan hän näytti äkkiä paljon ikäistään kypsemmältä, ja studio pelkäsi hänen ”kukkaan puhkeamisensa” vesittävän koko elokuvan. Sara Taylorin käskettiin pitää tytärtään entistä tarkemmin silmällä, vaikka tämä oli yhä lapsenomaisen riippuvainen äidistään muun muassa pukeutumisessa ja ruokavaliossa. Lehdistön esittelemä Elizabeth oli viaton ja viehkeä, mutta todellisuudessa hän oli luonteeltaan sisukas, pikkuvanha ja jopa ronskipuheinen. Yhdessä seuraavan elokuvansa Urhean Lassien kanssa vuonna 1946 ilmestyi Elizabethin itsensä kirjoittama kirja Nibbles ja minä, joka oli ensimmäinen nerokas pr-tempaus hänen urallaan (Nibbles oli Elizabethin lemmikkiorava, jonka hän otti mukaan jopa haastatteluihin).[9]

Noustuaan nopeasti kaikkien tuntemaksi elokuvatähdeksi Elizabeth Taylor joutui myös osaksi suuren filmiyhtiön kalustoa. Hänen jokapäiväiseen elämäänsä kuului lähtöjä kuvauksiin kesken oppitunnin, käsikirjoitusten opettelua, lehtikuvauksia, sekä tanssi- ja puhetekniikkatunteja. Samalla hänen yksityiselämänsä tulisi aina olemaan julkista. Tällöin Elizabeth kaipasi aikoja jolloin sai olla tavallinen lapsi. Kun hänen ikätoverinsa kävivät tavallista koulua ja leikkivät tavallisia leikkejä, hän jo elätti perhettään.[10] Taylor on sanonut: ”Yksi niitä harvoja aikoja jolloin olin todella onnellinen, oli se aika kun olin lapsi ennen kuin aloitin näyttelemisen. Pelasin pelejä muiden lasten kanssa ja leikin nukeilla, mutta Yli esteitten -elokuvan jälkeen – kun olin 12 – halusin yhä olla osa sitä elämää, mutta he alkoivat tavallaan pitää minua jonkinlaisena outolintuna, friikkinä.”[11]

Kohti aikuisrooleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Taylor ja Spencer Tracy Morsiamen isän promokuvassa.

Yli esteitten -elokuvan roolista saadun ylistävän kritiikin myötä Elizabeth sai MGM:llä lisää rooleja, jotka veivät häntä kohti kypsää tähteyttä. Uuden sopimuksensa nojalla hän ansaitsi 750 dollaria viikossa. Elizabeth jatkoi viattomien nuorten esittämistä MGM-elokuvassa Ensilempi ja Warner Brosin tuotannossa Isä ja me. Molemmat ilmestyivät 1947. Elokuvassa Tapaamme illalla (1948) Elizabeth pääsi todistamaan kykyjään Jane Powellin esittämän hahmon parhaan ystävän roolissa. Ennakkona siirtymisestä aistillisempiin rooleihin oli samana vuonna ilmestynyt elokuva Vanha rakkaus ei ruostu, jossa 15-vuotias Elizabeth suuteli 24-vuotiasta Peter Lawfordia. Erään arvostelijan mukaan hän oli ”MGM:n taikasauvan kosketuksesta muuttunut aidoksi 14 karaatin seireeniksi, jolle on urkenemassa aivan uusi ura – –”. Taylor sai mainetta jatkuvasti menestyvänä nuorena näyttelijänä, lempinimenään ”One-Shot-Liz” (joka viittasi hänen kykyynsä näytellä kokonainen kohtaus yhdessä otoksessa). Siihen asti merkittävin elokuva Elizabethin uralla oli historiallis-romanttinen Pikku naisia (1949), jossa hän esiintyi omahyväisen Amyn osassa, mikä jäi hänen viimeiseksi teiniroolikseen.[12]

16-vuotias Taylor nähtiin “aikuisen naisen” roolissa ensi kerran Englannissa kuvatussa melodraamassa Conspirator vuonna 1950. Hän näytteli 21-vuotiasta naista, joka menee tietämättään kommunistivakoilijan kanssa naimisiin. MGM lykkäsi elokuvan ensi-iltaa, koska pelkäsi sen aiheuttavan diplomaattisia ongelmia Neuvostoliiton kanssa.[13] Kaikkien aikojen kohmelon (1950) roolia varten Taylor maskeerattiin vieläkin kokeneemman aikuisen näköiseksi. MGM halusi muuttaa hänen imagoaan kypsempään suuntaan, joten hän alkoi pukeutua merkittävien muotisuunnittelijoiden, kuten Balmainin ja Diorin uusimpiin luomuksiin. “Opin näyttämään aistilliselta ja poseeraamaan provosoivasti. Seksuaalinen vetovoimani lisääntyi, vaikka tiesinkin, että lapsi sisimmässäni ei ollut vielä kasvanut täysin aikuiseksi”, Taylor muisteli.[14]

Taylor oli 1950-luvun alussa MGM-yhtiön kuumin tuote, uhkean romanttinen unelmatyttö – hänen suurena valttinaan pidettiin silmiä, joita oli alettu kutsua ”orvokinsinisiksi”. Taylorilla oli studioilla oma avustaja, kaikki hänen menonsa olivat pr-henkilöiden järjestämiä ja julkisuutta varten studio järjesti hänelle jopa poikaystäviä.[15] Taylorin sekä hotelliperijä Conrad ”Nicky” Hiltonin häät toukokuussa 1950 olivat hänen studionsa järjestämä suuri mediatapahtuma. Häät toimivat samalla julkisuuskampanjana Taylorin seuraavalle elokuvalle, joka oli komedia Morsiamen isä (1950). Taylorilla oli häihinsä valmistautuvan nuoren morsiamen osa, isän roolissa oli Spencer Tracy. Elokuvasta tuli MGM:n suurimpia kassamenestyksiä, ja sille tehtiin menestyksekäs jatko-osa Isän pikku osinko seuraavana vuonna.[16]

Ohjaaja George Stevens halusi Taylorin naispääosaan draamaelokuvaan Paikka auringossa (1951), joka kuvattiin ennen Morsiamen isää. MGM oli suostunut lainaamaan hänet Paramountille elokuvaa varten. Ulkokuvaukset tehtiin Tahoejärvellä lokakuussa 1949. Taylor sai osan, joka poikkesi hänen aiemmista rooleistaan: hän esitti hemmoteltua mutta nöyrää seurapiirineitoa, joka tulee kahden rakastavaisen väliin. Hän piti sitä ”ensimmäisenä elokuvana, jossa minun ei tarvinnut näytellä vain itseäni”, ja sai runsaasti kiitosta roolityöstään. Itse elokuvakin oli jättimenestys ja nappasi kuusi Oscaria.[17][11]

Stevens kertoi halunneensa Taylorin rooliin, sillä ”hänestä huokui suuri kypsyys, hänellä oli kaikki emotionaaliset valmiudet, älyä... Hän pystyi kaikkeen, mihin vain halusi.” Taylorin vastanäyttelijöinä olivat Montgomery Clift ja Shelley Winters. Taylorin ja Cliftin välinen kemia toimi valkokankaalla, ja heistä tuli keskenään läheisiä ystäviä. Lehdistössä kohistiin pitkään myös heidän tosielämän ”rakkaussuhteestaan”, joka oli todellisuudessa vain julkisuustemppu; lisäksi Clift oli julkisesti homoseksuaali. Vasta 17-vuotiaaseen Tayloriin oli jo liitetty useita skandaaleja ja sensaatiojuttuja, mutta Paikka auringossa -elokuvan tunteikkaasta loppukohtauksesta tuli hänen urallaan käänteentekevä; tällöin hän kohosi ensiluokan filmitähtien joukkoon.[18]

Supertähteys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Taylor julkisuuskuvassa 1954.

Paikka auringossa -elokuvan jälkeen Taylor sai studioltaan lähinnä mitäänsanomattomia rooleja kepeissä elokuvissa, joista hän ei erityisemmin pitänyt. Britanniassa kuvattu epookkielokuva Ivanhoe (1952) oli maailmanlaajuinen menestys, vaikka Taylorilla oli siinä vain pienehkö rooli.[19] Lisäksi hän muun muassa tuurasi Vivien Leigh’tä elokuvassa Norsupolku (1954). Vasta samana vuonna ensi-iltaan tullut romanttinen draama Muistojeni Pariisi oli Taylorille mieluinen, sillä hän pääsi tulkitsemaan tavallista moni-ilmeisemmän hahmon, jolla oli myös yhtäläisyyksiä hänen omaan persoonaansa. Taylorin vastanäyttelijänä oli Van Johnson, jonka kanssa hän oli näytellyt neljä vuotta aiemmin Kaikkien aikojen kohmelossa. Muistojeni Pariisi ei tuottanut yhtä hyvin kuin useat muut Taylorin elokuvat, mutta sai enimmäkseen myönteisiä arvioita.[20][21]

Taylor oli saanut negatiivista julkisuutta jättämällä aviomiehensä Nicky Hiltonin liiton kestettyä kahdeksan kuukautta; seuraava skandaali syntyi heti perään hänen lyhyestä suhteestaan ohjaaja Stanley Doneniin.[22] Toisen avioliittonsa Taylor solmi Conspiratorin kuvauksissa tapaamansa Michael Wildingin kanssa hiukan ennen 20-vuotispäiväänsä. Avioliitto toimi ennen kaikkea ratkaisuna Taylorin maineen kohentamiseksi skandaalin jälkeen. Sopimuksensa päättyessä Taylor suostui jäämään MGM:lle sillä ehdolla, että studio ottaisi myös Wildingin sopimusnäyttelijäkseen. Taylorin ja Wildingin liitosta syntyi kaksi poikaa, joista nuorempaa Taylor alkoi odottaa kuvatessaan Muistojeni Pariisia. Hänet alettiin esittää lehdissä paitsi filmitähtenä, myös perheenäitinä.[21][23]

Vuonna 1955 Taylor kuvasi yhden merkittävimmistä elokuvistaan, Edna Ferberin romaaniin perustuvan ja Warner Brosin tuottaman Jättiläisen, joka kertoi suurkarjatilallisista ja öljypohatoista kolmessa sukupolvessa. Ohjaajana toimi jälleen George Stevens ja miespääosissa olivat Rock Hudson ja James Dean. Jättiläinen oli Warnerin historian laajimpia ja kalleimpia tuotantoja; television yleistyessä vauhdilla elokuvayleisöä haluttiin tuoda takaisin teattereihin uuden CinemaScope-laajakuvamenetelmän avulla. Jättiläisessä Taylor näytteli haastavan roolin Leslie Benedictinä ja joutui laajakuvan vuoksi luopumaan vähäeleisestä näyttelemistyylistään. Kuvaukset tehtiin Texasissa kesän ja syksyn 1955 aikana, ja ne oli keskeytettävä useaan kertaan Taylorin sairastelujen vuoksi. Hänellä oli kahnauksia ohjaaja Stevensin kanssa, ja lisäksi James Dean kuoli auto-onnettomuudessa vain muutama päivä kuvausten päättymisen jälkeen. Tästä huolimatta Jättiläinen oli ilmestyessään valtaisa yleisömenestys ja sai arvostelijoilta laajasti kiitosta. Myös Taylorin roolisuoristus luettiin hänen vahvimpien töidensä joukkoon.[24]

MGM roolitti Taylorin ja Montgomery Cliftin jälleen rakastavaisiksi elokuvaan Sadepuun maa (1957), jolla yritettiin toistaa Tuulen viemää -elokuvan (1939) suurmenestys. Elokuva sijoittui Yhdysvaltain sisällissodan aikaan. Taylor näytteli mieleltään häiriintynyttä etelävaltalaista neitoa ja piti roolia “kiehtovana”, joskaan ei tykännyt itse elokuvasta, jossa oli panostettu lähinnä näyttävyyteen.[25] Kuvausten aikana Monty Clift joutui auto-onnettomuuteen lähdettyään illanvietosta Taylorin ja Wildingin luota. Taylor ryömi sisälle romuttuneeseen autoon ja pelasti Cliftin hengen kaivamalla ylös hänen kurkkuunsa juuttuneet katkenneet hampaat.[26]

Taylorin filmatessa Sadepuun maata hänen ja Wildingin suhde oli jo muuttunut sisarelliseksi, ja heidän ottaessaan avioeron Taylor alkoi nopeasti seurustella vauraan elokuvamogulin Mike Toddin kanssa.[27] Sadepuun maa oli kassamenestys, vaikkei yltänytkään klassikoksi Tuulen viemään tavoin. Taylor sai roolistaan ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa. Hän oli edennyt urallaan tasolle, jossa alkoi saada arvostusta monipuolisena näyttelijänä eikä vain suurten miestähtien hohdokkaana vastaparina; samaan aikaan hänen yksityiselämäänsä värittivät edelleen skandaalit.[28]

Kissa ja kodinrikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taylorin seuraava elokuva Kissa kuumalla katolla (1958) perustui Tennessee Williamsin samannimiseen näytelmään. Hän ja Mike Todd olivat ennen tuotannon alkamista saaneet tyttövauvan ja tehneet matkan Aasiaan Neuvostoliiton kautta, eikä Taylorilla ollut Toddin tarjoaman yltäkylläisen elämän ansiosta edes tarvetta palata töihin. Hän oli kuitenkin MGM:lle velkaa vielä kaksi elokuvaa ja alkoi innostua “kissa-Maggien” roolista, joka on alkoholisoituneen miehen seksuaalisesti turhautunut vaimo.[29] Rooli toi esille Taylorin sensuellin puolen, ja hän pääsi näin irtaantumaan lopullisesti viehkeistä tyttörooleista.[30] Kissasta tuli valtaisa kassamagneetti, kriitikot pitivät Taylorin suoritusta erinomaisena ja hän sai roolistaan sekä Oscar- että Bafta-ehdokkuuden.[31]

Maaliskuussa 1958 Taylor oli ehtinyt filmata Kissaa vain pari viikkoa, kun Mike Todd sai surmansa lento-onnettomuudessa. Taylor sai tällöin koko lehdistön myötätunnon puolelleen ja hänen suruaan kuulutettiin niin Yhdysvaltojen kuin ulkomaidenkin medioissa. Toddin hautajaisissa surun murtama Taylor pyörtyi veljensä syliin.[32] Studion painostuksen alla Taylor sai Kissan kuvaukset päätökseen, muutoin hän vietti hiljaiseloa Beverly Hillsin kodissaan.[33]

Paul Newman ja Elizabeth Taylor elokuvan Kissa kuumalla katolla trailerissa.

Kissan tuotannon aikana Taylorin julkisuuskuvaa romutti jälleen uusi skandaali, kun hän aloitti suhteen kuolleen aviomiehensä suojatin, naimisissa olleen laulaja Eddie Fisherin kanssa. Lehdistö oli juhlistanut Fisheriä ja näyttelijä Debbie Reynoldsia Amerikan “ihanneparina”, vaikka heidän liittonsa oli alusta saakka ollut vain kulissia. Juorutoimittaja Hedda Hopper, ihailijalehdet sekä kotiäidit ympäri maata tuomitsivat suhteen, jolloin Taylorin imago muuttui surevasta leskestä “kodinrikkojaksi”.[34] Aikuistähtenä häntä oli luonnehdittu aistilliseksi, palavahenkiseksi ja sydämelliseksi, mutta nyt hänestä annettiin karkea ja hävytön kuva, jota kiihkeä tulkinta “kissa-Maggiesta” vain vahvisti. MGM puolestaan käytti skandaalia hyväkseen Kissan markkinoinnissa, ja Taylor oli suosionsa huipulla huolimatta häneen kohdistuneista pilkkapuheista ja juoruilusta. Hän piti Maggien roolia yhtenä uransa “kohokohdista”, vaikka se ajoittuikin hänen elämässään hyvin vaikeaan ajanjaksoon.[11][35]

Taylor näytteli seuraavaksi ensimmäistä kertaa riippumattoman tuottajan, Sam Spiegelin draamaelokuvassa Äkkiä viime kesänä (1959), joka oli niin ikään Tennessee Williamsin aiheeseen perustuva tuotanto. Siinä hän esiintyi kolmatta kertaa Montgomery Cliftin vastanäyttelijänä, toisessa naispääosassa oli Katharine Hepburn. Taylor ansaitsi puoli miljoonaa dollaria roolistaan naisena, joka joutuu mielisairaalaan nähtyään serkkunsa kannibalistisen murhan. Joseph L. Mankiewiczin ohjaama Äkkiä viime kesänä kertoo siitä, kuinka torjuttu homoseksuaalisuus voi tuhota perheen.[36] Elokuva ei saanut hyviä ensiarvioita, jolloin Spiegel keksi hyödyntää Taylorin uutta “tuhman tytön” imagoa. Mainosjulisteissa kaupattiin muodokasta Elizabeth Tayloria valkoisessa uimapuvussa ja vähäteltiin sisällön synkeyttä. Temppu toimi, ja Äkkiä viime kesänä oli ilmestyessään yleisömenestys ja vuoden 1960 neljänneksi tuottavin elokuva. Taylor oli myös roolistaan kolmannen kerran Oscar-ehdokkaana ja voitti ensimmäisen Golden Globensa.[37][38]

Vuonna 1959 Taylor oli vielä velkaa yhden elokuvan MGM:lle. Studio päätti jälleen käyttää hyödyksi hänen julkisuuskuvaansa “avioliiton rikkojana”, sillä se oli jo taannut suuren yleisönsuosion. Draamaelokuva Ei rahasta (1960), jossa Taylor esitti seksityöläistä, provosoi entisestään ihailijoita jotka olivat kääntyneet häntä vastaan “Liz-Eddie-Debbie -skandaalin” keskellä. Taylor inhosi aina kyseistä elokuvaa, mutta suostui lopulta tekemään roolin puhelintyttö Gloriana kunhan elokuva kuvattaisiin New Yorkissa. Lisäksi hän vaati Eddie Fisherin kiinnittämistä elokuvaan sympaattiseen sivurooliin. Seksuaalista vapautta ylistävä Ei rahasta oli kaupallinen menestys, ja Taylor sai roolistaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa. Taylorin uusi “syntisen naisen” imago ja hänen terveydentilastaan kertovat otsikot toivat elokuvalle yhä enemmän huomiota. 1960-luvun kapinallisuuden aikakaudella Taylor saavutti jälleen yleisön hyväksynnän omana itsenään. Puhelintytön rooli oli uusi käännekohta Taylorin uralla; nyt hän mullisti vanhan ajan hyveellisen naisihanteen nostamalla ihannekuvaksi “tuhman tytön”. Tom Mankiewicz totesi: “Jok’ikinen nainen Amerikassa halusi olla Elizabeth Taylor, ja jokainen mies halusi häntä.”[39]

Vuodet huipulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard Burton Marcus Antoniuksena ja Elizabeth Taylor Kleopatrana.

Vuonna 1961 Taylor otti pääroolin 20th Century Foxin tuottamasta Kleopatrasta, joka tuolloin oli suuritöisin ja kallein koskaan tehty elokuva. Avioliitto Eddie Fisherin kanssa oli kariutumassa, ja molemmat käyttivät runsaasti päihteitä. Jo ennen tuotannon aloittamista Taylor sairastui ja joutui kahdesti sairaalahoitoon Lontoossa. Samaan aikaan lehdistössä arvuuteltiin hänen diagnoosistaan suurin otsikoin. Taylorin kirjoitettiin käyneen jopa kuoleman porteilla hänen oltuaan keuhkokuumeen vuoksi tehohoidossa. Mukaan mahtui myös yksi virheellinen uutinen hänen kuolemastaan. Hänen kotiutumisensa sairaalasta “ihmeparantumisen” jälkeen maaliskuun lopulla 1961 oli jälleen kansainvälinen sensaatiouutinen.[40]

Kleopatrassa Elizabeth Taylorista tuli ensimmäinen naisnäyttelijä jolle maksettiin miljoonan dollarin palkkio elokuvasta. Lisäksi hän sai 10 % osuuden filmin tuotoista.[41] Kuvatessaan elokuvaa Roomassa Taylor rakastui vastanäyttelijäänsä, naimisissa olleeseen Richard Burtoniin. Heidän suhteestaan tuli uusi julkinen skandaali, josta uutisoivat jopa vatikaanilehdet. Kleopatran tuotanto venyi moneen kertaan ja saatiin päätökseen vasta heinäkuussa 1962. Taylor ei itse ollut tyytyväinen elokuvaan tehtyihin leikkauksiin eikä teos juuri tehnyt kriitikoihinkaan vaikutusta, mutta Kleopatra oli tästä huolimatta suurmenestys ja vuoden 1963 tuottoisin elokuva.[42]

Taylorista ja Burtonista tuli Kleopatran myötä aikansa tunnetuin superpari; heidän seuraava yhteinen elokuvansa Hotel International tuotiin nopeasti markkinoille, jotta saatiin hyödynnettyä romanssiin kohdistuvaa yleistä mielenkiintoa. Taylor näytteli vaimoa, joka leikittelee ajatuksella jättää aviomiehensä rakastajan vuoksi. Juonen ironinen viittaus tosielämään veti puoleensa katsojia. Taylorille maksettiin roolista jälleen miljoonapalkkio sekä kymmenen prosentin osuus elokuvan tuotoista.[43] Hotel Internationalin jälkeen hän piti parin vuoden tauon elokuvista. Lehdistö seurasi Tayloria ja Burtonia kaikkialle, myös kuvauspaikalle Meksikon Puerto Vallartaan, jossa Burton näytteli Liskojen yössä. He ottivat avioeron entisistä puolisoistaan ja menivät naimisiin Montréalissa 15. maaliskuuta 1964. Pariskunnan saapuessa Bostoniin villi ihailijalauma piiritti heidät ja jopa repi vaatteita Taylorin päältä. Seuraavana päivänä tapauksesta otettuja valokuvia julkaistiin kymmenissä sanomalehdissä.[44]

Taylor esiintyi teatterinäyttämöllä ensimmäisen kerran eräässä varainkeruutilaisuudessa kesäkuussa 1964. Hän lausui lavalla runoja yhdessä Burtonin kanssa, muun muassa Dorothy Parkeria, D. H. Lawrencea ja T. S. Eliotia. Superparin esiintyminen keräsi paikalle suuren yleisön. Taylor totesi esiintymisestään: “Tiesin kyllä, että 85 prosenttia yleisöstä oli maksanut sievoisen summan vain nähdäkseen minun epäonnistuvan.” Hän sai kuitenkin suuret aplodit ja oli itsekin ylpeä runonlausunnastaan. Taylor ja Burton näyttelivät seuraavaksi yhdessä MGM-elokuvassa Kuuma ranta, joka tietoisesti peilasi heidän tosielämän rakkaustarinaansa. Yleisölle painotettiin, että he olivat aloittaneet suhteensa ollessaan vielä tahoillaan naimisissa vilpittömästi rakkaudesta. Median nimittämän superparin “Lizin ja Dickin” pysyminen lehtiotsikoissa oli hyvää mainosta elokuvalle; Kuuma ranta sai ilmestyessään sekalaiset arviot mutta suuren yleisönsuosion.[45]

Vuonna 1965 Taylor ja Burton näyttelivät päärooleja Mike Nicholsin ohjaamassa elokuvassa Kuka pelkää Virginia Woolfia?, joka perustui Edward Albeen samannimiseen näytelmään. Sen rienaava kieliasu pidettiin elokuvakäsikirjoituksessa sellaisenaan. Nelikymppisen ja rappiolle joutuneen Marthan rooli oli Taylorin uralla poikkeuksellinen – siinä ei ollut glamouria eikä kauneuden hehkua, joka toimisi elokuvan myyntivalttina, vaan Taylorin oli oltava mahdollisimman uskottava alkoholisoituneena ja katkerana Marthana. Ensimmäistä kertaa urallaan hän myös harjoitteli koko käsikirjoituksen läpi Burtonin ja kuvausryhmän kanssa. Marthan roolia varten Taylor lihotti itseään ja hänet maskeerattiin kymmenen vuotta vanhemman näköiseksi. Vaikka rooli hermostutti Tayloria alusta lähtien, hän lopulta sai tuntuman hahmoon: ”Nyt pystyn heittäytymään Marthaksi. Se on helpoin rooli mitä olen esittänyt. On vaikeata näytellä itseään, mutta Martha on kaukana minusta.”[46] Woolfia pidettiin ilmestyessään uraauurtavana aikuisteemansa ja sensuroimattoman kielen ansiosta. Kriitikot pitivät Taylorin suoritusta hänen uransa upeimpana saavutuksena; hän oli paitsi säälimätön ja kavala, myös myötätuntoa herättävä. Taylor itse oli iloisesti yllättynyt hyvistä arvioista. Woolf menestyi lippukassoilla vuoden 1966 kolmanneksi suosituimpana elokuvana, ja Taylorille myönnettiin roolistaan toinen Oscar-palkinto, joskaan hän ei ollut paikalla gaalassa.[47]

Taylorin ja Burtonin viimeinen yhteinen menestysteos oli Roomassa kuvattu Franco Zeffirellin ohjaama Kuinka äkäpussi kesytetään (1967). Taylor ei ollut koskaan näytellyt Shakespeare-roolia, mutta koki villin ja kesyttömän Katharinan hahmon itselleen sopivaksi. Elokuva menestyi kaupallisesti hyvin siihen nähden, että Shakespeare-tuotannoista ei yleensä tullut kassamagneetteja.[48] Niin ikään vuonna 1967 Taylor teki naispääosan John Hustonin elokuvassa Heijastuksia kultaisessa silmässä. Hän työskenteli nyt ensimmäistä kertaa neljään vuoteen ilman Burtonia vastanäyttelijänään. Taylor ei ollut mielissään projektista, sillä hän oli toivonut miespääosaan ystäväänsä Montgomery Cliftiä, mutta tämä kuoli ennen kuvausten alkua. Cliftin tilalle kiinnitetyn Marlon Brandon ja Taylorin välillä esiintyi ristivetoa. Elokuva ei saanut suurmenestystä, eivätkä myöskään Taylorin ja Burtonin samana vuonna ilmestyneet yhteiselokuvat Tri Faustus ja Näyttelijät menestyneet odotetusti.[49]

Uran lasku 1970-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Taylor kunniatapahtumassaan 1981.

Taylor oli maineensa huipulla ja maailman suosituin henkilö 1960-luvulla, mutta 1970-luvulle tultaessa hänen elokuvauransa hiipui. Vuonna 1968 ensi-iltaan tullut psykedeelinen ja aikaansa edellä ollut Tuonen enkeli sai murska-arviot. Taylorin kolmenkymmenen vuoden ura kassamagneettina oli päättynyt, eikä elokuvien teko muutenkaan enää innostanut häntä. Lähes kaikki elokuvat, joissa Taylor oli mukana 1970-luvun vaihteen jälkeen, olivat hänelle epämieluisia ja useimmiten floppeja. Taylor oli jäänyt elokuvateollisuudessa muuttuvien aikojen jalkoihin; hän oli alkanut lihoa, ja hän lähestyi keski-ikää, eikä enää sopinut elokuvan niin kutsutun ”uuden aallon” tuotantoihin, joita tähdittivät parikymppiset naisnäyttelijät kuten Jane Fonda ja Julie Christie. Elokuvissakäyntien määrä romahti Yhdysvalloissa 20 miljoonalla dollarilla vuoden 1966 jälkeen. Vanhemman polven elokuvayleisö, joka oli aikoinaan keksinyt Elizabeth Taylorin ja tehnyt hänestä filmitähden, jäi kotiin. Sen tilalle tulivat hippikulttuuri sekä auteur-ohjaajat. Taylor esiintyikin 1970-luvulla lähinnä B-elokuvissa ja usein vain Burtonin pyynnöstä.[50]

Elokuvatähteyden hiipuessa Taylor pysyi edelleen otsikoissa varsinkin Burtonin hänelle ostaman Cartierin timantin ansiosta, joka on siitä lähtien tunnettu ”Taylor-Burtonin timanttina”. Pariskunnan viimeinen yhteiselokuva oli walesilaiselle televisiokanavalle tehty Divorce His, Divorce Hers vuonna 1972. Heidän avioliittonsa oli tuolloin jo päätepisteessään. Burton alkoholisoitui, ja pariskunnan riidat kärjistyivät jopa kuvauspaikoilla. Taylorin ja Burtonin myrskyisä ja suurta kohua herättänyt rakkaustarina oli kiehtonut ja villinnyt kokonaista sukupolvea, mutta 1970-luvulla jotkut olivat alkaneet jo kyllästyä heihin ja kritisoivat heidän tuhlailevaa elämäntyyliään. Nopean yhteen paluun jälkeen he ottivat toisen avioeron vuonna 1976, ja molemmat menivät vielä uudestaan naimisiin.[51]

Teatteri- ja televisiotyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvulla Taylor esiintyi enimmäkseen televisiossa. Hän vieraili muun muassa sarjoissa General Hospital ja Jaettu maa. Vuonna 1980 hän näytteli Agatha Christien romaaniin perustuvassa elokuvassa Tuijottava katse, jossa oli mukana monia studioajan kollegoja kuten Angela Lansbury, Kim Novak, Rock Hudson ja Tony Curtis.[52] Taylor teki myös useita televisioelokuvia, joista osa keräsi korkeat katsojaluvut ja osa jäi vaille huomiota. Samalla hän oli aktiivisesti mukana tukemassa kuudennen aviomiehensä John Warnerin senaattorikampanjaa Virginiassa. Taylorin ollessa paljon yksinään pariskunnan kotona Georgetownissa hänen alkoholinkäyttönsä lisääntyi ja hän lihoi entisestään. Tämä antoi hänestä myös julkisuuteen huonoa kuvaa.[53]

Haluten haastaa itsensä Taylor debytoi teatterissa syksyllä 1980 Lillian Hellmanin näytelmässä Pienet ketut. Sen ennakkonäytökset pidettiin Floridan Fort Lauderdalessa. Taylor rakensi roolihahmostaan Regina Giddensistä elinvoimaisen ja haavoittuvaisen naisen, ja purki siten Hellmanin alkuperäisen tunteettoman ja juonittelevan Reginan. Hän laihdutti rooliaan varten ja omaksui tulkinnassaan piirteitä omasta filmitähden imagostaan. Pienet ketut siirtyi Broadwaylle 7. toukokuuta 1981 ja oli kauden suurmenestyksiä. Vaikka Taylorin roolityö ei miellyttänyt kaikkia kriitikkoja, hänet palkittiin roolistaan teatterialan Tony- ja Drama Desk-palkinnoilla.[54] Taylor jatkoi Pienten kettujen esittämistä tuottoisalla Yhdysvaltain-kiertueella ja 1982 Lontoon West Endissä, mutta näytelmä sai brittilehdistössä laajalti negatiiviset arviot.[55]

Menestyksen rohkaisemana Taylor perusti yhdessä tuottaja Zev Buffmanin kanssa ohjelmistoyrityksen nimeltä Elizabeth Taylor Repertory Company. Sen ainoaksi tuotannoksi jäi Noël Cowardin näytelmä Private Lives, jonka Taylor teki viimeisenä yhteistyönään Richard Burtonin kanssa. Näytelmän ensi-ilta oli Bostonissa alkuvuodesta 1983. Private Lives oli taloudellinen menestys, vaikka Taylor ja Burton saivat enimmäkseen kielteisiä arvioita. Jotkut kriitikot huomasivat entisen avioparin olleen esityksessä ilmeisen huonokuntoisia. Taylor kirjautui sisään vieroituskeskukseen pian näytösten päätyttyä, ja Burton kuoli seuraavana vuonna.[56]

Uran päättyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvulla Taylor teki muun muassa vierailevan ääniroolin Simpsoneihin ja pienen sivuroolin viimeisessä kokoillan elokuvassaan The Flintstones – Kiviset ja Soraset. Hän teki viimeisen roolinsa televisioelokuvassa Leidit lavalla (2001), minkä jälkeen ilmoitti jäävänsä eläkkeelle näyttelemisestä.[57]

Taylorille myönnettiin Yhdysvaltain elokuvainstituutin elämäntyöpalkinto vuonna 1993.

Aids-aktivismi ja muut hankkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Taylor elokuvafestivaaleilla Ranskassa vuonna 1985.

Elizabeth Taylor oli ensimmäisiä julkisuuden henkilöitä, joka toimi aids-aktivistina 1980-luvulla ja keräsi mittavia rahasummia sairaudesta kärsivien hyväksi. Taylor aloitti aktiivisen aidsin vastaisen työn nähtyään, ettei taudin hoitamisen eteen tehty juuri mitään huolimatta jatkuvasta mediahuomiosta. Vuodesta 1984 alkaen hän oli mukana järjestämässä rahankeräyksiä aids-potilaille ja perusti oman säätiönsä Elizabeth Taylor AIDS Foundationin, joka auttaa jakamaan tietoa taudista sekä tarjoaa tukipalveluja. Aids-potilaat olivat lähellä Taylorin sydäntä senkin vuoksi, että hänen pitkäaikainen ystävänsä Rock Hudson oli kuollut tautiin. Taylor perusti myös erään klinikan yhteyteen Washingtoniin omaa nimeään kantavan terveyskeskuksen hiv-aids -testausta ja hoitopalveluja varten. Hän puhui Yhdysvaltain senaatissa sekä edustajainhuoneella hiv-aids -rahaston puolesta ja kritisoi julkisesti presidenttejä Bill Clintonia ja George H. W. Bushia siitä, etteivät he ottaneet tautia ja sen leviämistä vakavasti.[58]

Taylor loi ensimmäisenä julkisuuden henkilönä oman hajuvesibrändinsä ja lanseerasi kaksi bestseller-tuoksua: Passion ilmestyi 1987 ja White Diamonds 1991. Taylor valvoi henkilökohtaisesti kaikkien yhdentoista hänen nimellään markkinoidun tuoksun kehittämistä. Hänen hajuvesihankkeensa aloitti trendin, jonka seurauksena useat muut kuuluisuudet alkoivat lanseerata omia tuoksujaan. Myöhemmin Taylor loi myös oman korusarjansa.[59]

Tähti- ja henkilökuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Taylor studion promokuvassa 1953.

Elizabeth Taylor oli niin kutsutun ”studiokauden Hollywoodin” viimeisiä suuria tähtiä, ja samalla yksi ensimmäisiä moderneja julkisuuden henkilöitä. Elokuvayhtiö Metro-Goldwyn-Mayer teki hänestä tähden 12-vuotiaana, minkä jälkeen studio rakensi huolella hänen julkista imagoaan. Taylor osasi kuitenkin pitää puolensa vaativana tunnettua MGM:n johtajaa Louis B. Mayeria ja myöhemmin määräilevää ohjaajaa George Stevensiä vastaan. MGM:llä hän oppi kameranäyttelemisen ja tarkoin säännellyn päiväohjelman lisäksi myös saamaan tahtonsa läpi tarvittaessa. Taylor päätti omien sanojensa mukaan jo varhain pitää omanarvontuntonsa erillään julkisuuskuvastaan: ”Aloin nähdä itseni kahtena erillisenä ihmisenä: toinen oli Elizabeth Taylor henkilönä ja toinen Elizabeth Taylor tuotteena. Ymmärsin, että julkisuuskuvani ja todellinen minäni ovat kaksi eri asiaa.” Omaehtoisuutensa ansiosta Taylor ei murtunut studion painostuksen alla Judy Garlandin tavoin.[60]

Kun Hollywoodin perinteinen studiojärjestelmä alkoi purkautua 1960-luvun vaihteessa, Taylor oli tällöin luomassa perustaa uudenlaiselle elokuvateollisuudelle. Hän oli ensimmäinen naistähti, jolle maksettiin miljoona dollaria elokuvalta ja lisäksi osuus tuotoista. Elokuvauransa aikana Taylor myös loi valkokankaalla henkilögallerian, jonka hahmot yleensä rakentuivat jollain tavoin hänen oman persoonansa varaan. Hän oli naapurintyttömäisen viaton kuten elokuvassa Yli esteitten, intohimoinen ja viettelevä kuten elokuvassa Kissa kuumalla katolla sekä äkäinen ja teräväkielinen kuten elokuvassa Kuka pelkää Virginia Woolfia?. Useista palkituista rooleistaan ja kunnianhimostaan huolimatta Taylor ei koskaan arvostanut elokuviaan kovin korkealle, eikä myöskään tavoitellut tähteyttä vaan piti sitä keinona mahdollistaa hänen haluamansa elitistinen elämäntyyli.[61]

Taylor eli suurimman osan elämästään julkisuuden valokeilassa ja kameroiden ympäröimänä. Kaikki, mitä hän teki 1950-luvun lopussa ja 1960-luvulla nousi otsikoihin: skandaalisuhteet, aviomiehet, terveyskriisit, ylellinen elämäntyyli ja intohimo timantteihin. Aiemmin viihdeuutisoinnista pidättäytynyt vakava lehdistökin ryhtyi raportoimaan Taylorin elämän käänteistä. Kuuluisa romanssi naimisissa olleen Richard Burtonin kanssa tapahtui aikana, jolloin ihmiset alkoivat kyseenalaistaa vanhoja arvoja. Suuren näkyvyytensä vuoksi tämä suhde vauhditti moraalikäsitysten mullistusta. Taylorilla oli 1950-luvun lopulta lähtien ollut Hollywood-piireissä maine ensin nuorena leskenä ja sitten avioliittojen särkijänä, mutta 1962 hänestä tuli vuoden suurin tähti, sillä hän ei suostunut pyytelemään anteeksi rakkaussuhdettaan Burtoniin.[62]

Taylorin suosion on sanottu perustuneen hänen kykyynsä olla sekä kiehtova että paheksuntaa herättävä. Sopivan ohjaajan alaisuudessa hän pääsi osoittamaan näyttelijänkykynsä valkokankaalla, joten hän ei jäänyt vain suurten miestähtien romanttiseksi lemmityksi. Ennen kaikkea Taylorin yksityiselämään kohdistunut julkinen mielenkiinto kuitenkin toimi hänen kuuluisuutensa avaintekijänä. Hänen ”tuhman tytön” imagonsa oli ristiriidassa hänen mutkattoman luonteensa kanssa, ja juuri näiden ristiriitaisuuksien yhteensovittamisen on sanottu tehneen hänestä aidon tähden. Taylor erottui muista aikansa filmitähdistä siinä, että hän oli ylellisestä omaisuudestaan huolimatta etevä ja yhteistyökykyinen näyttelijä, vilpitön ja lämminsydäminen ihminen sekä aina altavastaajien puolella. Vaikka Taylor (jota media kutsui hänen inhoamallaan lempinimellä ”Liz”) oli pr-koneiston luomana ”tuotteena” aidompi kuin useat muut tähdet, hän osasi myös markkinoida itseään hyödyntämällä skandaalejaan sekä kääntää kritiikin edukseen.[63]

Eläkeikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taylor ilmoitti vuonna 2004, 72-vuotiaana kärsivänsä sydänviasta. Lisäksi hänellä on ollut aivokasvain.[64]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Taylor elokuvan Muistojeni Pariisi (1954) trailerissa.
Elizabeth Taylor elokuvan Kleopatra (1963) trailerissa.

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Rooli
1942 There’s One Born Every Minute There’s One Born Every Minute Gloria Twine
1943 Lassie palaa kotiin Lassie Come Home Priscilla
Kotiopettajattaren romaani Jane Eyre Helen Burns
1944 Doverin valkeat kalliot The White Cliffs of Dover 10-vuotias Betsy Kenney
Yli esteitten National Velvet Velvet Brown
1946 Urhea Lassie Courage of Lassie Katherine "Kathie" Eleanor Merrick
1947 Isä ja me Life with Father Mary Skinner
Ensilempi Cynthia Cynthia Bishop
1948 Tapaamme illalla A Date with Judy Carol Pringle
Vanha rakkaus ei ruostu Julia Misbehaves Susan Packett
1949 Pikku naisia Little Women Amy March
Conspirator Conspirator Melinda Greyton
1950 Kaikkien aikojen kohmelo The Big Hangover Mary Belney
Morsiamen isä Father of the Bride Katherine "Kay" Banks
1951 Isän pikku osinko Father’s Little Dividend Katherine "Kay" Banks Dunstan
Paikka auringossa A Place in the Sun Angela Vickers
Quo Vadis Quo Vadis kristitty vanki areenalla
Kaksoisolento katoaa Callaway Went Thataway cameo-rooli
1952 Kaksin aina kaunihimpi Love Is Better Than Ever Anastacia "Stacie" Macaboy
Ivanhoe Ivanhoe Rebecca
1953 Tyttö jolla oli kaikkea The Girl Who Had Everything Jean Latimer
1954 Rapsodia Rhapsody Louise Durant
Norsupolku Elephant Walk Ruth Wiley
Kuninkaan suosikki Beau Brummell lady Patricia Belham
Muistojeni Pariisi The Last Time I Saw Paris Helen Ellswirth / Wills
1956 Jättiläinen Giant Leslie Lynnton Benedict
1957 Sadepuun maa Raintree County Susanna Drake
1958 Kissa kuumalla katolla Cat on a Hot Tin Roof Margaret "Maggie / Maggie the Cat" Pollitt
1959 Äkkiä viime kesänä Suddenly, Last Summer Catherine Holly
1960 Scent of Mystery Scent of Mystery oikea Sally Kennedy
Ei rahasta BUtterfield 8 Gloria Wandrous
1963 Kleopatra Cleopatra Kleopatra
Hotel International The V.I.P.s Frances Andros
1965 Kuuma ranta The Sandpiper Laura Reynolds
1966 Kuka pelkää Virginia Woolfia? Who’s Afraid of Virginia Woolf? Martha
1967 Kuinka äkäpussi kesytetään The Taming of the Shrew Katharina "Kat" Stratford
Tri Faustus Doctor Faustus Troijan Helena
Heijastuksia kultaisessa silmässä Reflections in a Golden Eye Leonora "Lenora" Penderton
Näyttelijät The Comedians Martha Pineda
1968 Tuonen enkeli Boom Flora "Sissy" Goforth
Salainen seremonia Secret Ceremony Leonora "Lenora"
1969 Tuhannen päivän kuningatar Anne of the Thousand Days kurtisaani
1970 Romanssi Las Vegasissa The Only Game in Town Fran Walker
1972 Kolme rakkautta Zee and Co. Zee Blakeley
Maitometsä Under Milk Wood Rosie Probert
Hammersmith Is Out Hammersmith Is Out Jimmie Jean Jackson
1973 Kauhujen ikkuna Night Watch Ellen Wheeler
Ash Wednesday Ash Wednesday Barbara Sawyer
1974 Vaikea tapaus Identikit Lise
1976 Lintu sininen The Blue Bird valon kuningatar / äiti / noita / äidinrakkaus
1977 Pieni yösoitto A Little Night Music Desiree Armfeldt
1979 Kyltymättömät Winter Kills Lola Comante
1980 Tuijottava katse The Mirror Crack’d Marina Rudd
1988 Nuori Toscanini Il giovane Toscanini Nadina Bulichoff
1994 The Flintstones – Kiviset ja Soraset The Flintstones Pearl Slaghoople
Televisioelokuvat
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Rooli
1973 Divorce His – Divorce Hers Divorce His – Divorce Hers Jane Reynolds
1976 Voitto Entebbessä Victory at Entebbe Edra Vilnofsky
1978 Return Engagement Return Engagement tohtori Emily Loomis
Rikos vai rangaistus A Death in Canaan oma itsensä
1983 Ystävien kesken Between Friends Deborah Shapiro
1985 Malice in Wonderland Malice in Wonderland Louella Parsons
1986 Tähden matka There Must Be a Pony Marguerite Sydney
1987 Pokeri Lissu Poker Alice Alice Moffit
1988 Kamppailu ystävistä Who Gets the Friends? oma itsensä
1989 Nuoruuden suloinen lintu Sweet Bird of Youth Alexandra Del Lago
2001 Leidit lavalla These Old Broads Beryl Mason
Televisio
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Jakson nimi Rooli
1954 Toast of the Town Toast of the Town "Episode 8.10" oma itsensä
What’s My Line? What’s My Line? "November 14, 1954"
1959 Sunday Showcase Sunday Showcase "A Tribute to Eleanor Roosevelt on Her Diamond Jubilee"
1970 Here’s Lucy Here’s Lucy "Lucy Meets the Burtons"
1981 General Hospital General Hospital 3 jaksoa Helena Cassadine
1984 All My Children All My Children johtokunnan jäsen
Hotel Hotel "Intimate Strangers" Katherine Cole
1985 Jaettu maa North and South 6 jaksoa madame Conti
1988 Murphy Brown Murphy Brown "Trick or Retreat" oma itsensä
1992 Kapteeni Planeetta Captain Planet and the Planeteers "A Formula for Hate" rouva Andrews (ääni)
Simpsonit The Simpsons "Lisan ensimmäinen sana", engl. "Lisa’s First Word" Maggie Simpson (ääni)
1993 "Gabbo vai Krusty", engl. "Krusty Gets Kancelled" Elizabeth Taylor (ääni)
Nanny The Nanny "Where’s the Pearls?" oma itsensä
1995 Can’t Hurry Love Can’t Hurry Love "The Elizabeth Taylor Episode"
High Society High Society "The Family Jewels" oma itsensä (ääni)
2003 God, the Devil and Bob God, the Devil and Bob "God’s Girlfriend" Sarah (ääni)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mann 2009, s. 76
  2. Mann 2009, s. 68, 69, 81
  3. Mann 2009, s. 63, 82
  4. Mann 2009, s. 83
  5. Mann 2009, s. 75, 101
  6. Mann 2009, s. 64, 73, 79
  7. Mann 2009, s. 93
  8. Mann 2009, s. 102
  9. Mann 2009, s. 99, 100, 103
  10. Mann 2009, s. 88
  11. a b c I refuse to cure my public image Viitattu 20.12.2014
  12. Mann 2009, s. 111
  13. Walker 1990, s. 75
  14. Mann 2009, s. 112, 113
  15. Mann 2009, s. 117
  16. Walker 1990, s. 99–105
  17. Mann 2009, s. 110, 126
  18. Mann 2009, s. 135, 138, 157
  19. Walker 1990, s. 129-132
  20. Mann 2009, s. 165
  21. a b Walker 1990, s. 153
  22. Mann 2009, s. 151, 152
  23. Mann 2009, s. 166–168
  24. Mann 2009, s. 161, 165, 208
  25. Walker 1990, s. 166-177
  26. Mann 2009, s. 203, 204
  27. Mann 2009, s. 192
  28. Mann 2009, s. 198, 199
  29. Mann 2009, s. 240, 241
  30. Mann 2009, s. 243, 244
  31. Mann 2009, s. 268, 309-313
  32. Mann 2009, s. 265, 266
  33. Walker 1990, s. 195
  34. Walker 1990, s. 203-210
  35. Mann 2009, s. 312
  36. Mann 2009, s. 318, 319
  37. Mann 2009, s. 324, 325
  38. Walker 1990, s. 210
  39. Mann 2009, s. 326, 340-343
  40. Mann 2009, s. 336, 337
  41. Mann 2009, s. 322, 323
  42. Mann 2009, s. 360, 392, 393
  43. Mann 2009, s. 391, 396
  44. Mann 2009, s. 396–400
  45. Mann 2009, s. 403–405
  46. Mann 2009, s. 412–415, 423
  47. Mann 2009, s. 444, 447
  48. Mann 2009, s. 443, 446
  49. Mann 2009, s. 446, 450
  50. Mann 2009, s. 458–459
  51. Mann 2009, s. 456, 460, 465
  52. Kashner & Schoenberger 2010, s. 435
  53. Mann 2009, s. 465–467
  54. Mann 2009, s. 476, 477
  55. Walker 1990, s. 347
  56. Kashner & Schoenberger 2010, s. 413–425
  57. Kashner & Schoenberger 2010, s. 436
  58. Collins, Nancy: "Liz’s AIDS Odyssey" Vanity Fair. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
  59. Hughes, Sali: Elizabeth Taylor: the original celebrity perfumer The Guardian. 29.3.2011. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
  60. Mann 2009, s. 119
  61. Mann 2009, s. 19
  62. Mann 2009, s. 15, 16
  63. Mann, s. 17–19
  64. Elizabeth Taylor suffers from heart condition 30.11.2004. USATODAY.com. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elizabeth Taylor.